»Neljäsataa!» lisäsi Matti.
»Viisisataa!!»
»Kuusisataa!!!»
»Katso peijakasta», kuului ihastuneita huudahduksia.
Kilpailuinnon tartuttamana kiihkeimmät köyhistä paremman puutteessa
koristelivat nyrkkejänsä tai nyökyttivät ruumistansa; ja käden
käänteessä Matti kohosi korkeuksiin vertaistensa silmissä.
Mutta maltillisemmat arvelivat:
»Mitäpä kummeksimista siinä on. Ymmärrettiinhän se jo alun alkaen, että
Matti on vain suuna ja joku toinen säkkinä — kukahan liekin.»
»Kunhan siinä ei olisi vain isä ja poika keskenään kamppailemassa.»
Samoin lienee ajatellut isäntä itsekin, koskapa hän antoi kilpailijansa
pitää viimeisen sanan.
Maksettuaan huutonsa Matti väänsi aitan oven lukkoon, pisti avaimen
taskuunsa ja yleisön kunnioittavasti jakaantuessa kahtaanne kulki
kujannetta myöten väkijoukon läpi kuin voittoisa sankari sotakentältä.
* * * * *
Isoahola lähti Jylhänmäestä hyvin pahalla päällä kotiinsa tultuaan hän
kutsui Pekan kamariinsa ja kysyi:
»Sinunko rahoillasi se Lillukan Matti siellä huutokaupassa rehki ja
rehenteli?»
»Minun», vastasi Pekka lyhyesti ja terävästi.
Heittäen Matin antamat setelit poikansa eteen pöydälle torui isä:
»Etkö sinä, tomppeli, ymmärrä sen vertaa, että jos valtakunta karkaa
itseänsä vastaan, niin se joutuu kylmille — niinkuin Sanassa sanotaan?»
Pekka ei vastannut mitään: isäntä jatkoi:
»Mitä sinä niillä ryysyillä nyt sitten aiot tehdä?»
»Ei mitään — annan olla niiden koskematta aitassa vain.»
Isäntä mietti hetken päästäksensä perille poikansa kummallisesta
menettelystä, sanoi vihdoin:
»Sinulla on tainnut sittenkin olla jotakin suhdetta siihen — hutsuun?»
»Hutsuun... Jumaliste!» sähähti Pekka ja ponnahtaen seisaalle iski
nyrkkinsä pöytään, niin että huone kumahti.
»Se on kai sinun se — äpäräkin?»
»On.»
Kun oltiin tämän jälkeen vaiettu kotvan aikaa, alkoi isäntä sanella
kuin peruuttamatonta päätöstä:
»Sinä nait Kankaanpään Eveliinan, ja...»
»Ei Eveliinaa eikä ketään.»
»Ja otat Jylhänmäen hallitusohjat käsiisi huomissa päivänä.»
»Ei ikänä — sen talon hallitusohjia.»
Tuntien mahtinsa riittämättömyyden — ehkä ensi kertaa elämässään
yrittäessään taivuttaa poikaansa tahtonsa alle — isännän oli pakko
turvautua vieraaseen apuun:
»Sinä näyt unohtaneen neljännen käskyn kokonaan.»
»Ei enempää kuin tekään seitsemättä käskyä», vastasi Pekka käyttäen
samaa kaksiteräistä miekkaa.
»Mitä... Olenko minä mielestäsi varas tai ryöväri?»
»Matti kertoi Jylhänmäen menneen neljästä tuhannesta.»
»Joo, neljätuhatta... se on suuri summa niin rappeutuneesta talosta.»
»Neljätoista tuhattakaan ei olisi liikaa. Jos omistajat olisivat
saaneet osapuillekaan kohtuullisen hinnan talostansa, niin vanhoille
olisi velkansa maksettuaankin jäänyt elämistä lopuksi iäksensä.»
Pekka mietti hetken ja sanoi sitten kuin jatkona edelliseen:
»Mutta voihan asiaa jollakin tavoin auttaa vielä. Minä otan osastani
Jylhänmäen.»
»Se nyt oli kerrankin sana paikallaan... ehkäpä otat vielä
Eveliinankin?»
»Ei niistä mitään.»
»No niin no... hyvä, kunhan nyt ensin talonkin», sanoi isäntä hyvillään
siitä, että sai puolenkaan tahtoansa menemään läpi.