Jylhänmäen uusi isäntä jäi toistaiseksi asumaan lapsuuden kotiinsa,
käyden talossansa vain silloin tällöin antamassa palvelusväelle
työohjeita ja määräyksiä. Entiset haltijat saivat olla vapaasti
ja syödä talon pöydässä kuten ennenkin. Pekan talon ottamisen
tarkoituksena olikin saada siten tilaisuus elättää ja hoitaa vanhat
luonansa hautaan asti. Mutta kun hän esitti asian Joonaalle, ei tämä
ottanut sellaista kuuleviin korviinsa.
»Vai sillä lailla, että kun ensin on raiskattu ja murhattu ja
ryöstetty, kilvan isä ja poika, niin sitten tunnon suun tukkeeksi
silitetään kuin piestyä koiraa. Vaikka minun pitäisi keppi kädessä
kerjätä — ja sehän tie tässä edessä on — niin sittenkään minä en taivu
ottamaan armopalaa teidän kummankaan kädestä», purki hän kertakin
Pekalle katkeruuttansa.
Huutokaupan jälkeen Joonas oli tullut entistäkin synkemmäksi ja
itseensä sulkeutuneemmaksi. Saara olisi kyllä omasta puolestansa ollut
anteeksi antavampi ja mielelläänkin suostunut tarjoukseen, mutta
Joonaasta eroaminen ei tullut kysymykseenkään. Kun Pekka aikeissansa
pettyneenä vanhusten suhteen viittaili joskus siihen suuntaan, että
ainakin Kaisun tulisi jäädä hänen hoiviinsa, juosta kipaisi tyttö
mummon luokse ja itkien kietoi kätensä tämän kaulan ympäri niin
kiinteästi, että jo siitä saattoi päättää: noita kahta ei erota kukaan.
* * * * *
Eräänä aamuna joulukuun alkupuolella Joonas nousi vuoteeltansa
eteistuvassa hyvin varhain ja meni tupaan, jossa näin öisin ei ollut
ketään asujamia, sillä palvelijat nukkuivat mieluimmin joutilaiksi
jääneissä kamareissa kuin suuressa kolkossa tuvassa. Tehtyään
pystyvalkean takkaan Joonas haalisti palasella vähän vettä, jolla
valeli naamaansa, ja siveli sitten uunin korvalta ottamastaan
puukupista suopaa leukaansa ja poskiinsa. Mutta ennenkuin ryhtyi
partaansa ajamaan, katsoi hän ison aikaa veitsen kirkasta terää,
niinkuin olisi pelännyt laskea sitä niin likelle kurkkuansa.
Ajettuaan partansa ja peseydyttyään hän käveli pöydän luokse, jolla
oli perheen koko liinavaatevarasto, lukuun ottamatta huutokaupasta
hylyiksi jääneitä riekaleita, jotka pesun ajaksi oli puettu ylle.
Eilissä iltana Saara oli kaulannut vaatteet ja pannut ne pöydälle
jonkinlaiseen arvojärjestykseen: ensinnä oli Joonaan rohdinpaita ja
alushousut samassa käärössä ja sen vieressä Saaran paita palttinaisine
yläsineen ja piikkoisine alasineen. Seurasi sitten Kallen alusvaatteet
ja viimeisenä Kaisun pieni palttinapaita.
— Ne ovat kuin kuolinvaatteita, johtui Joonaan mieleen raskas ajatus.
Pukeuduttuaan puhtaisiinsa hän lisäsi puita takkaan, istui rahille
tulen ääreen ja katseli jonkinlaisella katkeralla nautinnolla,
kuinka levoton elementti tulisilla kielillänsä lipoi kuivia halkoja
herkutellen kuin peto saaliillansa, kunnes vihdoin huhnautti punaisen
vaippansa niiden ylle.
— Tuolla lailla — tuolla lailla se on vastoinkäymisen pahahenki
nuoleksinut minuakin, joka olen sen pätsipuuksi valittu: ensin
harvakseen, sitten yhä nopeammin — enkä aavistanutkaan, kun jo olin
liekkien ympäröimänä kaikilta puolin. Kostinhan kyllä rimpuilla
vastaan, räiskyä ja rätistä kuin nuo kuusiset halot, mutta se ei
hellittänyt otettansa, eikä hellitä ennenkuin tuhkana olen.
Hänen mietteensä keskeytti tuvan peräseinältä kuuluva särähtävä
ääni kuin heikon rinnan korahdus. Joonas käännähti istuimellansa ja
loi kunnioittavan katseen vanhaan seinäkelloon. Valkeaksi maalattu
sinikukkainen taulu oli aikojen kuluessa pinttynyt melkein mustaksi,
ja alkuperäisten raetallipainojen asemesta riippui ketjujen päässä
raskaat hiekkapussit, toinen hiukan alempana toista. Hetken kuluttua
kuului kellon sisästä toinen, heikompi rapsahdus ja sen välittömänä
jatkona kiihtyvää surinaa, niinkuin jaloistaan kiinni tarttunut
jättiläismehiläinen olisi siipiään kiivaasti värisyttäen pyrkinyt
vapautumaan vankeudestansa. Kun kello viimein tuntui olevan aivan
nikahtumaisillansa, pudota moksahti vasara alas — ohi lyömävieterin.
Vaan vaikka vasara tyhjää tapasikin, aiheutti sen liike kuitenkin
vieterissä hiljaisen, kumean metallisoinnin, joka juhlallisesti
aaltoillen tuntui etääntyvän kuin jonnekin kaukaisuuteen.
Vähäistä myöhemmin alkoi sama surina uudelleen, ja vaikka kellon taulu
oli edessä, Joonas melkein näki, kuinka vasara hitaasti kohosi ylös,
putosi taas raskaasti alas tyhjää iskien ja jatkoi niin edelleen —
viisitoista lyöntiä luki Joonas.
— Eihän tuo ole ihme eikä mikään, vaikka alkaa sortuakin vanhan ääni
ja vaikka hairahtuukin toisinaan laskuissansa — oikeatahan kuitenkin
koettaa aikaa sormellansa näyttää. Uskollisena palvelijana se on
siinä seinällänsä astunut yötä ja päivää, näyttänyt tunnilleen ja
minuutilleen tämän talon asujainten synnyinhetket ja kuolinhetket
ja salaperäisesti rapsahtanut, milloin loitommallakin — kaukaisissa
maailman äärissä asti — sielu on tullut ruumiiseen tai lähtenyt siitä.
Joonas kurkotti orsilta päreen, otti siihen tulen takasta ja käveli
hiljaisin askelin eteisen läpi vierastupaan. Pysähtyen ovensuuhun
hän kohotti valkeansa ylös ja jonkin mielijohteen aiheuttamana
antoi katseensa harhailla ympäri autiota huonetta, jossa kalustona
huutokaupan jälkeen oli vain pari ontuvaa tuolirania. Lopuksi hänen
huomionsa kiintyi lattialle kyhättyyn olkivuoteeseen, jossa syvään
uneen vaipuneena nukkui Saara ja häneen kiinni painautuneena Kaisu,
käsi mummon kaulalla. Erillään vuoteen toisella laidalla nukkui Kalle
suu auki, hiljaa kuorsaten.
Voimatta irroittaa katsettansa nukkujista Joonaan sai valtoihinsa
yli äyräitten tulviva haikeus, jollaista hän oli ajoittain tuntenut
Hilma-vainajan katoamisen jälkeen.
— Ne ovat tuossa rääsyisellä vuoteellansa — Saarakin, vanha ihminen
— kuin avuttomat linnunpojat pesässänsä. Ja minä, jonka pitäisi olla
heidän tukensa ja turvansa, minä olen yhtä avuton.
Joonaan käsi kohosi silmien eteen, niinkuin hän olisi tahtonut
kätkeä kasvonsa voimattomuutensa häpeästä, ja ruumis alkoi
nytkähdellä äänetöntä, kyyneletöntä itkua, kuten taannoisena kesäyönä
Hilma-vainajan aitan kynnyksellä. Päreen häilyvä liekki toisti tulta
pitävän käden välityksellä sielun vavahtelevat liikkeet, heijastaen
ne valon ja varjon vaihteluina aution huoneen seiniin, kattoon ja
nukkujien kasvoille.
Vihdoin kuului Joonaan sieraimista pitkä, viheltävä sisään- ja
uloshenkäisy, kasvoilla oleva käsi alkoi hitaasti laskeutua alas ja
sormet koukistua kuin kotkan kynnet.
— Olisi parempi heille, etteivät heräisi ollenkaan. Paras siepatakseni
kirves tuvan haukasta ja antaa kolme nopeata iskua — siksi, että minä
heitä rakastan... rakastan... ja sen tehtyäni vetää partaveitsellä
kurkkuni poikki tai heittäytyä laiturilta Valkeisen järveen... Olisi
parempi, että olisimme vainajia, me neljä. Kaivaisivat kuopan jonnekin
Hohon sydänmaalle — eli latoisivat vaikka ketun luolaan tai kaatuneen
kuusen juurikan alle neljä arkutonta ruumista, vieriviereen, niinkuin
nuo tuossa, niinkuin vaatemytyt tuvan pöydällä, vanhimmasta nuorimpaan.
Siellähän tuota on jo siemenen sukua ennestäänkin, ja sielläpä häntä
lahoaisi yksin main Jylhänmäen koko hävinnyt suku... Nyt sen sijaan
lähtevät raastamaan elävänä hautaan — vaivaisten huutokauppaan
pitäjäntuvalle...
Joonas kääntyi selin vuoteeseen ja tahtomattansa alkoi kallistua
ovea kohti, niinkuin jokin vastustamaton voima olisi vetänyt häntä.
Epäröiden viipyi vielä käsi oven lukolla, mutta viimein levisi
kasvoille päättäväisyys, jäykkä ja ilmeetön kuin teräsjää myllertävän
myrskyn jäähdyttämän tyynen veden pinnalle.
— Mikä on tehtävä, se on tehtävä.
Hän avasi oven hiljaa kuin varas, ettei herättäisi nukkujia. Palattuaan
jälleen eteistupaan hän asetti orsilta ottamansa uuden päreen
poikittain hampaisiinsa ja tietämättänsä puri sitä niin, että hampaat
kävivät melkein yhteen. Tarttui sitten molemmin käsin kirveeseen ja
kohottaen sen iskuvalmiiksi asettui hyökkäysasentoon kuin peto.
Mutta silloin, ratkaisevalla hetkellä, tölmähti Musti nurkastansa
ja pysähtyi muristen lattialle vuoteen ja murha-aikojan väliin. Sen
irvistävistä ikenistä, verestävistä silmistä ja uhkaavasta asennosta
Joonas luki kuin kirjasta: Tapa minut, mutta jos askeleenkaan astut
nukkujia kohti, niin siinä tuokiossa minä kimmahdan kuin raketti
kurkkuusi ja puren — puren.
Tämä odottamaton väliintulo jähmetytti Joonaan kuin säikähtyneen
käärmeen. Seisten kuvapatsaana paikallansa hän ensi hämmästyksessään
ei ollut varma siitä, oliko hämärästä nurkasta hyömähtänyt ilmestys
Musti vai joku muu sitä muistuttava. Tultuaan vihdoin vakuutetuksi,
että se todellakin oli Musti, johtui mieleen ajatus, että koira ei
tullut omasta alotteestansa, vaan jonkun muun lähettämänä ehkäisemään
verityötä, jota hän sitten huutokaupan oli viikkoja mielessänsä
hautonut. Rohkenematta katsoa Mustia silmiin, jotka värähtämättä olivat
yhä häneen kiinnitettyinä, Joonaan sydämen ympäriltä alkoi jää murtua.
— Antaisitko sinä henkesi heidän puolestansa — sinä, koira?... Ja
minä... minä...
Hän piilotti kirveen nopeasti uunin soppeen ja kiiruhti melkein juosten
vuoteen luokse, Musti kintereillä pitäen tarkasti silmällä hänen
aiheitansa. Tarttuen jotenkin kovakouraisesti vaimonsa olkapäähän
Joonas kähisi hätäisesti:
»Saara!... Saara!...»
Nukkujan avattua silmänsä ja valon häikäisemänä nähtyään hämärästi
vuoteen yli kumartuneen miehen kauhistuneen katseen hän kohoutui
säikähtäen istualle ja huudahti:
»Onko tuli irti?»
»Ei ole valkean vaaraa», vastasi Joonas oudolle äänellä.
»Kuka?... Mitä sinä siinä — päreinesi?»
»On aika lähteä.»
»Minne?»
»Kirkolle.»
»Kirkolle?... Niin, niin — kyllä minä. Joko kello on niin paljon?»
»Siinä mitähän lie kahden korvilla.»
-Enpä minä ole mielestäni mikään unikeko, mutta miten lie — tuossa
juuri ennenkuin herätit — miten lie niin kummasti painostanut», sanoi
Saara.
»Painostanut...?»
»Niinkuin jokin raskas esine olisi laskeutunut rintani päälle... Sinä
olet tainnut jo kauankin valvoa, kun näkyy...»
»Mitä näkyy?» keskeytti Joonas ja vilkaisi hätäisesti uunin soppeen.
»Näkyy olevan päreesi noin pitkällä karrella — ja niitähän on karsia
tuolla lattialla kokonainen karho. Mitä sinä olet täällä oikein
puuhaillut?»
»Mitäpähän lienen hommaillut — istuksinut ja tupakoinut. Mutta
nouskaahan jo, pitää lähteä», hoputti Joonas ja pistettyään päreensä
uunin rakoon alkoi kävellä tupaan, niinkuin hänellä olisi ollut
erikoinen kiire matkalle.
»Noustuunpa noustaan... Kaisu, tyttöni, avaahan silmäsi jo... lähdetään
humman rekeen», herätteli mummo hellävaroen lasta.
Tultuaan kesken untansa havahdutetuksi Kaisu alkoi tuhertaa itkua.
Mutta kun mummo muistutti jo ennen puhuttua asiaa, että hän nyt saa
ajaa hevosen reessä, saa nähdä kirkon ja paljon muuta, lakkasi tyttö
itkemästä ja aikoi nousta ilman muuta.
»Eikös minun pieneni muista, mitä ylösnoustessa on tehtävä?» huomautti
mummo.
»Jaa niin», sanoi Kaisu, polvistui vuoteelle, asetti kädet ristiin
rinnallensa, käänsi kasvonsa ylös kattoa kohti ja isoäidin kuiskaten
säestäessä ja Mustin lattialla pää kallellaan ottaessa äänetönnä osaa,
luki mummon opettaman siunauksen lapsellisen hartaasti:
»Hella tiunatkoon meitä ja valjelkoon meitä. Hella valittakoon katvonta
meitän päällemme ja olkoon meille almollinen. Hella kääntäköön katvonta
meitän puoleemme ja antakoon meille iankaikkiten lauhan. Itän ja Pojan
ja Pyhänhengen nimeen. Amen.»
Saaran tultua tupaan oli sinne jo ehtinyt Riikkakin saunastansa
matkavalmiina.
»No, Saarla — sanon Saarla, kun on tultu niinkuin saman arlvoisiksi —
miltäs nyt tuntuu mielellesi?» kysyi Riikka entiseltä emännältänsä kuin
vasta-alkavalta ainakin.
»Kysyy häntä Riikka itseltänsä, miltä nämä tämmöiset matkat tuntuvat»,
vastasi Saara.
»Hehee!... ei sitten kerlassa miltään, onpahan kuin joulukirlkkoon
lähtisin. Minä en olekaan härlkävierlas näissä pidoissa; ja totut
sinäkin, kunhan istut rliikin rlekeen niin monta kerltaa kuin minä olen
istunut. Etkähän tuota niin kovin murlheelliselta näytäkään sinä; mutta
miten lie sinun laitasi, Joonas — sanon Joonas — kun siinä niin ääneti
istut ja murljotat?»
»Mitenhän lie», murahti Joonas, seuraten syrjäsilmällä Mustia, joka
lähellä istuen kuin vartiana heittää luimautteli häneen epäluuloisia,
halveksivia silmäyksiä.
Eivät olleet suuret muuttotavarat matkaan lähtijöillä: Saaralla
eväsnyytti kädessä, Kallelta rääsyihin kääritty viulunsa kontissa ja
Joonaalla kainalossa vanha seinäkello, jonka muuan armelias isäntä oli
huutanut nimenomaan hänelle, kun tiesi, että Joonaan oli siitä melkein
mahdoton luopua.
Kim oltiin jonkun matkaa ajettu, tillahti Kaisu yhtäkkiä itkemään.
»Mikä nyt tuli?» kysyi Saara.
»Maija jäi!»
»Hella jumala, kun nyt Maija jäi. Mutta älähän itke, kylän täti antaa
uuden nuken», lohdutteli mummo.
Vähitellen Kaisu rauhoittuikin, ja nahkasten alle huppuun peitettynä
hänestä tuntui kuin mentäisiin takaisin päin, kunnes viimein nukkui
mummon syliin.
»Kunhan vain ei vielä kerta tultaisi takaisin tätä samaa tietä,
iloisemmalla mielellä kuin nyt lähdetään», sanoi Saara Joonaalle.
»On tuo olemassa vanhain sana, että, minne jotakin unohdetaan, sinne
jälleen palataan.»
»Pitäneekö nuo paikkaansa enää vanhain sanatkaan», vastasi Joonas.
»Vaikka ei pitäisikään, mutta minun sydämessäni pilkoittaa kuin
pimeässä yössä yksinäinen tähti semmoinen aavistus, että emme me vielä
lähde Jylhänmäestä viimeistä kertaa.»
»Te muut palannette, mutta niinä en voi ikänä astua jalkaani
eteistuvan... luota... sen talon kynnyksen yli», sanoi Joonas.
Peitteellä hänen sylissänsä oleva kello helisi alati, ja tien
epätasaisilla kohdilla löi vieteri kumeasti kuin kirkonkello — kuin
hautajaiskello, ajattelivat vanhat. Toisinaan karahti reen antura
ilkeästi parahtaen kiveen vähälumisella tiellä, välähdyttäen istujain
alla kirkkaan, säkenöivän tulen, jolloin Joonas aina hätkähti ja alkoi
vavista.
Sinulla taitaa olla vilu?» kysyi Saara.