Taaja ryhmä taivaanrannassa. -- Joukko Arabialaisia. -- Takaa-ajo. --
Se on hän! -- Pudonnut ratsun seljästä. -- Arabialainen kuristettu. --
Kennedyn luoti. -- Ovela liike. -- Siepattu lennosta. -- Joe
pelastettu.
Siitä saakka kuin Kennedy oli asettunut gondolin kokkaan tähystämään,
ei hän lakannut tarkastelemasta taivaanrantaa mitä huolellisimmin.
Jonkun ajan kuluttua hän virkkoi, kääntyen tohtoriin:
-- Tuolla, ellen erehdy, liikkuu joku ryhmä; ihmisiäkö lienevät vai
eläimiä; mahdoton on vielä erottaa. Joka tapauksessa ne liikkuvat kovaa
vauhtia, sillä paksu pölypilvi nousee heidän takanansa.
-- Eiköhän liene tulossa taas vastatuuli, -- sanoi Samuel, -- joka ajaa
meidät takaisin pohjoiseen?
Hän kohottautui tarkastamaan.
-- Tuskin vaan, Samuel, -- vastasi Kennedy; -- se on lauma gaselleja
tai metsähärkiä.
-- Kenties, mutta tuo ryhmä on vähintänsä viidentoista kilometrin
päässä meistä, enkä minä puolestani osaa kiikarillakaan erottaa mitään.
-- Min'en päästä sitä silmistäni missään tapauksessa. Siinä on jotain
eriskummallista, joka kiinnittää minun huomiotani. Välistä luulisi sitä
ratsuväen liikkeiksi. Ja niinpä se on kuin onkin. Ratsuväkeä ne ovat!
Katsos!
Tohtori tähysti tarkkaan.
-- Lienetpä oikeassa, -- virkkoi hän. -- Siinä on osasto Arabialaisia
tai Tibbuja. He kiitävät samaan suuntaan kuin mekin, mutta meillä on
nopeampi vauhti, ja pian me saavutamme heidät. Puolen tunnin kuluttua
saatamme varmasti sanoa, mitä ne ovat.
Kennedy katseli jälleen kiikarillaan. Ratsumiesten joukko alkoi näkyä
yhä selvemmin. Muutamat heistä erkanivat joukosta.
-- Tuo on ilmeisesti joko ratsuväen harjoitusliikkeitä tai metsästystä.
Tuo väki näkyy ajavan jotain takaa. Tekisipä mieli saada selvä tuosta.
-- Malta aikaa, Dick. Hetken perästä saamme ne kiinni, jopa
sivutammekin, jos vaan yhä jatkavat tätä suuntaa. Meillä on 35
kilometrin vauhti tunnissa; hevonen ei semmoista menoa koskaan kestä.
Kennedy tähystelemään jälleen. Muutaman minutin perästä hän virkkoi:
-- Ne ovat Arabialaisia, jotka ratsastavat täyttä laukkaa. Minä erotan
ne selvään. Niitä on puolensadan paikoilla. Burnuusit liehuvat
tuulessa. Tuo on ratsuväen harjoitusta; päällikkö ratsastaa etunenässä
noin sadan askelen päässä, muut seuraavat häntä.
-- Olkoot keitä hyvänsä, Dick; me emme heitä pelkää, ja jos tarvitaan,
niin kohoan ylemmäs.
-- Malta, Samuel, malta!
Tuokion kuluttua Kennedy jatkoi:
-- Jotain kummallista siinä sittenkin on. Ponnistuksista ja suunnan
muutteleimisesta päättäen tuo näyttää pikemmin takaa-ajolta kuin
seuraamiselta.
-- Oletko varma siitä, Dick?
-- Olen aivan varma. Se on metsästystä, mutta siinä metsästetään
ihmistä. Ei se ole päällikkö, vaan pakolainen, joka ratsastaa edellä.
-- Pakolainenko? -- huudahti Samuel kiihkeästi. -- Niin kyllä.
-- Emme jätä heitä näkyvistä.
Pian oli päästy 5 tai 6 kilometriä lähemmäs ratsastajia, jotka yhä
kulkivat huimaa vauhtia.
-- Samuel! Samuel! -- huudahti äkkiä Kennedy vapisevalla äänellä.
-- Mikäs on, Dick?
-- Untako tämä on vai täyttä totta?
-- Mitä sinä tarkoitat?
-- Maltas.
Ja Skotlantilainen pyyhkäisi pikimmältäin kiikarin laseja ja rupesi
uudestaan katsomaan.
-- No niin? -- kysyi tohtori.
-- Samuel! Se on hän!
-- Hänkö? -- huudahti toinen.
-- Hän! -- vastasi Dick.
Hänen ei tarvinnut sanoa nimeä.
-- Hän se on, ratsun seljässä! Tuskin sadankaan jalan päässä
vainoojistaan. Hän pakenee.
-- Se on todellakin Joe! -- virkkoi tohtori kalveten.
-- Hän ei voi nähdä meitä!
-- Hän on näkevä meidät! -- sanoi tohtori, vähentäen horminsa liekkiä.
-- Mutta miten?
-- Viiden minutin perästä me olemme viidentoista metrin päässä maasta,
viidentoista minutin kuluttua hänen kohdallaan.
-- Lauaistaan pyssy merkiksi hänelle!
-- Hän ei voi kääntyä takaisin. Häneltä on tie katkaistu.
-- Mitäs me teemme?
-- Me odotamme.
-- Odotamme... Entäs Arabialaiset?
-- Me saavutamme heidät. Me kuljemme heidän ohitsensa. Emmehän ole
heistä enää kuin parin kolmen kilometrin päässä. Kunhan vaan kestäisi
hänen ratsunsa!
-- Hyvä Jumala! -- parkaisi Kennedy.
-- Mitä nyt?
Kennedyltä oli päässyt epätoivon huuto, sillä hän oli nähnyt Joen
syöksevän maahan. Hänen ratsunsa oli nähtävästikin uupuneena kaatunut.
-- Hän on huomannut meidät! -- huudahti tohtori. -- Noustessaan hän
antoi meille merkin.
-- Mutta Arabialaiset saavat hänet kiinni! Miksi hän viivyttelee? Kas
uljasta poikaa! Eläköön! -- huusi metsästäjä, malttamatta enää pidättää
itseänsä.
Samassa kuin Joe oli noussut pystyyn, oli muuan huimimmista
ratsastajista saamaisillaan hänet kiinni, mutta Joe ponnahti pantterin
lailla syrjään, välttäen hänen iskunsa, ja hyppäsi samassa takaapäin
hänen ratsunsa lanteille, kouristi hermostunein käsin, rautaisin kourin
Arabialaista kurkusta, kuristi hänet, viskasi maahan ja ratsasti
hurjasti edelleen.
Arabialaiset päästivät kauhean huudon, mutta huimasti ratsastaessaan he
eivät huomanneet _Victoriaa_, joka seurasi viidenkymmenen askeleen
päässä heidän takanansa, tuskin kymmentäkään metriä maanpinnasta.
Pakolainen oli vain parisenkymmentä hevosen pituutta heistä edellä.
Yksi heistä joutui ilmeisesti yhä lähemmäs Joeta. Jo oli hän
lävistämäisillään hänet keihäällään, kun Kennedy, hana vireillä,
laukaisi, ja Arabialainen syöksi maahan. Joe ei kääntynyt,
pamauksenkaan kuultuansa, Yksi osa vainoojia pysähtyi ja lankesi maahan
kasvoilleen, huomattuansa _Victorian_; toinen osa jatkoi takaa-ajoa.
-- Mutta mitä Joe aattelee? -- huudahti Kennedy. -- Miks'ei hän
pysähdy?
-- Hän menettelee viisaammin, Dick. Minä ymmärrän hänen aikomuksensa.
Hän pysyttelekse _Victorian_ suunnassa ja luottaa meidän
älykkäisyyteemme. Kelpo poika! Me tempaamme hänet ihan heidän nenänsä
edestä! Ei ole kuin kaksisataa askelta väliä.
-- Mitäs on tehtävä?
-- Pane pyssy pois!
-- Poissa on.
-- Jaksatko pidellä 70 kiloa pohjalastia?
-- Enemmänkin.
-- Riittää siinäkin.
Ja tohtori latoi hiekkasäkkejä Kennedyn syliin.
-- Pysy nyt gondolin perällä ja ole valmiina heittämään säkit
yht'aikaa. Mutta, jos henkesi on sinulle kallis, älä heitä, ennenkuin
käsken.
-- Ole huoleti!
-- Muutoin menee Joe meiltä käsistä. Hän on hukassa silloin.
-- Luota minuun!
Pallo oli jo melkein ratsastajain kohdalla, jotka kiitivät höllin
suitsin Joen jäljissä. Tohtori seisoi gondolin kokassa, käsissään
nuoraportaat, valmiina heittämään ne alas tarpeen hetkenä.
Joen ja vainoojain väliä oli nyt noin 15 metriä. _Victoria_ pääsi
Arabialaisten edelle.
-- Huomio! -- sanoi tohtori Dickiile.
-- Huomio!
-- Joe! Pidä varasi! -- huusi tohtori kaikuvalla äänellänsä, heittäen
samassa portaat, joitten alimmat astimet ulottuivat maahan.
Tohtorin huudon kuultuaan, Joe käänsi päätään, vauhtiaan vähentämättä.
Nuoraportaat tulivat hänen kohdalleen. Hän tarttui niihin, ja samassa
huusi tohtori:
-- Dick, heitä!
-- Heitetty.
Ja _Victoria_, keventyen enemmän kuin Joen painolla, kohosi viisitoista
metriä ylös.
Joe piti lujasti kiinni nuoraportaista, vaikka ne heiluivatkin
hirvittävästi. Sitten hän teki Arabialaisia kohti kädenliikkeen, jota
ei sovi selittää, ja kiipesi ketterästi kuin klowni gondoliin, jossa
ystävät ottivat hänet avosylin vastaan.
Arabialaiset kirkuivat hämmästyneinä ja raivoissaan. Pakolainenhan oli
heiltä siepattu lennosta, ja yhä kauemmas eteni heistä _Victoria_.
-- Tohtori! Mr Kennedy! -- huudahti Joe.
Mutta sitten hän meni mielenliikutuksesta ja ponnistuksista
tainnoksiin.
-- Pelastettu! pelastettu! -- huusi Kennedy, melkein mieletönnä ilosta.
-- Siis kaikki hyvin! -- virkkoi tohtori kylmäverisenä jälleen.
Joe oli melkein alasti. Verta tihkuvat käsivarret ja ruumis täynnä
mustelmia kertoivat kyllä selvästi, mitä mies oli saanut kestää.
Tohtori sitoi hänen haavansa ja asetti hänet telttaan lepäämään.
Joe heräsi pian tainnoksistaan ja pyysi lasin viinaa, eikä tohtori
saattanut kieltää sitä häneltä, Joeta kun ei käynyt kohteleminen kuin
ketä hyvänsä muuta. Ryypättyänsä hän puristi ystäväinsä kättä ja sanoi
olevansa valmis kertomaan historiaansa.
Mutta hänen ei sallittu puhua mitään, ja pian poika parka vaipuikin
syvään uneen, jota hän jo kovin näytti tarvitsevankin.
_Victoria_ kääntyi silloin kulkemaan länttä kohti. Ankara tuuli
kuljetti sitä erämaan rintaa myöten, myrskyn taivuttamain tai
taittamain palmujen ylitse. Siitä saakka, kuin Joe oli otettu
gondoliin, oli _Victoria_ kiitänyt 370 kilometriä ja kulki illalla
kymmenennen pituuspiirin yli.