Talibit. -- Takaa-ajo. -- Hävitetty maa. -- Tuuli hiljenee. --
_Victoria_ laskee. -- Viimeiset ruokavarat. -- _Victorian_ hypyt. --
Puolustus kiväritulella. -- Tuuli paisuu. -- Senegalin virta. -- Guinan
putoukset. -- Kuuma ilma. -- Virran poikki.
-- Ellemme kaikiksi varoiksi olisi keventäneet palloa eilis-iltana, --
sanoi tohtori, -- olisimme auttamattomasti olleet hukassa.
-- Sellaista se on, kun ajoissa eteensä katsoo, -- arveli Joe; -- ehjin
nahoin pääsee, ja sehän on varsin luonnollista.
-- Ei kaikki vaara vielä ole ohitse, -- virkkoi tohtori.
-- Mitäs sinä pelkäät? -- kysyi Dick. -- Eihän _Victoria_ pääse
laskeumaan sinun luvattasi. Ja vaikka läskisikin?
-- Vaikkako? Katsohan Dick!
Tuskin oli metsänrinne jäänyt heistä taakse, niin jo he huomasivat noin
kolmekymmentä ratsastajaa, leveät housut jalassa ja burnuusi liehumassa
hartioilla, kellä keihäs, kellä musketti kädessä. He ajoivat hiljaista
laukkaa vilkkailla ja tulisilla hevosillaan samaa suuntaa kuin
_Victoriakin_, joka kulki kohtalaista vauhtia.
Matkustajat huomattuansa, he päästivät rajun huudon, aseitansa
heiluttaen. Viha ja uhka kuvautui heidän tummanruskeissa kasvoissaan,
jotka vielä julmemman näköisiksi teki harva, mutta törröttävä parta.
Keveästi he ratsastivat Senegalin joenlaaksoon viettäviä rinteitä
myöten.
-- Niitä ne ovat! -- sanoi tohtori, -- verenhimoisia Talibeja,
Al-Hadshin raivoisia marabuuteja! Kernaammin olla synkällä salolla,
keskellä metsänpetoja, kuin joutua noitten rosvojen käsiin.
-- Eivät ne ainakaan miellyttävän näköisiä ole, nuo väkevät roistot --
virkkoi Kennedy.
-- Hyvä toki, ett'ei noilla pedoilla ole siipiä, -- tokaisi Joe; -- ja
onhan sekin jo jotain.
-- Katsokaas, -- puhui Fergusson, -- katsokaa hävitystä noissa kylissä,
noita poltetuita majoja! Se on heidän työtänsä. Ja tuolla, missä ennen
viljavainiot rehoittivat, ei kasva enää korttakaan.
-- Mutta eiväthän he missään tapauksessa voi saavuttaa meitä, -- sanoi
Kennedy. -- Heti kuin olemme päässeet virran yli, olemme turvassa.
-- Niin kyllä, Dick, mutta me emme saa laskeutua, -- sanoi tohtori,
katsoen barometriin.
-- Parasta on -- virkkoi Kennedy, -- että varoiksi panemme pyssyt
kuntoon, Joe.
-- Eipä haittaa, mr Kennedy. Nyt sen näkee, kuinka hyvä oli, ett'ei
pyssyjäkin riputeltu pitkin teitä.
-- Mun karbiinini! -- huudahti metsämies. -- Toivoakseni ei minun
milloinkaan tarvitse erota siitä.
Ja Kennedy latasi sen erittäin huolellisesti. Kruutia ja luoteja oli
vielä jäljellä riittävä määrä.
-- Kuinka korkealla me olemme nyt? -- kysyi hän tohtorilta.
-- Noin 225 metriä; mutta nyt emme enää saata mielinmäärin nousta ja
laskea, päästäksemme myötäisempiin ilmavirtoihin. Me olemme nyt
kokonaan pallon varassa.
-- Harmillista! -- virkkoi Kennedy. -- Tuuli on hyvinkin
keskinkertainen, mutta jos olisimme joutuneet sellaisen orkaanin
valtaan kuin tuonottain, niin olisi tuo rosvojoukko jo aikaa sitten
silmänkantaman takana.
-- Mutta nuo konnat seuraavat meitä eivätkä häpeäkään, -- sanoi Joe; --
tuommoista hiljaista hyppyä, niinkuin ois lystireissua vaan.
-- Jos olisimme lähempänä, -- virkkoi metsästäjä, -- niin minua
huvittaisi tiputella ne maahan yksitellen.
-- Niinpä niinkin, -- vastasi Fergusson, -- mutta lähempänä olisivat
silloin hekin, ja _Victoria_ olisi liiankin hyvä pilkku heidän pitkille
musketeilleen. Kuinka meidän kävisi, jos palloon tulisi reikiä, saat
itse päättää.
Talibien takaa-ajoa kesti koko aamupuolen. Kello yhdentoista tienoissa
edellä puolenpäivän oli pallo kulkenut tuskin kolmeakaan kymmentä
kilometriä länteen.
Tohtori tarkasteli pienimpiäkin pilvenpilkkuja taivaanrannassa, yhä
peljäten muutosta säässä. Jos tuuli heittää heidät takaisin Nigeria
kohti, kuinkas silloin? Sitä paitsi hän huomasi pallon yhtämittaa
laskeutuneen lähtöhetkestä asti runsasta 90 metriä, ja Senegal oli
vielä 22 kilometrin päässä. Nykyistä vauhtia kestäisi kulku sinne vielä
kolme tuntia.
Samassa vetivät uudet huudot hänen huomionsa puoleensa. Talibit
kiihoittivat hevosiansa.
Tohtori katsahti barometriin ja ymmärsi syyn heidän huutoonsa.
-- Laskeutuuko pallo? -- kysyi Kennedy.
-- Laskeutuu.
-- Pahus sentään!
Neljänneksen tunnin perästä ei gondoli ollut kuin 15 metrin päässä
maasta. Tuuli puhalsi kumminkin kovemmin. Talibit jouduttivat
hevosiansa, ja äkkiä kajahti yhteislaukaus musketeista.
-- Kovin on otus kaukana, kanaljat! -- huudahti Joe. -- Paras on pitää
noita hirtehisiä hiukan loitompana.
Samassa hän tähtäsi etummaista ratsastajaa ja laukaisi. Talibi kaatui
maahan. Muut pysähtyivät, ja siten pääsi _Victoria_ taas hyvän matkaa
edelle.
-- Varovaisia ovat, -- virkkoi Kennedy.
-- Sillä tietävät varmasti saavansa meidät kiinni, -- vastasi tohtori.
-- Ja se heidän onnistuukin, jos pallo laskeutuu vielä alemmas. Meidän
täytyy väistämättömästi kohota korkeammalle.
-- Mitäs heitetään? -- kysyi Joe.
-- Loput pemmikaanivarastoa! Siten pääsemme ainakin viidestätoista
kilosta.
-- Tuolla lailla noin! -- sanoi Joe, täytettyään tohtorin käskyn.
Gondoli, joka oli jo kajoamaisillaan maahan, kohosi ylemmäs, ja Talibit
ulvahtivat jälleen, mutta puolen tunnin kuluttua alkoi _Victoria_
uudelleen laskea kiiruusti. Vety pakeni päällyksen huokosista.
Pian oli gondoli taaskin kajoamaisillaan maahan. Al-Hadshin neekerit
lähenivät lähenemistään. Mutta, niinkuin tällaisissa tapauksissa usein
sattuu, tuskin oli gondoli tärähtänyt maahan, niin jo ponnahti pallo
samalla ylös, laskeutuakseen jälleen parin kilometrin päässä
toistamiseen maahan.
-- Emme sittenkään pääse pakoon! -- tiuskasi Kennedy vimmoissaan.
-- Joe! -- huusi tohtori. -- Viskaa ulos viinat, instrumentit, kaikki,
mikä vähänkin painaa. Viskaa viimeinen ankkurikin, sillä nyt se on
välttämätöntä!
Joe heitti mitä käskettiin, mutta vähänpä siitä oli hyötyä, sillä
pallo, kohottuaan hiukan, painui jälleen maata kohti. Talibit kiitivät
perässä. Nyt he olivat noin parin sadan askeleen päässä.
-- Joe! Molemmat pyssyt!
-- Ei ladattuina kumminkaan, -- vastasi Kennedy.
Neljä perättäistä laukausta pamahti, ja neljä Talibia kaatui maahan,
rosvojoukon raivoisasti kirkuessa.
_Victoria_ kohosi taas. Se ponnahteli arvaamattoman pitkissä kaarissa
kuni summattoman suuri gummipallo. Omituinen näky tuo: poloiset
koettavat paeta jättiläis-askelin, ja näyttää kuin he, muinaisen
Antaion lailla, saisivat uutta voimaa joka kerta kuin maahan kajoavat.
Mutta pitihän tämänkin kerran päättyä.
Puolipäivä läheni. _Victoria_ väsyi, oheni, piteni; päällys veltostui,
litistyi; sen hauraat poimut vingahtelivat toisiansa vasten.
-- Taivas on hyljännyt meidät, -- lausui Kennedy; -- meidän täytyy
pudota maahan.
Joe ei vastannut mitään; hän katsahti vain tohtoriin.
-- Ei! -- sanoi Fergusson. -- Meillä on vielä lähes 70 kiloa
heitettävänä.
-- Mitä niin? -- kysyi Kennedy.
Hänen mieleensä iski, että tohtori oli äkkiä tullut mielipuoleksi.
-- Gondoli! -- vastasi tämä. -- Tarttukaamme verkkoon! Sen silmukoissa
saatamme pysytellä, kunnes olemme päässeet virran yli.
Ja hetkeäkään epäilemättä nämä uljaat miehet turvautuivat tähän
pelastuskeinoon. He tarttuivat verkon silmukoihin, niinkuin tohtori oli
käskenyt. Ja Joe, toisella kädellään pidellen kiinni, hakkasi toisella
gondolin köydet poikki. Se irtaantui juuri kuin pallo oli lopullisesti
putoamaisillaan maahan.
-- Eläköön! eläköön! -- huusi hän.
Pallo kohosi 90 metriä.
Talibit kiihoittivat ratsujansa. He joutuivat tulista vauhtia, mutta
_Victoria_ oli kohdannut kovemman tuulen ja kiiti nyt nopeasti erästä
vuorta kohti, joka näkyi taivaanrannassa. Tämä oli varsin edullista
pakeneville, sillä he saattoivat kulkea vuoren yli, jota vastoin
Al-Hadshin joukon täytyi kiertää pohjoisen puolelta.
Ystävykset pitelivät verkosta kiinni. Heidän oli onnistunut saada se
solmituksi alapuoleltansa, jotenka siitä sukeutui suuri, läpättävä
tasku. Tuskin oli vuoren yli päästy, kun tohtori huudahti:
-- Virta näkyy! Tuolla on Senegal!
Ja todellakin: kolmen, neljän kilometrin päässä vieritteli virta
laajoja vesiään. Vastainen ranta, matala ja hedelmällinen, tarjosi
turvallisen tyyssijan ja sopivan paikan laskeutua maihin.
-- Vielä neljännestuntia, -- sanoi Fergusson, -- niin olemme
pelastetut.
Mutta toisin piti tapahtua. Tyhjä pallo vaipui vaipumistaan alas
maahan, joka oli melkein kaikkea kasvullisuutta vailla. Se oli
röyhyistä kivikkorinnettä; siellä täällä moniahta pensas ja kuihtunutta
ruohoa auringon polttamalla pohjalla.
_Victoria_ kolahti useampia kertoja maahan ja kohosi taas; ponnahdukset
kävivät yhä matalammiksi ja lyhemmiksi. Vihdoin se tarttui verkoistaan
kiinni baobabin pitkiin oksiin. Se oli ainoa puu tässä erämaassa.
-- Kaikki on lopussa! -- virkkoi metsästäjä.
-- Ja rantaan ei ole kuin sata askelta, -- liitti Joe.
Poloiset astuivat maahan, ja tohtori läksi seuralaisineen astumaan
rantaa kohti. Tällä kohtaa kuului virralta päin kovaa kohinaa. Rantaan
päästyä tunsi Fergusson siinä Guinan putouksen. Ei yhtään venhettä, ei
yhtään elävää olentoa näkyvissä.
Kuusisataa metriä leveänä vyörytti Senegal tässä kovalla pauhinalla
vesiään 45 metriä korkeasta putouksesta. Virran suunta oli idästä
länteen, mutta kallioinen ranta, joka siltä sulki tien, kulki
pohjaisesta etelään. Keskellä putousta seisoi paateroita, kummallisia
muodoilleen, niinkuin kivettyneet eläimet vedenpaisumuksen takaisilta
ajoilta.
Mahdotonta oli päästä tämän huimaavan putouksen yli; se oli ilmeistä.
Kennedy teki vastoin tahtoansakin epätoivoisen liikkeen.
Mutta Fergusson huudahti:
-- Ei vielä ole kaikki lopussa. -- Ja tuossa hänen äänessään kajahti
palanen tarmokasta rohkeutta.
-- Tiesinhän minä sen, -- virkkoi Joe, järkähtämättömästi luottaen
isäntäänsä nyt, niinkuin ainakin.
Nuo kuivettuneet ruohot olivat tohtorissa herättäneet rohkean
ajatuksen. Siinä viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hän raahasi
ystävänsä kiireimmiten palloa kohti.
-- Meillä on ainakin tunti käytettävissämme, ennenkuin rosvot
saavuttavat meidät. Kootkaa tuota kuivaa ruohoa suuret määrät,
vähintänsä puoli sataa kiloa.
-- Mitäs niillä? -- kysyi Kennedy.
-- Kaasua minulla ei enää ole. No niin, me kuljemme virran yli
kuumennetun ilman avulla.
-- Uljas Samuel! -- huudahti Kennedy. -- Sinä olet suuri mies!
Joe ja Kennedy ryhtyivät työhön, ja ennen pitkää oli kokonainen pieles
ruohoja kertynyt baobabin lähelle.
Sillä välin oli tohtori laajentanut pallon suun, päästettyään venttilin
kautta kosteaa vetykaasua ulos. Nyt hän kokoaa kasallisen kuivia
ruohoja aukon kohdalle ja sytyttää ne tuleen. Ilmapallo paisuu varsin
lyhyessä ajassa kuumasta ilmasta. Sadan Celsius-asteen kuumuus riittää
ohentamaan ilman puolta keveämmäksi. Niinpä alkaa _Victoriakin_ paisua;
ruohoista ei ole puutetta, ja ihan silmissä sen muoto pyöristymistään
pyöristyy.
Kello oli neljännestä vailla yksi.
Silloin tuli pohjoisessa näkyviin Talibien ratsujoukko, noin parin
kilometrin päässä. Jo kuului heidän huutojansa ja ratsujen töminää.
-- Kahdenkymmenen minutin kuluttua he ovat täällä, -- virkkoi Kennedy.
-- Kuonoja! ruohoja, Joe! Kymmenen minutin perästä me olemme korkealla.
-- Tässä olis, tohtori.
_Victoria_ oli kolmatta osaa vailla täynnään.
-- Ystävät! Nyt verkkoon kiinni!
-- Se on tehty.
Pallo heilahti. Se merkitsi sen pyrkivän nousemaan. Talibit lähenivät.
Tuskin olivat he enää viidenkään sadan askeleen päässä.
-- Pidelkää lujasti kiinni! -- huusi Fergusson.
-- Olkaa huoleti, tohtori, olkaa huoleti!
Jalallaan vielä lykkäsi tohtori kasallisen ruohoja valkeaan.
Pallo oli nyt täynnään kuumaa ilmaa ja kohosi ylös, pyhkäisten
kupeellaan baobabin oksia.
-- Nyt sitä lähdettiin, -- huudahti Joe.
Vastaukseksi pamahtivat musketit. Yksi luoti hiipasi hänen olkaansa,
mutta Kennedy, kurottautuen ulos, laukaisi toisella kädellään
karbiininsa, ja kaasi taas yhden vihollisen maahan.
Vimmatun rajut huudot kajahtivat vihollisten joukosta, kun _Victoria_
kohosi lähes 250 metrin korkeuteen. Navakka tuuli tarttui siihen,
huojutellen sitä arveluttavalla tavalla; mutta pelvotta katselivat
tohtori ja hänen seuralaisensa huimaavaa pyörrettä allansa.
Kymmeneen minuttiin he eivät virkkaneet sanaakaan toisillensa.
Vähitellen he sitten alkoivat laskeutua alas virran vastaista rantaa
kohti.
Siellä seisoi toistakymmentä miestä franskalaisissa uniformuissa
kummastuksissaan, kauhistuneina. Helppo on kuvailla heidän
hämmästystään, kun näkivät tämän pallon kohoavan ylös virran oikealta
rannalta. He olivat vähällä pitää sitä tähtitieteellisenä ilmiönä.
Mutta heidän johtajansa, laivaston luutnantti, ja midshipsman olivat
europpalaisista sanomalehdistä lukeneet tohtori Fergussonin uskaliaasta
yrityksestä ja käsittivät heti asian oikean laidan.
Pallo, kutistuen kutistumistaan, laski yhä alemmas, uljaat metsästäjät
verkossaan. Epätietoiselta näytti kumminkin, ennättävätkö he päästä
rannalle asti. Mutta silloin hyökkäsivät Franskalaiset virtaan ja
vastaan-ottivat heidät käsivarsilleen samassa silmänräpäyksessä kuin
_Victoria_ vajosi veteen muutaman metrin päässä Sengalin vasemmasta
rannasta.
-- Tohtori Fergusson! -- huudahti luutnantti.
-- Niin juuri, -- vastasi tohtori tyyneesti, -- ja hänen kaksi
ystäväänsä.
Franskalaiset kantoivat heidät virrasta maihin, sillä välin kuin pallo,
puoleksi lyyhistyneenä, jättiläismäisenä rakkona joutui vuolaan virran
viedä ja katosi Guinan putouksen kuohuviin pyörteisin.
-- _Victoria_ parka! -- sanoi Joe.
Kyynel kiertyi väkisinkin tohtorin silmään. Hän levitti kätensä, ja
syvästi liikutettuina vaipuivat toiset kaksi hänen syliinsä.