Raskaina ja ikävinä kuluivat Hilman äiteysvuodet. Varsinkin niinä
hetkinä, jolloin toivottomuuteen vaipuva katse pyrki väkisinkin
tunkeutumaan tulevaisuuteen nykyisen elämän harmauden lävitse,
löytämättä sieltä ainoata valon pilkahdusta, kuvastui edessä oleva
taival ylivoimaiselta kulkea. Aiheuttihan tosin jonkin verran vaihtelua
nähdä lapsensa kehittyvän, nähdä sen yrittävän ensimäisiä horjuvia
askeliansa ja kuulla lepertävän: äiti. Mutta ei edes tämä kalpea ilon
kukkanen ollut pistävää piikkiä vailla: tyttö ei saisi ikänä lausua
isä-sanaa omalle kohdallensa. Tästä johtuva katkeruus kalvoi mieltä
aina ja kiihtyi aika ajoin niin raivoisaksi, että Hilman teki mieli
surmata lapsensa, ikäänkuin se olisi syyllinen. Mutta samalla hän
kauhistui moista ajatustakin ja katuvaisen tuskia kärsien tuhlasi
lempeä pienoiselle, kuin olisi sen kuolemasta pelastanut.
Vuosien vieriessä Hilman rinnan ristiaallokko kuitenkin tyyntyi, ja hän
alkoi vähitellen vaipua tylsään välinpitämättömyyteen, antaen päivän
mennä, toisen tulla, piittaamatta juuri siitä, oliko hän elossa vai
kuolleena.
Mutta nyt viime aikoina hän oli ilman tiettävää aihetta tuntenut
sielunsa salaisissa syvänteissä käsittämätöntä ahdistusta jostakin
uhkaavasta vaarasta, saaden aavistuksilleen lisävirikettä Riikan
houreista ja omista hämäristä unennäöistänsä. Määräajoin uudistuville
unille oli yhteistä se, että hän joka kerta oli harhailevinaan
eksyksissä suuressa metsässä; mutta kiusallista oli, että unikuva hänen
herättyään ikäänkuin siirtyi kauas ajassa taaksepäin, niin että hän
ei koskaan muistanut sen yksityiskohtia enempää kuin sitäkään, miten
hänelle metsässä lopuksi kävi.
Viime vuosina taakaksi muuttunut elämä alkoi tuntua taas elämisen
arvoiselta. Lapsen isättömyys, siitä johtuva häpeä ja muut pienet
mielikarvauden aiheet saivat väistyä syrjään vähäpätöisinä
sivuseikkoina. Unhottaen kaiken muun Hilma tunsi vain kiihkeää tarvetta
riippua kiinni elämässä, nyt, jolloin se tuntui olevan ikäänkuin
luisumassa jalkojen alta.
* * * * *
Sinä keväänä — Kaisu kävi jo neljättä vuoltansa — oli suven tulo hyvin
aikainen. Jo huhtikuun puoliväliin päästessä olivat, hanget sulaneet,
ja aurinko paahtoi kuin kesäsydännä. Maaliskuu oli tosin syntynyt
pohjoistuulella, ja vanhain ennustus, että siitä alkaen pitäisi kylmiä
jatkua vielä kolme kuukautta, ei näyttänyt tällä kertaa pitävän
paikkaansa. Mutta myöhemmin, toukokuulla, palasivat pakkastiaiset
metsistä jälleen kartanoille tirskumaan pahaenteisesti, niinkuin
viilalla olisi terästä karauteltu; samoin alkoivat viirin lehdet
salkojen päässä kirahtaen pyörähdellä. Eteläisillä ilmoilla asustanut
tuuli etsi sijaansa useita päiviä, kunnes viimein kiersi myötäpäivää
pohjoiseen ja asettui sinne. Ilmat vaihtuivat kylmiksi, ja sataa
lötkäytti maahan märkää lunta.
Eräänä iltapäivänä Jylhänmäen isännän ollessa pihassa purkamassa
puukuormaa reestänsä, alkoi hänen korviinsa kantautua maantieltä
outoja ääniä. Hän lakkasi hetkiseksi työstänsä ja kuulosti käsi
korvalla. Melu läheni lähenemistään, voi erottaa jo eri ääniä. Siellä
siunattiin ja kirottiin, itkettiin, puhuttiin sekaisin suomea ja
mustalaisen kieltä, siellä kilisi kulkuset, parkui siat ja ulvoi
koirat. Saattoi kulua runsas puoli tuntia, ennenkuin musta matkue ehti
pihaveräjälle, niin hitaasti siinä kuljettiin. Eellinnä tuli itse
Hontelo-Taneli notkahtelevine polvineen hevosen rinnalla, auttaen
sitä aisasta kärryjen vetämisessä, joiden pyöriin oli paakkiutunut
paksut lumivanteet. Kärryillä istui Tanelin vaimo, Leena, musta- ja
punaruutuisessa isossahuivissansa tavaroittensa keskellä mahtavana
kuin kuningatar. Toisen hevosen kärryillä lojui puolimakuullaan
turkkiin kääriytyneenä näköjään sairas mies ja puoli tusinaa kirkuvia
mustapäitä, joita sika säkissä säesteli. Jäljessä laahusti hajahiuksin
sairaan vaimo, kantaen pienintä käsivarrellansa, ja joukon jatkona
suuri koira, joka väliin ulvahteli, luultavasti niiden toisten
surkeutta.
»Hai, hyvä isändä, baaliba loppu daidaa dulla», Taneli jo kaukaa
surkealla äänellä nenäänsä huusi:
»Budda dii se od, eddä ku siivolda elää baalibassa eikä dee kellekää
pahaa, dii auduassa kuolee — dii se od», tarkoittaen huomautuksellaan,
että hänen väkensä ei ole samanlaista varasjoukkoa kuin muni
mustalaiset.
Sairas mies, Tanelin poika, talutettiin tupaan ja sijoitettiin
omin luvin Kallen sänkyyn maata. Vaimot ja lapset veivät kukin
kantamuksensa kamaa tupaan: sianporsaan, kahvipannun, pusseja, tyynyjä,
nahkasia, vakkasia. Taneli jäi vielä ulos hevosille ruokaa ja suojaa
huoltamaan. Riisuttuaan pienen pattijalkaison kaakkinsa, jonka kaulassa
nahkakantimessa kilisi tusinan verran tiukuja ja länkien puassa useita
pieniä umpikulkusia, hän konia pyörittäen ja ohjasperillä laihoille
kyljille rapsien koetti innostaa isäntää hevoskauppoihin.
»Hai, vanaha duddu, vaihdakaa hevosda. Siidä od siddo luondokappale
kerranki ihibise biele bukaide: ruho pyöreä ku herdeedpalko, selkä
joukea ku beredlaide. Ja ku od oikea keli ja sille lähdöluva andaa, dii
jubalauda, se od diinku pääskyse käbbedeldää lendoo laskis.»
Kun isäntä ei tuntunut olevan halukas hevoskauppoihin tällä kertaa,
käänsi Taneli puheen toisaalle.
»Onkos isäddällä salveddavaa oridda, pässiä, eli huuda porsasda?»
»Ei satu nyt olemaan», vastasi isäntä vähän häpeillään.
»Eikö ole koiradpedikkaa eli kissadpoikaakaa?»
»Ei ole, ei ole niitäkään.»
»Bidäs deillä sidde od?»
Lämmittyään hiukan kohmetuksestansa Tanelin vaimo ensi työkseen keitti
kahvin, jota nurkumatta antoi jokaiselle, kellä suuta oli. Tiedettiin
ennestään, että niin hyvää kahvia kuin Leena ei osannut keittää moni
mustalaisakkakaan, ja niin mestarillista kahvin kaatotapaa ei ollut
kellään toisella. Tavallisten tusinakaatajien tapaan hänkin alkoi
juoksuttaa kahvia kuppiin pannun ollessa alhaalla, mutta ei riiputtanut
sitä siinä koko aikaa, vaan nesteen keskeytymättä valuessa kohotti
pannun korkealle, laski alas ja nosti jälleen entistä ylemmäksi,
päänsä tasalle, niin että kahvi ilmaputouksen tehtyään kohisi ruskeana
ryöppynä erehtymättä määräpaikkaansa, kunnes kuppi ja lautanen olivat
täydet. Leena tiesi, samoinkuin jokainen oikea kahvinjuoja tietää,
minkä arvokkaan nautinnon lisän moinen näky ja lorina, vaikuttavat
niihin, joilla on ei ainoastaan suu, vaan myös silmät ja korvat.
Sairas mies, jonka luonnostaan musta naama oli melkolailla vaalennut,
valitteli hiljaa sängyssä, välittämättä kahvista enempää kuin mistään
muustakaan.
»Mikäs tauti se tätä Kustia vaivaa — eihän se liene tarttuvata?»
kysäisi isäntä.
»Hai, hyvä isäntä, ei siinä ruttoa ole. Se on vain sellainen
jalanpäällinen sairas, yskää mitähän vähän lie», selitti Kustin vaimo.
Lumen sulamista odotellen Tanelin joukko viipyi Jylhänmäessä useita
päiviä. Jo heti heidän tultuaan Hilma päätti antaa Leenan katsoa
korteista, merkitsivätkö hänen oudot unensa ja aavistuksensa mitään
erikoista. Mutta vaikka hänellä oli kiihkeä halu saada tietää jotakin
vastaisen elämänsä kohtaloista, ei hänellä tuntunut riittävän rohkeutta
kuulla ehkä hyvinkin synkkää totuutta. Tavallisesti povautettiin
mustalaisakoilla vain leikin vuoksi tai päästäkseen rauhaan heidän
mankumiseltansa, mutta Leena oli tässä niinkuin monessa muussakin
suhteessa poikkeus vertaisistansa. Hän ei koskaan tyrkyttänyt
taitoansa, ei imarrellut eikä luvannut kymmentä hyvää ja kahdeksaa
kaunista, vaan sanoi suoraan, mitä kortit näyttivät; siksi häntä
uskottiin ja peläten antauduttiin hänen ennustustensa alaiseksi.
Vasta kun mustalaiset alkoivat tehdä poislähtöä, vihjasi Hilma povaajan
salaa kanssansa kamariin. Tämä otti korttinsa esiin ja lateli ne
pöydälle määrättyyn järjestykseen, samalla höpisten puoliääneen outoa
kieltänsä, niinkuin olisi keskustellut jonkun näkymättömän kanssa.
Hilma odotti tulosta jännittyneenä ja pelon vallassa kuin heikko sairas
lääkärin tutkimusta, sillä povaajan yhä huolestuneemman näköisiksi
käyvistä kasvonilmeistä hän saattoi havaita, että lehdet eivät
luvanneet hänelle mitään hyvää.
Kun Leena kolmannen kerran oli sekoittanut korttinsa ja ladellut ne
pöydälle, jäi hän otsa, rypyssä isoksi aikaa äänettömänä katsomaan
lehtiin. Viimein hän liitti kätensä ristiin, kohotti pikimustat
silmänsä akkunasta taivaalle ja huudahti omalla kielellänsä:
»Oi, sihko Deevel, jelepa komunengo kenta meribosta!»
Antamatta sanallakaan tietoa ennustuksen tuloksesta. Leena kokosi
kortit taskuunsa, eikä Hilma selvitystä liioin kaivannutkaan. Kuu
povaaja sitten hyvästeli, pusersivat molemmat naiset toistensa kättä
sellaisin tuntein, että he nyt näkevät toisensa viimeisen kerran.