Mosfeia. -- Sheikki. -- Denham, Clapperton, Oudney. -- Vogel. --
Loggumin pääkaupunki. -- Toole. -- Tyvenessä Keraakin kohdalla. --
Kuvernööri hovinsa kanssa. -- Hyökkäys. -- Murhapolton kyyhkyset.
Huomenna, toukokuun ll:nä, läksi _Victoria_ jälleen jatkamaan
monivaiheista matkaansa.
Tuuli kantoi heitä hiukan pohjoista kohti, ja niinpä kello yhdeksän
tienoissa tuli näkyviin Mosfeian suuri kaupunki, rakennettu kahden
vuoren väliselle ylängölle. Sen asema on kerrassaan valloittamaton.
Kaupunkiin kulkee yksi ainoa kapea, suon ja metsän välinen tie.
Heimon sheikki teki parhaallaan tuloansa kaupunkiin, räikeän
heleävärinen puku yllään, edellänsä torvensoittajia ja juoksijoita,
jotka taivuttelivat syrjään oksia hänen tieltään.
Tohtori laskeutui alemmas, tarkastellakseen lähemmältä näitä
maan-asukkaita; mutta mitä suuremmaksi pallo heidän silmissään kasvoi,
sitä ilmeisemmäksi kävi heidän kauhunsa, eikä aikaakaan, niin jo saivat
he jalat allensa tai karauttivat ratsuillaan pakoon.
Sheikki yksin ei liikahtanut. Hän sieppasi pitkän muskettinsa, veti
hanan vireille ja jäi odottamaan. Tohtori läheni viidenkymmenen jalan
päähän ja tervehti häntä arabiankielellä niin kovaa kuin jaksoi.
Nämä taivaasta tulleet sanat kuultuansa, sheikki hyppäsi ratsunsa
seljästä, heittäysi alassuin pölyiselle tielle, eikä hän tästä
nöyryyden asennosta noussut, vaikka tohtori koetti parastansa.
-- Yhä vieläkin, -- virkkoi Fergusson kumppaleilleen, -- yhä vieläkin
tuo väki pitää meitä yliluonnollisina olentoina, ja niin he ovat
tehneet hamasta siitä saakka kuin ensi kertaa näkivät Europpalaisia. Ja
kun tuo sheikki myöhemmin kertoo tästä kohtauksesta, on hän tietenkin
lisäävä siihen kaikenlaista arabialaisen mielikuvituksen luomaa.
Aatelkaas, mitä kaikkea meistä tarinat vielä kertovatkaan!
-- Tuo saattaisi olla harmillistakin, -- vastasi metsästäjä. --
Sivistyksen kannalta katsoen olisi meidän parempi käydä tavallisista
ihmisistä; neekerit saisivat silloin toisellaiset käsitykset
Europpalaisten voimasta.
-- Niin kyllä, hyvä ystävä, mutta mitäpäs me voisimme tehdä? Saisit
pitää paikkakunnan oppineille pitkiä selityksiä ilmapallon
mekanismista, eivätkä he käsittäisi sinua kumminkaan; jotain
yliluonnollista he siinä sittenkin otaksuisivat.
-- Tohtori! -- virkkoi Joe; -- te mainitsitte ensimmäisistä
Europpalaisista näissä seuduin. Ketä ne olivat, jos suvaitsette?
-- Me olemme, poikaseni, parast'aikaa majori Denhamin vaeltamilla
teillä. Mosfeiassa juuri hänet vastaanotti Mandaran sulttani.
-- Mikä mies se majori Denham oli?
-- Muuan uljas Englantilainen, joka vuosina 1822-1824 kapteeni
Clappertonin ja tohtori Oudneyn kanssa johti Bornuun lähetettyä
retkikuntaa. Lähdettyään maaliskuussa Tripolista, he tulivat Fezzanin
pääkaupunkiin Murzukiin ja saapuivat vuoden kuluttua Kuukan kaupunkiin
lähellä Tshad järveä, kulkien samaa tietä, jota myöten Barth myöhemmin
palasi Europpaan. Denham teki sieltä useampia retkiä Bornuun, Mandaraan
ja järven itärannoille. Sillä välin tunkeutuivat Clapperton ja Oudney
Sudaniin, hamaan Sakatuu'hun saakka. Sillä matkalla kuoli Oudney
väsymyksestä Murmurin kaupungissa.
-- Tämä osa Afrikaa, -- virkkoi Kennedy, -- lienee puolestaan vaatinut
monet uhrit tieteeltä?
-- Kyllä. Kovan onnen maata tämä on. Me kuljemme suoraan Bargimin
valtakuntaa kohti, jonka kautta Vogel v. 1856 kulki matkallansa
Wadai'hin. Mutta siellä hän katosi kuulumattomiin. Tämä nuori mies,
vasta 23 vuoden iässä, oli lähetetty toimimaan yhdessä tohtori Barthin
kanssa. He kohtasivat toisensa joulukuussa 1854. Silloin hän läksi
tutkimusretkilleen. Viimeisissä kirjeissään vuodelta 1856 hän ilmoittaa
aikovansa tunkeutua Wadaihin, jossa ei vielä yhtään Europpalaista
siihen saakka ollut käynyt. Hän näkyy päässeen pääkaupunkiin Waraan
saakka. Toiset kertovat hänen joutuneen siellä vangiksi; toisten mukaan
hän tapettiin siitä syystä, että oli noussut jollekin pyhälle vuorelle.
Kertomuksia matkustajain kuolemasta ei ole kumminkaan kovin herkästi
uskominen, niillä kun koetetaan estää heidän etsimisiänsä. Hyvin
mahdollista on, että Wadain sulttani pitää häntä vankinansa, toivoen
suuria lunnaita hänestä. Paroni Neimans yritti lähtemään Wadaihin,
mutta kuoli kesken hankkeitansa Kairossa 1855. Nyt tiedämme, että uusi,
Leipzigissä varustettu retkikunta, Heuglinin johdolla on kulkemassa
Vogelin jälkiä. Ennen pitkää saanemme varman tiedon tämän nuoren,
urhean matkustajan kohtalosta.[23]
Mosfeian kaupunki oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistä. Mandaran
maa levittelihe nyt heidän allaan kaikessa hämmästyttävässä
rehevyydessään: akasia-metsiä, punertavia locusta-lehtoja, pumpuli- ja
indigo-vainioita. Shari virta vieritteli vuolaita vesiään, laskeakseen
150 kilometrin päässä Tshad järveen.
-- Katsokaas, -- puhui tohtori, näyttäen kumppaleilleen Barthin
karttoja, -- katsokaas, kuinka tarkkoja tämän tiedemiehen kartat ovat.
Me kuljemme suoraan Loggumin maakuntaa kohti ja saavumme kukaties sen
pääkaupunginkin, Kernakin, kohdalle. Siellä kuoli nuori Toole, vänrikki
Englannin armeijassa, joka vasta moniaan viikon oli ennättänyt
retkeillä yhdessä Denhamin kanssa. Tätä suunnatonta seutua sopii
todellakin sanoa Europpalaisten hautausmaaksi!
Muutamia 15 metrin pituisia kanotteja kulki Sharilla alas virtaa.
_Victoria_, joka nyt oli 300 metrin korkeudessa, veti varsin vähän
alkuasukasten huomiota puoleensa, mutta tuuli, tähän saakka jotenkin
navakka, alkoi hiljetä.
-- Jokohan meidät taaskin tapaa tyyni? -- virkkoi tohtori.
-- Välipä sillä, tohtori! Ei meitä nyt uhkaa veden puute eikä erämaan
elkeet.
-- Ei, mutta vielä julmemmat ihmiset.
-- Kas, -- huudahti Joe, -- tuollahan näkyy jotain kaupungin tapaista.
-- Se on Kernak. Tuulen viimeiset henkäykset työntänevät meidät sinne
saakka, niin että meidän sopii ottaa tarkka piirros kaupungista.
-- Emmekö laskisi hiukan lähemmälle sitä? -- kysyi Kennedy.
-- Se käy laatuun, Dick. Minä väännän hiukan hormin hanaa, ja pallo
laskee alemmas.
Puolen tunnin perästä pysähtyi _Victoria_ kokonaan, 60 metrin
korkeudessa.
-- Nyt on Kernak lähempänä meitä kuin Lontoo St. Paulin kirkontornin
huippua.
-- Mitäs varstain kalketta tuolta alhaalta kuuluu?
Joe katsoi tarkemmin ja huomasi suuren joukon kankureita kutoa
paukuttamassa, kangastukkeina paksuja hirsiä.
Loggumin pääkaupunki esiintyi silloin kokonaisuudessaan heidän aliansa
suurena asemapiirroksena. Se oli oikea kaupunki, talot rinnakkain
ja kadut tarpeeksi leveitä. Keskellä avaraa toria pidettiin
orjamarkkinoita. Ostajia oli runsaasti, sillä Mandaran naiset,
joilla on peräti pienet jalat ja kädet, ovat erittäin haluttua ja
kallis-arvoista tavaraa.
_Victorian_ ilmaantuminen näkyviin vaikutti samaan tapaan kuin monasti
ennenkin: ensin huutoja ja sitten kovan hämmästyksen; häärinä lakkaa,
työt jäävät kesken; melu vaikenee. Matkamiehet olivat kauan aikaa
yhdessä kohdin, eikä jäänyt heiltä huomaamatta ainoakaan yksityisseikka
tässä ihmisvilinässä. Laskeutuivatpa 18:kin metriä lähelle maata.
Silloin läksi Loggumin kuvernööri asunnostaan, liehuttaan viheriätä
lippuansa, perässään soittoniekat, jotka puhalsivat käheisin
puhvelinsarviin niin että olisi luullut heiltä keuhkojen halkeavan.
Väkijoukko kerääntyi hänen ympärilleen. Tohtori Fergusson yritti
puhutella heitä, mutta se ei onnistunut.
Nuo korkeaotsaiset, könkönenäiset ja kiharatukkaiset neekerit näyttivät
olevan uhkeata, älykästä väkeä, mutta _Victorian_ läsnäolo sittenkin
herätti heissä levottomuutta. Ratsumiehiä läksi täyttä laukkaa eri
haaroille, ja pian oli kuvernöörin sotaväki asettunut sotarintaan,
valmiina taistelemaan näin omituista vihollista vastaan. Joe koetti
heilutella jos minkin värisiä nenäliinoja, mutta turhaan.
Sheikki, hovinsa ympäröimänä, käski väkensä vaikenemaan ja piti puheen,
josta tohtori ei saanut mitään selvää. Se oli arabian- ja
bagirminkielen sekotusta. Viittausten kansainvälinen kieli ilmoitti
hänelle kumminkin, että matkamiehiä hartaasti pyydetään lähtemään
matkoihinsa. Ei olisi tarvinnut heitä kahdesti pyytää, mutta tyynen
tähden oli mahdoton lähteä. Pallo ei hievahtanutkaan, ja se saattoi
kuvernöörin aivan epätoivoon. Hoviväki alkoi huutaa ja kiljua,
saadakseen sillä tapaa tuon hirviön poistumaan.
Omituista joukkoa nuo hovimiehet, kullakin viisi kuusi kirjavaa paitaa
päälletysten yllään. Tavattoman suuri vatsa oli jokaisella; muutamilla
näytti olevan tekovatsakin. Kennedy ja Joe saivat kummaksensa kuulla
tohtorilta, että sillä tavalla siellä mielistellään sulttania. Mitä
pulleampi vatsa, sitä kunnianhimoisempi mies. Kaikki nämä lihavat
herrat viuhtoivat käsillään ja huusivat, liiatenkin yksi, joka oli
vähintäkin pääministeri, jos nimittäin lihavuus milloinkaan tässä
murheen laaksossa on arvoa ansainnut. Neekerilaumat yhtyivät
kirkumisillansa ministerien mölinään, apinain tavalla matkien heidän
viuhtomisiansa, jotenka kymmenentuhatta käsivartta huitoi yhdellä
lailla yhtämittaa.
Näihin hyödyttömiin pelotuksen ponnistuksiin liittyi muita, paljoa
arveluttavampia. Jousilla ja nuolilla varustettu sotaväki asettui
hyökkäysrintamaan, mutta samassa _Victoriakin_ poistui ja kohosi
kantaman yläpuolelle. Kuvernööri sieppasi musketin ja ojensi sen palloa
kohti. Mutta Kennedy oli pitänyt häntä silmällä, ja karbiinin luoti
musersi aseen kuvernöörin kädestä.
Tämä odottamaton isku sai aikaan täydellisen hämmennyksen. Jokainen
riensi kiiruimman kaupassa majaansa, ja koko iltapuolen näytti kaupunki
aivan autiolta.
Tuli yö. Ei tuulahdustakaan. Täytyi tyytyä pysymään yhdessä kohdin 150
metrin korkeudessa. Kaupungista ei näkynyt tulen tuikaustakaan. Kuolon
hiljaisuus vallitsi siellä. Tohtori päätti olla kahta varovampi
entistänsä. Tuossa rauhassa saattoi piillä joku salajuoni.
Ja oikeassa hän olikin. Sydän-yön aikana näkyi koko kaupunki lehahtavan
tuleen. Sadottain alkoi siellä lennellä tulisia kieliä niinkuin
raketteja.
-- Sepä merkillistä, -- virkkoi tohtori.
-- Mutta, Jumal' armahtakoon! -- vastasi Kennedy. -- Näyttää kuin tuo
tulipalo kohoaisi tänne ylös.
Ja todellakin, kesken huutoja ja muskettien pauketta, nousi tuo
tulimassa _Victoriaa_ kohti. Joe oli valmiina heittämään pohjalastia
ulos. Pian oli Fergusson saanut selityksen tähän ilmiöön.
Tuhansia kyyhkysiä, joitten purstoon oli sidottu palavia aineita, oli
ajettu _Victoriaa_ kohti. Säikäyksissään ne lensivät ylös, palavilla
purstoillaan viileskellen ilmaa ristiin rastiin. Kennedy alkoi ampua
niitä kaikilla pyssyillänsä, mutta mitä hän mahtoi tuolle
lukemattomalle joukolle? Jo kiiriskelivät kyyhkyset gondolin ja pallon
ympärillä, joitten seinät, heiastaen tuota yöllistä valoa, näyttivät
kietouneen tuliseen verkkoon.
Tohtori ei epäillyt enää. Hän heitätti ulos kvartsijärkäleen ja pääsi
ulkopuolelle näitten turmiollisten lintujen saavuttamaa. Kaksi tuntia
näkyi niitä vielä liitelevän eri suuntiin. Vähitellen niitten luku
pieneni, ja valot sammuivat.
-- Nyt saamme maata rauhassa, -- virkkoi tohtori.
-- Ei ollut hullumpi keino, näin villien keksimäksi! -- sanoi Joe.
-- He käyttävät varsin usein näitä kyyhkysiä, sytyttääkseen olkikattoja
vihollisten kylissä, mutta tällä kertaa lensi kylä kauemmas heidän
siivekkäitä polttajiaan.
-- Ilmapallon ei tarvitse peljätä vihollisia, ei kerrassaan
minkäänlaisia, -- sanoi Kennedy.
-- Ties kanssa! -- vastasi tohtori.
-- Ketä?
-- Varomattomia ihmisiä gondolissaan. Ja siksipä, ystävät, kaikkialla
valppautta, aina valppautta!