Jylhänmäen eteistuvan laipion rajassa risteili suuri kiiltävänsininen
kärpänen, napsautteli silloin tällöin ruumiillansa aikoinaan
valkeaksi maalattuun kattopaperiin, johon vuotanut sadevesi oli
kirjaillut ruskeita, kummallisen muotoisia kuvioita, ja istui viimein
ovensuusängyn päätylaudalle levähtämään. Suurilla liikkumattomilla
verkkosilmillänsä se katsoa, parritti uhkaavan näköisenä sängyssä
makaavan talon pojan, Kallen, kalpeihin kasvoihin, ja alkoi hetken
kuluttua liikutella lyhyitä tuntosarviansa, ikäänkuin ilman hajua
tunnustellen. Kuopi sitten tyytymättömänä etujaloillaan niskaansa,
oikoi takaisillaan siipiänsä ja lentää hyrähti sivuseinällä olevan
sängyn kirjavalle karttuunipeitteelle, jonka alla nukkui Hilma,
pikku tyttönen kupeellansa. Kyyhöttäen hetkisen peitteellä, matalana
kärpänen lennähti lyhyen välimatkan, aivan kuulumattomasti ja istahti
Hilman kattoa kohti piipottavan terävän nenän päähän, alkaen tunkea,
imutorveansa ihon sisään.
Vuoteen vierellä istuva talon emäntä karkoitti kättänsä huiskuttamalla
kärpäsen varovasti, melkein arkaillen pois, jonka jälkeen se alkoi
vainota lattialla auringon paisteessa loikovaa Mustia, kuten pääskynen
narraa, kissaa.
Ollen nukkuvinaan Musti hiukan raoitti toista silmäänsä ja asetti
hampaansa irveen iskuvalmiiksi. Joka kerta kun kärpänen läheni
vaarallista pyydystä ja koira äkillisellä liikkeellä tavoittaen
kiusaajaansa suuhunsa loksautti kuuluvasti yhteen suuria leukojansa,
vavahti emäntä lentäjän puolesta. Hän tunsi suurta helpotusta, kun
kärpänen viimein istui seinälle akkunan pieleen ja alkoi kiukuissaan
kihnuttaa etujalkojansa vastakkain.
»Taitaa olla ilmassa ukkosen enteet, kun ovat nuo kärpäset niin
äkäisiä», huomautti Kallen sängyn sivulla liinasillaan istuva isäntä.
»Eivät ole ukkosen ennustajia nämä», vastasi emäntä varmasti.
Isäntä nousi seisaalle ja käsi ojossa alkoi virsuilleen hiljaa
hiihdätellä akkunaa kohti.
»Mitä sinä nyt?» kuiskasi emäntä hätäisesti.
»Tapan tuon kiusanhengen.»
»Tapat — _kuolemankärpäsen!_
Isännän ojennettu käsi kohosi korvalliselle ja vaipui sieltä vitkalleen
alas. Oltuaan hetken kahden vaiheella hän peräytyi entiselle
paikallensa.
Saattaapa olla rauhoitettuja lintuja tämä.
Kuultuaan puhelua ja ihmisliikettä Musti kapsahti jaloilleen ja kävellä
rapsutti isäntänsä luokse. Heiluttaen turhaan tuuheata häntäänsä
tavanmukaista, hyväilyä odottaen se istui lattialle kuin mies ja
ojensi käpälänsä pistääkseen kättä. Kun siihen ei tartuttu, tyrkkäsi
se kuonollaan isäntää sääreen herättääkseen huomiota — mutta turhaan.
Koetettuaan kaikki keinonsa Musti asetti leukansa isännän polvelle ja
katsoi miettivästi hänen huolestuneisiin kasvoihinsa.
— Ei, nyt ei ole asiat oikein. Minkätähden ollaan ääneti melkein aina,
puhutaan kuiskaillen ja kuljetaan hiipien kuin oltaisiin väijymässä
arkaa lintua puun latvasta? Onko tässä tietämättänsä tullut tehneeksi
jotakin pahaa — vai onko isäntä nukkunut istualleen, silmät auki?
— Hau!
Lyhyt, terävä haukahdus leikkasi hiljaisuutta kuin aavistamaton
laukaus. Molemmat vanhat säpsähtivät, ja säikähtäen omaa ääntänsä
lyyhistyi Musti kokoon kuin lyöntiä odottaen.
»Siunatkoon!» pääsi emännältä tahtomattansa hillitty huudahdus.
»Musti, Mus— ti!» torui isäntä ja pudisti koiralle varoittavasti
kättänsä.
Musti vetäytyi häpeillään ovensuu nurkkaan ja kiersihe myhkyrään
maata, lattialle, päästäen pitkän, ikävystyneen ulvahduksen. Kuono
käpälän päällä koira katsoi surullisesta lattiaan ja räpyttäen kosteita
silmiänsä vikisi hiljaa, niinkuin olisi itkenyt.
Isoon aikaan ei kuulunut taas muuta kuin sairaiden hiljaista hengitystä
ja koiran valittavaa vikinää ovensuunurkasta.
»Että kun nyt näin tämmöinen onnettomuus piti ylhäältä annettaman»,
lausui emäntä vihdoin ääneen ajatuksensa.. »Että ihan kuin liiton
mukaan tupertuivat tuohon käsin käännettäviksi, melkein samana päivänä.»
»Kiireinnä heinäaikana», lisäsi isäntä huolensa.
»Eipä se taida tauti ja kuolema katsoa näitä maallisia kiireitä, näitä
tämän maailman heinäntekoja.»
»Nehän ne mustalaiset, hyväkkään kiertolaiset tuon varitaudin
tartuttivat», kuohahti isännän mieli.
»Ei niin, Joonas, vaan näin: Ei tauti tartu, eikä rutto rupea Jumalan
sallimatta. Ja mitenkäs lukee Sana: Vaikka tuhat kaatuisi sivullas ja
kymmenen tuhatta oikeallas, ei se sinuun satu.»
»Sanokoon Sana mitä sanookin, mutta minä sanon, että jos
Hontelo-Tanelin joukko uskaltaa vielä astua jalallaan kynnykseni yli,
niin minä näytän, mistä on viisi hirttä poikki.»
»Olisi kai meitä tässä ollut — jos niin, että tauti olisi tarttuakseen
eikä ylhäältä annettu — ollut huonompaa ja heikompaakin, mihin kivun
kyntensä iskeä», puolusti emäntä väitettänsä.
Kun isäntä siihen ei osannut, sanoa mitään, jatkoi emäntä huokailuaan:
»Kumpi heistä ensin nukahtanee, Hilma vai Kalle.»
»Hilmalle se olisi parempi», sanoi isäntä jotenkin tylyllä äänellä.
Emäntä vilkaisi salaa mieheensä.
— Sen on otsassa ja suun ympärillä yhäti nuo samat ankarat uurteet kuin
jäätyneet vaot syysharmaalla kynnöspellolla, ja silmissä tuo jäinen
ilme, niinkuin näiden neljän katkeran vuoden leppymätön viha olisi
niihin kaihiksi kasvanut. Pehmiää nuo kovimmatkin kirret ja sulaa
suurimmatkin järven selät kevätauringon alla; mutta sitä aurinkoa
ei taida olla, joka jaksaisi sulattaa roudan Joonaan sydämestä —
jaksaneeko edes oman lapsensa kuolemakaan. Niin kova kolaus se oli
vanharukan kunnialle tuo Hilman isättömän lapsen maailmaan tulo — lapsi
parka siinä niin kauniisti nukkuu äitinsä rinnalla viatonta untansa...
Voi, Hilma poloinen, että sinä yhtäkaikki saatoit eksyä oikealta tieltä
niin kauas pettävälle polulle. Ei jaksa tuomita äidin sydän, se voi
vain surkutella, säälitellä. Ja onhan toki lohtua jälkeen jäävälle
siinä, että olet koettanut katua, anteeksi anella ja niin monet
salaiset itkut itkenyt, että sen kyynelvirran pitäisi voida puhdistaa
valkeaksi veriruskeakin synti. Kohtapa seisset sen tuomarin edessä,
joka oikein tuomitsee.
»Niin. Hilmallehan se taitaisi parempi olla», yhtyi hän alistuvasti
miehensä mielipiteeseen kuin salaisten ajatustensa loppupontena.
Hetken kuluttua sairas hiukan vavahti ja aukaisi silmänsä, ikäänkuin
Mustin äskeinen haukahdus olisi nyt vasta, vaikuttanut hänen hämärään
tajuntaansa.
»No, johan nyt taidetaan olla parempaan päin, kun noin kirkkailla
silmillä katsellaan. Tunnetko minua — tunteeko Hilma minua?» kysyi äiti
ja kumartui lähemmäksi sairaan kasvoja.
Vastaukseksi Hilma hymyili kalpeilla huulillansa, ja silmissä kuvastui
iloinen lapsekas luottamus, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: Kyllä
tunnen, äiti, tunnenpa paljon enemmänkin kuin nuo ryppyiset kasvot:
lempeän sydämen.
»Tunnetkos, kuka tuo on?» kysyi äiti osoittaen kädellään hiukan
ulompana seisovaa isää, joka myös oli tullut sairaan tilaa katsomaan.
Hilman käännettyä katseensa isään häipyi hymy hänen huuliltansa, ja
pelokkaissa silmissä karehti avuton hätä kuin satimeen joutuneen
linnun, jota pyytäjä lähenee ase kädessä. Kääntäen kasvonsa seinään
päin hän yritti painautua piiloon pielusten sisään ja vetää peitettä
päänsä suojaksi.
»Se pelkää, se kammoo sinua», sanoi äiti ja lempeällä kädellä torjui
isää pois sängyn luota.
Sairas sulki taas silmänsä ja vaipui entistä syvempään tajuttomuuden
tilaan. Äiti laski kätensä hellävaroen hänen otsallensa.
»Mikä tulinen pätsi hänen sisällänsä mahtanee kiehuakaan, kun pitää
tuon otsankin olla niin kuuma että ihan kättä polttaa. Olisi siihen
saatava edes kylmä kääre.»
»Laita, laita häneen kääre, kehoitti isä jonkun verran murtuneella
äänellä.
»Istuhan sinä täällä ja katasta heitä sen aikaa, kun minä pyörähdän
sieppaamassa ämpärillä läikäyksen kylmää vettä lähteestä.»
»Joudan tästä minäkin. Paras hakea saavilla yksin tein, muihinkin
tarpeisiin», sanoi isäntä.
»Kun nuo uskaltaisi jättää yksin», epäili äiti.
»Ei kai ne nyt siitä karkuun lähde.»
»Hm... voivatpa lähteäkin. Mikä heissä on maahan menevätä, se kyllä
pysyy kuolemaa kahleissa, mutta ylös pyrkivä henki tuo lie enää vain
heikon säikeen varassa.»
Vanhukset nostivat eteisestä saavin korennossa olalleen ja lähtivät
niityn laidassa olevasta lähteestä, vettä noutamaan.
Jonkun aikaa heidän mentyänsä sattui eteistuvassa harvinainen, vaikka
ei suinkaan ennen kuulumaton tapahtuma. Hilma, joka päiväkausiin tuskin
oli kyennyt sormeansa, liikauttamaan, ponnahti yhtäkkiä sängyssä
istualleen kuin jonkin salaisen voiman tempaisemalla. Hämmästyneemmän
näköinen hän tuskin saattaisi olla herättyään haudassaan tuomiopäivänä,
kuin nyt katsellen ympärilleen kuumehoureisilla silmillänsä. Hetkisen
istuttuaan hän hiljaa, hyvin hiljaa nosti peitteen päältänsä ja
varovasti, miltei kuulumattomasti! laski jalkansa lattialle, ikäänkuin
peläten liikkeillänsä herättävänsä jonkun. Seisten sängyn vieressä
pitkine valkeille pahoillensa hän taas aavemaisesti tähyili kaikille
puolin. Huomattuaan sängyssä nukkuvan lapsen hän hätkähti kuin olisi
äkännyt käärmeen. Kumartuen pienoisen yli hän tuijotti lapseen ja
sipaisi tuskaisena kädellä otsaansa, niinkuin olisi tahtonut palauttaa
muistiinsa jotakin hyvin kaukaista, unohtunutta asiaa. Yhtäkkiä hänen
silmiinsä leimahti mielipuolisuuteen vivahtava, kamala tuli, hampaat
kiristyivät yhteen, kaulajänteet pingoittuivat kuin kanteleen kielet ja
nyrkkiin puserrettu käsi alkoi hitaasti kohota ylös, niinkuin hän olisi
voimiaan äärimmilleen ponnistaen jännittänyt hyvin jäykkää jousta.
Saatuaan kätensä olkapään tasalle näytti siltä kuin hän aikoisi iskeä
nyrkkinsä nukkujan sydämeen.
Juuri siiloin — sattumaltako, sallimastako — lapsi avasi silmänsä.
Käsittäen unimielissään leikiksi äitinsä uhkaavan asennon hän hymyillen
ojensi ylös kätensä.
»Äiti, äiti — tykkyyn, tykkyyn.»
Aivan kuin pienten sormien nenistä olisi virrannut vastaista, puoleensa
vetävää sähköä äidin silmien salamoivaan ukkospilveen hän levitti
kätensä ja äkillisellä, hurjalla, liikkeellä tempasi lapsen syliinsä,
painaen sitä rajusti rintaansa vasten. Hillittömän tunteenpurkauksen
jonkun verran heikettyä hän näytti aikovan ulos lapsi sylissä, mutta
laski kuitenkin tytön vuoteelle ja käsi kuumeisella otsalla sanoi
hätäisesti, honottavalla äänellä kuin unissapuhuja:
»Äidin on kuuma, äiti menee ulos jäähdyttelemään.