Varhaisena lauantai-aamuna noin viikko Hilman katoamisen jälkeen lähti
Jylhänmäen valkamasta vene vesille. Ohjaajana perätuhdolla istui Joonas
ja soutajina pari talon torpparia. Järven aamutyynen pinnan yläpuolella
kaareutui sininen, mittaamaton korkeus, alapuolella pohjaton syvyys.
Vene näytti liukuvan eteenpäin sillä ohuella hopeakalvolla, missä nuo
kaksi avaruutta toisiansa koskettivat.
Joonas katsoi järveen ulohtaalle veneestä, missä veden pinta oli
rikkomatonta, niin kiinteästi, että se herätti matkatoverien huomiota.
»Näkyykö siellä mitä merkillistä?» tutkaisi vihdoin toinen soutajista.
»Joku valkoinen siellä liikkuu», vastasi Joonas nostamatta silmiänsä
ylös.
Airomiehet lakkasivat hetkeksi soutamasta ja tähystelivät hekin alansa
leviävää avaruutta.
»Niinpähän näkyy tuolla kotka kaartelevan, suurinta lajia. Tuommoinen
peto sitä uskaltaa iskeä kyntensä vaikka miehen niskaan, kun pahan
päänsä ottaa.»
»Onhan niillä voimia», lisäsi toinen. »Tässä muuanna talvena kaadoin
tuolla Hohon sydänmaalla kotapuiksi suuren hongan, jonka latvassa oli
kotkan pesä ja siinä lampaan kello — vai vasikanko lie ollut.»
Joonas ei puuttunut keskusteluun, sillä hänen ajatuksensa kulkivat
toisia teitä. Hän katsoi kotkaa ylhäällä, vuoroin sen kuvaista
alhaalla, kuinka ne molemmat liikkumattomin siivin liitivät
näkymättömiä kiertoportaitansa ääretöntä tyhjyyttä kohti, kumpikin
tahollensa. Kotkan ja sen kuvaisen yhä edentyessä toisistansa ne
näyttivät pieniltä kuin valkoiset perhoset: ja jos hetkeksikään
heitti silmistänsä toisen tai toisen, oli vaikea löytää sitä jälleen.
Sivuuttaen viimein sen rajan, jonka yli katsojan silmä ei enää
kantanut, ne häipyivät kokonaan kuin iankaikkisuuteen kadoten.
»Tuolla lailla — tuolla lailla kahtaanne kaikkoavaa se on ihmistenkin
elämän juoksu täällä ajassa: toinen menee ylöspäin, toinen alaspäin»,
sanoi Joonas kuin itseksensä.
»Se sana sattui kohdalleen», myönsivät airomiehet.
Elävänä esimerkkinä sen totuudesta oli isäntä itse, jonka talo muutaman
viime vuoden aikana oli mennyt sangen nopeaa vauhtia alaspäin.
»Ja samoinpa taitaa olla siellä näkymättömissäkin maailmoissa», jatkoi
Joonas.
»Niinpä... Isäntä pitäisi vähän vaaria siitä perämelasta, ettei
veneen kokka käänny vallan kotiin päin. On tässä selällä tehty senkin
seitsemän viikatevartta ja pyöritty melkein yhtä ympyräänsä kuin
päiväkinnasta, ettei kohta tiedä, mennäänkö eteen- vai taaksepäin.»
Joonaan käännettyä veneen oikeaan suuntaan soudettiin edelleen samoja
suuria selkiä ja kapeita virtaavia vesiä, joita monasti ennen oli
näin lauantaisin suurissa yhteisissä kirkkoveneissä kuljettu. Väliin
kiidettiin alas kuohuvia koskia: kun toinen heikkenevällä mahdillaan
työnsi vielä veneen perää, alkoi toinen jo kokkaa kiskoa; kun toisen
pauhu takana vaimeni, alkoi jo toisen huuto kuulua edestäpäin.
Vasta iltapäivällä ehdittiin kirkkorantaan. Soutumiesten kävellessä
kirkolle yöpaikkaa kuulostamaan lähti Joonas oikopäätä pappilaan.
Tultuaan rovastin virkahuoneeseen hän jäi lakki kourassa ovensuuhun
seisomaan. Kamarissa ei sillä kertaa sattunut olemaan ketään
talonväkeä, mutta ovi sisähuoneisiin oli raollaan, ja kuului sieltä
äänekästä vieraan kielen mongerrusta ja iloista naurua. Mahtaa olla
rovastilla vieraita, sukulaisia tai muita herrasväkiä, ajatteli Joonas.
Neuvottomana ryiskellen hän tunsi olonsa tässä hienon juhlallisessa
ympäristössä yksinäiseksi ja turvattomaksi. Hänen teki mieli lähteä
pois ja palata myöhemmin uudelleen asialleen. Mutta ennenkuin hän ehti
lähteä, tuli rovasti vierashuoneesta kamariin, hymyilevillä kasvoilla
seuran tartuttamaa päivänpaistetta, tervehti ystävällisesti tuttua
vierasta ja pyysi istumaan.
»Mitäs nyt kuuluu Hohon sydänmaille?» kysyi rovasti istuttuaan
kiikkutuoliin.
»Kiitos kysymästä, herra, rovasti — kuuluuhan tuota nyt kerta jotain
sinnekin», vastasi Joonas.
»Hyvinkö tulee satoisa heiliä vuosi sinne salokylille?»
»Jumalan kiitos, kyllähän törkyä tulisi, joka heidät jaksaisi saada
kunnolla korjuun.»
»Mikäs on saadessa. Luoja kun on armossaan antanut meille kauniit,
poutaisat heinäilmat.»
»Ei ole luojan syytä siinä, ei ilmoissa vikaa mitään, mutta on siellä
meidän kulmalla tällä kertaa ollut heinämiehillä tähellisempää
tehtävää.»
Heittäen vieraaseen tutkivan silmäyksen rovasti huomasi tämän sydämellä
olevan jotakin raskasta, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi.
Auttaakseen asiaa alkuun hän kysyi:
»Ehkä isännällä on minulle tärkeätä sanottavaa — jotakin
kahdenkeskistä?»
»On, rovasti, hyvin tärkeätä: olisin nöyrimmästi pyytänyt huomiseen
kirkkoon kuolleen kiitoksen ja kadonneen kuulutuksen», sanoi Joonas
ja alkuun päästyään kuvasi juurta jaksaen tyttärensä kummallisen
katoamisen ja tähänastisen turhan etsinnän.
Kertomuksen kuultuaan rovasti nousi ja sulki raolleen jääneen
kamarinoven, sillä vierashuoneista kuuluva ilonpito alkoi vaivata
häntä, niinkuin se oli Joonasta jo alun pitäen vaivannut. Sitten
hän istui jälleen kiikkutuoliin ja hiljaa keinuen vaipui hetkeksi
miettimään.
»Sanoiko isäntä, että tyttärenne juuri vähäistä ennen katoamistansa oli
kuin kuollut?» keskeytti rovasti vaitiolon.
»Ihan niin, melkein kuin kuollut — tuskin sormeansa jaksoi liikauttaa.»
»No, mitä te itse arvelette tästä?»
»Lyhyen ymmärrykseni mukaan hänen ei olisi pitänyt kyetä omin voimin
vuoteeltansa nousemaan.»
»Jaa, sinne päin kallistuu minunkin mielipiteeni. Ihmeitten aika ei
ole vielä ohi. Raamattu kertoo meille menneiltä ajoilta, kuinka Jumala
äärettömässä armossaan on nähnyt hyväksi kutsua luoksensa muutamia
pyhiä miehiä sieluineen ja ruumiineen täältä katoavaisuuden maasta —
niin Heenokin, niin Mooseksen, niin Elijan ja ennen kaikkea Hänen, joka
sieltä kerran tuleva on... Kuinka vanha olikaan tyttärenne?»
»Siinä mitähän lie ollut jonkun ajastajan yli kahdenkymmenen.»
Rovasti avasi pöydällä olevan suuren kirkonkirjan ja alkoi lähteillä
sitä. Hänen löydettyä etsimänsä Jylhänmäen sivun Joonaan teki mieli
vaipua häpeästä maan alle.
»Vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden iässä», sanoi rovasti ja Joonaan
suureksi mielihyväksi aikoi panna kirjan kiinni, mutta vilkaisi
kuitenkin kuin sattumalta uudelleen lehdelle, jolloin hänen otsansa
vetäytyi synkkiin ryppyihin.
»Hm... isätön lapsi... näkyy olevan nyt nelivuotias. Synnyttäessään
on äiti ollut siis vasta yhdeksäntoista vuoden vanha», mumisi hän
puoliääneen.
Rovastin mielestä asia sai uuden käänteen, isännän kertomusta oli
arvosteltava kokonaan toisessa valossa.
»Ellen kuullut väärin, sanoitte te sillä polulla, jota arvelette
tyttärenne menneen, nähneenne vereksiä ihmisen jälkiä ja niiden
rinnalla niinkuin pukin sorkan jälkiä», sanoi rovasti Joonaan puoleen
kääntyen.
»Niistä pukin jäljistä en pane sormeani kirjan päälle; Saara väittää,
että ne olivat lampaan jälkiä», sanoi Joonas.
»Toivokaamme, että niin olisi ollut. Historiat kertovat meille pukin
sorkasta ihmeellisiä asioita — te kai ymmärrätte, mitä minä tarkoitan?»
»En — en oikein tajua.»
»Minä en tahtoisi sälyttää kiviä teidän ennestäänkin raskaan kuormanne
päälle, mutta totuuden julistajana minä en voi salata teiltä, että
Jumala käsittämättömässä viisaudessaan antaa ihmisen toisinaan saatanan
haltuun. Siitä on meille hurskas Joob elävänä esimerkkinä.»
»Hurskas... saatanan haltuun!... Mitä viisautta siinä on? Minä
läjäyttäisin korvalle sitä ihmistä, joka antaisi viattoman linnun
elävänä kiiluvasilmäisen kissan kynsiin. Ja jos rovasti tarkoittaa,
että Hilma... niin minä en usko sitä, en usko», väitti Joonas
kiivastuneena vastoin omiakin entisiä mielipiteitänsä. »Hilma oli
hurskaampi kuin...»
»Kuin kuka?»
»Kuin me molemmat vanhat yhteensä.»
»So-so! Tämä puhuu toista», sanoi rovasti nuhtelevasti kirkonkirjaan
viitaten.
»Tuossa kirjassanne näkyy vain muutamien ihmisten julkiset synnit,
mutta siinä ei näy kyyneleitä, joita niiden syntien tähden on
vuodatettu. Jos Hilma lie ollut saatanan vallassa, niin on hän ollut
näiden neljän viime vuoden aikana, mutta nyt hän on siitäkin pahasta
päässyt.»
»Mistä pahasta?»
»Minusta.»
»Onko isä ollut paha lapsellensa?»
»Paha... hyvin paha.»
»Minkä tähden?»
»Senpä sen — häpeän tähden, saman, josta rovasti juuri tuomionsa
lausui. Minä olen kyllä nyt jälkeenpäin katunut kovuuttani,
piehtaroinut tunnon tuskissa vuoteellani unettomina öinä ja luullut
väliin tulevani hourupäiseksi, mutta lohdutusta en ole löytänyt
mistään.»
»Kristityn ei kuitenkaan sovi antautua toivottomuuteen, niinkuin
niiden, joilla ei toivoa ole», koki vanha sielunpaimen lohduttaa.
»Ei ole tainnut rovastilla olla omakohtaista kokemusta siitä,
minkälaista on olo sen, jolla on omallatunnollansa melkein kuin
oman lapsensa murha lyijynä painamassa, ja tahtoisi polvillaan
ryömien kuulla anteeksi antavan sanan siltä itseltään, jolle on paha
ollut, mutta on välillä sellainen ylipääsemätön kuilu kuin kuolema
erottamassa.»
»Tukekaamme itseämme sillä lohduttavalla tiedolla, että meidän
kunkin on kerta astuttava saman kuilun ylitse, jolloin isä voi
kohdata lapsensa — toivon mukaan», lievensi rovasti äskeistä ankaraa
lausuntoansa.
»Sehän tuota lienee tässä tuskassa viimeistä oljen kortta», sanoi
Joonas ja pyysi vielä kerta rovastia kuuluttamaan ja kehoittamaan,
että mies talosta yli pitäjän lähtisi kadonnutta etsimään, niinkuin
monasti ennen oli lähdetty yhteisvoimin suuria, sydänmaan laajuisia
kulovalkeita sammuttamaan.
Rovasti lupasi mielellään täyttää pyynnön, mutta neuvoi Joonaan
kääntymään myös nimismiehen puoleen, jonka virkavelvollisuuksiin
kuulutuksen antaminen ja asian käytännöllinen toimeenpano kuului.
* * * * *
Kun seuraavana, päivänä, sunnuntaina, saarnavirren loppusäkeistöä
laulettaessa saarnastuolin kullatun laidan takaa kohosi rovastin mustan
kalotin kattama harmaa pää, heitettiin alhaalla kirkon penkeissä
merkitseviä silmäyksiä toisiinsa: mitäs tämä tietää? Eipä ukkoa
itseänsä ole näkynyt pöntössä pitkiin aikoihin.
Rovastin saarnatessa päivän evankeliumista, neljänlaisesta kylvömaasta,
hän nyt kuten usein ennenkin kuumina kesäpäivinä sai ikäväksensä
havaita, kuinka, yksi ja toinen kuulija vei käden suunsa eteen
salatakseen haukotustansa. Samalla alkoi näkyä laimeita, lasimaisesti
toljottavia katseita; väsyneet silmälaudat viivähtivät toisissaan yhä
kauemmin, rakoutuivat hetkeksi, painuakseen jälleen kiinni, kunnes
ummistuneitten luomien takaa näkyi vain heikkoa, elohiiren tapaista
liikettä. Siellä täällä pisti puhujan silmiin laihasta jänteisestä
kaulasta nuokkuva pää kuin korren nenästä raskas rukiin tähkä, alkoi
siitä hiljalleen vaeltaa alaspäin unen valtakuntaan, rappu rapulta,
yritti joskus liian pitkän harppauksen tehtyään ponnahtaa takaisin kuin
säikähtäneenä ja jäi viimein edessä olevalle kirjalaudalle lepäämään,
näköjään syvään hartauteen vaipuneena. Kaikkein ikävimmän vaikutuksen
tekivät ne nukkujat, jotka painostuksen alkaessa sattuivat istumaan
selkäkenossa. Ne kallistuivat taaksepäin ja jäivät suu ammollaan hiljaa
kuorsaten tollottamaan ummistunein silmin kirkon kattoon.
Nämä sanankuulijat olivat niin perin mahdotonta maaperää, että siihen
kylvetty siemen ei ottanut itämisen alkuakaan. Mutta rovasti odotti
kärsivällisesti aikaansa. Niinpä hän saarnansa lopulla ikäänkuin
alkuvalmistuksena poikkesi puhumaan kadonneesta lampaasta.
»Tässä meidän Herran seurakunnassamme on myös yksi korpeen kadonnut
lammas», sanoi rovasti ja pysähtyi tarkkaamaan lausumansa tekemää
vaikutusta.
Valveilla olijain hieman hätääntyneet katseet suuntautuivat kysyvinä
rovastin kasvoihin: lienenkö minä se? Toiset tyrkkivät hereille
nukkuvia vierustovereitansa.
»Muutamille, teistä lienee tunnettua se mieltä järkyttävä tapaus,
että Hohonmaalla Jylhänmäen talon tytär, Hilma, noin viikko sitten on
kadonnut kotoansa tavalla, joka käy pimitetyn ymmärryksemme ylitse.»
»Herra Jeesus!» kuului kuiskauksia naisten puolelta.
»Kun tuonelan enkeli oli jo levittänyt siipensä hänen kuolemansairaan
ruumiinsa ylle, on hän yhdenkään ihmissilmän näkemättä noussut
vuoteeltansa, melkein niinkuin — niinkuin Jairuksen tytär.»
»Taivaan vallat! Taivaan vallat!»
»Meidän jälkeen jääneitten on, niin sanoakseni, jätettävä
yhdeksänkymmentä yhdeksän, jätettävä hetkeksi kiireisetkin
arkiaskareemme ja etsittävä sitä, joka kadonnut on, kunnes olemme
hänet löytäneet ja saattaneet siihen suureen lammaslaumaan, joka tässä
kirkkomme ympärillä siunatun maan povessa odottaa ylösnousemuksen
ihanaa aamunkoittoa.»
Alhaalta kirkon penkeistä alkoi kuulua äänekästä nyyhkytystä, vilahteli
valkeita nenäliinoja, ja siellä täällä kohosi karkea käsi pyyhkäisemään
kyyneleen äsken uneliaasta silmänurkasta.
Lopuksi rovasti luki nimismiehen kuulutuksen.
Kun sitten jumalanpalveluksen päätökseksi seurakunta nousi veisaamaan
lähtövirttä, kaikui ääni niin voimakkaana, että mokomaa laulunjyräkkätä
eivät vanhatkaan muistaneet siinä kirkossa ennen kuulleensa.