Jo aamuhämärissä alkoi Jylhänmäen tupaan kertyä huutokauppaväkeä:
torpparia, joutilasta kissoillaan olijaa ja muuta vähävaraista.
Toisten hiljaisella äänellä, ikäänkuin arkaillen keskustellessa ja
vedellessä vaatimattomasti palturisavuja piipuistansa, suhtautui muuan
heistä, Lillukan Matti — köyhä mäkitupalainen Isoaholan takamailta —
eristäytyvästi ja muutenkin ärsyttävästi vertaisiinsa. Ollen hieman
humalassa tuo pieni miehen kessikka kädet housuntaskuissa kävellä
rehvasteli edestakaisin tuvan lattiaa koppavan näköisenä, röyhyävä
sikari suupielessä, ruiskauttaen silloin tällöin suustansa mustan
tupakkasyljen puhtaalle permannolle. Viimein hän pysähtyi hajasäärin
keskelle lattiaa ja huulilla ivallinen hymy kysäisi:
»Kessujako ne miehet käryyttelee nysissänsä?»
»Eipähän sitä tämän alamaisen kansan kannattane herrastupakkaakaan
poltella, niinkuin tuon muun äveriään», annettiin sana sanasta.
»Eipä kai, eipä kai... Missäs meiningeissä sitä ollaan liikkeellä näin
varhain?»
»Akkaansakos se Matti on lähtenyt karkuun sieltä sikolaitumilta, vai
joko on Lillukasta lillukat loppuneet?»
»Ei akkaa eikä akan takaista — huutokauppaan minä tulin», kivahti Matti.
»Eikö tuota lietänekin sitten yksillä asioilla.»
»Ettäkö aiotte huutaa tekin?»
»Mekin... Eikö Matti aio huutaakaan?»
»Perältä kuuluu.»
»Ei kai tässä oltane pekkoja pahempia yksi kuin toinenkaan.»
»Kyllähän köyhälläkin suuta on ja ääntä maailmaan mahtuu; mutta milläs
te huutonne maksatte?»
»Pirhana!.. Milläs se Matti maksaa?»
»Raha se on, joka komteeraa», kerskaili Matti, lyödä läjäytti
kämmenellä povellensa ja jatkoi taas kismittävää kävelyänsä.
Vasta päivemmällä alkoi tulla isäntäväkeä ja muuta varakkaampaa, ja
lopuksi ajaa karautti itse Isoahola nimismiehen kera kartanolle.
Joonas oli jo aikaisemmin mennyt sydänmaalle, ja Saara piileksi koko
huutokaupan ajan eteistuvassa. Paitsi lakkaamatta päivittelevää Riikkaa
rohkeni entisestä talonväestä vain Kalle näyttäytyä vieraille. Kun
ankara tauti oli jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa ja kun lisäksi
päähän kasvanut uusi tukka oli aivan valkoinen, näytti hän ikäiseksensä
vanhukselta. Omaten alun pitäen taipumusta harvapuheisuuteen ja
muihinkin kummallisuuksiin hän toipumisensa jälkeen oli tullut
entistäkin vaiteliaammaksi. Lukuun ottamatta yhtä ainoaa lausetta hän
nytkin koko ajan seurasi äänetönnä asiain menoa, eikä voitu sanoa, mitä
hän siitä ajatteli, jos lie ymmärtänyt ajatella mitään.
Aluksi myytiin talon kiinteä omaisuus. Ensimäisen tarjouksen,
neljätuhatta markkaa, teki velkoja itse. Nähtävästi ennakolta tehdyn
sopimuksen mukaan nuiji nimismies tämän huudon lukkoon, vastoin
tavallisuutta niin kiireesti, että toiset huutajat, joita oli saapunut
pitkienkin matkojen takaa, eivät ehtineet suutansa avata, kun nuija jo
paukahti kolmannen kerran. Näiden myöhästyneiden jäädessä kuin puusta
pudonneina kynsimään korvallistansa, lausui Kalle kuuluvalla äänellä:
»Siitä tulee juttu — juttu siitä tulee.»
Hymyiltiin hiukan surumielisesti, mutta kukaan ei voinut tietää, mitä
hän tuolla vastalauseellansa mahtoi tarkoittaa.
Irtaimen kauppaamisessa noudatettiin yhtä ovelaa menettelytapaa: aluksi
myytiin vain jonnin joutavaa rihkamaa ja kiihoitettiin köyhää kansaa
kilpailemaan keskenänsä. Moni renkipoikakin, kohotuksensa piikaparven
silmissä ja saadakseen nimensä kirjaan, huusi huutamistansa. Vasta
tavaroita lähemmin tarkastettua putosivat suomukset silmistä: joutavaa,
tarpeetonta roskaa! Mutta maksu oli tinkimättä suoritettava, ja siihen
hupeni useankin pienet vuotiset säästöt melkein kokonaan. Surkumielin
he sitten myyskentelivät tavaroitansa moninkertaisin tappioin,
kiukkuisimmat kiroillen ja sadatellen paiskelivat niitä kiviin
säpäleiksi.
Vasta sitten kun kaikki huono oli saatu käsistä pois, tarjottiin
arvokkaampaa tavaraa, jonka huutamiseen vain varakkaat kykenivät.
Niinpä kaikki eläimet, Liinankin, huusi Isoahola, jonka mielestä
huutokauppa tähän asti oli luistanut sangen hyvin. Samoin se olisi
kai jatkunut loppuun asti, ellei sattunut paria hänelle harmillista
välikohtausta.
Paikasta paikkaan siirryttäessä tultiin vihdoin eteistupaankin, jossa
Saara Kaisun kanssa värjötteli. Kun oli myyty, mitä täällä myytävää
oli, ei piirongin laatikosta löytynytkään luetteloihin aikaisemmin
merkittyä sormusta.
»Eihän täällä liene käynyt varkaita?» heitti Isoahola Saaralle
kaksimielisen kysymyksen.
»Herra Jumala — kun en ollut muistaakaan! Eihän toki varkaita, minä
sen aamulla, otin, ajattelin: Pidämmä häntä sormessani vielä tämän
raskaimman hetken, kun olen sitä Joonaan ja minun välisenä yhdyssiteenä
kantanut surussa ja ilossa aina siitä asti, kun pappi sen alttarin
edessä sormeeni painoi, liki neljäkymmentä vuotta sitten. Joonaskin kun
mihin lie paennut, niin oli olevinaan mielelleni niinkuin turvaisampaa
ja rohkaisevampaa ottaakseni vastaan tätä onnetonta päivää näin
vihkisormus sormessani... Tässä se on, tässä se on», hätäili Saara,
irroitti sormuksen kädestänsä ja antoi sen isännälle.
»Mitä — onko se vihkisormus?» kuului ääni yleisön joukosta.
»Se se on», vaikeroi Saara.
»Ei sitten olekaan oikeutta panna sitä sormusta vasaran alle»,
huomautettiin huutajien taholta.
»Tarvinnekko tuohon lähteä lupia kyliltäkään kyselemään», vastasi
Isoahola.
»Ehkei, mutta tässä kohdassa on Saaralla laki puolellansa.»
»Eikö tuota osattane, jos niikseen, kymmeneen asti lukea toisellakin
puolen.»
»Eihän mitenkään, eihän sitä salli Jumalakaan, että nyt riistetään
liitonmerkki, niinkuin nikulin side riihessä kahden lyhteen väliltä —
ennenkuin kuolema erottaa», puolusti Saaraa muuan terhakka naisääni.
Kun nimismies, lausumatta asiasta omaa mielipidettänsä puoleen tai
toiseen, huomasi isännän joutuvan auttamattomasti alakynteen, keskeytti
hän väittelyn, esittäen virkansa puolesta:
»Kultainen sormus... kahdeksantoista karaattia... mitä tarjotaan?»
Syntyi henkeä pidättävä, jännittävä odotus. Saara väänteli käsiänsä
kärsivän näköisenä, mutta väkijoukossa välähteli vihaisia katseita,
kuin etsien sitä kurjaa, jolla olisi sydäntä tähän tarjoukseen suunsa
avata.
»Viisikymmentä markkaa», keskeytti vihdoin hiljaisuuden muuan varakas,
vieraspaikkainen isäntämies, joka ei ollut voinut sulattaa kiinteän
myynnissä aikaisemmin harjoitettua petollista hoppuisuutta.
Yleisössä kävi terävä liikahdus kuin viiman vinkaisu talvisessa
metsässä, kuului moitteita ja tyytymättömyyttä ilmaisevia murahduksia,
— Mitä mielettömyyttä tämä on? Eihän sormus sitäpaitsi ole puoltakaan
huudetun summan arvosta. Juuri sen vuoksi Isoaholan naama onnesta
säteili, mutta nimismies paukautti pöytään hermostuneesti asianomaiset,
lyönnit, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire päästä eroon
tästä asiasta mahdollisimman pian.
Mielenilmaisuista välittämättä meni huutaja pöydän luokse, laski
setelin hiukan ivallisesti hymyillen isännän eteen, otti sormuksen ja
painoi sen Saaran sormeen lausuen:
»Pitäkää se — ei lahjana, vaan pikemminkin kuin suden suusta
pelastettuna kalleutenanne.»
»Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon!» kiitteli Saara ja
ilonkyyneleet silmissä pusersi molemmin käsin antajan kättä.
Väkijoukossa kävi taaskin liikahdus, mutta se oli nyt sävylleen kuin
läntisen leyhähdys kesäisessä lehdossa. Osallisuutta siihen tunteeseen
ei ollut kuitenkaan Isoaholalla, nolattuna ja häpeillään hän painoi
päänsä alas.
Myymättä oli enää Hilma-vainajan vaatteet. Väki lähestyi aittaa
vakavana kuin ruumishuonetta, ja kun ovi avattiin, näkyikin
peräseinällä Joonaan sinne aikoinaan kantama ruumislauta. Kun oli
todennäköistä, että myöskään näitä tavaroita ei kukaan huutaisi,
tuskin huolisi, vaikka ilmaiseksi annettaisiin, ilmoitti nimismies,
että koko vaatevarasto tarjotaan yhdellä kertaa, ja teki tavanmukaisen
kysymyksensä:
»Mitä tarjotaan?»
»Sata ja viisikymmentä markkaa», huusi Isoahola, summan, joka tavaran
arvoon nähden oli hänen mielestänsä niin suuri, että siihen ei pitäisi
voida lisätä, jos kellä olisi ollut halua hautaakin. Voimatta kokonaan
tukahduttaa sitä yhteistä tunnetta, että tässä samoin kuin sormuksen
myynnissä oli jotakin alhaista ja häpeällistä, hän tahtoi suoriutua
kiusallisesta tilanteesta mitä pikimmin ja samalla näyttää hiukan
mahtiansa äskeiselle vieraspaikkaiseile nolaajallensa.
»Sata viisikymmentä ensimäinen...
»Kaksisataa!» möykkäsi Lillukan Matti ja kädet housuntaskuissa,
röyhyävä sikari suupielessä kävellä vehkuroi aivan nimismiehen eteen.
»Perhana!» tuli yhtaikaa useammasta kuin yhdestä suusta, ja kaikesta
huolimatta alkoi vakava mieliala vaihtua hilpeydeksi ja äänekkääksi
nauruksi.
Isoaholaa sekä suututti että nauratti.
»Vielä viisikymmentäi, lisäsi hän leikillänsä; sillä hän enempää
kuin kukaan muukaan oi ajatellut köyhän mökkiläisen huutoa vakavalta
kannalta.»
»Vielä kolmesataa!» jatkoi Matti isännän sanontatapaa matkien.
»Onko tarjouksenne lisää edelliseen vai tarkoitatteko sillä huutonne
kokonaismäärää?» huomautti nimismies.
Ymmärtämättä oikein kysyjän tarkoitusta vastasi Matti kättänsä rennosti
huiskauttaen:
»Lisää eli kokonaismäärä — yks kaikki!»
»Sen miehen huutoja ei tarvitse ottaa huomioon», sanoi isäntä
nimismiehelle, tahtoen tehdä jo leikistä lopun.
»Miksi ei — saako luvan kysyä?» tokeni Matti »Millä sinä, kehveli,
huutosi maksat?»
»Kehveli... Raha se on, joka kointeeraa!» rehenteli Matti ja
taannoiseen tapaansa läjäytti kämmenellä povellensa.
»Liekö viittä penniä taskussasi tälläkään haavaa... ja keneltä sinä
olot tuon sikarin tumpin saanut hampaisiisi?» ivaili isäntä.
»Ei se ainoa ole», sanoi Matti ja tarjosi isännälle takkinsa
rintataskusta, sikaria, joita, siinä seisoi rivissä kokonainen patteri.
»Olkaa hyvä!»
Isäntä ei kuitenkaan suvainnut ottaa.
Matti tiesi, että tällaista rintaa paisuttavaa tilaisuutta hänellä
ei ole ennen ollut eikä arvattavasti tule enää koskaan olemaan; sen
vuoksi hän ei pitänyt mitään kiirettä päästäksensä esiintymisensä
huippukohtaan: karistettuaan tuhkan sikaristansa, hän hyvin hitaasti ja
koomillisen arvokkaasti kaivoi povitaskustansa hienon lompakon, otti
siitä nipun punalaitaisia seteleitä ja katsoen vuoroin isäntää, vuoroin
nimismiestä silmiin kysäisi:
»Mitäs herrat luulevat näiden olevan?»
Syntyi yleinen hämmästys ja ihmettelyn sorina. Peläten joutuvansa,
uudelleen naurun ja pilkan alaiseksi liuskasi isäntä:
»Köysiin... Sinä olet varastanut rahat.»
»Kuulittako?» kysyi Matti väkijoukkoon kääntyen.
»Kyllä kuultiin, kyllä kuultiin», vastattiin nauraen.
»Sanoppas se sana, vielä toinen kerta», sinutteli Matti isäntää yleisön
myötätunnon kannustamana.
Huomattuaan pikaisuudessaan lausuneensa liikaa jo ensi kerrallakin
isäntä, kiiruhtaen kääntämään huomion toisaalle, huusi kiukusta
punaisena kiehuen: