Nopeata kulkua. -- Viisaita päätöksiä. -- Karavaanit. -- Pitkällisiä
rankkasateita. -- Niger. -- Mungo-Park. -- Laing. -- Réné Caillié. --
Clapperton. -- Lander veljekset.
Toukokuun 17:s kului rauhallisesti, ilman mitään sanottavia sattumia.
Erämaa alkoi. -- Kohtalaisella tuulella kulki _Victoria_ lounaista
kohti, poikkeamatta puoleen tai toiseen. Sen varjo muodosti hiekalle
yhtämittaisen suoran viivan.
Tuuli kun oli sopiva, niin päätti tohtori kulkea läpi yön, varsinkin
kun oli kirkas kuutamo. _Victoria_ kohosi 150 metrin korkeuteen. Tämä
öinen matka, jonka kuluessa katkaistiin 110 kilometriä, ei olisi
häirinnyt lapsenkaan herkkää unta.
Seuraavana aamuna, sunnuntaina, muutti tuuli suuntaansa taas,
kuljettaen palloa luodetta kohti. Muutamia kaarneita lenteli ilmassa,
ja taivaanrannassa näkyi parvi korppikotkia, jotka kaikeksi onneksi
pysyttelivät loitolla.
Näitä lintuja nähdessään Joe onnitteli tohtoria sen johdosta, että tämä
oli keksinyt lähteä liikkeelle kahdella pallolla.
-- Missähän sitä oltaisiinkaan nyt yhdellä ainoalla? Tämä toinen pallo
se oli kuin venhe laivan perässä: siihen sitä haaksirikkoon jouduttua
sopii turvautua.
-- Oikeassa olet, hyvä ystävä, vaikka alankin olla hiukan levoton minun
venheeni tähden: ei ole se laivan veroinen.
-- Mitäs tarkoitat? -- kysäisi Kennedy.
-- Tarkoitan, ett'ei uusi _Victoria_ ole entisen veroinen. Lieneekö
kangas ollut liian kovan koetuksen alaisena, vai lieneekö spiraliputken
kuumuus sulattanut guttaperkkaa, varma on, että olen huomannut kaasun
haihtuvan. Tähän saakka siitä ei ole ollut haittaa, mutta varteen
otettava seikka se kumminkin on. Pallo pyrkii laskeutumaan, ja minun
täytyy yhä enemmän ohentaa vetyä.
-- Pahus! -- virkkoi Kennedy. -- Mikähän keino siinäkin auttaisi!
-- Ei mikään, rakas ystävä. Senpä vuoksi on paras jouduttaa matkaa,
pysähtymättä öiksikään.
-- Vieläkö ollaan kaukana rannasta? -- kysyi Joe.
-- Mistä rannasta, poikaseni? Ties minne meidät kohtalo vie! Sen vaan
saatan sanoa sinulle, että Timbuktu on vielä noin 750 kilometrin
matkassa länteen päin.
-- Milloinkahan osapuille ollaan siellä?
-- Ellei tuuli vie meitä kovin paljoa syrjään, niin saavumme sen
kohdalle tiistaina iltapuoleen.
-- Silloin, -- sanoi Joe, huomatessaan pitkän jonon elukoita ja ihmisiä
kulkea kimmurtelevan erämaan poikki, -- silloin olemme siellä ennen
tuota karavaania.
Fergusson ja Kennedy kurottautuivat ja huomasivat koko joukon
kaikenlaisia eläviä olentoja. Siinä oli pari sataa kamelia, niitä,
jotka kahdestatoista kulta-mutkalista (125 markasta) kulkevat Timbuktun
ja Tafiletin väliä, seljässä 250 kilon kuorma. Kullakin oli häntään
sidottu pieni pussi lannan kokoamista varten, joka on ainoa polttoaine
näissä seuduin.
Nämä tuaregilaiset kamelit ovat parhainta laatua. Ne jaksavat olla
kolme, jopa seitsemänkin päivää juomatta ja kaksi päivää syömättä.
Nopeudessa ne voittavat hevosen ja ymmärtäväisesti tottelevat khabirin,
karavaanin oppaan, ääntä. Ne ovat niissä seuduin tunnetut "meharin"
nimellä.
Tällaisia tietoja antoi tohtori, toisten kahden katsellessa tätä
miesten, naisten ja lasten paljoutta. Siinä he vaivalloisesti astuivat
puoleksi liikehtivässä hiekassa, jota hädin tuskin pitivät koossa
ohdakkeet, kuihtuneet kasvit ja vaivaiskasvuiset pensaat. Tuuli lakaisi
heidän jälkensä umpeen melkein heti.
Joe tiedusteli, millä tavoin Arabialaiset osaavat erämaassa pysyä
oikeassa suunnassa ja löytävät tien kaivoille näillä suunnattomilla
lakeuksilla.
-- Arabialaisilla -- puhui Fergusson -- on luonnostaan merkillinen
vaisto pysyä oikealla tiellä. Missä Europpalainen joutuisi aivan
eksyksiin, siinä he erehtymättä kulkevat eteenpäin: mitätön kivi,
mätäs, vivahdus hiekan värissä -- siinä heille jo varmat viitat. Öisin
he merkitsevät suuntansa pohjantähden mukaan. He eivät kulje enempää
kuin 3-4 kilometriä tunnissa ja lepäävät pahimman helteen hetket. Siitä
arvaa, kuinka pitkä aika heiltä kuluu matkalla Saharan poikki, jota on
seitsemättätoista sataa kilometriä.
Mutta jo oli _Victoria_ kadonnut hämmästyneitten Arabialaisten
näkyvistä. Lienevät kaiketikin kadehtineet sen nopeutta. Illalla se
kulki yli pituuspiirin 2° 20' ja eteni yön aikana vielä toista astetta.
Maanantaina muuttui ilma kokonaan, tuoden mukanaan ankaran sateen,
josta oli paljo haittaa matkamiehille, se kun suurissa määrin lisäsi
pallon ja gondolin painoa. Nämä alituiset sateet ovat synnyttäneet
näihin seutuihin laveita soita ja rämeitä, joissa paikoin kasvaa
mimosa-, baobab- ja tamarini-puita.
-- Piakkoin saamme nähdä Niger virran, -- virkkoi tohtori. -- Seutu
alkaa muuttaa muotoansa, ja se tietää suurten virtain läheisyyttä. Nämä
väylät ovat ensin tuoneet tullessaan kasvullisuuden, niinkuin tuovat
myöhemmin sivistyksenkin. Niinpä Nigerkin, 4600 km pitkä virta, on
sirotellut varsilleen Afrikan tärkeimmät kaupungit.
-- No ilmankos, -- pisti Joe väliin, -- ilmankos se entinen mies
ihmetteli sitä Luojan viisautta, että virrat pantiin kulkemaan justiin
niitten suurten kaupunkien kautta!
Puolenpäivän aikana kulki _Victoria_ erään kauppalan pahaisen yli,
jonka muodosti ryhmällinen varsin kurjia mökkejä. Se oli Gao, ennen
muinoin suuri kaupunki.
-- Tässä -- kertoi tohtori -- kulki Barth Nigerin poikki, palatessaan
Timbuktusta. Kas tuossa tuo muinaisajan suuri virta, Niilin
kilpakumppali, joka pakanallisen traditionin mukaan saa taivaasta
alkunsa. Samoin kuin Niili, on Nigerkin vetänyt kaikkina aikoina
maantieteilijäin huomiota puoleensa. Sen, niinkuin Niilinkin,
tutkiminen on kysynyt monilukuisia uhreja, jopa enemmänkin.
Leveänä vieritteli Niger jotenkin kiivaasti vesiään äyräittensä välitse
etelää kohti. Matkamiehet tuskin ennättivät panna sen omituisia
rajapiirteitä paperille.
-- Aikomukseni oli puhua teille jotain tästä virrasta, -- sanoi
Fergusson, -- mutta nyt se on jo kaukana meistä! Dhiuleban, Maijon,
Egirreun, Kvorran ynnä monen muun nimisenä se kulkee suunnattoman
laajan alan kautta, kilpaillen pituudessa itse Niilinkin kanssa. Nuo
eri nimet merkitsevät vain "virtaa" aina sen maan kielellä, mistä
kautta se kulkee.
-- Onko Nigerin lähteet löydetty? -- tiedusteli Joe.
-- Jo aikaa sitten, -- vastasi tohtori. -- Monilukuiset matkustajat
ovat käyneet tutkimassa Nigeriä ja sen lisäjokia. Mainittakoon heistä
vain huomattavin: Mungo-Park, Walter Scottin ystävä, Skotlantilainen
hänkin. Lontoon Afrikalaisen Seuran lähettämänä hän lähtee retkelleen
v. 1795, saapuu Bambarraan, näkee Nigerin, kulkee erään orjakauppiaan
seurassa 900 kilometriä Gambian rannoille ja palajaa Englantiin v.
1797. Hän lähtee uudelleen v. 1805, saapuu toistamiseen Nigerin
rannalle, mutta silloin on väsymys, puutteet, paha kohtelu, huonot säät
ja epäterveelliset seudut niin vähentäneet hänen joukkonsa, että
neljästäkymmenestä Europpalaisesta on hengissä enää yksitoista. Siitä
huolimatta hän vaeltaa vielä toista vuotta, kunnes saapuu Bussaan
Nigerin varrella, mutta siellä hänen venheensä särkyy säpäleiksi
koskessa, ja poloinen itse saa surmansa alkuasukkaitten käsistä.
-- Eikä tällainen kauhea loppu pelottanut muita retkeilijöitä?
-- Päinvastoin, Dick. Nyt oli määränä ei ainoastaan saada tutkituksi
tuo virta, vaan löytää vainajan paperitkin. Majori Grayn retkikunta
palasi takaisin Europpaan, löytämättä mitään jälkiä Mungo-Parkista.
Vuonna 1822 majori Laing läksi uudelle retkelle ja oli ensimmäinen,
joka pääsi Nigerin lähteelle. Hänen todistuksensa mukaan tämä suunnaton
virta ei ole alkupäässään kuin puoli metriä leveä.
-- Yli harpattava, -- virkkoi Joe.
-- Niinkö vainen! -- vastasi tohtori. -- Taru käy siitä sellainen, että
ken vaan uskaltaa hypätä tämän lähteen yli, hän uppoaa siihen heti, ja
ken siitä vettä ammentaa, sen sysää näkymätön käsi pois.
-- Saahan tuota olla uskomattakin? -- kysyi Joe.
-- Saa kyllä. Viisi vuotta myöhemmin majori Laing vaelsi Saharan
poikki, saapui Timbuktuun, mutta siellä Arabialaiset hänet kuristivat
kuolijaksi siitä syystä, ett'ei hän suostunut rupeamaan moslemiksi.
-- Taaskin yksi uhri! -- virkkoi Skotlantilainen.
-- Silloin läksi liikkeelle muuan Franskalainen, René Caillié, vähillä
varustuksilla, ja hänen retkensä ovat uudenajan merkillisimpiä.
Useampia kertoja yritettyänsä, hän läksi matkaan huhtikuussa 1827 ja
saapui elokuussa Timen kaupunkiin niin nääntyneenä ja sairaana, että
vasta 6 kuukauden perästä kykeni jatkamaan retkeänsä. Hän liittyi
silloin itämaisessa puvussa erääsen karavaaniin, saapui Jennen
kaupunkiin, laski sieltä venheessä alas Nigeriä ja pääsi Timbuktuun
huhtikuussa 1828, ollen ensimmäinen Europpalainen, joka on antanut
tarkkoja tietoja tästä merkillisestä kaupungista. Samana vuonna hän
saapui siihen paikkaan, missä majori Laing oli saanut surmansa,
retkeili sieltä käsin Sudanin ja pohjoisen Afrikan välisillä
suunnattomilla lakeuksilla, saapui vihdoin syyskuussa Tangeriin ja
palasi sieltä Franskaan. Täten hän oli 19 kuukaudessa, sairastettuaan
niistä melkein kolmannen osan, kulkenut läntisen ja pohjoisen Afrikan
poikki. Jos hän olisi ollut Englantilainen, olisi häntä siellä
kunnioitettu rohkeimpana retkeilijänä, mutta kotimaassaan hän ei saanut
ansion mukaista tunnustusta.
-- Uljas mies, -- virkkoi Dick. -- Kuinka hänen kävi lopulti?
-- Hän kuoli 39 vuoden vanhana retkensä rasituksista. Samaan aikaan
teki muuan Englantilainenkin yhtä rohkeita, vaikk'ei yhtä onnistuneita
retkiä. Se oli kapteeni Clapperton, Denhamin toveri. Hän seurasi
Mungo-Parkin ja Laingin jälkiä ja saapui elokuussa 1829 Sakatun
kaupunkiin, joutui siellä vangiksi ja kuoli uskollisen palvelijansa
Richard Landerin syliin.
-- Entäs Lander? -- kysäisi Joe kiihkeästi.
-- Hän tunkeutui takaisin merenrantaan ja palasi Lontoosen, tuoden
mukanaan kapteenin paperit ja antaen tarkan kertomuksen omasta
matkastaan. Sitten hän tarjoutui hallituksen käytettäväksi ja teki
veljensä kanssa 1829-1831 uuden retken, kulkien Nigeriä alas Bussasta
hamaan virran suuhun asti ja kuvaten jok'ainoan kylän.
-- Veljekset siis välttivät yhteisen kovan kohtalon? -- kysyi Kennedy.
-- Sillä kertaa ainakin. Vuonna 1833 teki Richard kolmannen retken
Nigerin varsille, mutta melkein lähellä virran suuta hänet kaatoi
luoti, josta ei tiedetä, mistä se tuli. Näette siis, hyvät ystävät,
että tämä maa, jonka ylitse nyt kuljemme, on nähnyt yleviä uhrauksia,
jotka liiankin usein ovat saaneet vain surman palkaksensa.