Orkaani. -- Pakollinen lähtö. -- Ankkuri menetetty. -- Murheellisia
mietteitä. -- Päätös tehty. -- Tuuliaispää. -- Haudattu karavaani. --
Vastainen tuuli ja myötäinen tuuli. -- Etelään takaisin. -- Kennedyn
vartio.
Aamulla kello kolmen aikaan oli tuuli kiihtynyt ja puhalsi niin
rajusti, että _Victorian_ kävi vaaralliseksi olla maassa. Kaislat
raapivat sen päällystää, uhaten raastaa sen rikki.
-- Täytyy lähteä, Dick, -- sanoi tohtori; -- meidän on mahdoton olla
enää täällä.
-- Mutta Joe, Samuel?
-- Häntä en aio jättää, en suinkaan! Ja vaikka orkaani veisi minut
satoja kilometrejä pohjoiseen, niin minä palajan. Mutta täällä panemme
vaaran-alaiseksi meidän kaikkien kohtalon.
-- Lähteäkö ilman häntä! -- huudahti Skotlantilainen tuskissaan.
-- Luuletko sitten -- virkkoi Fergusson, -- ett'ei minunkin sydämeni
vuoda verta, kuten sinunkin? Välttämätöntä pakkoahan minä tottelen.
-- Käske; minä olen altis, -- vastasi Kennedy. -- Lähdetään.
Mutta lähtö oli ylen vaikeata. Ankkuri oli työntäynyt syvälle mutaan,
eikä ottanut lähteäksensä irti, ja pallo, huojuen sinne tänne, veti
köyttä yhä kireämmälle. Kennedy ei saanut sitä irti. Sitä paitsi oli
hänen ponnistuksensa vaarallistakin: _Victoria_ saattoi minä hetkenä
hyvänsä riuhtaista itsensä ilmaan ja jättää hänet.
Tätä välttääkseen, käski tohtori Kennedyn nousta gondoliin ja löi
ankkuriköyden poikki. _Victorian_ tempasi samassa 90 metrin korkeuteen,
jossa se alkoi heti liikkua pohjoista kohti.
Fergussonin ei auttanut muuta kuin antautua myrskyn valtaan. Hän pani
kätensä ristiin rinnalla ja vaipui murheellisiin mietteisin.
Hetken aikaa vallitsi gondolissa syvä äänettömyys. Vihdoin kääntyi
tohtori yhtä vaiteliaan Kennedyn puoleen.
-- Kenties olemme kiusanneet Jumalaa, -- virkkoi hän. -- Ei ollut
ihmisvoimissa lähteä tällaiselle retkelle.
Ja syvä huolen huokaus pääsi hänen rinnastaan.
-- Moniahta päivä sitten -- vastasi metsästäjä -- me onnittelimme
toisiamme sen johdosta, että olimme välttäneet niin monta vaaraa! Kyllä
me vielä kaikki kolme saamme puristaa toistemme kättä.
-- Joe rukka! Kunnon poika, ylevämielinen, sydän uljas ja vilpitön!
Rikkaus sokaisi hänet hetkeksi, mutta sitten hän oli heti valmis
uhraamaan aarteensa! Ja _nyt_ hän on kaukana meistä, ja tuuli se
kiidättää meitä vimmatulla vauhdilla pois!
-- Otaksutaan, Samuel, että hän on saanut suojaa manteren puoleisten
asukasten luona. Miks'ei hänen siellä onnistaisi samoin kuin
muittenkin, jotka ovat heidän luonaan käyneet ennen meitä, niinkuin
Denhamin ja Barthin? Nehän pääsivät kotimaahansa.
-- Dick parka! Joe ei osaa lainkaan heidän kieltään! Hän on ypö
yksinään, apuneuvoja vailla! Sinun mainitsemasi matkustajat pääsivät
eteenpäin ainoastaan siten, että lähettivät heimojen päälliköille
runsaita lahjoja ja kulkivat aseellisen ja tällaisissa retkissä
karaistun saattoväen suojassa. Eivätkä hekään edes saaneet vältetyiksi
puutteita ja mitä ankarimpia kärsimyksiä! Mitästä sitten meidän
poloinen toverimme! Hirvittää, tuota ajatellessani, ja siinä yksi
suurimpia murheita, mitä milloinkaan on osakseni tullut.
-- Mutta me näemme hänet jälleen, Samuel.
-- Näemme niinkin, Dick, vaikkapa meidän täytyisi jättää _Victoria_,
jalkaisin palata Tshad järvelle ja tulla yhteyteen Bornun sulttanin
kanssa! Arabialaisille ei liene suinkaan jäänyt epäedullisia muistoja
ensimmäisistä Europpalaisista.
-- Minä seuraan sinua, Samuel, -- lausui Kennedy innokkaasti; -- saat
luottaa minuun. Jääköön vaikka koko tämä retki tekemättä. Joe on pannut
itsensä altiiksi meidän edestämme; meidän täytyy uhrautua hänen
tähtensä.
Tämä päätös rohkaisi heidän kumpaisenkin mieltä. Yhteinen aate antoi
heille voimia. Fergusson teki, mitä suinkin voi, päästäksensä
päinvastaiseen ilmavirtaan, joka veisi heitä lähemmäs Tshad järveä.
Mutta nyt se oli mahdotonta, eikä käynyt päinsä laskeutua maahankaan
tässä autiossa seudussa, varsinkaan semmoisen orkaanin raivotessa.
Täten kulki _Victoria_ Tibbujen maan poikki, kiiti Beladel-Djerid
nimisen, okapensaita kasvavan korpimaan yli Sudanin laidassa ja joutui
hiekka-aavikolle, jossa kaikkialla näkyi karavaanin jälkiä. Viimeinen
kasvullisuuden raja suli yhteen eteläisen taivaanrannan kanssa jonkun
matkan päässä tänpuoleisen Afrikan tärkeimmästä keitaasta, jonka
viisikymmentä kaivoa ovat upeitten puitten suojassa. Mutta siihen oli
mahdoton pysähtyä. Arabialaisten leiri, kirjavine telttoineen, kamelit,
kyyn-omaisine päineen hiekalla, -- kaikki tuo loi elämää tähän
yksitoikkoisuuteen, mutta tähdenlentona kiiti _Victoria_ kaiken sen
ohi, joutuen siten koko joukon toista sataa kilometriä kolmessa
tunnissa. Tohtori ei kyennyt ensinkään hallitsemaan sen kulkua.
-- Me emme voi pysähtyä! -- virkkoi hän; -- me emme voi laskea maahan!
Ei ainoatakaan puuta, ei törmää, ei kumpua! Jokohan vainenkin joudumme
Saharaan? Taivas on ilmeisesti meitä vastaan!
Lausuttuaan nämä sanat epätoivoisalla kiihkeydellä, hän äkkiä huomasi
pohjoisessa erämaan hiekan alkavan kohota paksuina pilvinä ja huimasti
kieppuen kulkevan vastatuulta.
Ja äkkiä kietoutui kokonainen karavaani vimmatun vihurin kiidättämään
hiekkapilveen. Se joutui epäjärjestykseen, se särkyi, se murtui.
Kamelit hajosivat eri haaroille, päästellen koleita valitushuutoja;
kirkuna ja parku kajahteli tuosta tukahduttavasta pölyusmasta. Joskus
joku kirjava vaate välkähti tuosta sekasorrosta, ja myrsky piti
kamalata ulvontaansa kesken tätä hävityksen kauhistusta.
Pian lyöttäytyi hiekka taajoiksi röykkiöiksi, ja siinä, missä vähän
aikaa sitten oli ollut yhtenäinen, tasainen aavikko, siinä kohoili yhä
vieläkin liikahteleva kunnas suunnattomana kumpuna hiekan peittämän
karavaanin haudalla.
Kalpeina katselivat tohtori ja Kennedy tätä hirmuista näytelmää. He
eivät kyenneet enää hillitsemään palloansa, joka pyöri vastakkaisten
tuulten raastamana, välittämättä kaasun erillaisista ohennuksistakaan.
Tähän pyörteesen jouduttaessa se kieppui huimaavaa vauhtia; gondoli
teki laajoja heilauksia. Teltan suojaan ripustetut instrumentit löivät
toisiinsa, niin että joka hetki pelkäsi niitten särkyvän, spiralin
putket taipuivat arveluttavalla tavalla, vesiarkut kolahtelivat
toisiinsa. Ystävykset eivät voineet kuulla toistensa ääntä, vaikk'ei
heidän väliänsä ollut metrinkään vertaa. Suonenvetoisesti he pitelivät
kiinni köysistä, pysyäkseen yhdessä kohdin hurjan orkaanin käsissä.
Kennedy tuijotti avaruuteen, sanaakaan sanomatta, hivukset hajallaan.
Tohtori oli saanut takaisin rohkeutensa, vaaran ollessa ylimmillään.
Hänen kasvojensa ilmeessä ei huomannut lainkaan ankaraa sisällistä
liikutusta, ei silloinkaan kuin _Victoria_, viimeistä kertaa
pyörähdettyänsä, äkkiä pysähtyi. Pohjoistuuli oli päässyt voitolle, ja
alkoi nyt kuljettaa sitä päinvastaiseen suuntaan kuin aamulla, yhtä
kovaa vauhtia kuin silloinkin.
-- Minnekäs nyt kuljetaan? -- huusi Kennedy.
-- Sallimus meitä ohjatkoon, Dick. Minä tein väärin, epäillessäni sitä.
Se tietää paremmin kuin me, mitä me milloinkin tarvitsemme, ja niinpä
me jälleen kuljemme niitä seutuja kohti, joita emme enää luulleet
saavamme milloinkaan nähdä.
Tanner tuolla alhaalla, joka pohjoiseen mentäessä oli ollut niin
tasainen, niin yhtenäinen, oli nyt mainingeissa kuin meri myrskyn
jälkeen; pieniä, huojuvia mäkiä seisoi siellä täällä, ikäänkuin
rajapyykkeinä eri alueitten välillä. Tuuli puhalsi ankarasti,
kiidättäen _Victoriaa_ halki avaruuksien.
Pallo ei kumminkaan kulkenut aivan sitä kohti, mistä aamulla oli
lähdetty. Ja niinpä vielä kello yhdeksänkään aikana ei päästy järven
rantaan: yhä vaan oli erämaa heidän allansa.
Kennedy huomautti tuosta.
-- Vähät siitä, -- vastasi tohtori; -- pääasia on, että kuljemme
etelään. Me saavumme Bornun tai Wuddin tai Kuukan kaupunkiin, ja siellä
minä pysähdyn empimättä.
-- Kuinka vaan tahdot; minä suostun, -- vastasi Skotlantilainen; --
mutta suokoon taivas, ett'ei meidän tarvitsisi vaeltaa erämaan halki
tuon äskeisen karavaanin lailla. Se oli kamala näky!
-- Ja sellaista tapahtuu niin usein, Dick! Matkustus erämaassa on yhtä
vaarallista kuin valtamerelläkin purjehtiminen, vaikka toisella
tavalla. Erämaassa uhkaavat samat vaarat kuin merellä, hukkuminenkin,
jota paitsi siinä joutuu sietämättömäin kärsimysten ja puutetten
alaiseksi.
-- Minusta näyttää, kuin pyrkisi tuuli tyyntymään, -- virkkoi Kennedy.
-- Tomu ei ole enää niin sakeata, hiekka aaltoilee hiljemmin,
taivaanranta selkenee.
-- Sitä parempi. Meidän pitää tarkastella sitä kiikarilla. Emme saa
päästää näkyvistä ainoatakaan kohtaa.
-- Minä otan sen huolekseni, Samuel. Heti kuin huomaan ensimmäisen
puun, annan siitä tiedon sinulle.
Ja Kennedy asettui kiikari kädessä gondolin kokkaan.