Nyökäyttäen lapselle päätänsä äiti lähti, vilkaisi ohimennen
ovensuusängyssä nukkuvaan veljeensä ja sulki oven lukkoon jälkeensä.
Musti, joka epäluuloisena oli nurkastansa seurannut houreisen outoja
eleitä, kapsahti akkunaa vasten katsomaan, vingahti ja ryntäsi ovea
vasten, mutta kun ei saanut sitä auki, alkoi se levottomana kävellä
ympäri lattiaa.
Kun veden hakijat melkein heti Hilman lähdettyä palasivat kartanolle,
laskivat he saavinsa maahan ja pysähtyivät henkeä pidättäen
kuuntelemaan metsään päin etenevää, hiljenevää töminää.
»Johan nyt kummia kuuluu. Mitä, se oli?» kysyi emäntä pahaa aavistaen.
»Kuka hänen tiennee. Kuulosti tuo vähän siltä, kuin vauhko hirvenvasa
olisi siellä, kangasta myöten juosta jymistänyt», arveli isäntä.
Vanhusten astuttua eteistupaan ja vilkaistua sivusänkyyn, jossa
Kaisu yksin istuen ja nyrkeillään silmiänsä hieroen hiljaa itkeä
tuhersi, he jäivät sanattomina ovensuuhun seisomaan. Uskomattomalta
tuntuva havainto vaikutti heihin kammottavasti, ikäänkuin olisivat
ruumishuoneeseen tultuaan vainajan asemesta tavanneet, tyhjän arkun.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan emäntä riensi sängyn luokse, kahmaisi
lujalla otteella lapsen pään käsiensä väliin kuin pihtiin ja katsoi
tiukasti sen vesikierteisiin silmiin.
»Herra Jumala! Missä on äiti?»
Äiti meni ulot jäähytteleinään», vastasi tyttö itkunsekaisella äänellä.
»Sanoiko äiti niin?»
»Tanoi... äitin oli kuuma.»
»Sanoiko äiti mitään muuta?»
»Äiti tanoi, että äiti tulee pian takaitin.»
Mummon ote lapsen päästä vähitellen heltisi, hän oikaisi vartalonsa ja
käänsi kysyvän katseen mieheensä. Seisten yhä ovensuussa alas luoduin
silmin tämä näytti hänen mielestänsä hukkuvalta mieheltä, joka pohjan
pettäessä jalkain alta tuijottaa kauhistuneena mustaan syvyyteen.
Karttaen emännän katsetta kuin syyllinen hän viimein sanoi:
»Kuule, Saara.»
»Mitä?»
»Onkohan — mitä sinä luulet onkohan Hilma mennyt yksin?»
»Miten — yksin?»
»Yksin, omin jaloin... vai onko hänet joku vienyt?»
»Mikä joku?»
»Joku, joku... Jumala tai...»
»Mitä hirveitä sinä hourit. Kuulithan, että Kaisu sanoi äitinsä menneen
jäähdyttelemään.»
»Jäähdyttelemään... En kuullut, en minä mitään kuullut. Mutta mennään
nyt, mennään nyt. Tule Saara, mennään yhdessä etsimään Hilmaa, lasta!»
Jättäen toisen sairaan ja pikku Kaisun omiin hoteisiinsa vanhukset
lähtivät kumisevaa, kalliopohjaista karjapolkua sinne päin, minne äsken
kuulemansa jyminä oli edennyt.
»Niin - niinkuin juoksisi kilpaa... kuolleen kera», höpisi isäntä
hengästyneenä.
»Niinkö... minunko kera?» kysyi emäntä.
»Ei kun — Hilman.»
Eräässä kohden polku oli pehmeämultaista, johon uponneita paljaan
ihmisjalan jälkiä etsijät pysähtyivät tarkkaamaan.
»Voi, taivaan vallat, miten pitkiä askelia!» huudahti emäntä. »Katsohan
tuotakin jälkeä — varpaat vain ehtineet maata kaapaista kuin kuokalla.
Kiire siinä on ollut mentäessä, ihan siinä on siivillä lennetty.»
»Siivilläkö?»... Eikö siinä olekin joka toinen askel kuin kyntysen —
kuin pukin sorkan jälki?»
»Oletko sinä sekaisin! Lampaanhan nuo ovat jälkiä.»
Etsijät kiiruhtivat taas puolijuoksua eteenpäin jälkien viittomaan
suuntaan; mutta kuta pitemmälle he etenivät, sitä heikommaksi muuttui
haarautuva polku, kunnes viimeinenkin ura katosi kokonaan. Seisten
neuvottomana tiettömällä kankaalla, tietämättä minne mennä, sanoi
Joonas vihdoin:
»Juokse sinä nyt, Saara, kotiin ja kiidätä käsky heinämiehille, että
lennättävät hätäsanoman naapureille ja tulevat sitten yhdessä toisten
kanssa Hilmaa etsimään. Minä jään tänne. Ja pidä silmällä Kallea, ettei
sekin pääse ryöstäytymään läpi käsien sisarensa jälkeen, kääri vaikka
köydellä sänkyineen samaan kapaloon ja aseta aukinainen raamattu rinnan
päälle.»
»Leiviskäinen paino sairaan rinnalle!» kummasteli emäntä.
»Jos lie raamattu liian raskas, ota virsikirja, sydämen kuvakirja eli
muuta kevyempää jumalista, mitä kirjakopasta löydät. Ja ota uunista
hiiltä eli paremminkin raaputa nokea padan kupeesta ja piirusta sängyn
päätylautaan näkyvä risti.»
»Minkä vuoksi?» kysyi emäntä.
»Varauksen vuoksi.»
V
Kulovalkeana kulki viesti Hilman äkillisestä, salaperäisestä
katoamisesta niityltä niitylle, joissa kylänväet olivat heinänteossa.
Se vaikutti mieliin ahdistavan, kammottavan tunteen, ikäänkuin kohtalon
käsi olisi raskaana laskeutunut itsekunkin sydämelle. Arkinen aherrus
tuntui turhalta, vähäpätöiseltä, ja halpa päivätyöläinen kohosi
isännän vertaiseksi, kun oli kyseessä ihmishenki. Sanoma oli kuin
mahtajan käsky, jota kaikkien oli toteltava. Kiireisessä rehunkorjuussa
olijat riisuivat hevoset heinärekien edestä ja jättivät kuivat karhot
levälleen uhkaavan ukkossateen alle. Naiset painoivat haravansa
varresta pystyyn luokonsa laitaan, niittomiehet jättivät lakeuksensa
kesken ja ripustivat viikatteensa pajupensaitten oksille tai latojen
nurkille.
Äsken iloisen äänekkäillä niityillä vallitsi ennen pitkää rauhaisa
hiljaisuus kuin sunnuntaina. Tyhjät, täyttymistään odottavat ladot
näyttivät suu ammollaan kysyvän: minne niin kiire lähtö? Ja pystytetyt
haravat olivat kuin hautaristit hiljaisella kirkkomaalla. Jostakin
varjoisasta lehdosta saattoi leyhkeän tuulen kantamana kuulua silloin
tällöin vain hevosenkellon tukahtunut kalahdus; ja vihreä sisilisko
rohkeni taas luikertaa piilostansa ladon seinähirrelle rauhassa päivää
paistattamaan.
Yksitellen ja pienin joukoin saapui väkeä eri tahoilta Jylhänmäkeen.
Ihmeteltiin, päivitettiin; kuuluipa joukosta yksinäisenä soraäänenä
Isoaholan isännän karkea moitekin:
»Olisi pidettävä parempi huoli sairaistaan etteivät pääsisi
piileksimään sydänmaihin kuin varkaat ja karkurit. Mokoma heinäpouta;
ja kuka sen korvaa vahingon, jos tämän takia saadaan sianheiniä.»
»Varkaat ja karkurit! Älkää, hyvä isäntä, sanoko niin», vaikeroi
emäntä. »Onhan näitä, sairaita, koetettu varjella ja vartioida kuin
kalleinta aarretta, tuskin siunaaman ajaksi silmän alta jätetty.
Lähteellä pikipäin piipahdimme ja... Kuka olisi uskonut ja aavistanut,
että se nyt sill'aikaa. Hilma, joka oli melkein kuin kuollut. Paha se
on, että piti häiritä heinämiehiä, paha se on. Mutta kun on tämmöinen
asiallinen asia, kun on näin elämä ja kuolema kilpasilla» niin ei
osattu muuta kuin lähettää sana kulkemaan.».
»Eikö tuota lie kuormaa nykyisin tämän emännän harteilla sen kuin
vanhan valjaat kestää, tarvitsematta sianheinillä lastia lisätä»,
kuului väkijoukosta Isoaholan isäntään kohdistuva moite.
»Ja jos kenelle heinänsä ovat kalliimmat kuin ihmishenki, niin sopii
palata niitylleen karhejansa kouhottelemaan — ei tuo nyt sota yhtä
kaivanne.»
»Yhtä! Täällä on meidän koko heinäväki, näen mä», väitti isäntä.
»Eipä täällä näy poikaannekaan, Pekkaa — vaikka...»
»Pekka mihin lie niityltä livahtanut, hävisi kuin huiluilla heti kun
sana tuli.»
»... vaikka hänen pitäisi olla etukynnessä etsimässä.»
»Miten niin etukynnessä?»
»Morsiantaan...»
»Se on helvetin vale», kivahti isäntä poikansa puolesta. »Meidän
Pekalla on parempiakin.»
Tämän ikävän välikohtauksen jälkeen väki hajautui metsään emännän
osoittamaan suuntaan, arimpien pysytellessä toistensa lähettyvillä;
sillä tuntuipa kammottavalta löytää etsittävänsä yksin, mahdollisesti
kuolleena.
Jälkijoukkona kulki pari vanhusta haastellen keskenänsä.
»On tämä nyt, tämä tällainen tapaus, ennen kuulumaton kumma», arveli
toinen, Kankaanpään vaari.
»On, kumma on — vaikka onhan näitä tämän tapaisia ihmeitä ennenkin
nähty. Se väliin varitautinen — muistan niiltä suurilta nälkä- ja
kuolovuosilta — saa sellaisen yliluonnollisen voimanpuuskan, että
sitä ei pidätä lukot, ei salvat. Mutta kun voimat loppuvat, niin ne
katkeavat niin tikkua taittaen, että sairas kiivaimmasta kulustaan
suistuu suulleen hervottomana kuin lankavyyhti. Eikä se niistä
retkistään jälkeenpäin muista enempää kuin unissakulkija.»
»Niinkuin tuo metsokin, haavoitettu metsokin. Sekin näet lentää, lentää
— luoti, kuolema rinnassa, etkä sen voimakkaassa menossa huomaa mitään
erikoista. Mutta yks kaks huimaa päätä, vihlaisee sydäntä, ja lintu
kiitää liikkumattomin lentimin vinosti maata kohti kuin heitetty helmi.
Siihen jää hajasiivin, ojokauloin, niinkuin olisi jatkavinaan matkaansa
yhä — eikä höyhenen juuri värähdä.»
»Löydätkös sen sitten, haavoittamasi metson?»
»Harvoinpa sen hakien löytää.»
»Pelkään pahoin, että tämän tänäisen lentäjän laite on samoin: löytyy
jos löytyy. Jos tyttö — tai miksi häntä sanoisi — ennen voimain
lopullista herpautumista on saanut houreisen päähänpiston kätkeytyä
jonnekin, niin — hyvästi silloin! Tämä on suuri, tämä Hohon sydänmaa,
täällä on lukemattomia piilopaikkoja.»
»Ja siksi toiseksi, jos metsän väki kenen ottaa omakseen, niin se pitää
sen, vaikkei olisi suojana yhtä oljenkortta... Mitenkäs kävi Tilusen
Ollin lehmän tässä takavuosina.»
»En tuota enää niin tarkalleen muista.»
»Katosi Tilusen ainoa lehmä. Olli etsii, etsii lehmäänsä, huutelee
päivän ja toisen. Tuleepa siinä hakiessaan aukealle aholle,
istuu levähtämään Haavaiselle honganpökkelölle, panee tupakaksi
ja lähtiessään kopistaa piippuansa pökkelön päässä piipottavaan
tervasoksan tynkään. Mutta lehmää ei löydy lopultakaan.»
»No, mitäpä kummaa tuossa.»
»Onpa niinkin. Jälkeenpäin, vuosien kuluttua, osuu Olli sattumoin
samalle aholle ja tapaa entisen pökkelön paikalta lehmänsä luurangon.»
»Ettäkö — meinaat...?»
»Aivan: hongan pökkelöllä oli Olli istuvinaan — lehmänsä kyljellä
istui, honganoksaan oli piippuaan kopistavinaan, lehmänsä sarveen
kopisti.»
* * * * *
Iltamyöhällä palasivat väsyneet, nälkiintyneet etsijät taloon tyhjin
toimin, luvaten aamulla tulla uudelleen etsintää jatkamaan eväskontit
selässä.
Mutta syvällä sydänmaassa harhaa hämärtävänä heinäkuun yönä Joonas
yksin, avopäin, avorinnoin, risukoissa huosiamiksi repeytyneet virsut
jalassa.
»Hilma!... Hilma...!»
Hän on huutanut äänensä käheäksi, kerraten tuota yhtä ainoaa nimeä,
joka hänelle nyt on kalleinta maailmassa. Mutta vastausta, ei kuulu.
Pitkiin toviin ei kuulu mitään, ei pienintä linnun tirskahdusta, ei
hiljaisin tuulen henkäys värähdytä arkaa haavan lehteä, Ja kuitenkin
tuntuu, kuin kaikkialla olisi läsnä vaanivin katsein joku näkymätön,
erämaan suuruinen, jonka salaperäinen hengitys kuuluu korvissa
hiljaisena huminana. Silloin tällöin matkan varrella katkaisee
hiljaisuuden risukosta kuuluva risahdus — jänis kiitää poispäin yön
harmaana haamuna. Milloin säikähdyttää metsän ryteikössä aavistamalla
syntyvä, ryminä, kun makuultaan karkkoutuva metso pyrkii pakoon raskain
siivenlyönnein; milloin vilahtaa puitten välissä saalista etsivä
yöpöllö kuin äänetön aave.
Raskaisiin mietteisiin vaipunut kulkija yhtäkkiä hätkähtäen pysähtyy ja
käsien vaistomaisesti kohentuessa ylös kuin päätänsä iskulta suojellen
hän jää kauhistunein katsein tuijottamaan läheisen hongan latvaan.
— Huuhoo — huuhoo — huuhoo — kuuluu kuolemankolkko, pahaenteinen
ääni läheisen kelohongan latvasta, ja istuu siellä ylhäisellä
valtaistuimellansa heinäruon suuruinen ruskeankirjava erämaan yön
majesteetti, höyhentöyhdöt kruununa päässä, mahtavana katsellen avaraa
valtakuntaansa pyöreillä silmillänsä, joiden pikimustaa keskustaa
ympäröi tulikivenä palavat keltaiset renkaat.
‒ Huuhoo — huuhoo — jatkuu pienin väliajoin sydänmaan ääriin kantava
manalainen ääni.
Viimein hirviö lehahti lentoon kallistellen pyöreätä, sarviniekka
päätänsä, niinkuin etsisi jotakin. Hetken kuluttua kuultu loitolta
korven laidasta yksinäinen kipeä rääkäisy — huuhkaja on iskenyt
jäniksensä ja, alkaa hiljaisuudessa yöllisen ateriansa.
Eteenpäin kulkee Joonas, tietämättä minne, kuusen luota kuusen luokse,
kohottaa varovasti alinta, maahan ulottuvaa oksaa ja kurkistaa himmeän
lehväholvin alle.
»Hilma!... Hilma...!»
Huomaamatta tulee vastaan vuori, tie nousee pystyyn. Hän kohottaa
ylös väsyneen katseensa, mutta, ei näe muuta kuin alaosan jyrkkää
louhikkorintaa.
— Tuon huipulle kun jaksaisin kiivetä, niin sieltä ehkä saisin
osviittaa, missä olen ja missä päin on koti.
Kiveltä kivelle, kaatuneiden honganrunkojen ylitse ja alitse tai
ainstoitunutta pintaa pitkin syvien rotkojen ylitse käy vaaranalainen
kulku. Jyrkkien kalliorintain niljaisella pinnalla irtautuu pettävä
peite virsun alta, ja takaperin, sammaltukot kourissa, saa usein liukua
alas sen, minkä on nelinryömin ylöspäin kontannut.
Vuoren puoliväliin päästyä pistää silmiin kallioluolan ammottava
suuaukko. Hän kurkistaa sinnekin ja kuuntelee henkeä pidättäen.
‒ Mitä... liikkuuko siellä joku?
»Hilma!... Hilma!»
Vastaukseksi on kuuluvinaan vihaista murinaa luolan synkästä
pimennosta. Tällöin johtuu Joonaan mieleen: Ketuilla ovat luolat ja
taivaan linnuilla pesät, mutta...
Hän kääntyy katsomaan taakseen, nähdäksensä millaisia maita hän on
kulkenut. Alhaalla jalkani tila näkyy puun latva puun latvan vieressä
silmän kantamattomiin.
Niitä on tuolla rannattomalla tasangolla kuusia, lampia ja
suosilmäkkeitä määrätön luku, ja vuorten rinnoissa luolia, ja rotkoja
lukematon paljous.
Tämä masentava havainto pyrkii herpaisemaan kokonaan Joonaan
ennestäänkin vähät voimat. Asettaen kätensä torveksi suunsa eteen hän
päästää rinnastansa pitkän, epätoivoisen huudon erämaan yli:
»Hiiiilmaaaa!»
— Hiiiilmaaaa! vastaa apinoiva kaiku jostakin etäältä.
Päästyään vihdoin mäen päälle Joonas silmäili tienoilta ja huomasi
tulleensa Haukkavuorelle. Hän istui vanhalle sammalpeitteiselle puun
kannolle, kyynärpäät polvilla, hartiat kumarassa, ja katsoi eteensä
maahan. Rohdinpaita oli liimautunut kiinni märkään selkään, lämpimiä
hikivirtoja valui ihoa pitkin, yhä uusia puhkeili, ja otsalta tipahteli
suuria, hikihelmiä pehmeän sammalistoon.
Jostakin taivaan rannalta kuului kaukaista ukkosen jyminää.
Kuinka kauan Joonas lienee istunut, kun hän oli kuulevinaan vuoren
loivalta rinteeltä, vastaiselta nuo että kun, mistä hän oli tullut,
jonkun huutelevan Hilmaa. Aluksi hän luuli olevansa kuulohäiriön tai
jonkun muun salaperäisen ilmiön lumoissa. Mutta kun ääni yhä läheni,
täytyi täällä sydänmaassa olla siis joku toinenkin, mahdollisesti
harhautunut etsijä kuten hänkin oli. Olipa Joonas lisäksi tuossa
haikeassa huhuilussa kuulevinaan kuin omasta rinnastaan lähteneen
äänensä kaiun.
Pian ilmaantuikin metsän kätköstä esiin mies, jonka Joonas tunsi
Isontalon Pekaksi. Huomaamatta ennen saapunutta hän läheni suoraan
tätä kohti, nähtävästi aikeessa ottaa asemastaan selkoa hänkin
vuoren korkeimmalta kohdalta. Vasta muutaman sylen päähän päästyään
hän hätkähtäen äkkäsi kannon päässä istujan, jolla oli oksankaranko
kädessä, niinkuin aikoisi sillä tervehtiä tulijaa. Miehet katsoivat
kotvan toisiansa mitään virkkamatta, Joonaan silmissä leimuten
kipinöivä viha, Pekan välttelevässä katseessa karehtien arka syyllisyys.
»Jos minä olisin nuorempi mies ja näissä käsissäni olisi vielä entiset
voimat, niin arvaappa mitä minä tekisin nyt?» alkoi Joonas näköjään
tyynenä, vaikka ääni värähtikin vihasta.
»En voi arvata», vastasi Pekka.
»Minä ottaisin ja sitoisin sinut tuohon lähimpään petäjään, kiskaisisin
paidan korviisi ja huitelisin tällä kädessäni olevalla karangolla
paljaaseen selkääsi, niin että joka iskulle nousisi sininen makkara —
niinkuin suomittiin ennen vanhaan naisen raiskaajia, varkaita ja muita
roistoja kaakinpuussa.»
Pekka ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi,
merkiksi siitä, että isku oli sattunut kipeästi lyömättäkin.
»Ja siinä minä tekisin oikein», Iisasi Joonas hetken vaiettuaan.
»Eihän se taitaisi väärinkään olla», myönsi Pekka alistuvasti,
tietämättä oikein mitä sanoi.
»Ei ollenkaan väärin; sillä se on sinun syysi tämä — tämä kaikki.»
»Mikä?»
»Se, että Hilma on nyt sillä tiellä kuin on. Sinä olet murhannut hänet.»
Pekan pää nuukahti alas kuin tuomitun, joka ei ei voi vedota asiataan
enää mihinkään ylempään oikeuteen.
»Se on sinun — se äpärä», jatkoi Joonas kuulusteluaan, istuen
kannollaan vakavana kuin entisaikainen tuomari käräjäkivellä.
»Äpärä?» kertasi Pekka.
»Kaisu.»
— Missä lienee Hilma nyt?
Joonas käänsi ylös pelokkaan katseensa. Eri korkeudella risteilevät
pilvet näyttivät hänen mielestänsä vastakkain hyökkääviltä
sotajoukoilta; toisinaan näytti korkeudessa mustaa taustaa vasten
liitävän valkoiseen paitaan puettu ihmishaahmo ja katoavan alempana
olevan pilven taakse.
— Jos sinä olet siellä, Hilma, niin rukoile — rukoile minunkin
puolestani.
Joonaan katsellessa pilvien kummallista risteilemistä oli sydänmaa
hänen huomaamattansa ehtinyt verhoutua synkkään varjoon. Mutta yli muun
metsän kohoavat kelohongat näyttivät entistä valkoisemmilta, niinkuin
olisi omaa niiden kaamea valaistus. Alastomine oksineen ne olivat kuin
käsivarsiaan ojentelevat jättiläisluurangot äärettömällä hautausmaalla..
Ennen pitkää alkoi sydänmaa raskaasti huokailla, puitten latvat
levottomasti huojahdella, ja jostakin kaukaa kuului kuin suunnattoman
kosken kohina. Pian oli joka lehti laulava suu, joka oksa soittava
kieli, ja säestyksenä kaikelle tälle Joonas oli aika-ajoin
kuulevinaan myrskyn keskeltä kuin itkua ja kuolevan valitusta. Hänen
ruumistansa alkoi puistattaa kylmän väreet, Hilman kohtalo ja oma
raskas syyllisyyden tuntonsa painoi hänet polvilleen siihen missä
oli, kantonsa viereen, ja ristiin liitetyt kädet kohosivat hitaasti
salamoivaa, tuomiona jyrisevää taivasta kohti.
»Jumala!... Jumala!»