Hitaasti ja vähin äänin kulkee etsijäin joukko Hohon sydänmaalla.
Terävin, pelokkain katsein pälyen ympärilleen hakijain askeleet ovat
epävarmat, ikäänkuin pelkäisivät joka hetki astuvansa etsittävänsä
ruumiille risukoissa ja korkeassa kanervikossa. Kuta syvemmälle
sydänmaahan tunkeudutaan, sitä toivottomammalta näyttää päämäärän
saavuttaminen; rannattomaan erämaahan hajaantuneena etsijäin joukko
hupeni kuin pisara mereen.
Vähitellen alkoi hakijain kesken kiteytyä varmuudeksi arvelu, että
Hilma ei voi kuulua enää elävien joukkoon. Tämä ajatus ja lisäksi
vanhusten ihmeelliset tarinat metsänpeittoon kadonneista ihmisistä
ja eläimistä aiheuttivat sen, että yksi ja toinen herkkäuskoinen
alkoi epäluuloisin silmin katsella kaikkea vähänkin tavallisuudesta
poikkeavaa. Valkoiselta hohtava kivi saattoi kauempaa katsoen
haahmoutua istualleen kuolleeksi, valkopaitaiseksi naiseksi, pää
syliin nuokahtaneena, ristiin liitetyt kädet polvien ympärillä.
Tyvestä kurjenpolvelle kasvaneen puun pitkä kanto näytti rukoukseen
polvistuneelta ihmiseltä, tuulen leyhäyttämä lehvä valtoimina
hulmahtavilta naisen hiuksilta.
Kuitenkaan ei ehdottomasti tarvinnut olla näin, saattoihan kadonnut
olla luonnollisessakin olossaan jonnekin kätkeytyneenä. Mutta jos
pääsiäisyönä navettaan hiipinyt noita — kuten se entinen jalkansa
menettänyt talon emäntä — voi hädän tullen naamioitua taikoksi, jos
Tilusen lehmä kaavautui honganpökkelöksi aukealla aholla, niin yhtä
hyvin Hilma voi olla muuttuneena miksi hyvänsä noista kummallisen
muotoisista kivistä tai kannoista; siksi oli parasta olla niitä
koputtelematta, parasta olla lausumatta varomattomia sanoja niiden
läheisyydessä.
Vihdoin etsittävä tavalla tai toisella oli läsnä kaikkialla. Kun
joku mainitsi nenäänsä löyhkäävän ikäänkuin hautuumaan hajua
kuumana kesäpäivänä, alkoivat monet muut ilmaa nuuskittuaan tuntea
sieraimissaan outoa kalman katkua.
Yhtenä kiihkeimmistä kannustajista vainajan löytymiseen oli tietoisuus
siitä, että jos kuollut jää tänne sydänmaahan, niin se tulee olemaan
koko kyläkunnan ainaisena painajaisena. Kuka nainen ja kuinka moni
mieskään uskaltaa silloin tulla täältä lehmäänsä hakemaan, kuka marjoja
poimimaan? Näin joukossa ollen ja valoisana aikana ei kammon tunne
ollut vielä muuta kuin kaukaista aavistelua; mutta annahan syksyn tulla
synkkine päivineen ja pilkkopimeine öineen! Taivas varjelkoon silloin
arkaluontoista ihmistä joutumasta tänne yksin ja eksyneenä yöpymästä!
Jo pelkkä sellainen mahdollisuuskin puistatti hartioita ja karmi ihoa
kylmin värein.
Paheksuvaa ihmettelyä herätti se huomio, että Jylhänmäen isäntää
itseänsä ei näkynyt hakijain joukossa, ikäänkuin asia ei häntä
koskisikaan. Jos lie isännälle anteeksianto tyttärensä eläessä ollut
ylivoimainen tehtävä, niin kyllä olisi aika nyt jo laskea lankainen
menneen yli. Mutta kun talon palvelijatar tiesi kertoa, että isäntä on
Mustin kera aamuin ensimäisenä ja illoin viimeisenä etsimässä omalla
tahollansa, muuttui moite myötätunnoksi. Saattaapa olla Joonaalla
eristäytymiseensä omat, hyvinkin pätevät syynsä.
Osanotto kasvoi sääliväksi surkutteluksi, kun kuultiin, että isäntä ei
saa unta yölläkään: sen oli palvelijatar omin silmin nähnyt ollessaan
eräänä yönä emännän nukahtaessa muutaman tunnin valvomassa Kallen
vuoteen ääressä. Eteistuvan lattialla tilapäisellä vuoteellaan maaten
oli puhunut unissaan kauheita asioita sarvipäisestä linnusta, joka
uhkaa kaapata hänet kynsiinsä. Oli höpsinyt ketusta ja luolasta,
ollut toruvinaan kiivaasti jotakin ja lopuksi huudahtanut: »Pimenee,
pimenee... Hilma, älä itke, älä itke!» Siihen huutoonsa herättyään oli
noussut istualle vuoteellaan, pyyhkäissyt kädellä otsaansa ja silmät
renkaina töllistellyt ympärilleen, niinkuin ei olisi ollut oikein
selvillä, oliko hän jo valveilla vai näkikö vielä unta. Vuoteelta
noustuaan oli mennyt ulos ja pihakoivuun selkäänsä nojaten katsonut
ison aikaa sydänmaalle päin. Siitä oli lähtenyt ja mennyt riihen
luokse, ottanut kylkiäisen lattian alta ruumislaudan ja kantanut sen
kainalossaan Hilman aittaan, niinkuin odottamaan sille lepääjää. Kotvan
aikaa aitassa puuhailtuaan oli istunut kynnykselle, selkä ulospäin.
Siinä kyyröttäessään oli saanut väliin kuin ankaria vilunkohtauksia
ja kädet nyrkkiin puserrettuina näyttänyt kamppailevan niitä vastaan;
mutta viimein oli yhtäkkiä iskenyt, kädet kasvoilleen ja ratkennut
itkuun, niin surkealta näyttävään, äänettömään, hartioita puistattavaan
itkuun, että myöskin palvelijattarelle, joka oli salaa vakoilemassa
eteistuvan akkunan pielessä, olivat kyyneleet herahtaneet silmiin.