Ihana ilta. -- Joen keittiö. -- Väittely raa'an lihan merkityksestä. --
James Brucen historia. -- Nuotiolla. -- Joen unet. -- Barometri laskee.
-- Barometri nousee. -- Lähdön hankkeita. -- Myrsky.
Ilta vietettiin ihanain mimosain siimeksessä, ravitsevan aterian
jälkeen, jossa ei unohdettu teetä eikä groggiakaan.
Kennedy oli käynyt tämän pienen alueen ristiin rastiin, tutkien ja
tarkastaen pensaikot. Matkustajat olivat ainoat elävät olennot tässä
maallisessa paratiisissa. He kietoutuivat vaippoihinsa ja viettivät
rauhallisen yön. Äsken kestetyt tuskat ja vaivat oli unohdettu.
Huomenna, toukokuun 7:nä, paistoi aurinko jälleen koko terältä, mutta
sen säteet eivät voineet tunkeutua lehdistön tuuhean verhon lävitse.
Ruokavaroja kun oli riittävästi, päätti tohtori jäädä tänne odottamaan
sopivaa tuulta.
Joe oli siirtänyt sinne matka-keittiönsä ja vaipui nyt kulinaarisiin
keksintöihin, käyttäen vettä erinomaisen runsaalla kädellä.
-- Kuinka kummallisesti surut ja ilot seuraavatkaan toisiansa! --
puheli Kennedy. -- Tällainen runsaus äskeisen puutteen perästä! Tämä
ylellisyys tuon kurjuuden jälkeen! Voi sentään! Minähän olin vähällä
menettää järkeni.
-- Rakas Dick, -- puhui tohtori, -- ilman Joeta et istuisi tässä
keskustelemassa kaiken maallisen katoavaisuudesta.
-- Kunnon ystävä! -- lausui Dick, ojentaen kätensä Joelle.
-- Mitä turhia! -- vastasi Joe. -- Toiste maksatte takaisin, vaikka, mr
Kennedy, parempi ois, kun ei tilaisuutta siihen enää tulisi.
-- On se ihminen sentään raukka! -- virkkoi Fergusson: -- joutua
suunnilta pois niin vähästä!
-- Veden vähyydestä, tohtori; niin te kai meinaatte. Pitääpäs vainenkin
tuon elementin olla niin tärkeän ihmisen elämälle!
-- On niinkin, Joe. Nälkää jaksaa ihminen kärsiä paljoa kauemmin kuin
janoa.
-- Sen minä uskon, sillä hätätilassa sitä syö mikä kohdalle sattuu,
lähimmäisensäkin, vaikka kyllä luulis moisen aterian vielä kauan aikaa
pysyvän mielessä.
-- Villit eivät sitä viaksi lue, -- virkkoi Kennedy.
-- Villit, niin; mutta nehän ne muutoinkin popsivat raakaa lihaa, hyh!
-- Inhottavaahan se on, -- sanoi tohtori. -- Senpä vuoksi ei kukaan
ottanut uskoaksensakaan ensimmäisiä Afrikan-kävijöitä, he kun tiesivät
kertoa useampain heimojen syövän raakaa lihaa. Sitä pidettiin
mahdottomana. Tämä seikka saattoi James Brucenkin kerran kummalliseen
seikkailuun.
-- Jutelkaas meille, tohtori, miten hänen kävi. Meill'on tässä kyllä
aikaa kuunnella, -- sanoi Joe, mielihyvällä oikaisten itsensä pehmeälle
nurmikolle.
-- Kernaasti. -- Ja tohtori kertoi:
"James Bruce oli Skotlantilainen, Stirlingin kreivikunnasta. Vuosina
1768-1772 hän kulki koko Abyssinian halki aina Tjana järvelle saakka,
etsien Niilin lähteitä. Englantiin palattuansa hän julkaisi
matkamuistelmansa vasta v. 1790. Hänen kertomuksensa vastaan-otettiin
epäluuloilla, niinkuin luultavasti käy meidänkin. Abyssinialaisten
tavat näyttivät niin kokonaan toisellaisilta kuin ne, mihin Englannissa
oli totuttu, ett'ei kukaan ottanut häntä uskoakseen. Muun muassa oli
James Bruce kertonut Itä-Afrikan kansain syövän raakaa lihaa. Koko
yleisö nousi nyt häntä vastustamaan. Puhukoon mitä hyvänsä, lorua tuo
on sittenkin, arveltiin. Bruce oli jäntevä mies ja erittäin kiivas
kanssa. Nämä epäilykset ärsyttivät häntä sanomattomasti. Kerran,
eräässä suuressa seurassa Edinburgissa, rupesi muuan Skotlantilainen
jälleen, niinkuin siihen aikaan tavallista oli, ivaamaan Brucen
kertomuksia ja sanoi muun muassa, että juttu raa'an lihan syömisestä on
perätön ja mahdotontakin. Bruce ei puhunut mitään. Hän meni ulos ja
palasi hetken perästä, tuoden raa'an bifstekin, johon, afrikalaiseen
tapaan, oli riputettu suolaa ja pippuria päälle. 'Hyvä herra', sanoi
hän Skotlantilaiselle, 'epäilemällä minun kertomustani, te olette
syvästi loukannut minua; pitäessänne tätä tosiasiaa mahdottomana,
olette törkeästi erehtynyt. Osoittaaksenne sen nyt kaikille, te syötte
heti paikalla tämän bifstekin, taikka täytyy teidän tehdä tili
sanoistanne'. Toinen säikähti ja totteli, irvistellen tietysti. Silloin
virkkoi James Bruce varsin kylmäverisesti: 'Ellei asia olisi tottakaan,
niin olette te nyt, hyvä herra, todistanut, ett'ei se ainakaan
mahdotonta ole'".
-- Sattuvasti sanottu, -- arveli Joe. -- Ja jos Skotlantilainen tuosta
palasta sai vatsaväänteitä, niin se oli ihan kohdallaan. Ja jos, meidän
tultua Englantiin, eivät rupea uskomaan meitä...
-- Mitäs teet silloin, Joe?
-- Minä pakotan uskomattomat syömään _Victorian_ palasia, enkä pane
suolaa enkä pippuriakaan päälle.
Toiset nauroivat tälle Joen keksaisemalle keinolle. Ja näin kului päivä
hilpeisissä haasteluissa. Voimain karttuessa karttui toivokin, ja toivo
toi rohkeutta tullessaan. Menneisyys väistyi joutuisasti tulevaisuuden
tieltä.
Joe ei olisi koskaan tahtonut lähteä pois tästä ihanasta olinpaikasta.
Siinä hänen unelmainsa valtakunta. Siellä hänestä tuntui kuin olisi
kotona. Tohtorin piti tarkalleen ilmoittaa tämän paikan asema, ja
huolellisesti Joe kirjoitti muistikirjaansa: 15° 43' pituutta ja 8° 32'
leveyttä.
Siitä vaan oli Kennedyn mieli paha, ett'ei tämä metsä pienoiskoossa
antanut tilaisuutta otuksen pyytämiseen. Hänen mielestään olisi ollut
hauskempi, jos olisi ollut vähäsen petojakin täällä.
-- Mutta, hyvä ystävä, -- virkkoi tohtori. -- Entäs nuo kaksi
jalopeuraa?
-- Ah! -- sanoi Skotlantilainen, halveksien, kuten oikea metsästäjä
konsanaankin, kaatamaansa eläintä. -- Mutta noista päättäen saattaa
joka tapauksessa otaksua, ett'emme ole kovin kaukana hedelmällisemmistä
seuduista.
-- Huojuvaa todistusta tuo, Dick, sillä nämä pedot vaeltavat usein,
näljän tai janon ahdistamina, melkoisia matkoja. Parasta on, että ensi
yöksi panemme tulet palamaan.
-- Tässä helteessäkö? -- arveli Joe. -- Mutta pannaan, pannaan, jos
tarvis vaatii. Pelottaa vaan, ett'ei syttyis tuleen tämä paikka, josta
meillä on ollut niin paljo hyötyä.
-- Koetetaan pitää varalta, ett'emme saa tulipaloa aikaan, jotta
toisillakin olisi turvapaikka keskellä erämaata.
-- Koetetaan niinkin, tohtori. Mutta lieneekö tämä keidas tunnettu?
-- Aivan varmaan. Tässä pysähtyvät karavaanit, jotka tulevat
sisä-Afrikasta. Kohtaus heidän kanssaan ei taitaisi olla kovin hauska,
vai mitä, Joe?
-- Onkos täälläkin päin niitä Njam-Njamin pahuksia?
-- Epäilemättä. Se on yhteisenä nimenä kaikilla tänpuoleisilla
kansoilla, ja saman ilman-alan ihmisillä on tietysti tavatkin
samallaiset.
-- Huh-huh! -- sanoi Joe. -- Mutta luonnollistahan se on sekin. Jos
murjaaneilla olis tavat samat kuin gentlemaneilla, niin mitäs niitten
välillä sitten erotusta olisikaan?
Tämän varsin järkevän lauselman jälkeen alkoi Joe laitella nuotiotulia
yöksi, rakentaen ne niin pieniksi kuin suinkin mahdollista. Tämä
varokeino oli kaikeksi onneksi tarpeetonta, ja niinpä nukkui kukin
vuoronsa sangen rauhallisesti.
Ilma ei muuttunut huomennakaan; se pysyi itsepäisesti kirkkaana kuin
ennenkin. Pallo ei liikahtanutkaan, sillä ilmassa ei tuntunut
huhaustakaan.
Tohtori alkoi käydä levottomaksi: jos matka viivästyy tällä tavoin,
niin jäävät ruokavarat vähiin. Äsken oltiin nääntyä vedenpuutteesta;
täytyykö tästä puolin varoa nälkäkuolemaa?
Mutta hän rohkaisi taas mielensä, nähdessään elohopean hiukan laskevan
barometrissa. Ilma näytti selviä merkkejä piakkoin tapahtuvasta
muutoksesta. Hän päätti niin muodoin hankkia lähtöä, ollaksensa
valmiina nousemaan milloin hyvänsä. Vesiarkut täytettiin ääriään
myöten.
Pallo oli jälleen saatava tasapainoon, ja Joen täytyi uhrata tuntuva
määrä kalliita malmejansa. Terveyden mukana olivat entiset pyyteetkin
palanneet, ja jo hän siinä yhdenkin kerran irvisti, ennenkuin totteli
isäntänsä käskyä. Mutta tohtori todisti päivänselväksi, ett'ei pallo
jaksa kuljettaa niin raskasta painoa mukanaan, ja antoi hänen valita
kullan tai veden. Silloin ei Joe enää epäillyt, vaan heitti hiekalle
kokonaisen kasallisen kalliita paateroitaan.
-- Tuoss'on jälkeentuleville, -- virkkoi hän. -- Mahtaa ne hämmästyä,
kun tällaisessa paikassa löytävät moiset aarteet!
-- Mitähän, -- arveli Kennedy, -- mitähän, jos todellakin joku
tiedemies tutkimusretkillään löytää täällä tällaisia näytteitä?
-- Hämmästyy tietenkin, rakas Dick, ja julkaisee asiasta monta paksua
folio-nidosta! Jonakin kauniina päivänä saamme kenties mekin lukea
merkillisistä kultakerroksista keskellä Afrikan erämaita.
-- Ja siihen on Joe syypää.
Tuo ajatus, että hän kukaties tulee vetäneeksi jotain tiedemiestä
nenästä, oli poika paralle sangen lohdullista ja sai hänet
naurahtamaan.
Iltapuolen päivää tohtori turhaan odotteli sään muutosta. Lämpömittari
kohosi ja osoitti 65 astetta. Sitä olisi ollut mahdoton sietää muualla
kuin keitaan siimeksissä. Tulisena sateena paahtoi helle maata. Tämä
oli korkein astemäärä, mitä tähän saakka oli huomattu.
Joe laittoi nuotiot, niinkuin edellisenäkin iltana. Tohtorin ja
Kennedyn vartioilla ei tapahtunut mitään uutta. Mutta kolmen tienoissa
aamulla, Joen valvoessa, lämpö äkkiä aleni, taivas peittyi pilviin ja
pimeys sakeni.
-- Ylös! -- huusi Joe toisille. -- Ylös! Tuulee!
-- Vihdoinkin! -- sanoi tohtori katsahtaen taivaalle. -- Se on myrsky.
Palloon, palloon!
Olipa jo aikakin. Tuuliaispää tuiverteli palloa ja laahasi gondolia
pitkin hiekkaa. Jos olisi joku osa pohjalastia sattunut putoamaan ulos,
olisi pallo kohonnut ja kadonnut heiltä ainaiseksi.
Mutta nopeajalkainen Joe juoksi minkä jaksoi ja sai gondolista kiinni;
pallo laahusti hiekassa, niin että peljättävä oli päällyksen menevän
rikki. Tohtori asettui paikallensa, sytytti hormin ja heitti liian
pohjalastin maahan.
Viimeisen kerran he vielä katsahtivat keitaiden puihin, joita myrsky
taivutteli. Itätuuli tarttui palloon 60 metrin päässä maasta, ja he
katosivat yön pimeyteen.