Ylevämielinen kiista. -- Viimeinen uhraus. -- Ohennus-apparaati. --
Joen näppäryys. -- Puoliyö. -- Tohtorin vartio. -- Kennedyn vartio. --
Hän nukahtaa. -- Tulipalo. -- Huudot. -- Kantaman ulkopuolella.
Tohtori mittasi asemansa tähtien mukaan. Senegaaliin ei ollut täyttä
viittäkymmentäkään kilometriä.
-- Kaikki, minkä me voimme tehdä, hyvät ystävät, -- puhui hän, -- on
päästä virran yli, mutta kosk'ei meillä ole käytettävinä siltaa eikä
venheitä, niin täytyy meidän turvautua yksinomaa palloon, ja sitä
varten on _Victoria_ vieläkin kevennettävä.
-- Mutta millä keinoin, sitä minä en ymmärrä, -- vastasi metsästäjä,
peljäten jälleen pyssyjänsä. -- En tiedä muuta neuvoa kuin että yksi
meistä päättää uhrautua, jäädä jälkeen ... ja nyt on minun vuoroni
saada se kunnia.
-- Tonttuja kans! -- virkkoi Joe. -- Minullahan on kokemusta.
-- Ei tässä nyt ole kysymyksessä syöstä järveen, hyvä ystävä, vaan
päästä jalkaisin meren rannalle, ja minä olen hyvä astuja ja hyvä
metsästäjä.
-- En suostu, en, vaikka! ... intti Joe.
-- Teidän ylevämielinen kiistanne on tarpeetonta, uljaat ystävät, --
puhui Fergusson; -- toivoakseni ei meidän tarvitse moiseen keinoon
ryhtyä, mutta jos niinkin kävisi, niin emme sittenkään erkanisi, vaan
yhdessä astuisimme halki tämän maan.
-- Se oli kohdalleen sanottu, -- virkkoi Joe; -- eikä tuommoinen
jalkapatikka meille pahaa teekään.
-- Mutta ennen sitä, -- sanoi tohtori, -- täytyy meidän ryhtyä
viimeiseen keinoon, saadaksemme _Victorian_ keveämmäksi.
-- Ja mihin? -- kysyi Kennedy; -- sitä olisi hauska kuulla.
-- Meidän täytyy päästä hormin arkuista, Bunsenin pattereista ja
spiraliputkesta. Ne painavat noin 500 kiloa, ja se on liian raskas
taakka kuljettaa ylä-ilmoissa.
-- Mutta Samuel, milläs keinoin sinä sitten ohennat kaasua?
-- En ohenna ollenkaan. Meidän täytyy tulla toimeen ilman.
-- Mutta...
-- Kuulkaa nyt, hyvät ystävät! Olen tarkoin laskenut, kuinka paljo
meille vielä jää nousuvoimaa. Siinä on tarpeeksi kantamaan meidät
kaikki kolme vähine tavaroinemme. Meidän painomme on tuskin 250 kiloa,
siihen lukien molemmat ankkuritkin, jotka aion säilyttää.
-- Hyvä ystävä, -- vastasi tohtori. -- Sinä ymmärrät nämä asiat
paremmin kuin kukaan muu. Sano vaan, mitä on tehtävä, niin me teemme.
-- Se on vissi se, tohtori.
-- Sanon vielä kerran, niin raskaalta kuin tuntuukaan: meidän täytyy
panna kalusto altiiksi.
-- Pannaan! -- toisti Kennedy.
-- Toimeen vaan! -- huudahti Joe.
Ei ollut helppoa se työ. Apparaatit piti ottaa irti pala palalta. Ensin
nostettiin seoksen, sitten hormin arkku ja vihdoin se, missä vesi
hajaantui alkuaineksiinsa. Tarvittiin kolmen miehen yhteiset
ponnistukset, ennenkuin arkut saatiin irti gondolin pohjasta, johon ne
olivat lujasti kiinnitetyt, mutta Kennedyn voima, Joen notkeus ja
tohtorin kekseliäisyys teki sen, että työ onnistui. Mikä irti saatiin,
se heitettiin heti ulos, ja ne katosivat näkyvistä, tehtyään joka kerta
suuren aukon sykomorien tuuheisin latvoihin.
-- Neekerit ne tietenkin ällistyy, -- arveli Joe, -- kun löytävät
metsästä tällaisia vehkeitä; kyllä kai ne niitäkin jumalinaan kumartaa
pokkuroivat.
Sitten tuli pallon ja spiralin välisten putkien vuoro. Helppo oli
katkaista gondolin yläpuolelta kautshukkinivelet, mutta vaikeampaa oli
putkien irroittaminen, ne kun olivat kiinni itse pallon sisässä.
Siinä työssä osoitti Joe erinomaista näppäryyttä. Paljain jaloin,
jott'ei turmelisi päällysverhoa, hän kiipesi köyttä myöten pallon
ylimmäiseen päähän asti, ja siellä, toisella kädellään pidellen kiinni
tällä liukkaalla pinnalla, irroitti torvien ulkopuoliset mutterit.
Silloin oli helppo vetää ne pallon sisästä ulos sisäaukon kautta, joka
jälleen lujilla siteillä köytettiin kiinni ilmanpitäväksi.
Päästyään näin suuresta painosta, _Victoria_ ojensihe pystyyn ja veti
ankkuriköyden tiukalle.
Puolen-yön aikana oli työ saatu onnellisesti päätetyksi, vaikka
olivatkin tekijät uupuneita. Hätä hätää syötiin illallinen, pemmikaania
ja kylmää groggia, sillä tohtorilla ei ollut enää antaa lämmikettä
Joelle.
Sitä paitsi oli Joe, niinkuin Kennedykin, peräti uupunut.
-- Pankaa maata ja nukkukaa, hyvät ystävät, -- sanoi Fergusson. -- Minä
otan ensimmäisen vartion, herätän kello kaksi Kennedyn, ja hän taas
herättää Joen kello neljä. Kello kuusi lähdemme matkaan, ja taivas
suojelkoon meitä tänä viimeisenä matkapäivänä!
Ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kennedy ja Joe oikaisivat itsensä
gondolin pohjalle ja vaipuivat heti syvään uneen.
Yö oli tyyni. Pilvi kietoi välistä verhoonsa kuun, joka kävi viimeistä
neljännystään, tuskin jaksaen hälventää yön pimeyttä. Fergusson nojasi
gondolin laitaan ja tähysteli ympärilleen. Hän tarkasteli huolellisesti
latvain muodostamaa levättiä allansa, joka esti häntä näkemästä maahan
asti. Pieninkin risaus herätti hänessä epäluuloa, ja hän koetti saada
selityksen kaikkeen, yksin lehden hiljaiseen väräykseenkin.
Hän oli siinä herkässä mielentilassa, joka yksinäisyydessä käy kahta
herkemmäksi, jolloin ihmistä väkistenkin pyrkii kammottamaan. Moisen
matkan tehtyänsä, niin monet vastukset voitettuansa, päämääräänsä juuri
saapumaisillaan -- eihän kummakaan, jos ihminen käy rauhattomaksi,
hänen hermonsa jännittyvät, ja matkan pää ihan silmissä pakenee yhä
loitommas.
Sitä paitsi ei asema ollut ensinkään turvallinen keskellä raakalaisten
aluetta, vieläpä sellaisella kulkuneuvolla, joka saattaa tehdä kiusaa
minä hetkenä hyvänsä. Tohtori ei enää luottanut palloonsa ehdottomasti.
Se aika oli ohitse, jolloin se empimättä oli totellut tohtorin käskyjä.
Näissä miettein tohtori oli välisti kuulevinaan jotain epämääräistä
humua salolta hänen allansa; luulipa hän joskus nähneensä tulenkin
tuikahtavan puitten välitse. Hän tarkasteli yökiikarillaan joka
haaralle, mutta ei nähnyt mitään. Tuntui kuin olisi hiljaisuus entistä
syvempi.
Se oli kaiketi pelkkää harhanäköä ja harhakuuloa. Vartionsa
valvottuaan, hän herätti Kennedyn ja pyysi hänen pysymään hyvin
valppaana. Hän laskeusi Joen viereen ja nukkui.
Kennedy sytytti piippunsa ja hieroskeli silmiään, jotka eivät tahtoneet
pysyä auki. Hän nojausi yhteen nurkkaan ja rupesi polttamaan kiivaasti,
unta karkoittaakseen.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Vieno tuuli
leyhytteli puitten latvoja ja huojutteli hiljakseen gondolia,
houkutellen metsästäjää unen helmoihin. Hän koetti vastustaa, avasi
silmänsä monta kertaa, tähysteli synkkään yöhön, mitään näkemättä.
Mutta väsymys sai vallan... Hän nukahti.
Miten kauan hän lienee ollut tuossa tiedottomuuden tilassa, sitä hän ei
voinut sanoa. Hän heräsi omituiseen räiskeesen.
Hän hieraisi silmiään ja nousi pystyyn. Kova kuumuus leyhähti häntä
vastaan.
Metsä oli tulessa.
-- Tulipalo! tulipalo! -- huusi hän, selvään käsittämättä itsekään,
mitä oli tapahtunut.
Toiset heräsivät.
-- Mikäs on? -- kysyi Samuel.
-- Tulipalo se on! -- virkkoi Joe. -- Mutta mitenkäs...
Samassa kuului raju huuto liekehtivien latvain alta.
-- Murjaanin pakanat! -- huudahti Joe. -- Nyt ne vietävät ovat
pistäneet metsän palamaan, paistaakseen meidät siihen paikkaan!
-- Ne on Talibeja, Al-Hadshin marabuuteja epäilemättä! -- sanoi
tohtori.
Tulinen kehä kiertyi _Victorian_ ympärille. Kuivan puun räiskinä
sekaantui tuoreitten oksien pihinään. Lianit, lehdet, koko elävä osa
kasvullisuutta joutui tuhoavan elementin saaliiksi. Kaikki oli yhtenä
ainoana tulimerenä. Pitkät puut kohottivat mustaa runkoansa tässä
palavassa pätsissä, oksillaan hehkuva hiilos. Suunnaton liekkien leimu
heiasteli pilvistä. Matkamiehistä tuntui kuin olisivat joutuneet
keskelle palavaa kuilua.
-- Paetkaamme maahan! -- huusi Kennedy. -- Siinä ainoa pelastus.
Mutta Fergusson pidätti hänet lujalla kädellä. Samassa hän riensi
ankkuriköyden ääreen ja löi sen yhdellä kirveen-iskulla poikki. Liekit
olivat kohonneet korkealle ja pyrkivät jo nuoleskelemaan pallon
kupeita, kun samassa _Victoria_, siteistään päästyänsä, ponnahti
seitsemättä sataa metriä ylä-ilmoihin.
Kauhea huuto kajahti alhaalta metsästä, ja samassa kuului ankara
pyssyjen pauke.
Tuuli tarttui palloon ja läksi kiidättämään sitä länttä kohti.
Kello oli silloin neljä aamulla.