Mikähän vapisuttanee», sanoi Joonas ja kallistui reen laidalle
mahdollisimman kauas vaimostansa.
Joko sen Mustinkin jalkoja alkaa vanhuus vaivata vai miksi se meitä
tuossa sivullasi hypäten niin kiinteästi seuraa kuin pyrkisi rekeen»,
koetti Saara pitää keskustelua vireillä.
»Lie hänellä omat vaivansa ja pyrkimyksensä hänelläkin», vastasi
puhuteltu, leukojen melkein loukkua lyödessä.
Kun Joonaasta ei tuntunut olevan puhetoveriksi tällä kertaa, vaikeni
viimein Saarakin. Ajettiin ääneti virsta virstalta asumattomia,
metsäisiä taipaleita. Tultua vihdoin asutuille seuduille näkyi siellä
täällä heikko valon tuike pimeästä yöstä.
Joko nyt lie ylösnousun ajat vai mitä tulia ne on nuo, kun ovat niin
himmeitä?» kysyi Saara.
»Ne on vaivaisten valoja. Nukutaan kai sitä vielä noissakin taloissa,
mutta niissä on jokaisessa joku lähtemässä näille samoille matkoille»,
sanoi Joonas.
Varhaisten valojen näkeminen johti Saaran mieleen pian lähestyvän
suuren juhlan, josta hän ei malttanut olla miehellensä huomauttamatta:
»Missä häntä mekin jouluamme viettänemme?»
— Niin, missä viettäisimmekään, ajatteli Joonas kauhistuneena, ja missä
varsinkin minä itse jouluani viettäisin, jollei Musti tullut väliin.
Mutta ääneen hän sanoi vain:
»Kuka hänen tiennee.»
Matkustajien päästyä päivän vaietessa kirkolle oli siellä jo ennen
tulleita hevosia kuin parhaina kirkkopyhinä. Ja yhä uusia tuli —
laitiota, reslaa, työrekeä ‒ kaksin, kolmin hengin ja kokonaisin
kuormin — sylissä kannettavaa ja keppi kädessä kävelevää, tervettä ja
sairasta, sokeata ja näkevää, hullua ja viisasta. Keskeytymättömänä
virtana ne soluivat suuren pitäjäntuvan ovesta sisään. Ja siihen
virtaan yhtyivät osana jylhänmäkeläisetkin.