Nimismiehen toimeenpanema etsintä oli paljon järjestetympää ja
yhtenäisempää kuin oman kulmalaisten hajanaiset hakuhommat. Pitäjän
eri kylistä vuoropäivin kokoontuneet miehet asetettiin riviin määrätyn
välimatkan päähän toisistansa ja komennettiin rintamalinjana eteenpäin
kuin sotaväki. Sivustamiesten oli metsänlukijoitten tapaan merkittävä
kuljetun palstan rajat, ettei jäisi yhtään käymätöntä kohtaa eikä
tultaisi tarkastamaan samaa aluetta useampaan kertaan.
Näin jatkettiin päivästä toiseen, alettiin aina aamuisin siitä, mihin
edellisenä iltana oli lopetettu. Vihdoin täytyi koko suuri puuha
tuloksettomana lopettaa ja jättää kadonneen mahdollinen löytyminen
sattuman varaan.
Vieraitten mentyä palautui Hohon kulmakunnalle jälleen entinen
sydänmaan rauha ja hiljaisuus. Vasta nyt voitiin kunnolleen hengähtää,
vasta nyt voitiin syventyä lähemmin miettimään ja pohtimaan järkyttävää
tapahtumaa, joka salaperäisyydellään oli kiehtonut kaikkien mielen
siihen määrin lumoihinsa, että viikkokausiin ei osattu juuri muusta
puhua eikä muuta ajatella. Olihan niitä ennenkin silloin tällöin
ihmisiä katoillut: joku lapsi tai vanhus eksynyt metsään ja sinne
kuollut; mikä oli hukkunut heikkoihin jäihin, mikä uintimatkallaan
vajonnut syvyyteen ja vasta viikkojen päästä löydetty tukiksi turvonnut
ruumis veden hylkäämällä järven pinnalta kellottamasta. Ne olivat
kuitenkin luonnollisia sattumia, ja verraten pian ne unhotettiin. Mutta
harkittiinpa tätä nyt tapahtunutta asiaa miltä kannalta tahansa, niin
yhä vain varmistui se mielissä kytenyt usko, että Hilman katoaminen oli
yliluonnollisten voimain aikaan saama.
Paitsi Jylhänmäen vanhusten löytämiä pukin jälkiä, joita suurena
kummana oltiin aikaisemmin käyty katsomassa ja ihmettelemässä,
alkoi myöhemmin levitä suusta suuhun kulkeutuvia huhuja, jotka
saivat kulmakunnan harvat ennakkoluulottomatkin hiukan horjumaan
vastakkaisissa vakaumuksissansa. Niinpä muuan uskovainen kalastaja,
kiivas tanssin vastustaja, ollessaan eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana
Telkkälammella ongella, oli nähnyt Pirunkalliolla kirkuvan soiton
tahdissa joukon hurjasti hyppiviä tanssijoita, joita aluksi oli
luullut oman kylän nuoriksi. Mutta kun hän, pyhä mies, oli soutanut
lähemmäksi, oli soitto yhtäkkiä lakannut ja tanssijat siinä samassa
kalliolle kadonneet; vain ilkeätä naurun rähäkkää oli enää kuulunut sen
puolisesta metsästä, niinkuin räkättävä harakkaparvi olisi lentänyt
poispäin puusta puuhun.
Vähäistä myöhemmin oli Kiurupuron vanha mylläri eräänä yönä ollut
jauhatustoimessa myllyssänsä, kaatanut tuutin jyviä täyteen ja niiden
hienontamista odotellessaan heittäytynyt tapansa mukaan tulliarkun
kannelle pitkäksensä. Kuinka kauan hän lienee siinä maannut, kun myllyn
yläkertaan alkaa työntyä oven täydeltä miestä kuin metsää, kumaraisessa
selässä säkit, joista he kaatoivat rouhennettua tulikiveä tuuttiin.
Siitä huolimatta myllyn käynti yhä vain kiihtyi, syntyi niin kauhea
jyrinä kuin seitsemän kiviparia olisi jauhanut maantiehiekkaa. Mylläriä
alkoi peloittaa, mutta hän ei uskaltanut hievahtaakaan paikaltansa.
Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat miehet portaita myöten alakertaan
asettamaan tyhjät säkkinsä jauhotorven alle. Viimeksi jäänyt tyrkkäsi
lähtiessään makaajaa olkapäähän, niinkuin olisi tahtonut sanoa:
Nousehan jauhattamaan sinäkin taas omaa viljaasi. Mylläri kohoutui
istualle ja palaneen käryä nenäänsä tuntien kuuli jo äänestä, kuinka
mylly jauhaa jyristi tyhjää, niin että säkenet säikkyivät — kuinka
kauan lie jauhanutkaan. Uskaltamatta katsoa alakertaan hän kiiruhti
laskemaan veden sulkulaitteen alas ja meni sen tien tupaan akkansa
viereen maata.
Tosin oli kulmakunnalla niitäkin, jotka vastoin myllärin omia
vakuutuksia sanoivat hänen nähneen vain unta; väittivätpä vielä
niinkin, että myöskin kalastaja oli onkiessaan torkahtanut veneensä
perään tai keksinyt koko jutun, herättääkseen nuorissa vihaamansa
tanssin kammoa. Mutta ikäänkuin näille naurajille ja pilkkaajille
varoitukseksi tapahtui sitten jotakin sellaista, jonka todenperäisyyttä
epäuskoistakaan ei voinut, kieltää.
Eräänä, hyvin kuumana päivänä tulla rynnisti sydänmaalta käsin kylää
kohti näkymätön voima, joka oli ollakseen kuin tuulispää, mutta ei
ollut oikein tuulispääkään. Se kulki viivasuoraan sydänmaan halki ja
jätti jälkeensä metsään leveän tien kuin valtakunnan rajan, jonka oli
raivannut niin sileäksi, että siinä ei ollut jäljellä paljon muuta
kuin suurimmat kivet. Se kiskoi maasta suuria petäjiä juurineen ja
nakkeli kauas sivuilleen asettaen ne seisovia puita vasten nojalleen,
latvat alaspäin; ja mitä ei jaksanut juurineen ylös saada, sen oli
taittanut poikki kuin päretikun. Osumatta onneksi ihmisasunnoille kylän
aukean yli kulkiessaan, se hajoitti niityillä tiellensä sattuneita
heinälatoja, repi aitoja, otti pelloilta kuhilaita mukaansa, ja
monenlaista muuta pahaa tehtyään jatkoi raivoisaa matkaansa Valkeisen
järveen. Siellä kun ei muuta osannut, niin nosti ilmaan pilviä pitävän
vesipatsaan ja sen kera riensi eteenpäin pitkin järven selkää kuin
kosken pauhu.
Ne, jotka itse eivät olleet tilaisuudessa näkemään tätä voimallista
kulkua, kävivät katsomassa sen tuhoisia jälkiä. Aseettomina moista
ylivoimaa vastaan elettiin alati pelon ja turvattomuuden vallassa.
Sen — ei hiivitty nimittää pahaa oikealla niinellänsä — kaikkinäkevän
silmän edestä ei ollut yrittämistäkään kätkeytyä perunakuoppiin
tai muihin piilopaikkoihin, eikä ollut mahdollista paeta sen käden
ulottuvilta.
Välittömänä seurauksena kaikesta tästä oli, että itsekukin kurkisti
sisimpäänsä ja alkoi salaisuudessa muistella vähin omiakin askeliansa.
Kun on niin, että tulessa kulta koetellaan, tuli tällöin moni
uskovainenkin, joka ennen oli nähnyt rikan vain veljensä silmässä,
kauhuksensa äkkäämään malan myöskin omassa silmässänsä; huomasi
kulkeneensa hyvin kaukana kaidasta tiestä — jumala paratkoon, liekö
koko elämänsä aikana sille polulle jalkaansa kunnolleen astunut.
Kun kerta yksi oli joukosta kadonnut, niin kuka takasi, että viejä
tähän yhteen tyytyi. Tai oliko Hilma sen syntisempi kuin joku toinen,
vaikka hän lapsensa takia oli joutunut kaikkien silmätikuksi.
Kohennetaanpa hiukan omiakin helmasyntejä. Mahtoi olla hyvin harva
se isoisemmankin poika, joka ei ollut yöjuoksuissa ja tansseissa
kenkiänsä kuluttanut, renkipojista puhumattakaan. Auennut se oli niin
talontyttären kuin piikaheilakankin aitan ovi hiljaiseen koputukseen
yön pimeydessä. Mutta kyllä nyt saavat olla ne juoksut juoksematta,
saavat nyt pysyä pönkät ovien edessä, tulkoon vaikka itsensä rovastin
poika koputtelemaan.
Kuinka moni rehellisen kirjoissa kulkeva isäntämieskin oli markkinoilla
kaatanut viinaa laiskan hevoskoninsa korvaan, vieläpä puhaltanut
pillillä ilmaa nahan ja luitten väliin, niin että kaakki kauppoja
tehtäessä oli ollut pyöreä kuin makkara, hirnunut ja teiskaroinut
kuin hyväkin tallisyöttiläs. Tällä tavoin hevoskaupoissa ja muissakin
kaupoissa vetänyt nenästä pitkätukkaista lähimmäistänsä kuin paras
mustalainen, vieläpä kotiin tultuaan nauranut ja kunnioikseen kerskunut
petoksillansa. Siihen Iisaksi hoiperrellut usein juovuspäissä kyliltä
kotiin, räiskänyt vaimollensa ja ollut huonona esikuvana viattomille
lapsillensa — kiroillut ja maanitellut maille sitä, jonka nyt on
luoksensa saanut. Sillä oi kai se kahta kutsua odota eikä itseänsä
houkutteluin; siksipä saakin nyt sydän kurkussa kulkea, niinkuin joka
pensaan ja kiven takana olisi samainen kiljuva jalopeura väijymässä ja
kimppuun hyökkäämässä.
Eihän ollut oikein tehty myöskään emäntäväen puolelta porista
piioillensa aamusta iltaan kuin kiehuva perunapata, ja äyskiä särpimen
asemesta avuttomille kerjäläisraukoille kuivaa leipäpalaa antaessaan.
Mutta ei tarvitse piikojen tästedes pahaa sanaa kuulla, vaikka eivät,
tikkua ristiin kääntäisi, ja tuohon istuttaa kerjäläisen rinnallensa
samaan pöytään, samasta kupista syömään.
Entäs kenen kelkassa sitä oltiin, vanhat ennen nuorempana, kuljettu
keritsimineen kalliina juhlaöinä ihmisten navetoissa, kenen käskystä
kyttäilty metsissä kupariraha suussa ja lakkia maahan nakaten nostettu
karhut naapurin karjaa kaatamaan; kenen voimalla oltiin manattu
käärmeet kiekkona, kytevä taulapala hampaissa, puremaan myrkyllistä
hauvaa vihamiehen jalkaan ja sytyttelemään hänen huoneitansa.
* * * * *
Miten ollakaan, kun suuret kymmensoutuiset kirkkoveneet lähtivät
lauantaisin valkamistansa, olivat ne tupaten täynnä pyhäpukuista
kirkkokansaa, joukossa sellaisiakin, joita ei oltu niissä, veneissä
ennen nähty. Toisia kulki maanteitä myöten katkeamattomana jonona samaa
päämäärää kohti, rikkaat hevosilla ajaen, köyhät jalkaisin, eväsnyytit
kädessä, kengät olalla ratsastaen. Käsiään hykerrellen sai rovasti,
joka taas oli alkanut itsekin saarnailla, vielä vanhoilla päivillänsä
nähdä sen kauan ikävöimänsä ilon, että hänen kylvämänsä siemen oli
lopultakin alkanut kantaa satakertaista hedelmää, ainakin hoholaisiin
nähden.
Harvat kotiin jääneet kokoontuivat sunnuntairauhaisiin tupiin ja
kuuntelivat pitkää. Lutheruksen postillasta luettua saarnaa hartaina
loppuun asti. Vieläpä arki-iltoinakin nähtiin yhden ja toisen kirja
kädessä sanaa katselevan. Illoin vuoteille kallistuttua liittyivät
kädet ristiin peitteitten alla ja arat huulet höpisivät nöyrinä
osittain unhottunutta isämeitäänsä, moniailla salaa kätketty virsikirja
pieluksen alla. Jotkut vanhat, joilla mielestänsä oli varaukseen
erikoisempaa syytä, kantoivat päivisinkin kirjakopasta löytämäänsä
irtonaista katkismuksen lehteä tai muuta painettua sanaa amulettina
taskussansa.
X
Eräänä, varhaisena aamuna Hilman epäonnistuneen suuretsinnän jälkeen
istuivat Jylhänmäen vanhukset eteistuvassa neuvotellen, olisiko enää
mitään mahdollisuutta vainajan etsinnän jatkamiseen vai olisiko parasta
Joonaan lähteä kirkolle ja pyytää rovastia tulemaan ja lukemaan
siunauksen sydänmaan yli. He eivät ehtineet tehdä päätöstä puoleen tai
toiseen, kun Riikka tulla köpitti heidän luoksensa, näköjään hyvin
tärkeillä asioilla.
»Hyviä huomenia, terlveisiä taivaasta», toivotti hän iloisena ja
tapansa mukaan kaula kurkolla vilkuili ympäri huonetta, niinkuin olisi
etsinyt jotakin.
»Antakoon. Taivaastako se Riikka näin varhaisia terveisiä?» kysäisi
isäntä eikä voinut olla hiukan hymähtämättä ajatellessansa mustaa
saunaa.
»Taivaasta, taaevaasta», toisti mummo.
»Onpa Riikka ollutkin sitten pitkillä matkoilla.»
»Ei Rliikka, mutta Rliikan luona on käynyt kaukaisia vierlaita.
Puolilta öin olen saunan akkunasta kurkistellut ja vahtaillut kyökin
piippua, ja kun näin emännän kahvisavun alkavan taivaalle tuprluta,
niin läksin postittamaan terlveiset verlekseltään», sanoi mummo.
Ilmaisematta kuitenkaan vielä salaisuuttansa hän loi tirkistävän
katseen sängyssä makaavaan sairaaseen ja huudahti sitten päätänsä
kallistellen kuin tutkimuksensa tuloksena:
»Hehee!... Ei se tuo Kallokaan enää terlveeseen huokaise.»
»Kertahan se kituva puukin kaatuu», huokaisi emäntä,
»Ei kitu kuoleta. Kalle on päinvastoin ollut näinä viime päivinä
paremminkin niinkuin toipumaan päin», huomautti isäntä.
»Taitaapa sitten hyvinkin tuosta vielä virlota», käänsi Riikka
kelkkansa. »Ja löytyy se Hilmakin vielä.»
»Hilmako?»
»Löytyy, löytyyhän Hilma...se rlakas.»
»Unessako sitä on semmoista Riikalle näytetty?»
»Eipähän ihmisissään arlvoltaan. Eilissä iltana unentorleisiin mentyäni
olin kuulevinani hiljaa naputettavan saunan oveen, niinkuin tikka
olisi nokallaan koputellut. Kuka se siellä ei anna ihmisten maata
rlauhassa? torluin enkä ollut uskaltavinani mennä hakaa avaamaan. Ulkoa
ei vastattu mitään, mutta nyt kolkutettiin niin lujasti ja käskevästi,
että minun oli pakko totella. Ja arlvatkaapas, kuka se siellä oven
takana oli sisään pyrlkimässä?»
»Kuka, kuka se oli?» kysyi emäntä malttamattomana aavistaen.
»Kukas muu kuin Hilma.»
»Hilma!.. Muille ilmestyy, ei omalle äidilleen. Minkälaisessa se oli
olossa— mitä se sanoi? Kerro, rakas Riikka!»
»Ei luotua sanaa, katsoi vain minuun niin kummallisesti, kuin että:
Tässä minä nyt olen, tämmöinen minä nyt olen.»
»Jumala armahtakoon! Minkälainen — tämmöinen?»
»Morlsian.»
»Morsianko? Oikeinko totta, että kruunut ja kaikki?»
»Krluunut, krluunut — mitenkäs muuten arlvoltaan. Mikäs morlsian se
semmoinen on, jolla ei krluunua ole.»
»Oliko se kaunis?»
»Monta morlsianta minä olen eläissäni nähnyt, korleitakin, mutta niin
kuvankaunista kuin Hilma oli, en ole onnen katsellut, eikä niitä
semmoisia saa nähäkään muualla kuin unessa. Vaatteittenkin piti välkkyä
kuin keväinen hanki aurlingon paisteessa, ihan silmiä häikäisi; ja
sellaisia kukkia kuin sillä oli kruunussaan ei kasva tämän maailman
rlyytimaissa.»
Emännän silmiin kiertyivät ilonkyyneleet; oli kuin hänen salainen
unelmansa Hilman suhteen nyt olisi toteutunut, vaikka se ei
vastannutkaan maanpäällisiä toiveita.
»Voi yhtähyvin sentään! Vai niin oli ihana lapseni, vai niin suureen
kunniaan oli koroitettu Hilma. On niin kevyt ollakseni nyt pitkästä
aikaa, että ihan kuin suuri kivi olisi vieritetty sydämeltäni... Ei
sen kuitenkaan sallittu puhua, ei sen vertaa, että terveisiä lähettää
vanhalle äidillensä?»
»Sen verlan sanoi: Vie äidille rlakkaita terlveisiä.»
»Ei minulle lähettänyt?» kysyi Joonas.
»Ei puhunut mitään sinusta.»
»Ei annettu sitä armoa, että kuulumisiaan kertoa?» kysyi äiti.
»Olipa siinä aika kuulumisia kysellä, jolla oli sellainen kiirle,
että tuiskuna lähti sydänmaalle päin ja viittilöi minua itseänsä
seurlaamaan. Sillä tavoin mentiin metsäisiä, tiettömiä taipaleita,
Hilma edellä, minä koettaen jäljessä pyrlkiä vanhoilla jaloillani.
Annahan nähdä, minne se minua tällä kyydillä lennättää, ajattelin.
Viimein hän pysähtyi suurien juurikkaaseen kaatuneen kuusen luokse
ja katosi siihen paikkaan. Minä jäin ihmeissäni jahkailemaan ja
kurlkistelemaan, kunnes huomasin kuusen juurlien alta häämöittävän
jotakin valkoista. Kun katsoin tarlkemmin, niin eikös olekin Hilma
siellä paitasillaan, näköjään nukkuneena, toinen käsi suorlanaa
sivulla, toinen pieluksena pään alla... Että sen kuusen juuriin kun
olisi käydä perlkkäämässä, niin sieltä sen löytäisi niiden alta.»
»Et taida muistaa kuvata tarkemmin sen kuusesi seutuja?» kysyi Joonas.
»En hoksinut merlkitä seutuja.»
Riikan mentyä jäivät vanhukset taas kahdenkesken hiljaisiin
mietteisiin kuulemansa unennäön johdosta. Kun emäntä vihdoin kohotti
alasluodun katseensa ja vilkaisi sattumalta, ovensuusänkyyn, löi
hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja päästi tahtomattansa iloisen
huudahduksen:
»Jumalan kiitos! Nythän seuraa ilosanoma toisensa jälkeen.»
Vanhempainsa huomaamatta Kalle oli noussut vuoteellansa istumaan, ensi
kertaa omin voimin koko sairautensa aikana.
»Kiitos Jumalan, että hän antaa taas päivänkin pilkahtaa tähän
pimeyteen, että varjeli kuitenkin Kallen sisaren kohtalosta...
Mutta minkä se on näköinen! Poloisen makuulla ollessa ei sitä niin
huomannutkaan kuin nyt: ei entiseksi tuntisi — ei sitten likikään.
Hyvä isä, kun pitää tuon päänkin olla niin sileä ja kalvakka kuin
kananmuna. Ei niin hiuksen haiventa ole jäänyt jäljelle, ei sen vertaa,
että siemeneksi. Jaksaneeko tuommoiseen iljanteeseen tukka nousta
enää oraallekaan... Entäs kasvot sitten: ryppyiset ja vanhat kuin
kuusikymmenvuotiaan... Kalle.»
Sairas ei ollut puhuttelusta tietääkseenkään, katsoi vain silmää
räpäyttämättä yhteen kohti, niinkuin tekee se, joka on kiinnittänyt
tahdonvoimansa kuuntelemiseensa niin yksinomaan, että silmät jaksavat
muodostaa vain hämäriä kuvia sieltä, minne hän tärkeän näköisenä
tuijottaa.
»Kalle!» toisti äiti lujemmin, mutta yhtä huonolla tuloksella.
»Miksei se vastaa — onko se onneton menettänyt kuulonsa?» hätääntyi
äiti.
»Olen jo aiemmin pannut merkille, vaikken ole huolinut sinulle siitä
mitään mainita, että Kallella on ollut tuommoisia hetkellisiä kuurouden
kohtauksia silloin tällöin», sanoi isäntä.
»Onhan tuo edes hyvä, että vain hetkellisiä — ettei jää kuuroksi ihan
kokonaan. Ehkäpä se sekin virhe vielä paranee, kun muutenkin tuosta
tervehtyy.»
»Tervehtyy...» jamasi isäntä ja oli hetken kahden vaiheella ennenkuin
jatkoi:
»Mitäpä tuosta enää turhia salannen tuostakaan, tulet sen kuitenkin
tietämään ennemmin tai myöhemmin: vaikka Kalle olisi menettänyt
kuulonsa kokonaankin, niin pahinta ei kuitenkaan olisi se.»
»Pahinta!... Mitä sinä sillä sanalla ajat takaa?»
Vastaukseksi isäntä koputti sormella otsaansa, sillä hänen oli vaikea
ilmaista tarkoittamaansa asiaa muulla tavoin.
»Sittenhän olisi ollut parempi — parempi, että Kallekin olisi...
»Mitä olisi?»
»Olisi kuollut.»
»Sanon tässä yksin tein senkin: Jylhänmäen talon asiain ollessa sillä
kannalla kuin ne nyt ovat, olisi se ollut parempi, mutta hyvä näinkin.»
»Toivotko sinä, että oma lapsesi olisi — hullu?»
»Toivothan sinäkin sen kuolemaa.»
»Varjelkoon! Enhän minä... enhän minä muuten, mutta, niinkuin sanoin,
jos se jää nöyräpäiseksi, niin siinä tapauksessa olisi ehkä kuolema
ollut otollisempi.»
Keskustelijat vaikenivat ja seurasivat jännittyneinä sängyssä istuvan
poikansa eleitä. Katsoen yhäti samaan kohtaan, kasvoilla onnellinen
hymy, tämä alkoi vaistomaisesti liikuttaa laihoja käsiänsä ylös ja
alas, niinkuin olisi viitannut tahtia näkymättömille soittajille.
Viimein hän tarttui päähänsä molemmin käsin, ikäänkuin siten koettaen
vangita kuulemansa säveleet. Nähtävästi onnistumatta aiheessansa hän
laski kätensä peitteelle ja jännitys näytti lauenneen.
»Kalle!» sanoi isä.
Puhuteltu käänsi päänsä ääntä kohti, ja vaikka hän ei mitään
vastannutkaan, oli huomio kuitenkin merkkinä siitä, että häiriytynyt
kuulo oli jälleen palautunut. Sen jälkeen hän tähysteli tutkien
ympärilleen, niinkuin olisi etsinyt sitä näkymätöntä soitinta, jonka
ääntä juuri oli kuunnellut. Huomattuaan viulun seinällä sänkynsä
kohdalla hän ojensi kätensä sitä kohti.
»Se pyytää tuota viuluansa», sanoi äiti.
»Anna, anna hänelle viulu», kehoitti isä.
Soittokoneen saatuansa Kalle näppäili sen kieliä, pudisteli päätänsä
kärsivän näköisenä, väänteli ruuveja kuin vanhasta tottumuksesta,
näppäili ja väänteli niin kauan, kunnes oli sointuihin tyytyväinen.
Alkoi sitten kuljettaa käyrää viritetyn viulun kielillä, ja kun sairaan
sormet heikkoudesta vapisivat, oli hänen soittonsa hienosti väräjävää
kuin taiturin soitto.
Kun hän vihdoin lakkasi soittamasta ja kallistui väsyneenä
vuoteellensa, istuivat vanhukset vielä senkin jälkeen ison aikaa
ääneti, hartaina kuin kirkossa.
»Tuolla lailla ei Kalle ole ennen soittanut. Mitä se mahtoi olla?»
kysyi emäntä.
»Ei tuo lie ollut mitään, mutta se kai koetti tapailla niitä äsken
kuulemiansa säveliä», sanoi isäntä ja nousi lähteäkseen.
»Minne sinä menet? kysyi emäntä.
»Käyn vähän tuolla Isoaholassa.»
»Siitäkö sinä menet puhumaan Isoaholan isännälle velasta?»
»Siitä.»
* * * * *
Kun kohtalon käsi puuttuu ihmisen elämään, viittoen uusille,
tuntemattomille teille, pysähtyy hän kulkemansa taipaleen rajapyykille
ja heittää silmäyksen taaksepäin elettyyn elämäänsä.
Tällaista taakse katsomista ja tilintekoa oli Joonaan ajatusten juoksu
hänen hiljaa kävellessänsä muutaman virstan päässä olevaan Isoaholan
taloon.
Isäntä otti vieraan hiukan alentuvasti vastaan, mutta vei hänet
kuitenkin kamariinsa.
»Tulin puhumaan isännälle siitä velastani», kävi Joonas suoraan
asiaansa.
»Vai niin, vai niin, hm... vaikka eipä se taida enää puheista
parantua», sanoi Isoahola.
»Taitaa olla totta se, mitä olen kulkupuheina kuullut, että isännällä
on aie panna Jylhänmäki vasaran alle?»
»Eihän se taida valheeksikaan joutaa. Minulla on jo hallussani tähän
kiinnelainaan valmiit tuomiot, niin että Joonas saa nyt aluksi odottaa
kotiinsa vieraita lähipäivinä.»
»Ketä vieraita?»
»Semmoisia vain tähtilakkisia, kiiltonappisia.»
»Vallesmannia?»
»Niin. Olen pyytänyt hänen huutokauppaa varten takavarikoimaan kaiken
kiinteän ja irtaimen, mitä Jylhänmäessä on paperille pantavaa.»
Tämän ilmoituksen jälkeen keskustelijat hetkeksi vaikenivat ja
painoivat kumpikin päänsä alas, niinkuin olisivat hävenneet katsoa
toisiansa silmiin.
»Minulla kyllä ei ole pienten rahojen tarvetta, että sen vuoksi olisin
kiirehtinyt näitä pakkotoimenpiteitä», sanoi Isoahola. »Mutta kun
talon asumisesi näyttää luisuvan yhäti alaspäin, samalla kun velka
maksamattomineen korkoineen kiipeää ylöspäin, niin on minulla syytä
pelkoon, että näin jatkuen nämä kaksi likeisesti toisiansa koskevaa
asiaa viimein etääntyy toisistaan niin kauaksi, etten saa omaani
takaisin... Eikö; se Raivion niittykin taas jäänyt kokonaan tekemättä?»!
»Tekemättähän se jäi; mutta enhän voinut kahdeksi haljeta, kun sattui
siinä kiireisinnä heinäaikana sairauksia ja kuolemantapauksia — siihen
lisäksi Hilma-vainajan hakuhommat ja monet muut puuhat ja juoksut.»
»Hm... kyllä — kyllähän... Rappeutuu se kartanosikin, ettei siitä
kohta saa kalua korjaamallakaan» Tukkisit edes sen tuparakennuksesi
katon suurimpia reikiä tuohenlevyllä, laudankappaleella tahi
muulla turpeella, ellet muun vuoksi, niin välttyäksesi kuulemasta
irvihampaitten vertaavan sinua entiseen isännän vetelykseen, joka
sadeaikoina kökötti pöydän alla pata päässä.»
Vaikka Joonas itseensä sulkeutuneena oli tottunut vaieten nielemään
häneen kohdistuvat moitteet ja naurun uhmaavan äänettömästi, teki
hän kuitenkin tällä kertaa poikkeuksen, valaistukseen velkojallensa
laiminlyöntinsä todelliset syyt.
»Kun minä vuosikymmeniä sitten isä-vainajani kuoltua otin haltuuni
velkaisen kotitaloni, oli minun pakko heti isännyyteen astuttuani
lisätä velkaa uudella lainalla, voidakseni suorittaa sisaruksille
näiden perintöosuudet. Tunsin kannettavani raskauden, mutta sen paino
ei kuitenkaan lannistanut minua, silloin nuorta miestä. Päinvastoin
otin elämäntehtäväkseni jättää jälkeläisille velattoman talon kerta
kuoltuani. Tähän päämäärään aioin aluksi pyrkiä helpointa tietä,
ottamalla itselleni rikkaan vaimon.»
»Ei tartu ne kalat jokaisen onkeen», huomautti Isoahola kuin
loukkautuneena.
»Ei tartu, ei ollut ketään varakkaan puoleista tulijaa velkaiseen
pesään. Niinpä sitten nainkin vain köyhän piikatytön, Saaran, jonka
vuosien varrella olin oppinut tuntemaan kunnolliseksi työihmiseksi.
Vereksin voimin kävimme maahan käsiksi, parantelimme vanhaa viljelystä
ja raivasimme uutta. Velkataakka vaappui kahtaanne kuin vaaka;
katovuosina kallistui velan puolelle, mutta hyvinä aikoina nousi taas
keventyneenä hiukan entistä ylemmäksi. Kun vihdoin omat lapset alkoivat
kyetä työntekoon, oli vaaka vähitellen saavuttamaisillaan tasapainon.
Toiveeni näytti jo lähenevän toteutumistansa, kun vanhin poikani,
Ville, jolle olin aikonut talon antaa, lähti Ameriikkaan.»
»Sano paremminkin, että karkasi», keskeytti Isoahola kiivastuneena
moisesta menettelystä.
»Olkoon niinkin, väkisin en olisi tahtonut häntä pidättää, jos olisin
siihen kyennytkään. Kaikissa tapauksissa sellainen teko lamautti minua
enemmän kuin pahin hallavuosi; ei niin paljon menetetyn työvoiman takia
kuin siksi, että oma poika halveksi kotikontua ja kaikkea sitä, mitä
hänen hyväksensä olin tehnyt — minä ja esi-isät onnen minua... Tuli
sitten se Hilman kohta ja lisäksi monta muuta Joopin postia, jotka
herpaisivat loputkin voimani ja kukin osaltaan painoivat velkojeni
vaakalautasen niin alas, että se ei sieltä minun voimillani ylös kohoa.»
»Onhan sinulla, mies parka, ollut harmia lapsistasi.» sanoi Isoahola
kuin säälien.
»On ollut huolta omista, jos lie ollut ristiä vieraastakin.»
Isoaholan tuoli narahti hermostuneesti. — Eihän se vain tuolla
viittauksellaan lie tarkoittanut sekoittaa meidän Pekkaa samaan soppaan?
Mutta Joonas ei halunnut nyt puhua siitä asiasta sen enempää, jatkoi
vain tyynesti:
»Vaikka velkaisenakin on Jylhänmäki yhtäkaikki kulkenut suvussa
perintönä polvesta polveen. Sen vuoksi on sydäntäni raskauttanut
erikoisemmin se, että juuri minun pitää olla se ruostunut rengas,
jossa ketju katkeaa. Mutta — jumalan kiitos — nyt on kuitenkin onni
onnettomuudessa, että minä olenkin ketjun viimeinen rengas, että ei ole
minulla ketään läheistä, jolle talon antaisin.»
»Onhan se Kalle», huomautti isäntä.
»Ei ole Kallessa talon ottajaa, enempää kuin on minussa antajaa.»
»Miksi ei — onko se kuollut?»
Joonas koputti sormella otsaansa kuten taannoin kotonansa.
»Hullu?»
»Miten häntä nyt isäntä tahtonee nimittää — vähämielistä.»
»Kyllä... kyllä on...», tapaili isäntä jotakin sanoaksensa, niinkuin
hänenkin rahanahne sydämensä olisi yhtäkaikki tuntenut pistosta
kohtalon alaisen miehen edessä. Hetken mietittyään hän jatkoi:
»Voisihan... voisihan ehkä ajatella lykkäystä. Mutta, toisekseen, ei
kai asia siitään somene. Muuten eihän sinulla liene mitään sellaisia
mielen hauteita, että, minä niinkuin — niinkuin vääryydellä ja lain
varjolla....?»
»Mitä joutavia. Minä tulinkin oikeastaan tarjoamaan talorähjääni ja
vähiä rihkamiani vapaaehtoisesti vasaran alle.»
»Vai niin... niin... Sinä olet sittenkin, Joonas, miesten mies», sanoi
isäntä ja kaasi viinaa pikareihin.
»Otetaanhan tästä tuikut.»
»Kiitos. Isännän sopinee ottaa — _minulla_ ei ole tällä kertaa
erikoista syytä ryypiskellä.»
»Ehdon valta. Sinä kai ymmärrät, että minunkin täytyy pitää pennin
laidasta kiinni kynsin hampain, jollen tahdo joutua puille paljaille,
niinkuin... Arvaan kyllä, että minua tullaan tästä taas soimaamaan,
niinkuin on moitittu monesta muusta, mitä olen tehnyt, tai tekemättä,
jättänyt. Mutta nimeäppäs joku toinen, joka nyt tässäkin sinun
asiassasi olisi minun sijassani toisin menetellyt.»
»Eipä taitaisi olla yhtä tuhannesta.»
»Siinä ollaan. Näet: kruunu ottaa omansa, pappi ottaa omansa, usein
köyhän ainoan lehmän.»
»Niinpä. Milloinka se on sitten huutokauppa?»
»Tuolla vähän syksymmällä — ehkä siinä kissaviikon alkupäivinä.»
»Sehän tuo liekin puoleensa vetävintä aikaa tällaisille toimituksille,
ja on silloin palvelusväelläkin penniä taskussa. Jumalan haltuun!»
»Haltuun!»