Nimismiehen kutsumattoman vierailun jälkeen Joonas karttoi entistä
enemmän ihmisten seuraa. Oli ollut taloiselle talolle kylliksi
häpeätä jo siinä, kun joskus ahtaina aikoina oli kirjoitettu lehmä,
pari, maksamatta jääneistä kruunun veroista, vaikka ryöstöä ei ollut
tapahtunutkaan, kun isäntä aina viime tingassa oli onnistunut saamaan
lainaksi puuttuvan rahan.
Nyt koko omaisuuden jouduttua paperille Joonas oli mielestänsä
kuin paljaaksi riisuttu ja sitä alastomuuttansa ujostellen etsi
yksinäisyyttä. Milloin kuitenkin kävi välttämättömäksi antautua
puheisiin rajanaapurin, Korpelan isännän kanssa, ja tämä lausui
naukuvan surkuttelunsa, keskeytti Joonas lohduttajan kiivaalla käden
liikkeellä ja kysäisi ivan sekaisella äänellä:
»Sinä kai tulit tyrkyttämään minulle suuria rahojasi, että voisin
lunastaa tuomion ja vielä yhdennellätoista hetkellä pelastaa taloni ja
tavarani ryöstäjän kynsistä?»
»E-ee... mistäpäs minä...», soperteli hämilleen joutunut naapuri
korvallistansa kynsien ja alkaen tehdä poislähtöä.
»Niin no, mitä siinä sitten turhia leksottelet. Kun tässä kerta pitää
kulkukoiraksi ruvetakseni, niin kyllä minä itse haavani nuolen.»
Naapurin yrittäessä Joonaan mieliksi nuijia Sanan moukarilla Isoaholaa
paikkakunnan pahimmaksi kiskuriksi, nakkasi tämä kalikan hänen omaan
nilkkaansa.
»Sinä kai Isoaholan sijassa olisit menetellyt tässä minun asiassani
siihen tapaan kuin se muinoinen kuningas, joka palvelijalleen antoi
anteeksi miljoonain velan vai olisitko ehkä tehnyt niinkuin teki
toverilleen se armoton palvelija?»
Saatuaan taaskin vastaukseksi vain neuvotonta ryiskelyä ja
lähtökiireessä lausuttuja epämääräisiä kannan ilmaisuja, Joonas jatkoi:
»Teet näin ollen viisaimmin, että puhut Jumalasta hyvin hiljaa, sinä
niinkuin muutkin — tahi on järkiään parempi, että et ota sitä nimeä
huulillesi ollenkaan.»
Joonaan ei kuultu koskaan valittavan kohtaloansa eikä hän kärsinyt
kuulla muittenkaan surkuttelua. Sivullisesta saattoi sen vuoksi näyttää
siltä, että perhettä kohdannut haaksirikko ei tuottanut hänelle
suurtakaan surua. Näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta Joonas
sai kuitenkin yksinäisyydessä taistella monta sisäistä kamppailua,
ennenkuin hän voi mukautua siihen ajatukseen, että hänellä nyt enää
oi ole omaa mitään, tuskin takkia yllänsä, lakkia päässänsä, pieksuja
jalassansa. Vieraan penkillä hän istui kotonansa, vieraan vuoteella
virui unettomia, öitänsä, vieraan oli leipä pöydässä, vieraan hevonen
tallissa, lehmät navetassa.
Pyrkien vähitellen ennen lopullista leikkausta kokonaan irtautumaan
entisestä omaisuudestansa, jonka näkeminen tuotti hänelle vain
piinaavaa katkeruutta, Joonas ei ollut kotosalla juuri muulloin kuin
öisin. Päivänsä hän kulutti enimmäkseen Hohon sydänmaalla. Asian
nimellisenä oli olevinaan Hilma-vainajan etsiminen, ja vilkaisikin
hän muodon vuoksi Riikan unennäköä muistaen kaatuneen kuusen juurikan
alle, milloin sattui sellaisen huomaamaan. Kadotettuaan jo aikaisemmin
uskonsa tyttärensä ruumiin löytymiseen, hän ei sitä enää toivonutkaan.
Mitäpä lohtua hänen löytymisestään olisikaan nyt enää, kun sille ei
kuitenkaan jaksaisi omaa erikoista hautaa lunastaa, ei pappia saattonsa
jälkeen kustantaa, ei edes kahvikuppia muistoksensa tarjota. Eikö
lie tätä köyhyyttä ja alennusta itsekin aavistellut, kun kerta tänne
pyrki; ei kai tahtonut yhteiseen hautaan, ties minkälaisen rötkäleen
rinnalle. Ja mikäpä hänen on ollaksensa täälläkään. Samaa kai se on
maata siunattu kuin siunaamatonkin — täällä vain laajemmat leposijat
ja olo rauhaisampi. Ja yhtä hyvin tuo kuulunee tuomiotorven ääni tänne
kuin sinnekin, koskapa suurten merien syvyyksienkin pitää kerta omansa,
antaman.
* * * * *
Kun Joonas huutokauppapäivän aatto-iltana patasi kotiin tavanmukaiselta
sydänmaan matkaltansa, huomasi hän uudet, puhtaat kuusen havut
asetetuiksi rappusien eteen, lattiat, pöydät, penkit, astiat pestyiksi
ja kaikki paikat puhdistetuiksi ja järjestetyiksi kuin pitoja varten.
»Millä mahdilla sinä olet tämän suursiivouksen saanut aikaan näin
lyhyenä päivänä?» kysyi hän ihmetellen emännältä.
»Pyysin naapurien akkoja avukseni, ja kun oli kymmenkunta husaa ja
huosiata yhtaikaa huokaamassa, niin siinä oli sihinää ja sohinaa, ja
puhdasta tuli kuin talkoolla vain», sanoi Saara.
»Hyvähän on olemassa puhtauskin ja järjestys, mutta eiköhän tuo puuhasi
yhtäkaikki olisi joutanut olla tekemättä tällä kertaa.»
»Miten niin: tällä kertaa?»
»Näitä huomisia pitoja varten.»
»Minä olen näitä lattioita pessyt jo monta kertaa juhannukseksi ja
joulujuhliksi ja olen silloin aina mielessäni kuvitellut, että milloin
heitä saanen pestä poikaini häitä tai tyttäreni läksiäisiä varten, ja
ajatellut vielä: milloin näitä huoneita nuoremmat kädet puhdistanee
ja kuusen havuja valkeille lattioille ripotellee meidän vanhojen
kunniaksi, kun tästä kerta hautaan kallistumme.»
»Kun toden sanon, niin saman tapaisia ajatuksia on usein askarrellut
minunkin aivoissani mutta ei valkene ne päivät», sanoi Joonas
liikutettuna.
»Ei valkene. Vaan olkoot nyt nämä huomiset pidot mitkä ovatkin, niin
Jylhänmäen uudella emännällä, kuka hän lieneekin, ei saa olla sanan
sijaa siinä, että entinen emäntä jätti jälkensä siivoamatta ja pesänsä
puhdistamatta.»
»Taitaapa toisekseen olla niinkin», myönsi Joonas.
* * * * *
Oli jotakin kolkon juhlallista hautajaistunnetta iltakorvalla kosteutta
tuoksuvissa, hämärissä huoneissa, jotka näin pesun jälkeen olivat
ikäänkuin avartuneet ja joissa pienikin ääni kaikui kuin kirkossa.
Tavallista aikaisemmin rupesivatkin talonväet maata tänä iltana, Joonas
eteistuvan lattialle, Saara Kaisun kera Hilma-vainajan sänkyyn ja Kalle
omalle vuoteellensa oven pieleen. Väsyneenä päivän puuhista nukkuivat
toiset jotenkin pian, mutta isännän aivoissa askartelivat niin monet
ajatukset, että hän ei yrittänytkään saada unta silmäänsä. Kun
makuuhuoneessa ei ollut kelloa, kävi hän useita kertoja tarkkaamassa
Otavan kulkua, unohtuen väliin pitkäksi ajaksi akkunaan katsomaan
tähtikirkasta taivasta.
Arvellen vihdoin puoliyön olevan ohi, hän sytytti lyhdyn talikynttilän,
pisti virsut jalkaansa, takin yllensä ja aikoi lähteä ulos. Mutta
vaikka hän liikkui hyvin hiljaa, ettei herättäisi nukkujia, havahtui
Saara kuitenkin ja kohottaen päätänsä pieluksesta kysyi:
»Minne sinä menet lyhtyinesi?»
»Käväisenpähän vähän tallissa, nuku sinä vain.»
»Ei, älähän jätä, minäkin tulen.»
Joonas ei kieltänyt, ei myöntänyt, mutta odotti kuitenkin niin kauan,
että Saara ehti saada lipposet jalkaansa ja vaatetta yllensä.
»Kylläpä no nyt tähdet palavat», huomautti Saara kävellessänsä
Joonaan jäljessä jäätynyttä, kopisevaa, pihapolkua myöten, lyhdyn
salaperäisesti tietä valaistessa.
Heidän mentyä talliin hörähti ruuna hyvän huomenen pilttuustansa
ja alkoi vähitellen kompuroida jaloillensa. Saaran pitäessä lyhtyä
valmisti Joonas aamuapetta. Oudon hätiköivästi hän tällä kertaa otti
ruumenkopan tallin nurkasta ja kaasi silppuja onton hongan puolikkaasta
tehtyyn pyöreäpohjaiseen kolaan. Kurkotti sitten seipään nenästä
alassuin killuvan kipon, kasteli ruumenet ja sekoitti puuhangolla.
Lopuksi hän ripotteli jauhoja appeeseen ja kouhautti kevyesti
kädellänsä.
»Rivauta häntä nyt päällistä runsaalla kädellä — viimeisen taisitkin
appeen Liinalle laittaa», kehoitti Saara.
Joonas lainasi kurkustansa alas, niinkuin jotakin vaikeasti nieltävää,
ja lisäsi ruisjauhoja appeeseen niin runsaasti, että tahdasmainen seos
tarttui kiinni hevosen ikeniin ja kitalakeen.
»Poloisen hampaat jo niin tylsyneet, että pitää näet käämiä pyörittää»,
sanoi Saara huomattuaan hienontamattoman puruksen putoavan ruuheen
ruunan suusta. »Kuinka vanha jo liekään?»
»Onhan sillä päiviä päässä jo alun kolmattakymmentä vuotta siinä
Hilma-vainajan kanssa yksiä ikiä». tiesi Joonas.
»Niinpä tuon onkin vanharukan otsa jo harmaantunut, harjajouhet
tippuneet pitkin teitä ja hännästä jäljellä suoltanut suikale kuin
virttynyt liinasormaus.»
»Eihän se olo Liinakaan enää kuin kummitus entiseksi; eiköhän tuo kumma
olekaan, siellä kun on pitänyt pitkät talvet sydänmaissa raskaita
tukkikuormia kiskoa umpikelissä. Mutta ennen nuorianna, orinna
ollessaan, sillä oli kokoa ja näköä: vako lautasella, karva kiilsi ja
välkkyi, että kuvaisensa näki, jousella kaartui kaula korkealle ja
polvia tapaili liinaharja.»
»Niin oli, kyllä minä muistan», yhtyi Saara arvosteluun.
»Entäs se jalannousu. Nauruun se veti sivullisenkin suuta, kun tällä
karautteli kirkkotiellä, ihmeekseen sitä katsoi niin herra kuin
talonpoika. Kun edelle yritti, niin sitä ei tarvinnut kahta kertaa
rinnalle tarjota, ja kaulaa piti venymän, vaikka kilpailijana olisi
ollut hyväkin menijä.»
»Kyllä minä muistan.»
»Kerran pyyhkäisin kappireessä Kuorelahden yli yksiöistä kierää. Jää
ritisi ja ulvoi kuin henkensä edestä ja painui alla hyllyvänä hetteenä,
niin että Liinu sai polkea pakenevaa vastamäkeä rannasta toiseen, ja
kenkien joka naulan tiestä tihkui jäälle sula vesi. Siinä ei, jos
mieli pinnalla pysyä, sietänyt kompsahdella eikä jäädä kaivon paikkaa
katsomaan ja aprikoimaan, mennäkö vai eikö mennä», innostui Joonas
vanhoista muistoista.
»Et taitaisi nyt enää mennä Liinulla yksiöiselle jäälle kuskailemaan?»
naurahti Saara.
»En kaksiöisellekään, enkä olisi mennyt silloinkaan, jollen ollut vähän
hiprakassa.»
»Jos lie ajonne Kuorelahdella ollut kulkua kuoleman sillan ylitse,
niin kyllä hipaisi loppu läheltä Liinua silloinkin, kun tuonne
Raivion niitylle suo-ojaan putosi ja selkäänsä myöten kylmään mutaan
hautautuneena virui pitkän syksyisen yön. Kun se vihdoin huomenissa
löydettiin — sinähän sen taisit löytääkin — ja mentiin hätään, niin
sitä sen silmänluontia minä en ikänä unohda. Puhua kun ei osannut, niin
se sillä katseellaan sanoi kuin ihmiskielellä: Voi, hyvät ihmiset, kun
ette ennen apuun tulleet, nyt on myöhäistä jo — jääkää hyvästi. Mutta
kun sitten hierottiin, annettiin suuhun kanvärkkiviinaa ja sammuva
elämä alkoi jälleen palautua, niin se niinkuin nauroi silmillänsä ja
ihan päätänsä nyökytti, että: kiitos, kiitos.»
»Ei palannut ennalleen Liinu, jäykkyyttä se yö jätti jäseniin», sanoi
Joonas. »Mutta sitä minä olen monasti itsekseni ihmetellyt enkä ole
siitä siihen päässyt, että mikä kumma vetämyksensä ja vaikutuksensa
hänessä lienee ollut, kun piti lähteäkseni Raivion niitylle ihan
jantussa jaloin, vaikka minulla ei ollut sinne asian nimellistäkään.
Vieläpä oli olevinaan kova kiire, niinkuin joku olisi lakkaamatta
korvaani kuiskutellut: joudu, joudu. Ellen olisi mennyt, niin se olisi
Liinukin jo aikaa ollut siinä suuressa hevosjoukossa.»
»Maksoihan se sen velkansa ja hyvän työsi, kun tässä muuanna talvena
sydänmaalla kaatamasi hongan tyvi löi sinut tainioihin ja tämä vaaran
nähtyään laukkaa pyrynä kotiin tyhjine rekineen. Siitä arvattiin, että
onnettomuus on tapahtunut, ja hätäännyttiin, kun ei tiedetty edes sitä,
missä olit. Ellei Liinu olisi osannut viedä sinne, missä hangella
turkkinesi tiedottomana makasit, niin etpä taitaisi sinäkään nyt olla
siinä.»
Tämä muisto koski Joonaan sydämeen niin syvästi, että hän näin eron
hetkellä ei kyennyt hillitsemään itseänsä, vaan kietoi kätensä ruunan
kaulan ympäri kuin syleilyyn. Liinu laski päänsä raskaasti hänen
olallensa, osoittaen siten ymmärtävää osanottoa puolestansa. Kuin
osaveljet ja saman arvoiset toverit nuo kaksi olivat kotvan hiljaiseen
hellyyden osoitukseen vaipuneina.
Kun Saara mielestänsä ei muulla näkyväisellä tavalla voinut ottaa
osaa tunnelmaan, alkoi hän pitkäveteisellä, liikutuksesta väräjävällä
äänellä veisata virttä:
»Ah, mik' onpi elomm' tääll'...»
Kohtauksen ja virren värsyn päätyttyä oltiin ääneti hetken aikaa.
»Kuka hänen Liinunkin saanee», huokasi Saara kuin itseksensä.
»Tänään tuo sekin tapansa sanonee», vastasi Joonas.
»Saisi se olla joutumatta maailman kululle enää vanhoilla päivillänsä —
ties vaikka päätyisi lopulta mustalaisten ruoskittavaksi kauppakoniksi.»
»Vähätpä siitä lie takeita siitäkään.»
»Niin, niin — vähätpä vähät... Vieläkös se poku osaa kättä antaa?»
sanoi Saara ja taputti kädellänsä ruunaa etulapaan.
Kun tämä jaksoi kohottaa jalkaansa vain hiukan, tarttui emäntä kavion
asemesta polvitaipeeseen ja pudisti kuin hyvästiksi.
»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun... Sanohan sinäkin. Joonas, hyvästi
vanhalle palvelijallesi.»
Kehoitusta, noudattaen Joonas tarttui toisella kädellään Liinun
polvitaipeeseen, toisella pyyhkäisi kyyneltä salaa silmästänsä ja
sanaakaan enää lausumatta poistui tallista viipyvin askelin.
»Olisiko käydä, navetassakin yksin tein?» sanoi Saara ulos tultua.
»Käy häntä navetassakin.»
»Etkö sinä viitsi tullakaan?»
»Joudan kai tästä minäkin.»
Saaran edellä, Joonaan jäljessä mentyä navettaan ynähtivät lehmät
aamutervehdyksen vitsakytkyissänsä ja lampaat määkivät karsinassansa.
»Viskaa heille heinätukkoa tai oljensuortuvata eteen», kehoitti Joonas.
Saara kahmaisi pimeästä rehuvajasta sylyyksen heiniä, ja jakaessaan
niitä, puhutteli ja taputteli erikseen kutakin lehmää.
»Kukahan kylän ämmä lypsänee kiuluunsa sinunkin maitoasi, Omenaiseni...
Kuka keittänee haudeheiniä Helunalleni — jos keittänee ollenkaan...
Entäs kenen vaajaan se minun pikku Tiistikkini kytketään talveansa
seisomaan... Voi, yhtähyvin, on se sentään vaikea erota näistä.»
»Anna heille lehtikerppua noillekin», sanoi Joonas, nähtyään lampaitten
kapsahtaneen karsina-aitaa vasten pystyyn ja vuonien aidan raoista,
pyytävinä kurkistelevan vihreän palavilla silmillänsä.
»Antaahan Saara piijuillensa, kun tässä kerkiää», vastasi emäntä ja
pisti kahisevan kerpun karsinan keskelle pystytetyn matalan seipään
nenään.
Kuin pyöreän ruokapöydän ääreen asettuivat lampaat sen ympärille
kauniissa sovussa, isot ja pienet rinnan, väkevämmän heikompaansa
suutimatta.
»Toisen keritsimet naksaa kohta teidänkin selässänne, toinen karttaa
ja kehrää villojanne pitkinä puhteina, toisen hartioita turkkinne
lämmittävät», surkeili Saara katsellessaan, kuinka lampaat ahnehtimatta
nyppäsivät kuivan lehden suuhunsa ja sitä sievästi hampaillansa
hienonsivat.
— A'-a'-aa-aaa! huomautti kukkokin omasta ja väkensä olemassa olosta
orreltansa.
»Kas sitä! Minun kultarintainen kukkoni ja valkoiset kanaseni, en
ollut muistaakaan teitä, kun on niin monta suuta ottamassa; mutta
parasta viimeiseksi», leperteli Saara, otti orren päältä vakasta liinan
siemeniä ja kurkottaen kättänsä antoi kanojen kunkin vuorollansa nokkia
siemeniä kämmeneltänsä.
»Kävisimmekö vielä sikaakin katsomassa?»
»Saisihan tuota vilkaista tuotakin», myöntyi Joonas.
Täällä tyytyivät vanhukset vain katsomaan selkä kumarassa sikolätin
matalasta ovesta sisään. Ei sillä näkynyt nälkäkään olevan, koskapa oli
jättänyt eilisiä perunakeitikkäitä ruoan tähteeksi kaukaloonsa.
— Noh, noh, tervehti sika uneliaasti, viitsimättä vaivautua ylös
lämpimästä pahnastansa, jonne se oli kaivautunut niin syvään, että vain
vähän kärsän päätä oli näkyvissä.
»Kuka herkkusuu häntä tuonkin läskiä pannussansa käristänee», lausui
Saara, hiukan kateellisena.
»Ja laskiaisrokkaansa sen sorkilla höystänee», lisäsi Joonas.
Tämän yöllisen jäähyväiskäyntinsä tehtyään vanhukset palasivat
eteistupaan, riisuutuivat ja kallistuivat jälleen maata vuoteellensa.