»Aa lullaa lasta,
tuulipa lullaa lasta...»
Hämärävaloisessa aitassansa sängyn laidalla istuu Hilma heiluttaen
köysiin ripustettua matalaa pärekoppaa, jossa lapsi selällään maaten,
suuret silmät kattoon luotuina kuuntelee äitinsä laulua ja kehtonsa
kannatinköysien nukuttavaa kitinää aitan orresta.
Vihdoin raotettiin aitan ovea, ja talon huutolaismummon ryppyinen naama
näkyi aukeamassa.
»Terlveisiä saunasta», toivotti hän, säräyttäen r-äännettä omituisen
pehmeästi. »Läksin vähän jaloittelemaan».
»Niinpä se onkin sauna ollut Riikalle rakas, että tokko lienette
hennonnut poistua nurkkia ulommaksi koko pitkänä talvena», arveli Hilma.
»Rlakas, rlakas on vanhalle lämmin sauna, kun viima vinkuu
lakeistorlvessa ja pakkanen paukkaa nurlkissa. Hyvä on siellä ollut
kehrläilläkseni ja karlttaillakseni. Mutta nyt lämpimäin tultua alkaa
aurlinko vetää vanhaakin ulos kuin karlhua pesästään».
»Riikka tulee sisään vain», kehoitti Hilma.
»Kun tuosta pääsisin; on niin korlkea tuo kynnyksesi... Ääh... ähäh...
jaksoinpas tuon jalan kompurlan nostaa vielä noinkin korlkean kynnyksen
yli. Mutta nyt ei... nyt ei nousekaan toinen; jäin tähän puntarluksiin,
niinkuin olisi toinen jalkani haudassa, toinen haudan parhaalla.
Nykäisehän tuosta kepin päästä... eihän se tällainen kuiva akan
käppyrlä paina höyhenen verltaa... Kas niin!»
Aittaan päästyään mummo jäi seisomaan kumaraisena lattialle, tukien
molemmin käsin sauvansa ponteen ja tuijottaen kiiluvilla silmillänsä
kehtoon kuin lapsia ryöstävä satujen syöjätär. Vähitellen hänen sisään
painuneet huulensa vetäytyivät hymyn tapaiseen, hän kohotti toisen
kätensä kopan ylle ja koukkuiset sormet harassa jäljitteli linnun
lentoa, samalla pitkäveteisesti honottaen:
»Haaukkaa lentää, kiitää, kaataa...»
Edelleen haukan lentoa matkien hän yhtäkkiä iski kätensä lapseen ja
alkoi kopeloida sen rintaa, höpöttäen nopeasti:
»Kups-kups-kups-kups...»
Kun lapsi, joka nyt oli lähes vuoden vanha, kutittamisen takia hymyili,
potki ja nauraa kikatti, vaikutti se mummoon niin lämmittäväsi, että
hän vapisevalla äänellänsä alkoi hyräillä jonkinlaista laulun tapaista:
"Herlan terlttu, kullan nuppu,
sokerlitoppa leijaa..."
Hetken lapsen kera kömpelösti leikittyään hän istui rahille ja katsoi
Hilman ohi jonnekin aitan ahtaita seiniä ulommaksi. Sanoi vihdoin kuin
muistelmistaan heräten:
»Pyörläytinhän sitä minäkin pojan ennen nuorlianna.»
Vaikka Hilma oli senkin seitsemät kerrat kuullut Riikan hiukan
ylpeillen kertovan nuoruuden aikaisen tarinansa, teeskenteli hän
kuitenkin mummon mieliksi uteliasta osanottoa, ikäänkuin asia olisi
hänelle aivan outo.
»Missäs se poikanne on nykyään?» kysyi hän.
»Kaukana, kaaukana... Turlussa asti oikein», sanoi mummo ja viittasi
kädellänsä kuin jonnekin maailman ääriin.
»Työmiehenäkö se siellä on», pisti Hilma.
»Vai työ... hehee, tyttöseni! Herla se on, pappi oikein, kappa selässä
ja liperlit kaulassa.»
»Vai liperit.»
»Liperlit, liiiperlit... mitenkäs muuten arlvoltaan. Se on käynyt
korlkeita kouluja ja suorlittanut suurlia eksalamia.»
»Mutta eihän sitä ole tainnut teilläkään olla omituista miestä —
vihittyä?» oli Hilma utelevinaan.
»Vihittyä?... Hehee — ei muuta kuin viitan alla vihitty ja vaipan
alla vahvistettu... Enkähän minä siitä — olipahan vain synnyttäminen
niinkuin rluumiin puhdistus.»
»Kukas se poikanne isä oli?»
»Herla se oli sekin, maanmittarli oikein. Asui kerlan kesällä
piikuustalossani ja... hihi... minä olin kuvankorlea minäkin ennen
uutena.»
Hilma tarkasti lähemmin mummon kasvoja, ja häntä melkein värisytti
ajatus, että aika voi haaskata kauniin noin rumaksi; ehkä hän itsekin
joskus tulee tuommoiseksi.
»Isäkö sitten kouluutti poikansa papiksi?»
»Ei isä, muut rlikkaat kustansivat koulun, kun näkivät, että
Markuksella oli terlävä pää kuin parltaveitsi.»
»Miksette ole mennyt poikanne luokse vanhoilla päivillänne?» kysyi
Hilma.
»Johan sillä naurlaisi Turlun harlakatkin itsensä kuoliaiksi, jos minä,
tämmöinen vanha ja rluma körliläs pyrlkisin herlasväkeen asumaan —
ymmärlänhän minä toki sen verlan.»
»Eikö poikanne ole välittänyt teistä edes sen vertaa, että lähettäisi
jotakin avustusta vanhalle äidillensä?»
»Lähettihän se aluksi virlkaan päästyään vähän kahvirlahoja ja
ehkä lähettäisi vieläkin, mutta sen emäntä — eli rlouva — on niin
korlkeahenkistä sukua, että se ei salli minua edes mainittavan,
niinkuin sillä ei anoppia olisikaan.»
»Vaikka miniänne on kai rikas?»
»Rlikas, rliiikas... suuurlen hovin tytärl... kultaiset hampaat,
hopeiset kurlkut ja kaikki», mummo melkein lauloi, ja näyttääkseen
havainnollisesti miniänsä rikkautta ja mahtavuutta hän samalla teki
molemmin käsin niin laajan, kokoavan liikkeen, kuin olisi tahtonut
kahmaista koko maailman aarteet syliinsä.
»Kyllä on, kyllä on — teidänkin kohtanne...». kykeni Hilma vain
jahkaamaan voimattoman vastalauseensa.
»Köyhän täytyy kärlsiä», sanoi mummo kohtaloonsa alistuen. »Enkähän
minä ole heille surlkeuttani valittanut, en heiltä mitään pyytänyt enkä
tiellänsä ollut. Mutta sitä pientä toivon kipinätä olen rlinnassani
vuosikymmeniä virleillä pitänyt, että oma poika olisi hautani
parltaalla siunaamassa ja arlkkuni kannelle multaa heittämässä —
kappa selässä ja liperlit kaulassa — kun tästä kerlta vievät sinne,
missä kaikki olemme yhtä vilkkaita ja samanarlvoisia... ja jossa
suurlimmatkin synnit...»
Mummon mielikuvituksen luoma maanpäällinen loppunäytös oli hänen
mielestänsä niin suurenmoinen hyppäys arvoasteikossa ylöspäin
tuonpuolisessa elämässä, jossa suuretkin synnit ylenpalttisessa
armossa anteeksi annetaan, niin mieltä liikuttava, että hänen piti
nostaa esiliinan lievettä silmillensä kuivatukseen vanhuksen herkästi
herahtavia kyyneleitä.
Vaiettiin hetken aikaa, jolloin kuului vain mummon tukahdutettua
nyyhkytystä esiliinan takaa. Mutta pian hän lapsen tavoin unhotti
kyyneleensä ja niistää pihautti sormiensa välissä nenäänsä, ikäänkuin
siten karkoittaakseen turhan tunteilemisen arkisen todellisuuden tieltä.
»Mitenkäs se on, Hilma rlukka, sinun kohtasi? Onkos se sulhasesi
antanut tuolle epanalle eläkerlahoja?» kysyi hän.
»Ei ole antanut — eikä ole väliäkään.»
»Rliitele! rliitele!» innostui mummo ja viittilöi kiihtyneenä
käsillänsä kuin vihassa.
Jo pelkkä sellainen ajatuskin leimautti häpeän punan Hilman kasvoille.
»Eipä sitä olo tainnut Riikkakaan lapsellensa eläkettä riidellä»,
huomautti hän hieman loukkaantuneena.
»Olisin minä rliidellyt, mutta otappas hännästä kiinni maanmittarli,
joka juoksee kuin kulkukoiria pitkin metsiä, ympäri! Suomen nientä...
Hehee!... Arlkisin tein työtä, mutta pyhäisin, kun oli vähän vapaampaa,
menin metsään muutamalle suudelle rajapyykille, joka oli mielestäni
kuin sulhaseni minulle jättämä muistomerlkki olevinaan; istuin siellä
korlkealla kivikasalla, itkeä tihuttelin ja katselin pitkin suorlia
autioita rlajoja.»
Mummo katsoi taas Hilman olan yli, ikäänkuin hän olisi jälleen nähnyt
nuo aikojen takaiset autiot rajat, jotka sen jälkeen olivat jo monta
kertaa umpeen kasvaneet ja taas avatut, ja hänen silmälautansa
räpyttivät toisiaan vasten tavallista kiivaammin.
»Yrittihän se Pekka kerta tyrkyttää minulle seteliä väkivetoon, mutta
minäpä repäisin rahan kappaleiksi ja heitin palaset sen hävyttömän
silmille», kellahti Hilma, osoittaakseen ettei hänen sulhasensa sentään
ollut tarjonnut kiviä leivän asemesta.
»Rlepäisit rlahan rlikki! Voipa höntti, minkä arlvoltaan teit — linnan
rleissun itsellesi, jos pahat kielet kantavat viikoksesi vallesmannin
korlviin», päivitteli mummo päätänsä kahtaanne kallistellen. »Mikset
ottanut, kun toinen hyvän hyvyyttään tarljosi, vai onko sinun pörlssisi
niin täysi, ettei sinne enää lisää mahdu?»
»Eipä sillä: mutta oi taitaisi Riikka ymmärtää kieltäytymisen! syytä,
vaikka koettaisin selittääkin.»
»Kuka heitä ymmärltänee näitä nykyajan nuorlia. Mutta vieläkös se
Joonas, isäsi, tuon tyllerlön takia on sinulle samanlainen karlilas
kuin ennenkin, vai joko alkaa ukon luonto lauhtua?»
»Samanlainen se on, en yhtä hyvää sanaa ole isältä kuullut sen jälkeen
kun tuo maailmaan tuli — kerran löikin.»
»Löi!»
»Niin, Riikka hyvä... löi... oma isä...»
»Millä se löi, kädelläänkö vai...?»
»Suitset mitkä lie sattuneet kädessä olemaan, niin niillä mätkäytti
selkääni kuin koiraa tai laiskaa hevoskonia. Pelkäsin, että se
vihapäissään vielä tappaa lapseni, sieppasin Kaisun syliini ja juoksin
äidin suojaan.»
»Mitäs äitisi?»
»Sehän tuota on ainoata tukea ja turvaa tässä kurjuudessa: jos ei äitiä
olisi, niin olisin hukassa.»
»Kun minä sen ukon kantturlan otan käsilleni, niin vielä minä sille
lakia luen, olen minä sen verlan Sanaa katsellut. Sanon sille
vertauksella, että merleen semmoinen Joonas olisi heitettävä, suurien
kalan karlhuna nieltäväksi ja kolmen päivän päästä lauhkeana lampaana
Hannalle oksennettavaksi.»
»En tahdo tuomita väärin isääkään, hyvähän se oli minulle ennen,
hyvinkin hyvä; mutta se on tuo lapsi, jota hän ei voi sietää»,
puolusteli Hilma.
»Onko isäsi sitten niin vanhurlskas, että hän luulee voivansa heittää
ensimäisen kiven?»
»Niin, en tiedä... Sitä ei Riikka voi uskoa, kuinka pitkä minulle oli
viime talvi ja kuinka iankaikkisen pitkä on ollut tämäkin pyhäpäivä.
Että ihan tässä täihin tulee, kun ei ole ketään, kenen kanssa edes
sanan vaihtaisi.»
»Sanoppas muuta— vai ei ketään. Mikäs kääriä se on tuo tuossa
kopassa... herlan terlttu, herlan terlttu! Mutta minulla kun on koko
pitkän talven ollut ainoata toverlia vain sirlkka kiukaan kolossa.»
»Kangertaa mieltäni kaiken lisäksi vielä sekin, että täytyy tässä
ollakseni työttömänä talon leivissä, kun lapsi sitoo kädet ja jalat,
ettei pääse edes elatustansa ansaitsemaan. Kuitenkin tuntuu oloni vähän
kevyemmältä nyt, kun tuli kesä ja pääsin tänne aittaan piilottelemaan
tuota aarrettani kuin ainakin varastettua tavaraa, pois toisten
jaloista.»
»Mikäs täällä on yhtäkaikki ollaksesi», lohdutti mummo ja illan jo
tultua myöhäiseksi lähti keppineen mennä köpittämään saunaan.
* * * * *
Jonkun aikaa Riikan mentyä alkoi maantieltä kuulua läheneviä nuorten
iloisia ääniä. Hilman väsähtäneet kasvot elostuivat, hän antoi kopalle
suuremman vauhdin ja kiiruhti oven raosta varkain kurkistamaan ohi
kulkevia. Tuttua väkeä, kylän tyttöjä ja poikia, muutamat käsikoukkua
käyden, jotkut käsikaulalla. Tuskin oli menneitten puheensorina
lakannut kuulumasta, kun jo uusia parvia läheni; ja joka kerta meni
Hilma oven raosta kurkistamaan, palaten jälleen sänkynsä laidalle kuin
pettyneenä.
»Missä lienee, isäsi — olkoon!... hss — hss—hss...»
Mutta viimein ei kuulunut mitään, ei mitään muuta kuin käen
kaihomielinen kukunta jostakin kaukaa ja kehdon kannatinköysien kitinä
aitan orresta. Soutajan kädet kopan laidalta valahtivat helmaan,
heilurikehdon liikkeet lyhenivät lyhenemistään, kunnes se viimein
seisahti kokonaan, ja aitassa vallitsi raskaampi alakuloisuus kuin
koskaan ennen.
Minne ikinä katseensa käänsikin, kaikkialta tuijotti Hilmaa vastaan
mykkä ikävyys liikkumattomin kuolleensilmin. Aitan ahtaat seinät
tuntuivat puristautuvan yhteen, matala katto luhistuvan lattiaa vaston
ja murskaavan allensa kuin linnun luttoseen. Ahdistavan tunteen
kokoon painamana hän kyyrötti sänkynsä laidalla kuin vangittu lintu
häkkinsä orrella, toverien visertäessä kevätlauluja metsän vapaudessa.
Vastustamattoman voiman vetämänä Hilma vihdoin ikäänkuin riuhtautui
irti kahleistansa, meni ulos ja katsoi pitkin hiljaista autiota
maantietä sille suunnalle, jonne nuoret äsken olivat menneet. Johtui
siinä mieleen, kuinka hän pienenä paitaressuna oli samalla paikalla
näinikään seissut ja katsonut sunnuntai-aamuna kirkkoon lähtevän
äitinsä jälkeen ja tämän näkyvistä kadottua itkuun ratkennut, kun ei
oltu mukaan otettu. Oli niin samanlaista nytkin.
Kun lapsi yksin jäätyään oli katseellaan tehnyt kiertokulun yli ahtaan,
tutun näköpiirinsä, alkoivat silmät lientyä, niinkuin lientyy sininen
taivas sateen tullen, huulet vyyhteilivät ja viimein tillahti haikea
itku, havahduttaen äidin haaveistansa. Hilma palasi aittaan, otti tytön
syliinsä ja tyrkytti sille rintaa hätiköiden, puoliväkisin.
»Tuossa — seh — ota, ime!»
Lapsi ei ollut ehtinyt saada nälkäänsä kunnolleen tyydytetyksi,
kun äiti sen jo irroitti rinnoiltansa, peitteli jälleen koppaan ja
alkoi kiivaasti soutaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut hoppuinen
kiire jonnekin. Kehdon lentäessä edestakaisin suurin heilahduksin
kannatinköydet aitan orressa kirkuivat kuin vihassa ja äidin
kärsimättömänä vaihteleva laulu ja hyssytys tukahduttivat lapsen itkun
melkein kuulumattomiin.
Saatuaan tyttösen vihdoin nukkumaan Hilma valikoi runsaasta
vaatevarastostansa parhaan kesäleningin, vaihtoi nopeasti pukua,
kampasi hiuksensa ja sidottuaan päähänsä valkoisen kinan heitti lopuksi
sangen tyytyväisen katseen seinällä riippuvaan pieneen, kuvastimeen.
Otti sitten läkkisestä rasiasta vähän kahvijauhoja paperiin, hiipi ulos
ja kiiruhti juoksujalkaa rantaan vievää saunatietä.
»Riikka! Joko se Riikka nukkuu?» hän hiljaa tyrkkien herätteli saunan
penkillä autuaan näköisenä nukkuvaa mummoa.
»Herla varljelkoon! Mikä nyt — onko tuli irlti?» Riikka unimielissään
vastaukseksi murahti.
»Kuulkaa, Riikka, etteköhän te tulisi täksi yöksi minun sänkyyni maata
— että jos Kaisu sattuisi heräämään ja...?»
»Voipa kova lykky, kun tulit pahimmoikseen herlättämään; näin tuossa
niin ihanata unta maanmittarlista. Oli olevinaan...»
»Antakaa nyt maanmittarinne olla, puhutaan siitä unestanne toiste»,
keskeytti Hilma kärsimättömästi kättänsä huiskauttaen. »Minulla on
kiire.»
»Eihän tuota ole ampumalla elelty ennenkään. Ja vihillekö sinulla
semmoinen hätä on, kun olet laittanut itsesi noin kirlkonkorleaksi?»
Hilma punastui ja tuli hiukan hämilleen.
»Ethän vain», mummo jatkoi ja pui leikillään sormea vuoteella
istuessaan, »ethän vain aikone Pirlunkalliolle — sinäkin?»
»Minäkin... Olisiko se sitten paljon, jos minäkin kerran vähän
huvittelisin, niinkuin muutkin nuoret?»
»Nuorlet?... No, eipä ei — ethän tuota vielä vanha ole, mutta...»
»Älkää nyt huoliko siitä. Tässä on kahvia, keittäkää ja juokaa; aitan
arkusta löydätte sokerit ja muut tarpeet.»
»Hilma hyvä, tarlpeen nuo kahvivähät taitaa olla omassakin
kuivuudessasi», mummo säälien esteli, mutta vääntäytyi kuitenkin
vuoteeltansa ylös tavallista ketteräminin.
»Riikka, nähkääs: kevät. Pidetään nyt lystiä kerta mekin, kumpikin
omalla tavallamme. Kun te ette enää jaksa tanssia, niin juokaa
kahvia... Tai ehkä te vielä — mikäs siinä on! Valssataan me kaksi
mamman likkaa keskenämme täällä saunassa, kun toiset tytöt tanssivat
sulhasineen polkkaa Pirunkalliolla.»
»Älä, Hilma rlakas, älä, älä», pyyteli mummo rukoilevalla äänellä ja
asettui niin nöyrään asentoon kuin liehakoiva koirarakki väkevämpänsä
edessä; sillä Hilman silmien ilmeessä ja koko olennossa oli hänen
mielestänsä pakotetusta leikistä huolimatta jotain pelottavaakin.
Tuskin hän oli ehtinyt sanoa pyyntöänsä loppuun, kun Hilma jo
rallittaen ja notkein liikkein valssin tahtia matkien retuutti
paitasillaan olevaa, hullunkurisesti vastaan rimpuilevaa mummoa ympäri
saunan epätasaista lattiaa.
»Voi, Hilma kulta... arlmahda, arlmahda... hihihi!... Älä viitsi,
älä viitsi rletuuttaa vanhaa Rliikkaa — huonot jalat, kihtiset
kompurlat, heikko rluustitautinen pää... Haprlaat luut voivat katketa,
rlavistuneet liitokset ratketa. Pirlhana!... purlistat harltioitani
kuin pihdillä... Voi, voi arlvoltaan, kun putosi kahvitötterlö
kädestäni... Pyörlyttää — pyörlyttaä...»
»Kas näin sitä, Riikka, Jylhänmäen ainoan tyttären häitä tanssitaan —
ooh!» sanoi Hilma ja hypähti kevyesti kynnyksen yli.
»Senkin villivarlsa!» oli mummo toruvinaan puiden nyrkkiä poistuvan
jälkeen.
Toinnuttuaan huumauksestaan Riikka laittoi lastuvalkean saunan uuniin,
kiehautti kahvin ja tassutteli virsut jalassa pannuinensa Hilman
aittaan. Tuntui niin suurenmoiselta ja arvoa kohottavalta emännöidä
näinikään ominpäin, ikäänkuin omassa aitassansa, omalla arkullansa sen,
joka oli melkein koko elämänsä iän tottunut saamaan kaiken armopalana
toisen kädestä.
— Että se uskalsikin jättää avaimen arkkunsa suulle, ettei johtunut
näinkään ajattelemaan: entä jos se huutolaismuija sieltä jotakin
kähveltäisi esiliinansa alle, tai ahneudessaan appaisi suuhunsa kaikki
imelät, ja siinä mielessä nostanut tuohon kannelle kahvikuppeja,
maitopulloa ja antipalaa sokeria ja sitten pistänyt avainta taskuunsa.
Niin olisi joku toinen tehnytkin, mutta se onkin. Hilma, toista maata
kuin monet muut. Eipä sillä, että olisi minussa mitään epäilyksen
alaista. Rikettä mitä lienenkin nuoruuden hulluudessani tehnyt,
varkauden synnistä ei ole tunnollani kannetta ollut. Ja vaikka olisi
vähän ollutkin, niin tämä, että näin uskotaan ja luotetaan, pitäisi
pitemmätkin kynnet erossa toisen omasta.
Juotuaan suu maireellaan kahvia muutamia kuppeja Riikka aikansa
kuluksi tarkasteli lähemmin arkun sekalaista sisältöä. Huomasipa
tällöin eräässä nurkassa seista töröttävän mustan, synkännäköisen
pullon. Hän otti löytönsä ylös ja ojentaen käsivartensa suoraksi alkoi
vanhojen tapaan etäältä, tirkistävin katsein tavailla kuolonilmoitusta
muistuttavaa mustareunaista paperia pullon kupeesta:
»Pee sano pee — oo — ärl — tee... Porltviiniä... Hilman saunavarlojen
rlippeitä... Herla mun päiviäni!»
Puolillaan oleva viinipullo kädessä, ja vesi kielellä. Riikka kävi
ankaraa oikeutta itsensä kanssa, painaen peukalonsa lujasti kuin
lukoksi korkin päälle, ettei vastoin tahtoansa tulisi syypääksi
synnilliseen tekoon. Mummon ajatukset rehellisyydestä joutuivat hiukan
ristiriitaan hänen äskeisten ajatustensa kanssa. Kuinka hän siinä
harkitsikin, souti ja huopasi, alkoi tulppaa painava peukalo vähitellen
herpautua jännityksestänsä, ajatuksen päätyessä lopulta kultaiselle
keskitielle:
— Koko pullon jos mukaani ottaisin, niin se olisi varastamista, mutta
täällä aitassa naukattua pientä lirausta ei lue synniksi Jumalakaan.
Sitäpaitsi Hilman sana: »Arkussa on sokerit ja muut tarpeet», — _muut_
tarpeet, niin.
Riikka kaataa pulputti pullosta mustanpuhuvaa nestettä vähinvajaan
kahvikupin. Aluksi hänen nautintoonsa pyrki sekaantumaan epämääräinen
vastenmielisyys teon oikeutuksesta ja aiheeton arkuus siitä, että
Hilma minä hetkenä hyvänsä saattaa ilmaantua aitan ovelle. Mutta
maistelemisen hiljalleen jatkuessa nämä häiritsevät tunteet häipyivät
olemattomiin, ja mummo sai vielä kerta, elämänsä ehtoolla, nauttia
olemassaolon suloa. Ikävä vain, ettei ollut ketään puhetoveria nyt, kun
olisi ollut niin mieluista tarinoida maanmittarista, pojasta, miniästä.
Syvät uurteet mummon otsalla ikäänkuin silisivät, sammuva katse
kirkastui, ja koko kasvoja valaisi hetken nuoruuden kaukainen kajastus.
Hän liitti kätensä ristiin ja kyynelsilmin kiitti Jumalaa siitä, että
hänelle, huonolle, vielä haudan partaalla annettiin armo tuta tällaista
autuutta.
Kuta alemmaksi viinin pinta pullossa laskeutui, sitä ylemmäksi nousi
Riikan sisäinen lämpö, kohoten viimein niin korkealle, että hän ei
enää jaksanut kantaa iloansa yksin. Hän siirsi istuimensa kehdon
luokse ja alkoi laulaa »Herlan terlttuansa», nyt paljon raikkaammalla
äänellä ja syvemmin tuntein kuin, taannoin. Mutta mummon ylenpalttisen
onnen purkaukseen ei riittänyt yksin laulu, onnettomuudeksi hän.
tahtoi vielä leikkiäkin. Kun »haukka» aikansa liideltyään kehdon yllä
iski ehkä liiankin kovakouraisesti nukkuvan rintaan, heräsi tämä ja
silmät ummessa alkoi ryystää kesken untansa herätetyn lapsen itkun
kärinätä. Pian se kuitenkin lakkasi ja oli hetken vaitonaan, niinkuin
olisi muistellut jotakin hämärästi näkemäänsä, avasi äkkiä silmänsä
ja tarkasti tutkivasta mummun kasvoja. Katseli sitten etsien ympäri
huonetta, mutta kun ei kaipaamaansa löytänyt, ratkesi se uudelleen
itkuun, nyt todenteolla.
Riikka souti, lauloi, koppa ritisi ja köydet kirkuivat mutta yli kaiken
kuului pelkäävän lapsen huuto. Tilanne muodostui vähitellen kilpailuksi
siitä, kummalla noista kahdesta lapsesta on voimakkaampi ääni. Viimein
mummo otti tytön syliinsä ja koetti hyssytellä ja viihdytellä, mutta
kun se näytti vain pahentavan asiaa, juolahti hänen humalaisiin
aivoihinsa viimeinen hätäkeino: hän kalvoi paitansa aukeamasta esiin
kuivettuneen rintansa ja tyrkytti sitä lapsen suuhun — tarjous, jonka
tämä suuttuneena jyrkästi torjui.
»Perlisyntiä», huokasi mummo ja pudisti huolestuneena päätänsä.
Viimein voitti kuitenkin nälkä perisynnin: lapsi imeytyi tarjolla
olevaan nisään kuin iilimato paiseeseen. Kuului vain hiljaista,
tohinaa, kun se huulet pitkällä, silmät pullollaan koetti imeä
ravintoa ehtyneestä lähteestä kuin kuivan sarven nenästä. Mutta vaikka
sen suuhun ei herunut pisaraakaan, tunsi Riikka kuitenkin ruumista
suloisesti herpaisevaa voimaa virtaavan lapseen aina sydänjuuristansa
asti.
Kun Kaisu vihdoin huomasi tulleensa narratuksi, siitti perisynti
tekosynnin: tyttö löi pienellä lihavalla nyrkillänsä mokomaa
kuivettunutta pahkaa, alkaen samalla kiukkuisena kirkua, huitoa
käsiään ja säikyttää sääriänsä, niin että oli vähällä pudota lattialle
hoitajansa käsistä.
»Hilma hoi, etkö sinä ala tulla kotiin jo. Hyppäät rletkottelet siellä
Pirlunkalliolla ja jätät minut, tänne huutavaan hukkaan», päivitteli
mummo ja katseli hätääntyneenä ympärilleen kuin apua etsien.
Yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät viinipulloon kuin pelastuksen
kallioon.
»Antaahan Rliikka — antaahan Rliikka pieneliö», hän viihdytteli
lirauttaessaan kahvikuppiin viiniä, jonka vaivoin sai kaadetuksi tytön
suuhun. Tämän vastustaessa osa juomaa pärskyi rinnoille, osa valui
kurkusta alas, ja ennestään tulipunaiset kasvot muuttuivat hiukan
sinertäviksi kuin tukehtuvalla. Mutta Riikan laskelmat osuivat oikeaan:
lapsi rauhoittui ja kehtoon laskettuna nukkui raskaasti kuin tukki.
Pian sen jälkeen mummokin kellistyi sänkyyn maata.
* * * * *
Saunan luota lähdettyänsä Hilma riensi tanssikalliota kohti suoraan
metsän halki, ehtiäkseen pikemmin perille ja välttääkseen tapaamasta
ihmisiä yleisellä kulkutiellä. Kisapaikkaa lähetessä alkoi hänen
korviinsa kuulua ajoittain viulunsäveliä ja ikäänkuin maanalaista
kumeata jyminää. Hilma kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Mutta
tultuaan Telkkälammelle, jonka vastaisella rannalla veteen pistävällä
niemekkeellä sijaitsi korkea, päältä tasainen Pirunkallio — uskovaisten
antama herjausnimi sen johdosta, että nuoret olivat, valinneet sen
tanssipaikaksensa — häneltä laukesi rohkeus mennä toisten joukkoon,
kuten alkujaan oli aikonut. Piilottautuen rantapensaan suojaan hän jäi
salaa tarkastamaan entisiä tanssitovereitansa, samoin kuin oli heitä
vähäistä aikaisemmin varkain kurkistellut aittansa oven raosta.
Syrjäisenä ja näin edempää katsoen Hilman mielestä näkemänsä ja
kuulemansa oli kuin ihanaa unennäköä. Itse mukana ollen ei sitä ollut
ennen näin kauniiksi huomannutkaan. Korkealla kalliolla kuulakkaa
yötaivasta vasten kuvastuvat valkopukuiset tytöt näyttivät ilmassa
liihoittelevilta keijukaisilta. Ja syvällä lammen kirkkaan pinnan
alla oli kuin satukuva: samat tanssijat miltei kauniimpina vielä,
vaikka ne matkivina liikkeineen ja päät alaspäin riippuen näyttivät
samalla hiukan naurettaviltakin. Hilman veli, Kalle, kylän kuulu
pelimanni soitti viulua niin kauniisti, että se mieltä värisytti; ja
alhaalla kallion juurella istui ruuhessa pari venäläistä laukunkantajaa
tupruuttaen savuja tyyneen ilmaan omatekoisista savukkeista.
Kaiken tämän lisäksi lämpimän kesäyön viekoitteleva salaperäisyys
kiihoitti kiusattuja veriä, niin, että Hilma vaistomaisesti tarttui
kädellänsä pensaaseen, pidättääkseen itseänsä, ryöstäytymästä lammen
päitse tanssin pyörteisiin, ja painot hetkeksi toisen kätensä suunsa,
eteen hilliytyäkseen huikkasemasta noille parrakkaille miehille, että
tulisivat häntä veneellä noutamaan.
Vaikka tuottikin tuskia toisten riemun näkeminen sille, jonka oli pakko
itseltänsä ilon ovet sulkea, vaikka viilsikin sydäntä verisin veitsin
nähdä narraajansa, syyllisimmän syyttömänä ylinnä tanssin humussa,
niin olihan kuitenkin hyljätylle jonkinlaista nautintoa siinäkin,
että sai kadotettuun paratiisiinsa edes näin portilla katsoa ja elää
muistoissansa entisiä, onnellisempia aikoja.
Kenties Hilma olisi viipynyt piilossansa pitemmänkin aikaa, ellei hän
olisi tullut aiheessansa häirityksi.
»A vot!» huudahti yhtäkkiä toinen ruuhessa istuvista ryssistä ja lyöden
sormillaan näppiä ilmassa alkoi meloa suoraan Hilmaa kohti, jonka hänen
vaaniva silmänsä oli sattumalta huomannut pensaan suojasta. Rantaan
päästyä hän meni tämän luokse ja veikistellen kysäisi:
»A tulu sie meiän kans?»
Hilman kasvot sävähtivät punaisiksi, hän puraisi huultansa, ja tuntui
kuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen kuumalle ihollensa. Äskeiset
haaveilut haihtuivat kuin pettävä sumu, ja karkealla tavalla herätetty
todellisuus tuli taas raskaana sijaan. Onko sitä todellakin laskeutunut
ihmisten silmissä jo niin alhaalle, että, kuka tahansa maankiertäjä
rohkenee hänelle esittää mitä hävyttömyyksiä hyvänsä. Niinkö, että nuo
miehen liuhakkeet luulevat hänen kyttäilevän täällä niissä hankkeissa
— silläkö tavalla häntä arvostellaan. Mutta hänellä oli vielä jäljellä
tarpeeksi ylpeyttä ollaksensa vastaamatta ja selittämättä mitään
mokomille.
»Antama silkit.»
Seurasi pitkä äänettömyys.
»A tulu sie?... Karjalan briha...»
Vastaukseksi Hilma sylkäisi vasten kysyjän vilkkuvia ketunsilmiä.
»Pjerkele!» kivahti ryssä ja pyyhiskellen karvaista naamaansa punaiseen
nenäliinaansa lähti melomaan irvistelevän toverinsa kera jälleen
kallion juurelle.
Miesten jäädessä veneeseen vaanimaan kuin hämähäkit otollisempaa
saalista verkkoonsa lähti Hilma omalle tahollensa. Kun hän vasta
myöhään aamupuolella yötä palasi aittaansa, tapasi hän kehdossa itkevän
lapsen ja sängyssä kuorsaavan mummon, joka kuitenkin pian heräsi.
»No, saitko nyt taipeeksesi tanssia rletkotella?» kysäisi Riikka.
Mutta kun vastausta ei kuulunut, raotti hän hiukan silmiänsä ja katsoi
Hilmaa kasvoihin.
»Näyttää nuo silmäsi niin punaisilta ja turvonneilta että etkö lie
ollutkin hautajaisissa.».
»Paljonhan sitä, mummo hyvä, on pitänyt parastansa taas hautaan
laskea», huokasi Hilma. »Mutta verestävänpä nuo näkyy Riikankin silmät.»
Mummo heitti hätäisen silmäyksen arkun kannelle, mutta kun pulloa ei
siellä näkynyt, hän jälleen rauhoittui.
»Verlestävän?... Liehän tuota murlhetta minullakin.»
Hilman nostettua lapsen kehdosta ja sitä tarkastettua hän hämmästyneenä
huudahti:
»Hyvä isä sentään! Mikä sen sisukset nyt noin on sotkenut?»
Riikka yritti kohottaa päätänsä pieluksesta paremmin näädäksensä,
mutta antoi sen samalla vaipua alas. Huomautti sitten hetken kuluttua
viattomana:
»On voinut mennä vatsa vähän kurlalle — Raskaaltapa tuo tuntuu minunkin
pääni.»