Joen historia. -- Biddimoahien saari. -- Jumaloiminen. -- Uponnut
saari. -- Järven rannat. -- Käärmeitten puu. -- Jalkamatka. --
Kärsimyksiä. -- Moskitot ja muurahaiset. -- Nälkä. -- _Victoria_ näkyy.
-- _Victoria_ katoo. -- Epätoivo. -- Räme. -- Viimeinen huuto.
Miten oli tällä välin käynyt Joen?
Syöstyään mereen ja tultuansa taas pintaan, hän ensi työkseen katsahti
ylös. Hän näki _Victorian_ nopeasti kohoavan ilmaan, pienenevän
pienenemistään ja vihdoin, tuulen kuljettamana, katoavan pohjoiseen.
Tohtori ja Kennedy olivat niinmuodoin pelastuneet.
-- Olipa varsin onnellista, -- arveli hän, -- että minun päähäni iski
ajatus heittäytyä Tshadiin. Se se olisi johtunut mr Kennedynkin
mieleen, ja samoin hän olisi tehnyt, kuten minäkin, sillä onhan se ihan
luonnollista, että yksi uhrautuu kahden edestä. Se on niinkuin
nakutettu.
Päästyään tästä selville, alkoi Joe miettiä omaa kohtaloansa. Hän oli
keskellä suunnatonta järveä. Sen rannoilla asuu outoa kansaa, raakaa
kaiketikin. Siinä yksi syy lisää selviämään pulasta yksistään oman
itsensä varassa.
Ennen lintujen hyökkäystä -- ja nehän Joen mielestä käyttäytyivät,
niinkuin petolintujen tulee ja sopii, -- oli hän huomannut
taivaanrannassa saaren. Hän päätti siis pyrkiä sitä kohti, pannen
liikkeelle kaiken uimataitonsa ja heitettyään yltään liiemmat vaatteet.
Ei häntä ensinkään pelottanut kymmenisen kilometrin uimamatka.
Puolentoista tunnin perästä hän oli jo koko joukon lähempänä saarta.
Mutta sitä mukaa kuin hän läheni rantaa, alkoi muuan ajatus vallata
hänen mieltään, ensin ohimennen, sitten yhä ankarammin. Hän tiesi, että
rantavesissä vilisee suuria alligaatoreja, peräti ahnaita petoja.
Niin luonnollista kuin kaikki tässä maailmassa olikaan, täytyi hänen
väkistenkin joutua hämille. Hän pelkäsi, että valkoinen liha mahtaa
olla erittäin mieluista ruokaa krokodiileille, ja siksipä hän
liikkuikin erinomaisen varovasti, myötäänsä tähystellen ja vaanien. Ei
ollut enää kuin satakunta syltä vehreitten puitten reunailemaan
rantaan, kun äkkiä leyhähti räikeä myskinhaju.
-- Kas niin! -- virkkoi hän itsekseen. -- Tätähän minä juuri pelkäsin.
Kaimaanit eivät ole kaukana.
Hän sukelsi nopeasti, mutta törmäsi heti kohta johonkin tavattoman
suureen esineesen, jonka suomuinen pinta raapaisi häntä ohimennen. Nyt
luuli Joe olevansa hukassa ja alkoi uida epätoivoisalla kiireellä. Hän
nousi pintaan, hengitti hetkisen ja sukelsi jälleen. Neljänneksen
tuntia ahdisti häntä ankara tuska, jota ei koko hänen filosofiansakaan
kyennyt kukistamaan. Hän oli kuulevinaan, kuinka hänen takanansa
hirmuiset leuat loksahtelevat, sieppaamaisillaan hänet. Hän ui
vedenpinnan alla, tehden niin vähän melua kuin suinkin mahdollista,
mutta tunsi äkkiä jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja sitten
keskiruumiisen.
Joe parka! Hänen viimeisenä ajatuksenansa oli tohtori. Hän alkoi
taistella epätoivon voimalla, tuntiessaan, ett'ei häntä kiskotakaan
pohjaa kohti, jonne krokodiilin on tapa viedä saalistaan, vaan pitkin
järvenpintaa. Tuskin hän oli ennättänyt vetää henkeänsä ja avata
silmänsä, niin jo näki edessään kaksi pikimustaa neekeriä. Nämä pitivät
lujasti kiinni hänestä, kirkuen varsin omituisesti.
-- Hehheh! -- pääsi Joelta ehdottomastikin; -- neekereitäkös nämä
krokodiilit olikin! Peiakas sentään! No sitä parempi! Mutta mitenkä ne
senkin pakanat uskaltavat uida tällaisissa vesissä?
Joe ei tiennyt, että saaristolaiset täällä, kuten mustaa ihoiset
monissa muissakin seuduin, uivat järvissä, vähääkään välittämättä
siitä, että niissä vilisee alligaatoreita. Tämän tienoon matelijat
ovatkin kuuluisat säveydestänsä.
Mutta eiköhän Joe joutunutkin vain ojasta allikkoon? Käyköönpä syteen
tai saveen, arveli hän ja salli neekerien kuljettaa itseänsä rantaan,
osoittamatta vähintäkään pelkoa.
-- Kaiketikin, -- ajatteli hän, -- nuo ihmiset näkivät _Victorian_
niinkuin minkä kummituksen kiitävän järven päällä ja huomasivat minun
putoamiseni, ja niinpä he nyt pitävät minua taivaasta tulleena
olentona. Ja pitäkööt vaan!
Näin hän mietiskeli, astuessaan keskelle suurta, pauhaavaa ihmisparvea,
jossa oli miestä ja naista kaiken-ikäistä, ei kumminkaan kaikenväristä.
Hänen ympärillään oli Biddiomahi-neekereitä, kiiltävän mustia iholtaan.
Eikä tarvinnut Joen ensinkään hävetä pukunsa köykäisyyttä, se kun oli
aivan paikkakunnan viimeisen muodin mukainen.
Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt oikein päästä selvillekään
tilastansa ja olostansa, hän huomasi heti, minkä jumalallisen
kunnioituksen esineeksi hän äkkiä oli joutunut. Tämä rohkaisi häntä,
vaikka mieleen johtuikin Kazehin tapahtumat.
-- Kyllä kai minusta taas joku epäjumala laitetaan, Kuun poika tai
jotain siihen sorttiin. Meneehän se paremman puutteessa mukiin sekin
ammatti. Pääasiana on vaan saada voitetuksi aikaa. Jos _Victoria_ tulee
uudestaan näkyviin, silloin minä käytän tätä uutta asemaani ja näytän
kumartajilleni, mitenkä sitä ihmeellisellä tavalla mennään oikein
pilviin.
Joen mietiskellessä kohtaloansa, tiheni väkijoukko tihenemistään hänen
ympärillään. Se lankesi maahan, se huusi, se tunnusteli häntä, se kävi
yhä tuttavallisemmaksi. Ja se laittoi hänelle juhlapidot, joissa
tarjottiin hapanmaitoa ja meteen survottua riisiä. Uljas Joe, aina
sovittautuen ajan ja olojen mukaan, herätti tässä kansassa korkeita
ajatuksia siitä, millä tavalla jumalat juhlallisissa tilaisuuksissa
ahmivat.
Illan tultua, saaren velhot ottivat häntä kunnioittavasti kädestä ja
veivät hänet eräänlaiseen, taikakaluilla koristettuun majaan. Ovella
ennätti Joe heitellä jotenkin levottomia silmäyksiä niihin luukasoihin,
joita kohoili tämän pyhäkön ympärillä. Tilaansa oli hänellä kyllä aikaa
mietiskellä myöhemminkin, sittenkuin olivat sulkeneet hänet majaan.
Sen iltaa ja osan yötäkin hän kuuli ulkoa juhlalauluja, rummutuksen
tapaista pärinää ja raudan räminää, sangen suloisia afrikalaisille
korville. Ulvovien kuorojen säestäessä kävi pyhän majan ympärillä
loppumaton karkelo kuperkeikkoineen ja irvistyksineen.
Joe saattoi kuulla tätä korvia särkevää pauhinaa seinäin läpi, jotka
oli tehty limakkaalla mudalla muuratuista kaisloista. Kaikissa muissa
tapauksissa hän olisi vilkkaalla osan-otolla seurannut näitä omituisia
juhlamenoja, mutta pian johtui hänen mieleensä varsin epähauskoja
ajatuksia. Niin hyvältä puolen kuin hänen tapansa olikin asioita
punnita, tuntui hänestä sentään vallan typerältä, jopa surulliseltakin
joutua kadoksiin tänne sydänmaan perukoille, villien ihmisten joukkoon.
Harvathan tänne asti uskaltaneista matkustajista ovat enää palainneet
isäinsä maahan. Ja sitä paitsi: lieneekö oikein luottamista tähän
jumaloimiseen, joka on hänen osallensa tullut? Hänellä oli täysi syy
epäillä kaiken maallisen kunnian turhuutta! Hän kyseli itseltään,
eiköhän jumaloiminen tässä maassa mene niinkin pitkälle, että
jumaloitava vihdoin pistetään poskeen! Niin synkältä kuin tulevaisuus
näyttikään, sai väsymys hänessä jonkun hetken kuluttua vallan, ja hän
vaipui syvään uneen, jota epäilemättä olisi kestänyt päivännousuun
asti, ellei odottamaton kosteus olisi saanut häntä hereille.
Ja tämä kosteus muuttui ennen pitkää vedeksi, ja tämä vesi kohosi pian
niin, että ulottui Joeta vyötäisiin saakka.
-- Mitäs tämä merkitsee? -- kysäisi Joe itsekseen. -- Tulvako? Vai
vesipyörre? Vai uusiko hengiltä-ottamisen tapa näillä neekereillä? En
totta maar minä rupea odottamaan, kunnes se kaulaan asti kohoaa!
Ja sen sanottuaan, hän ponnisti olkapäällään seinää vastaan. Se antoi
perää... Mutta missä hän olikaan nyt? Keskellä järvenselkää! Saarta ei
ollut olemassakaan! Se oli uponnut yöllä! Sen sijalla oli suunnaton
Tshad!
-- Ei tällainen maa passaa maanviljelykseen ensinkään, -- arveli Joe ja
pani taas liikkeelle uimataitonsa.
Muuan tavallisia ilmiöitä Tshad järvellä oli pelastanut kunnon Joen
vankeudesta. Täten on siellä monikin saari, joka näytti vankalta kuin
kallio, kadonnut olemattomiin, ja monasti ovat rannan asukkaat saaneet
vastaanottaa poloisia, jotka ovat pelastuneet näistä kauheista
katastrofeista.
Joe ei tiennyt tätä omituista seikkaa, mutta ymmärsi kumminkin käyttää
sitä hyödykseen. Hän huomasi ajelehtivan veneen ja saavutti sen pian.
Se oli isosta puunrungosta koverrettu ruuhi. Onneksi oli siinä pari
airojakin, ja Joe läksi liikkeelle, jotenkin vuolaan virran viemänä.
Pohjantähdestä hän mielihyväkseen huomasi kulkevansa pohjoista rantaa
kohti. Kello kahden aikaan aamulla hän nousi maihin eräälle niemelle,
jonka korkeat kaislat olivat harmillisia filosofillekin. Mutta lähellä
kasvoi ikäänkuin varta vasten puu, jonka oksilla oli hänelle leposija
tarjona. Joe kiipesikin siihen ja odotteli siellä päivänkoittoa,
sanottavaksi sulkematta silmiään.
Aamu tuli äkisti, niinkuin laita on näissä päiväntasaajan maissa. Joe
katsahti puuhun, jossa hän oli yönsä viettänyt. Outo, hirvittävä näky.
Oksat olivat sanan oikeassa merkityksessä niin täynnään käärmeitä ja
kameleontteja, ett'ei lehtiä niitten alta näkynyt. Olisi tehnyt mieli
sanoa sitä uudenlajiseksi puuksi, jossa kasvaa matelijoita. Heti aamun
tultua alkoi koko tämä joukko käännellä ja kiemuroida. Kauhun ja inhon
sekaisilla tunteilla hyppäsi Joe maahan kesken tuon ilkeän joukkion
sihinää ja sähinää.
-- Tuota en olisi ikipäivinä uskonut, -- virkkoi hän.
Joe ei tiennyt, mitä tohtori Vogel kertoo viimeisissä kirjeissään
omituisuuksista Tshadin rannoilla, joissa matelijoita on runsaammin
kuin missään muussa maassa.
Joe päätti vast'edes olla varovampi, ja läksi, aurinko oppaanaan,
kulkemaan koillista kohti. Huolellisesti hän vältti majoja ja mökkejä
ja luolia, sanalla sanoen kaikkea, missä saattoi olla tyyssijaa
ihmisrodulle.
Kuinka usein kohosikaan hänen katseensa ylös! Hän toivoi saavansa nähdä
_Victorian_, ja vaikka hän turhaan oli tähystellyt sitä koko päivän,
yhä samoillessaan eteenpäin, ei hän kumminkaan lakannut luottamasta
isäntäänsä. Kysyttiinpä melkoinen määrä luonteen tarmoa, kun osasi
pysyä tyyneenä näin tukalissa oloissa. Väsymyksen lisäksi tuli nälkä,
sillä kasvien juuret ja puun jälsi ja dum-palmun hedelmät eivät ajan
pitkään miehelle riitä ravinnoksi, ja kumminkin hän oli kulkenut,
laskunsa mukaan, neljä viisikymmentä kilometriä. Ruumis oli täynnä
kaislain, akasiain ja mimosain okien tekemiä naarmuja. Jaloista tihkui
verta... Näin ollen oli astunta peräti tuskallista. Hän jaksoi
kumminkin kestää nämä vaivat ja päätti olla yötä Tshadin rannoilla.
Siellä alkoivat häntä kiusata myriadit kaikenlaisia pistäviä
hyönteisiä. Kärpäset, moskitot, puolen tuuman pituiset muurahaiset
peittivät sanan täydessä merkityksessä koko maanpinnan. Parin tunnin
kuluttua ei Joen ylle enää jäänyt kuin moniahta tilkkunen hänen vähistä
vaatteistansa: hyönteiset olivat syöneet kaikki tyyni!
Yö oli kauhea. Väsynyt vaeltaja ei saanut rahtuakaan unta silmäänsä.
Metsäsiat, villit puhvelit, ajubat, eräs laji varsin vaarallisia
merilehmiä, temmelsivät pensaissa ja vedessä, metsänpetojen karjunta
kajahteli öiseen avaruuteen. Joe ei uskaltanut liikahtaakaan. Tuskin
riitti hänessä tahdonlujuutta ja mielenmalttia kestämään tätä tukalaa
asemaansa.
Vihdoin koitti päivä, ja Joe nousi kiireimmän kaupassa. Ja aatelkaas
hänen hämmästystään, kun hän huomasi, mikä inhottava elävä oli maannut
hänen vieressään: toistakymmentä centimetriä leveä rupisammakko, joka
nyt katsoa muljotti häneen, silmät pullollaan! Joe tunsi mieltänsä
kääntävän ja ponnistaen voimiansa hän juoksi kiirein askelin ja
heittäysi järveen uimaan. Tämä lievensi hiukan kihellystä, joka oli
häntä vaivannut. Pureskeltuaan sitten muutamia lehtiä, hän läksi
jälleen jatkamaan matkaansa itsepäisesti ja uhalla, josta hän itsekään
ei ollut selvillä. Hän ei osannut tehdä tiliä teoistansa, ja sittenkin
hän tunsi itsessään voimaa, joka oli epätoivoa väkevämpi.
Vähitellen alkoi ankara nälkä vaivata häntä. Hänen vatsansa, joka ei
ollut niin tyynimielinen kuin hän itse, rupesi valittelemaan. Hänen
täytyi sitoa liaani vyötäisilleen. Onneksi toki hän saattoi sammuttaa
janoansa missä hyvänsä, ja, muistellessaan kärsimyksiä erämaassa, hän
piti nykyistä tilaansa suhteellisesti edullisena, kun ei tarvinnut
kestää samallaisia tuskia.
-- Missähän lienee _Victoria?_ -- ajatteli hän. -- Tuuli käy
pohjoisesta. Sen pitäisi tulla takaisin järven kohdalle! Tohtori on
epäilemättä asettanut pallon uudestaan tasapainoon, mutta siihen työhön
on riittänyt eilinen päivä. Ei siis ole mahdotonta, että... Mutta
annas, ett'en milloinkaan enää kohtaa häntä! Mitenkäs sitten? No niin,
jos minun onnistuu päästä johonkin suureen kaupunkiin järven rannalla,
silloin olen samassa tilassa kuin muutkin retkeilijät, joista tohtori
on puhunut. Miks'en minä selviäisi pulista ja pulmista yhtä hyvin kuin
hekin? Onhan heitä tullut takaisinkin, on, tonttu vie, niinkin!...
Rohkeasti eteenpäin. Joe!
Näin haastellen ja yhä eteenpäin astuen, huomasi pelvoton Joe
äkkiarvaamatta synkässä metsässä joukon neekereitä. Hän pysähtyi
ajoissa, niin ett'ei häntä nähty. Villit olivat myrkyttämässä nuoliansa
euforbian mehulla. Tätä työtä pidetään niissä seuduin varsin tärkeänä
ja toimitetaan jonkinlaisilla juhlallisilla menoilla.
Joe lymysi hiljaa, hengitystään pidätellen, tiheikköön, mutta siellä
hän tuli katsoneeksi ylös ja huomasi silloin latvain välitse
_Victorian_, ihan _Victorian_ lähenevän järven pintaa kohti,
kolmisenkymmentä metriä hänen yläpuolellansa. Ja hänen on mahdoton
astua näkyviin!
Kyynel vierähti silloin hänen silmästänsä, ei epätoivon, vaan
kiitollisuuden: tohtori ei ole unohtanut häntä, tohtori on etsimässä
häntä! Hänen täytyi odottaa mustain lähtöä; sitten hän pääsi
piilopaikastansa ja läksi juoksemaan rantaa kohti.
Mutta silloin _Victoria_ poistui kauemmaksi. Joe päätti jäädä sitä
odottelemaan: se tulee taas näkyviin ihan varmaan! Se tulikin, mutta
idempänä. Joe juoksi, viittoi, huusi... Turhaa kaikki! Kova tuuli
kiidätti sen pois vastustamattomalla nopeudella.
Ensi kertaa horjahti nyt poloisen tarmo sekä toivo. Hän huomasi
olevansa hukassa. Hän piti varmana, ett'ei tohtori enää palaja... Hän
ei rohjennut enää ajatella ... ei tahtonut enää harkita...
Mielipuolen lailla hän nyt, jalat verisinä, ruumis naarmuissa, vaelsi
vaeltamistaan sen päivää ja osan yötäkin. Hän laahasi itseänsä
eteenpäin milloin polvillaan, milloin kättensä nojassa... Ja tuossa
lähenee hetki, jolloin voimat pettävät ... hänen täytyy kuolla.
Tällä tavoin kulkiessaan, hän vihdoin joutui suohon. Niin hänestä
ainakin tuntui, sillä yö oli äkkiä hänet yllättänyt. Hän vajosi
äkkiarvaamatta syvään liejuun. Hän reuhtoi, hän ponnistelihe epätoivon
voimalla, mutta siitä huolimatta hän huomasi vajoavansa yhä syvemmälle.
Muutaman minutin perästä hän oli suossa vyötäisiään myöten.
-- Tämä siis on kuolemaa! -- virkkoi hän itsekseen, -- ja millaista
kuolemaa!
Hän taisteli vimmatusti, mutta ponnistukset ne vaan painoivat poloista
yhä syvemmälle hautaan, jota hän kaivoi itsellensä. Ei puun
palastakaan, mikä kannattaisi, ei kaislaakaan, mihin tarttua!... Hän
ymmärsi nyt viimeisen hetkensä tulleen... Hän ummisti silmänsä.
-- Tohtori! -- huusi hän. -- Tohtori! auttakaa!
Ja tämä yksinäinen, epätoivoinen, melkein sammunut ääni haihtui
yöhön...