Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1918.
I
Hohonmaan Isoaholan nuorin poika. Pekka, oli odottamatta ja ilman
tiettävää syytä muuttunut käytöstavoiltaan niin omituiseksi,
että näytti, kuin hänen henkinen tasapainonsa olisi horjahtanut
mielipuolisuuden rajoille.
Kun juuri saapunut kesä kukkasineen, lintuineen herätti iloa toisten
nuorten mielissä, näytti sen tulo Pekan sieluun tekevän päinvastaisen
vaikutuksen. Vaikka oli kiireiset kevätkylvön ajat, hän ei ottanut
töihin osaa juuri muuta kuin nimeksi. Valitellen pahoinvointia hän
oleili yksin kamarissansa päivät pitkät tai kuljeskeli hajamielisenä
metsissä. Joskus — ja se oli arveluttavinta — hänen kuultiin puhua
höpisevän itseksensä: sadattelevan itseänsä, puolustautuvan ja
yrittävän kiivaasti kumota niinkuin jonkun toisen vastaväitteitä.
Toisinaan hän tuskaisin kasvonilmein pudisti kärsimättömänä päätänsä,
samalla päristäen huuliansa, niinkuin olisi nielaissut liian väkevän
ryypyn tai muuta hyvin katkeraa, jonka aiheuttaman vastenmielisyyden
tahtoi voimakkaalla röyhtäisyllä henkäistä ulos rinnastansa. Kesken
synkkää tuijotustansa hän saattoi yhtäkkiä iskeä kätensä ristiin kuin
rukoillen, mutta heti sen jälkeen päästää suustansa mitä katkerimman
naurun: herherherherhana! ikäänkuin olisi hädässänsä kääntynyt yhtaikaa
sekä ylhäälle että alhaalle, pitämättä tällä kertaa lukua sillä, mistä
päin apu tulee, kunhan se vain jostakin tulisi. Toisinaan hän suljetuin
huulin puuskutti pitkät tovit sieraimillansa kuin höyrykone, mutta
kun silmät olivat kyynelettömät, ei voitu sanoa, oliko se itkua vai
naurua tai sekoitus molemmista. Varsinkin muutamin ajoin Pekka oli
niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli ulkomaailmalle sokea
ja kuuro kuin soiva metso. Kun hän kuitenkin joskus havaitsi tulleensa
huomatuksi oudoissa eleissänsä, karahti hän kasvoiltansa punaiseksi,
sulkeutui kamariinsa ja kiukutteli siellä häpeissänsä, ilkeämättä
tuskin silmiänsä näyttää.
Kaiken lisäksi huomasi isännän valpas, vartioiva silmä Pekan joskus
iltamyöhällä hiipivän salaa jonnekin ja palaavan vasta aamupuolella
yötä. Mutta missä tämä kävi ja millä asioilla, siitä hän ei saanut
selkoa. Ehkäpä poika kulkee Kankaanpäässä tyttärissä, sillä sinne päin
hän näkyy aina askeleensa suuntaavan. Ja hyvä niin — hyväpä niin,
ajatteli isä: se onkin Kankaanpää kulmakunnan varakkaimpia taloja. Ei
sopisi Pekan kuitenkaan kyttäillä noin varkain kuin renkipojat öisin
piikojen aittoihin. Olisi valjastettava talliori kiiltävien kiesien
eteen ja karautettava kosiotaloon selvällä päivällä, että pois tieltä,
köyhät! Vaan omapa on asiansa, miten kulkee... Mutta mistä hemmetistä
johtunee Pekan kummallinen käytös, että on melkein kuin löyhäpäinen ja
haluton kaikkeen — eihän se vain Kankaanpään Eveliina epiänsä tehne.
Kuka hänen tuli ja tiesi.
* * * * *
Muutamana iltayönä Pekka taas tapansa mukaan nousi unettomalta
vuoteeltansa ja otti esiin pyhävaatteensa, aikoen pukea ne yllensä.
Mutta hetken mietittyään hän nakkasi kiivaasti vaatteet takaisin
säiliöön ja pukeutui arkitamineisiinsa. Pisti sitten rahalompakon
povitaskuunsa, laskeutui akkunasta ulos ja lähti kulkemaan maantietä
samalle taholle kuin ennenkin. Kotitalonsa näkyvistä päästyään hän
pysähtyi ja katsoi ison aikaa Kankaanpäähän, joka ylävälle paikalle
rakennettuna loisti etäältä punaisena ja komeana. Hänellä oli kiihkeä
halu jatkaa maanteitse matkaansa sinne, mutta pakottautui kuitenkin
poikkeamaan syrjäpolulle, joka metsän kätkössä alkoi vähitellen
kampeutua aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mistä hän oli tullut.
Väsyneen näköisenä, pää kumarassa kuin vanhuksella, kulki nuori mies
yksinäistä polkuansa. Väliin hän pysähtyi mietteissänsä, niinkuin
aikoisi kääntyä takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa eteenpäin,
kunnes vihdoin ikäänkuin löysi itsensä Jylhänmäen talon riihen luota,
jossa polku yhtyi ajotiehen. Silmissä ja huulilla halveksiva ilme hän
siinä riihen suojassa katseli ränsistynyttä taloa ja vertaili sitä
Kankaanpäähän, niinkuin oli viime aikoina usein ennenkin katsellut ja
vertaillut.
Kaksijatkoinen asuinrivi muistutti hänen mielestänsä torniniekka
kirkkoa, sillä myöhemmin rakennettu osa oli miltei kaksi kertaa
niin korkea kuin entinen. Akkunoissa, jotka uudella puolella olivat
suuremmat kuin vanhalla, kumotti siellä täällä lasiruutujen asemesta
tuohilevy tai valkoiset päreet kuin kaihi silmässä. Useimmat lukuisista
rakennuksista olivat enemmän tai vähemmän nyökällään, yksi yhtäänne,
toinen toisaanne, niinkuin olisivat siinä kesäyön hiljaisuudessa
torkkuen mietiskelleet kaiken katoavaisuutta. Erään rakennuksen harja
oli köyristynyt ylöspäin kuin maurullaan olevan kissan selkä, toisen
katto painunut notkolleen, muistuttaen laihaa hevoskaakkia. Huoneiden
aidaksenharmaata värisointua häiritsi hiukan sikovajan päätyseinä,
jonka yläosa oli maalattu punaiseksi, mutta jätetty kesken, niinkuin
maalialueet olisivat jo alkuunsa loppuneet tai olisi tällaista loistoa
pidetty liian ylellisenä.
Tätä rakennusryhmää kohti, jonka joka raosta köyhyys kurkisti, lähti
Pekka riihen luota hiipimään, pysähtyi erään aitan eteen ja kopautti
oveen pari lujaa iskua rystysillänsä.
»Kuka siellä?» kuului aitasta säikähtänyt naisen ääni, ikäänkuin kysyjä
olisi tullut äkkiä herätetyksi unesta tai syvistä mietteistä.
»Kukahan lie», vastasi Pekka halveksivan välinpitämättömästi.
Telki kolahti alas, ja Pekka työntyi kumarassa matalasta ovesta sisään
nariseville lattiapalkeille. Tervehtimättä hän istui vaatearkun
kannelle, nakkasi oikean säärensä vasemman polvelle ja alkoi
hermostuneesti viipottaa jalkoteräänsä.
Hilma, talon tytär, istui sänkynsä laidalla, niinkuin oli siinä
riisuutumatta, kädet helmassa istunut monina iltoina ja monina öinä.
Kumpikaan ei tahtonut päästä puheen alkuun, vilkuilivat vain silloin
tällöin salavihkaa toisiinsa; ja milloin katseet sattumalta yhtyivät,
kilpistyivät ne samalla alas kuin häveten.
»Tulin taas neuvottelemaan siitä...», keskeytti Pekka vihdoin
kiusallisen äänettömyyden, mutta katkaisi lausumansa kesken, niinkuin
hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa loppuun asti.
»Mistä?» kysäisi Hilma hiukan pisteliäällä äänensävyllä.
»Mistä!... Kyllä sen tiedät kysymättäsikin.»
»Siitä on jo niin paljon puhuttu, että siinä ei ole enää mitään
neuvottelemista — selvässä asiassa.»
»Onko se sitten niin päivän selvää, että tilasi on sellainen kuin
väität?»
»On se.»
»Entä jos sinä vain luulottelet sellaista tai valhettelet ja käytät
sitä valhettasi verkkona, kietoaksesi minut pauloihisi?»
»Pauloihini!... Kun et osaa edes hävetä.»
Pekan jalka heilui entistä kiivaammin.
»Mitä meidän nyt sitten on tehtävä?» hän kysyi neuvottomana.
Kun Hilma ei vastannut mitään, jatkoi Pekka:
»Sinä kai haudot mielessäsi yhä sitä naimisiin menoa?»
»Ei suinkaan tässä liene mitään muutakaan pelastuskeinoa», vastasi
Hilma.
Pekka vaipui taas mietteisiinsä. Mielikuvituksellansa hän aluksi
punnitsi Hilman ja Eveliinan kauneutta, ja tuloksena oli, että
viimemainittu jäi siinä suhteessa paljonkin alakynteen. Mutta kun
hän sitten vertaili molempien varallisuutta, arvoa, tätä viheliäistä
aittakoppia Eveliinan kauniiseen kamariin, oli ero niin suuri, että
Hilman kauneuskaan sen rinnalla ei paljoa merkinnyt. Pekkaa hävetti,
että hänen pitää istua tällaisessa kölsässä kuin armoa kerjäten; ja
ihan mahdottomalta tuntui ajatus, että hänen, rikkaan ja mahtavan
Isoaholan pojan, pitäisi viettää häitänsä mokomassa taloröttelössä.
Viimein hän yhtäkkiä lyödä läjäytti kämmenellä reiteensä.
»Ei ikinä!... Mitä siitä sanoisivat isä ja äiti, ja mitä muut ihmiset.»
»Mitäs minun isäni ja äitini sanovat minulle — varsinkin isä, ja millä
silmillä luulet minua katseltavan, kun tässä pian alkaa seuraukset
näkyä... ja ihminenhän minäkin olen.»
»Ihminen... Onhan se niinkin. Mutta etkö sinä voi ajatella, mikä
elämä siitä syntyy, kun kissa ja koira kytketään iäksi yhteen; kun on
tällaista jo alussa, niin mitä sitten lopussa. Näethän sinä, että minä
en sinua rakasta enkä ole oikeastaan koskaan rakastanutkaan.»
»Siitä ei ole kovinkaan pitkää aikaa, kun vakuutit ihan toista, ja
minä raukka uskoin. Muussa tapauksessa asiat eivät olisikaan niin
onnettomasti kuin ne nyt ovat.»
»Mitä niistä kaikista vakuutuksista», sanoi Pekka, kättänsä
huiskauttaen.
»Eipä näy olevan luottamista. Enkähän minäkään sinua enää rakasta,
pikemminkin vihaan. Minun ei tulisi sinua yhtään ikävä, vaikka lähtisit
täältä aitasta nyt viimeisen kerran; mutta lapsella täytyy olla isä.»
»Isä! Mistä minä tiedän, että olen sen isä — voihan se olla joku
toinenkin.»
Tämän kuultuaan Hilma karkasi sähähtäen molemmin käsin rintaansa,
niinkuin olisi saanut puukon piston. Loukkaus koski häneen niin
kipeästi, että hän vastaukseksi ei saanut sanaa suustansa. Kun
pakahduttava tunne ei päässyt muulla tavoin purkautumaan, kumartui hän
vuoteeseensa ja kätkien kasvonsa pielukseen purskahti rajuun itkuun..
Pekan tuli surku hänen avuttomuuttansa. Kun itkusta ei tuntunut
tulevan loppua ollenkaan, hän pelkäsi itkijän tukehtuvan pielukseensa.
Hätääntyneenä hän pakottautui koskettamaan kädellänsä Hilmaa kevyesti
olkapäähän.
»Älähän nyt, älähän nyt...»
Hilma nykäisi torjuvasti hartioitansa.
»Pois!... käärme.»
Siitä huolimatta Pokka kohotti hänet puoliväkisin sängyn laidalle
istumaan ja hänen rauhoituttuaan sanoi:
»Näethän nyt itsekin, minkälaista yhdessäolomme tulisi olemaan: itkua
ja parkua. Sinä et käytä järkeäsi etkä sääli minuakaan.»
»Säälitkös sinä minua?»
»Kyllä minä sinusta ja lapsesta huolen pidän, että ainakaan elannon
puutetta ei tarvitse nähdäksenne, jos sinä puolestasi pidät
asian salassa minuun nähden ja lupaat olla minua millään tavalla
sekoittamatta koko juttuun.»
Näin sanottuaan Pekka otti esiin viimeisen valttinsa: viisisataisen
lompakostansa.
»Tämän antaisin aluksi.»
Hilma otti rahan. Suuri summa häikäisi hänen silmiänsä. — Ehkä
sittenkin olisi paras suostua tarjoukseen, poistua kauas muille
maille ja elää siellä lapsinensa huoletonta elämää, sanoi järki.
Mutta sitten iski mieleen toinen ajatus: Kaikista Pekan vakuutuksista
huolimatta minä olen tainnut hänen mielestänsä olla alun alkaenkin vain
kauppatavaraa, jota näin rahalla myydään ja ostetaan. Rintaa vihlaisi
taas samanlainen kipeä pistos kuin äskenkin. Hän repäisi nopeasti rahan
kahtia ja heitti kappaleet antajan silmille.
Pekka poimi palaset lattialta ja lähti hyvästiä sanomatta, niinkuin oli
tervehtimättä tullutkin.