Harkintaa. -- _Victoria_ jälleen tasapainossa. -- Tohtori Fergussonin
uusia laskuja. -- Kennedyn metsästys. -- Tshad tutkittu tarkkaan. --
Tangalia. -- Takaisin. -- Lari.
Huomis-aamuna, toukokuun 13:nä, matkustajat ensi työkseen tarkastivat
rannan, johon olivat saapuneet. Se oli lujapohjainen kohta keskellä
suunnatonta suota. Ympärillä kasvoi silmän kantamattomiin kaislaa,
korkeata kuin Europassa puut.
Nämä rämeet tekivät _Victorian_ aseman turvalliseksi. Silmällä oli
pidettävä ainoastaan järvenpuolista rantaa. Suunnatonna levittelihe
vedenpinta varsinkin itää kohti. Taivaanrannassa ei näkynyt mitään, ei
mannerta, ei saaria.
Ystävykset eivät olleet uskaltaneet ottaa puheeksi onnettoman
kumppalinsa kohtaloa. Kennedy rupesi ensinnä harkitsemaan asiata.
-- Kenties ei Joe sentään ole hukassa, -- virkkoi hän. -- Hän on
vikkelä poika ja verraton uimari. Me kohtaamme hänet jälleen, missä ja
miten, sitä en tiedä, mutta meidän täytyy puolestamme tehdä, minkä
suinkin voimme, jotta hän pääsisi gondoliin jälleen.
-- Jumala kuulkoon sinua, Dick! -- lausui tohtori liikutettuna. -- Me
teemme kaikki, mikä vain tehtävissä on, löytääksemme ystävämme jälleen.
Ensi aluksi on meidän ottaminen selvä siitä, missä ollaan. Mutta ennen
kaikkea meidän täytyy päästää _Victoria_ ulkopuolisesta päällyksestä,
se kun on nyt tarpeeton. Siten vähenee meiltä melkoinen paino, lähes
300 kiloa.
Tohtori ja Kennedy ryhtyivät työhön. Kovin vaikea oli heidän
tehtävänsä. Täytyi pala palalta irroittaa tämä peräti luja tafta,
leikellä se kapeisin kaistaleisin ja sitten vetää verkonsilmäin läpi.
Petolintujen repäisemä halkeama oli toista metriä pitkä.
Tätä työtä kesti neljä tuntia. Vihdoin oli päällysverho saatu kokonaan
irti. Sisäpuolinen pallo näkyi olevan aivan ehjä. _Victoria_ oli
vähentynyt viidennellä osallaan. Tämä erotus hämmästytti Kennedyä.
-- Riittääkö tämä pienempi pallo? -- kysäisi hän.
-- Ole huoleti, Dick. Minä saatan sen tasapainoon jälleen, ja jos
löydämme Joe paran, lähdemme taas jatkamaan matkaa kuin ennenkin.
-- Ellen erehdy, Samuel, olimme me pudotessamme jonkun saaren kohdalla.
-- Niin minäkin muistan. Mutta siinä, niinkuin muissakin Tshadin
saarissa, asuu epäilemättä tylyjä rosvoja. Nämä raakalaiset näkivät
varmaankin tapaturman, ja jos Joe joutuu heidän kynsiinsä, niin
kuinkahan hänen käy, ellei taikausko häntä turvaa!
-- Hänessä on miestä selviämään pulista, sen sanon vieläkin. Minä
luotan hänen taitoonsa ja älyynsä.
-- Toivon minäkin. Ja menepäs nyt, Dick, metsästämään lähiseuduille,
mutta älä poistu kovin kauaksi. Meidän täytyy saada ruokavaroja, joista
suurin osa heitettiin ulos.
-- Kyllä, Samuel. Vähän ajan perästä tulen takaisin.
Kennedy otti kaksipiippuisen ja läksi korkean heinikon kautta läheisiin
pensastoihin. Pian alkoi kuulua laukauksia: ne tiesivät metsästyksen
onnistuvan.
Sill'aikaa ryhtyi tohtori tarkastamaan gondoliin jääneitä esineitä ja
laittamaan toista palloa tasapainoon. Jäljellä oli vielä noin 15 kg
pemmikania, jonkun verran teetä ja kahvia, seitsemän litran verran
viinaa, tyhjä vesiarkku. Kuivattua lihaa ei ollut ensinkään.
Tohtori tiesi, että, menetettyänsä ensimmäisestä pallosta vedyn,
nousuvoima oli vähentynyt 400:lla kilolla. Tämä oli pantava
perustukseksi pienempää palloa varustettaessa. Uuden _Victorian_
tilavuus oli 1800 kuutiometriä ja sisälsi vetyä 900 kuutiometriä.
Ohennuslaitos oli hyvässä kunnossa, samoin patteri ja spiraliputki.
Uuden pallon nousuvoima oli niinmuodoin lähes 1360 kiloa. Matkustajat,
muonavarat, kalusto, 225 litraa vettä ja 45 kiloa tuoretta lihaa
tulevat painamaan yhteensä 1280 kiloa. Odottamattomain tapausten
varalta saattaa se siis ottaa pohjalastia 80 kiloa, säilyttääkseen
tasapainonsa ympäröivän ilman kanssa.
Tohtori ryhtyi toimiin näitten laskujen nojalla ja otti lisää
pohjalastia Joen painomäärän. Näihin valmistuksiin kului häneltä päivä
iltaan, kunnes Kennedy palasi. Metsästäjän oli onnistunut hyvin. Hän
toi kokonaisen kantamuksen hanhia, sorsia, tuppeloita, taveja ja
rantaraukkuja, ja rupesi valmistelemaan saalistansa. Hän rakensi
nuotion tuoreista oksista ja savusti vartaalla kunkin linnun erikseen.
Kaikki pantiin sitten varastoon gondoliin. Huomenna hänen oli määrä
hankkia vielä lisää.
Ilta yllätti matkamiehet kesken näitä toimia. Illalliseksi syötiin
pemmikania ja korppuja ja juotiin teetä. Väsymys oli antanut heille
ruokahalua ja antoi heille untakin. Kumpikin tähysteli vartiollaan ulos
pimeyteen ja oli jonkun kerran kuulevinaan Joen äänen. Mutta voi,
kuinka kaukana olikaan hän, jonka ääntä he olisivat suoneet kuulevansa!
Päivän koittaessa tohtori herätti Kennedyn.
-- Olen tässä kauan aikaa harkinnut, -- sanoi tohtori, -- mitä meidän
olisi tehtävä, löytääksemme kumppalimme.
-- Ehdota mitä hyvänsä, Samuel; minä hyväksyn sen. Puhu.
-- Ennen kaikkea on tärkeätä, että Joe saa meistä tiedon.
-- Epäilemättä. Eihän vaan tuo kunnon poika luule meidän jättäneen
hänet?
-- Hänkö? Hän tuntee meidät liian hyvin. Sellainen ajatus ei iskisi
milloinkaan hänen mieleensä, mutta hänen pitää saada tietää, missä me
olemme.
-- Millä tavoin?
-- Astumme gondoliin ja kohoamme ylös.
-- Mutta jos tuuli vie meidät toisaanne?
-- Sitä se kaikeksi onneksi ei tee. Katsos, Dick, tuuli kantaa meidät
järvelle, ja näinpä se seikka, joka eilen olisi ollut turmioksi, on
meille tänään edullinen. Meidän pyrintönämme on niinmuodoin oleva vain
pysytellä tämän laajan järven kohdalla koko päivä. Joe ei saata olla
huomaamatta meitä, sillä taivaalle hänen katseensa tietenkin on
kiinnitettynä yhtämittaa. Kenties onnistuu hänen antaa meille tietokin
olopaikastansa.
-- Jos hän vaan on yksin ja vapaana, niin sen hän tekee aivan varmaan.
-- Ja jos hän on vankina, -- jatkoi tohtori, -- niin hän huomaa meidät,
sillä maan-asukasten ei ole täällä tapana pitää vankejansa sulkeissa,
ja siten hän ymmärtää meidän olevan häntä etsimässä.
-- Mutta, -- virkkoi Kennedy, -- pitäähän ottaa lukuun kaikki
mahdollisuudet; jos siis meidän ei onnistu löytää mitäkään merkkiä
hänestä, jos emme ensinkään pääse hänen jäljillensä, kuinkas silloin?
-- Silloin koetamme palata järven pohjoisrannoille, pysyen näkyvissä
mikäli mahdollista. Siellä me odotamme, siellä me tutkimme ja
tarkastamme rannat, jonne Joe varmaankin on pyrkinyt, emmekä lähde,
ennenkuin olemme tehneet kaikki, löytääksemme hänet.
-- Lähdetään sitten, -- vastasi metsästäjä.
Tohtori merkitsi tarkasti tämän lujan maaperän, josta he nyt olivat
lähtemäisillään. Hänen laskujensa mukaan se sijaitsi Tshadin
pohjoisrannalla Larin kaupungin ja Ingeminin kylän välillä, joissa
kumpaisessakin paikassa majori Denham oli käynyt. Sillä välin kävi
Kennedy täydentämässä tuoreen lihan varastoja, mutta vaikka ympärillä
olevissa rämeissä näkyi sarvikuonojen, merilehmäin ja virtahepojen
jälkiä, ei hänen onnistunut kohdata ainoatakaan näistä suurista
eläimistä.
Kello seitsemän aamulla irrotettiin ankkuri puusta. Työ siinä oli ja
tekeminen, vaikka Joe sen aikoinaan suoritti vallan vikkelästi. Kaasu
oheni, ja _Victoria_ kohosi 60 metriä. Ensi aluksi se epäröitsi hiukan,
pyörien ympärinsä, mutta pian työnnähti siihen navakka tuuli ja läksi
kuljettamaan sitä 37 kilometrin nopeudella tunnissa.
Tohtori pysyttelihe 60-150 metrin korkeudessa. Tuon tuostakin Kennedy
aina laukaisi karbiininsa. Saarien kohdalla laskettiin lähemmäs maata,
usein, varomattomasti kyllä, liiankin lähelle, ja tähysteltiin
pensastoja ja rikeikkojä, jokaista siimeskohtaa ja kallion koloa, joka
olisi kelvannut lymysijaksi heidän toverilleen. He laskeutuivat välisti
vallan lähelle pitkiä ruuhia, joita liukui veden pinnalla. Kalastajat
hyökkäsivät silloin suinpäin veteen ja uivat maihin, selvään osoittaen
kauhua ja hämmästystä.
-- Ei näy mitään, -- virkkoi Kennedy, kun kaksi tuntia oli turhaan
etsitty.
-- Malta aikaa, Dick. Me emme saa lannistua. Emme liene loittona siitä
paikasta, missä Joe heittäytyi veteen.
Kello 11 oli _Victoria_ kulkenut 170 kilometriä. Silloin se kohtasi
uuden ilmavirran, joka käänsi sen suunnan melkein suorassa kulmassa ja
kiidätti sitä itää kohti toista sataa kilometriä. Matkamiesten kohdalla
oli nyt muuan erittäin suuri ja tiheästi asuttu saari, tohtorin arvelun
mukaan Farram, jossa on Biddiomahien pääkaupunki. Missä vaan pensas,
siitä he odottivat Joen kavahtavan pystyyn, hiipivän, huutavan avuksi.
Jos hän on vapaa, niin helposti he hänet korjaavat gondoliinsa; jos hän
on vankina, niin he pelastavat hänet samalla tavalla kuin
lähetyssaarnaajankin. Mutta ei mitään näkynyt, ei missään mitään
liikkunut! Tämä oli saattaa heidät epätoivoon.
Kello puoli kolmen tienoissa tuli _Victoria_ Tangalia nimisen kylän
kohdalle Tshadin itärannalla. Se oli äärimmäinen kohta, jonne Denham
oli löytöretkillään päässyt.
Tohtori alkoi käydä levottomaksi tästä tuulen yhä muuttumattomasta
suunnasta. Hän näki, että heitä työntää yhä kauemmas itään,
keski-Afrikaan päin, kohti äärettömiä erämaita.
-- Meidän täytyy välttämättömästi pysähtyä, jopa laskea maahankin. --
virkkoi hän. -- Joen tähden semminkin meidän on palajaminen järvelle,
mutta ennen kaikkea meidän täytyy kohdata päinvastainen ilmavirta.
Toista tuntia hän nousi ja laski erillaisissa ilmakerroksissa, mutta
myötäänsä vaan _Victoria_ ajautui mannerta kohti. Vihdoin, 300 metrin
korkeudessa, raju tuuli alkoi viedä sitä luoteesen päin.
Mahdotonta, että Joe olisi jäänyt johonkin saareen. Hän olisi
varmaankin jollain keinoin osannut antaa heille merkin. Kenties hänet
oli viety maihin... Näin mietiskeli tohtori, huomatessaan Tshadin
pohjoisen rannikon.
Luultava ei ollut, että Joe oli hukkunut. Oli sentään muuan hirveä
ajatus, joka tuon tuostakin sävähti Fergussonin ja Kennedyn mielessä:
näissä vesissä vilisee kaimaaneja![24] Mutta ei uskaltanut kumpikaan
lausua sitä julki. Tohtori virkkoi viimein:
-- Krokodiilejä ei täällä liiku muuta kuin manteren ja saarten
rannoilla. Joe, vikkelä mies, osaa kyllä välttää niitä. Sitä paitsi
eivät ne niin vaarallisia olekaan, ja Afrikalaiset uiskentelevat
rohkeasti näissä vesissä, yhtään pelkäämättä näitä petoja.
Kennedy ei vastannut. Hän oli kernaammin vaiti kuin ryhtyi
keskustelemaan näin kauheasta mahdollisuudesta.
Kello viiden tienoissa illalla tohtori ilmoitti Larin kaupungin olevan
näkyvissä. Keskellä siistejä ja hyvin hoidetuita pihoja sijaitsi
kaisloista punotuita majoja, ja niitten edustalla levittelihe
pumpulivainioita, joissa väestö parhaillaan oli työssä. Nämä majat,
joitten luku nousi puoleen sataan, oli rakennettu matalain vuorten
välisiin notkoihin. Tuuli kiidätti palloa kauemmas kuin tohtori olisi
suonutkaan, mutta se muuttui toistamiseen ja kuljetti sen jälleen aivan
samaan paikkaan, mistä oli lähdettykin, tuohon lujapohjaiseen, saaren
tapaiseen kohtaan keskellä suota. Ankkuri ei täällä tarttunut puihin,
vaan kaislakimppuihin, joihin oli takertunut paksulti suomutaa.
Tohtorilla oli työ ja tekeminen, saadessaan pallon pysymään yhdessä
kohdin, mutta yön tullen laimeni tuulikin, ja ystävykset valvoivat
yhdessä, melkein epätoivoisina.