Länttä kohti. -- Joen heräjäminen. -- Hänen itsepäisyytensä. -- Joen
historian loppu. -- Tagelel. -- Kennedyn levottomuus. -- Pohjoiseen. --
Yö lähellä Agadesia.
Tuuli tyyntyi yöksi, ja niinpä _Victoria_ saattoi rauhallisesti pysyä
asemillaan, kiinnitettynä pitkään sykomoripuuhun. Tohtori ja Kennedy
pitivät vuoroin vahtia, jolla välin Joe nukkui yhtämittaa neljäkolmatta
tuntia.
-- Siinä lääke, jota hän parhaiten tarvitsee, -- sanoi Fergusson. --
Luonto pitää huolen hänen paranemisestansa.
Aamuisissa nousi tuuli jälleen, mutta puhalteli nyt kovin oikullisesti.
Milloin se heittäysi pohjoiseen, milloin etelään, mutta läksi vihdoin
viemään _Victoriaa_ länteen päin. Kartta osoitti pallon olevan nyt
Damergun kuningaskunnan kohdalla. Tämä on aaltoilevaa, erittäin
hedelmällistä seutua. Kylissä on majat punottu pitkistä kaisloista ja
asklepian oksista. Kaduilla näki kaikkialla vilja-aumoja pienillä
lavoilla, joissa ne olivat turvassa hiiriltä ja termiteiltä.
Pian saavuttiin Zinderin kaupungin kohdalle, joka on surullisen
kuuluisa laajasta teloitustoristaan. Sen keskellä kasvaa kuoleman puu.
Pyöveli vartijoitsee sen juurella, ja ken vaan puun varjoon astuu, se
hirtetään ehdottomasti.
Kompassiin vilaistuansa ei Kennedy malttanut olla sanomatta:
-- Kas niin, nyt kuljetaan jälleen pohjoista kohti.
-- Mitäpä tuosta! Jos se vie meidät Timbuktuun, niin ei meillä ole
syytä valittaa! Ei ole matkaa koskaan tehty tämän suotuisammissa
oloissa.
-- Eikä tän paremmassa terveydenkään tilassa, -- liitti Joe, pistäen
iloiset kasvonsa esiin teltan uutimien takaa.
-- Siinähän meidän uljas ystävämme! -- huudahti Skotlantilainen. --
Siinähän meidän pelastajamme! Kuinka jaksat?
-- Ihan niinkuin luonnollista on, mr Kennedy: niinkuin jaksaa pitääkin.
En ole koskaan voinut paremmin. Ei mikään virkistä ihmistä niin kuin
pikkuinen huvimatka, sittenkuin ensin on pistäynyt Tshad järvessä
ottamassa kelpo kylvyn. Eikö niin, tohtori?
-- Kunnon mies! -- vastasi Fergusson, puristaen hänen kättään. --
Kuinka paljon tuskaa ja levottomuutta tuotitkaan meille!
-- Entäs te! Luulettekos, että minä olin levollinen teidän
kohtalostanne! Kylläpä säikäytitte poika paran!
-- Emme me yksimielisiksi milloinkaan tule, Joe, jos sinä otat asiat
tuolta kannalta.
-- Putoaminen ei näy miestä muuksi muuttaneen, -- lisäsi Kennedy.
-- Sinun uhrautumisesi, poikaseni, oli ylevämielinen teko, ja se meidät
pelasti, sillä _Victoria_ oli putoamassa järveen, ja jos se kerran
sinne olisi joutunut, niin ei mikään olisi saanut sitä enää ylös.
-- Mutta jos minun uhrautumiseni, joksi te suvaitsette sanoa minun
kuperkeikkaani, pelasti teidät, niin eikös se pelastanut minuakin,
sillä tässähän sitä nyt ollaan yhdessä, terveinä joka mies? Niinmuodoin
ei ole olemassa mit'ikään, josta meidän tarvitsisi syyttää itseämme.
-- Ei siitä pojasta ikinä urkkaa saa, -- virkkoi metsästäjä.
-- Ja siksipä, -- vastasi Joe, -- on paras, ett'ei puhuta koko asiasta
mitään. Tehty mikä tehty. Oli hyvin tai pahoin, ei se siitään muutu.
-- Itsepäinen mies! -- naurahti tohtori. -- Kertonet toki historiasi
meille?
-- Jos mielitte kuulla! Mutta antakaas kun ensin paistaa pyöräytän
tämän lihavan hanhen, sillä mr Kennedy, näen mä, ei ole tällä välin
istunut ristissä käsin.
-- Tee niin, Joe!
-- No niin! Katsotaanpas, mitä tämä afrikalainen otus tykkää, kun
pääsee europpalaisiin vatsoihin.
Hanhi oli pian paistettu vartaalla hormin liekissä ja syötiin
vähitellen loppuun. Joe piti puoliaan, niinkuin konsanaankin mies, joka
ei ole ruokaa nähnyt moneen päivään. Teen ja groggin jälkeen hän alkoi
kertoa seikkailuistaan. Hän kertoi jonkunlaisella innostuksella, ottaen
kumminkin asiat tavanmukaiselta filosofilliselta kannaltansa. Tohtori
ei malttanut olla tuon tuostakin puristamatta hänen kättänsä,
huomatessaan tämän kunnon palvelijan huolehtineen enemmän isäntänsä
kohtaloa kuin omaansa.
Vihdoin tuli Joe kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa hän, ollessaan
suohon vajoamaisillaan, oli päästänyt viimeisen epätoivoisen huudon.
-- Luulin olevani mennyttä miestä, tohtori hyvä, -- jatkoi hän, -- ja
ajatukset ne lensivät teidän luoksenne. Rupesin ponnistelemaan minkä
jaksoin. Enkä tiedä itsekään, miten siinä lienen piehtaroinut, mutta
niin päätin, ett'ei miestä sentään noin vaan suohon syöstä. Ja siinäpä
äkkiä huomaan parin askelen päässä, arvatkaas minkä? Vastikään
katkaistun köydenpään. Ponnistan vielä viimeisetkin voimat ja saan
miten kuten siitä kiinni; minä vedän ... ei anna perää ... minä kiskon
yhä lujemmin, ja hetken perästä on jalkaini alla luja pohja... Ja
köyden toisessa päässä on -- ankkuri! ... Ja älkää pahaks panko, mutta
silloin minä sanoin, että tämä on se autuuden ankkuri. Tunsinhan minä
sen! _Victorian_ ankkureita! Te olitte olleet maissa siinä paikassa.
Köyden asennosta minä näin, minnepäin te olitte lähteneet, minä
riuhtaisin uudestaan ja pääsin viimein rämeiköstä. Läksin kulkemaan ja
vaelsin osan yötä yhä kauemmaksi järvestä. Vihdoin saavuin erääsen
aukioon keskellä suunnatonta saloa. Siinä oli aitaus, jossa hevoset
pureskelivat ruohoa, mitään pahaa aavistamatta. Elämässä on hetkiä,
jolloin joka ihminen osaa ratsastaa, eikös ole? Silmänräpäystäkään
vitkailematta, minä hypätä heilahdin yhden nelikoipisen selkään, ja
sitten aika kyytiä pohjoista kohti! En rupea kertomaankaan
kaupungeista, joita en nähnyt, enkä kylistä, jotka vältin. En
ensinkään. Viljavainioitten poikki sitä vaan kiidettiin, pensastoista
läpi ja aidoista yli. Minä kiihoitin ratsuani, minä yllytin, minä
ärsytin sitä! Jo loppui viljelty maa! Hyvä juttu! Erämaa edessä. Sehän
passaa! Siinähän paremmin näkee eteensä. Yhä toivoin saavani näkyviini
_Victorian_, mutta turhaan! Kolmen tunnin kuluttua tulla tuiskahdin
suoraa päätä erääsen arabialaiseen leiriin. Ja nytkös se otuksenajo
alkoi! Katsokaas, mr Kennedy, ei metsämies ymmärrä, millaista se ajo
oikein on, ennenkuin itse joutuu ajettavaksi! Vaikka parasta ois ett'ei
koskaan sitä koettais, jos suinkin laatuun käy, sen minä sanon.
Ratsu kaatuu mun altani; jo ovat pahukset ihan ottamaisillaan minut
kiinni ... minä väistän ... minä hyppään erään arabialaisen taakse
ratsun selkään... Enhän minä mitään pahaa meinannut, ja eihän tuo mies
toki vihaa pitäne siitä, että kuristin hänet kuolijaksi! Mutta minä
olin nähnyt teidät ja ... lopun te tiedätte. _Victoria_ kiitää
jäljissäni, ja te sieppaatte minut lennosta, niinkuin konstiniekka
sieppaa renkaan miekkansa kärkeen. Enkös ollut sitten oikeassa,
luottaessani teihin? Niin, niin, tohtori; katsokaas, kuinka kaikki käy
niinkuin huiluttaen vaan! Ei seikkaa sen luonnollisempaa. Minä olen
valmis uudistamaan koko tempun, jos siitä on jotain hyötyä teille. Ja
sitä paitsi, niinkuin jo sanoin, ei maksa vaivaa puhua siitä.
-- Kunnon Joe! -- lausui tohtori liikutettuna. -- Emme erehtyneet,
luottaessamme sinun älykkäisyyteesi ja sukkeluuteesi.
-- Hui-hai! Kun antaa mennä vaan, minne tapaukset vie, niin sitä
selviää niin... Varminta kaikista, nähkääs, on ottaa asiat juuri
sellaisinaan kuin ne ovat.
Tämän kertomuksen aikana oli pallo nopeasti kulkenut erään avaran maan
yli. Kennedy huomasi pian taivaanrannassa joukon majoja, järjestettyinä
jonkunlaiseksi kaupungin tapaiseksi. Tohtori tarkasti karttaansa ja
huomasi sen olevan Tagelel nimisen kauppalan Damergussa.
-- Tässä olemme Barthin kulkemalla tiellä, -- puhui hän. -- Täällä hän
erosi tovereistaan, Richardsonista ja Overwegista. Edellisen oli määrä
lähteä Zinderiin, jälkimmäisen Maradiin, ja muistattehan, että Barth
oli näistä kolmesta ainoa, joka palasi Europpaan.
-- Niinmuodoin, -- virkkoi Kennedy, katsellen karttaa, -- niinmuodoin
me kuljemme suoraan pohjoiseen!
-- Niin juuri.
-- Etkä ole milläsikään, Samuel?
-- Kuinka niin?
-- Tämä suuntahan vie meitä juuri Tripolia kohti suuren erämaan poikki.
-- Niin kauas emme joudu, ystävä hyvä; niin toivon kumminkin.
-- Mutta missäs aiot pysähtyä?
-- Kuulepas, Dick! Huvittaisko sinua nähdä Timbuktu?
-- Timbuktuko?
-- Tietysti, -- pisti Joe väliin. -- Käydä Afrikassa, näkemättä
Timbuktua, sehän olis ihan nurinkurista.
-- Sinä olisit viides tai kuudes Europpalainen, joka on käynyt tässä
salaperäisessä kaupungissa.
-- Olkoon menneeksi!
-- Sitten meidän täytyy päästä 17:nen ja 18:nen leveys-asteen välille
ja koettaa löytää sieltä ilmavirta, joka vie meidät länteen.
-- Vieläkö on pitkältikin kuljettava pohjoiseen?
-- Vähintänsä 275 kilometriä.
-- Käykää maata siksi aikaa, mr Kennedy, -- virkkoi Joe. -- Ja tehkää
te samoin, tohtori. Te tarvitsette kyllä lepoa, sillä minä olen
valvottanut teitä ihan armottomasti.
Metsästäjä oikaisihe vuoteelleen, mutta Fergusson, johon väsymys näkyi
varsin vähän pystyvän, pysyi paikallaan.
Kolmen tunnin perästä kulki _Victoria_ huimaa vauhtia erään vuorisen
seudun yli, jossa kohoili alastomia granittivuoria, muutamat yksinäiset
kukkulat 1200:kin metriä korkeita. Giraffeja, antiloopeja ja
kamelikurkia vilisi näissä metsissä, joissa kasvoi akasioita, mimosoja,
suaheja ja daadelipuita. Siinä maassa asuu Keluaseja, jotka pitävät
pumpuliharsoa kasvoillaan, niinkuin heidän vaaralliset naapurinsakin,
Tuaregit.
Kello kymmenen illalla, kuljettuansa kiivasta vauhtia 450 kilometriä,
_Victoria_ pysähtyi erään suurenlaisen kaupungin kohdalle. Kuun valossa
matkustajat näkivät yhden osan sitä; se oli puoliksi raunioina. Siellä
täällä välähteli moskeain minareeteja. Tähtimittausten mukaan huomasi
tohtori nyt oltavan Agadesin kohdalla.
Tämä kaupunki, aikoinaan suunnattoman laajan kaupan keskus, oli jo
tohtori Barthin käydessä siellä kokonaan rappiolla.
Pimeässä ei _Victoriaa_ huomattu, ja niinpä se asettui yöksi 3-4
kilometrin päähän Agadesin kaupungista, keskelle avarata
hirssivainiota. Yö kului rauhallisesti, ja aamun koittaessa kello
viiden aikaan, alkoi hiljainen tuuli heilutella palloa, painaen sitä
länteen, hiukan eteläänkin.
Fergusson kiirehti käyttämään hyödykseen tätä seikkaa. Pallo kohosi
nopeasti ja läksi liikkeelle auringon ensimmäisten säteitten lempeässä
valossa.