Se oli Kennedy, joka laahasi itseänsä hänen luokseen ja rukoili häntä
polvillaan, itkien.
Joe, itkien hänkin, ojensi hänelle pullon, ja Kennedy tyhjensi sen
sisällyksen viimeiseen tippaan asti.
-- Kiitos! -- sanoi hän.
Mutta Joe ei kuullut; hänkin oli vaipunut hiekalle.
Mitä tänä hirmuisena yönä tapahtui, siitä ei ole tietoa. Mutta tiistai
aamuna, yhä entisen helteen paahtaessa, poloiset tunsivat jäsentensä
kuivuvan pala palalta. Joe yritti nousta, mutta se oli mahdotonta. Hän
ei kyennyt panemaan aiettansa toimeen.
Hän katsahti ympärilleen. Gondolissa istui tohtori masentuneena,
käsivarret ristissä rinnalla, idiotin jäykkyydellä tuijottaen johonkin
luulottelemaansa kohtaan avaruudessa. Kennedy oli kauhea nähdä: hän
käänteli päätään puoleen ja toiseen kuin peto häkissänsä.
Äkkiä hänen katseensa sattuivat karbiiniin, jonka perä pisti näkyviin
gondolista.
-- Kas! -- parkaisi hän, kohottautuen pystyyn yli-inhimillisellä
voimalla.
Hän hyökkäsi kivärinsä luokse hurjalla kiivaudella ja ojensi sen suun
omaa suutansa kohti.
-- Mr Kennedy! Mr Kennedy! -- huusi Joe, rientäen hänen luokseen.
-- Pois! Tiehesi! -- raivosi Skotlantilainen.
Syntyi vimmaisa ottelu.
-- Pois! Taikka minä lyön sinut kuolijaksi! -- toisteli Kennedy.
Mutta Joe tarttui häneen lujasti kiinni. Ja näin he kamppailivat
minutin verran. Tohtori ei näkynyt huomaavan heitä. Kesken temmellystä
kiväri laukesi, ja silloin kavahti tohtori pystyyn, suoraan kuin
kummitus, ja katsahti ympärinsä.
Mutta äkkiä ... katsos, kuinka hänen katseensa elpyy, käsi ojennakse
taivaanrantaa kohti, ja äänellä, joka ei enää kuulu inhimilliseltäkään,
hän huutaa:
-- Tuolla! tuolla!
Niin tarmokas oli hänen huudahduksensa, että Joe ja Kennedy päästivät
toisensa irti ja käänsivät päänsä kumpikin.
Tasanko oli liikkeessä kuin meri, myrskyn raivostama. Hiekka-aallot
vyöryivät toistensa päälle sakeassa pölyssä; suunnaton hiekkapatsas
syöksi lounaasta sanomattomalla vauhdilla. Aurinko katosi paksun pilven
taakse, jonka suunnaton varjo ulottui hamaan _Victoriaan_ asti.
Hiekkajyväsiä liukui keveästi, niinkuin olisivat olleet nestettä, ja
tämä hietavuoksi se läheni lähenemistään.
Luja toivo elähti Fergussonin silmissä,
-- Samum! -- huusi hän.
-- Samum! -- toisti Joe, ymmärtämättä, mitä se on.
-- Sitä parempi! -- kiljaisi Kennedy toivottomalla raivolla. -- Sitä
parempi! Nyt kuollaan!
-- Sitä parempi! -- sanoi tohtori. -- Nyt alkaa päinvastoin elämä.
Hän rupesi nopeasti heittämään gondolista pohjalastina ollutta hiekkaa.
Kumppalit käsittivät hänet vihdoin ja riensivät hänen avukseen.
-- Ja nyt, Joe, -- virkkoi tohtori, -- viskaa maahan parikymmentä kiloa
sinun malmejasi!
Joe ei vitkaillut, vaikka ... tuokion verran hän tunsi jotain
kaipauksen tapaista. Pallo kohosi.
-- Kyllä olikin aika! -- huudahti tohtori.
Samum läheni todellakin salaman nopeudella. Hiukkanenkaan vielä, niin
olisi _Victoria_ ollut säpäleinä. Suunnaton hiekkapatsas oli vähällä
saavuttaa sen ja verhosi sen hiekkapilveen.
-- Vielä pois pohjalastia! -- huusi tohtori Joelle.
-- Tuossa! -- vastasi toinen, heittäen tavattoman suuren
kvartsijärkäleen laidan yli.
_Victoria_ kohosi nopeasti yläpuolelle hiekkapatsaan, joutui siellä
huimaan ilmavirtaan, ja läksi kiitämään sanomatonta vauhtia tämän
vaahtoavan meren ylitse.
Samuel, Dick ja Joe eivät puhuneet mitään. He tähystelivät, he
toivoivat, virkistyneinä jo raikkaasta tuulestakin.
Kello kolme myrsky lakkasi. Maahan laskeutunut hiekka muodosti
lukemattomat määrät pieniä kunnaita. Ilma oli tyyni kuin ennenkin.
_Victoria_ ei kulkenut enää eteenpäin, vaan leijui yhdessä kohdin
jonkun matkan päässä eräästä keitaasta, jossa kasvoi viheriäitä puita.
Se oli kuin tämän hiekkameren pintaan kohonnut saari.
-- Vettä! Siell'on vettä! -- huusi tohtori.
Samassa hän avasi venttilin ja päästi vetyä ulos. Pallo laskeutui
maahan parinsadan askelen päässä keitaasta.
Neljässä tunnissa pallo oli kulkenut 450 kilometriä. Pallo saatettiin
tasapainoon, ja Kennedy ja Joe hyppäsivät maahan.
-- Pyssyt! -- huusi heille tohtori, -- pyssyt mukaan ja olkaa
varovaisia!
Dick sieppasi karbiininsa, Joe toisen kaksipiippuisista. He kiiruhtivat
puihin saakka ja tunkeusivat vihantaan lehtoon, joka tiesi runsaita
vesilähteitä. He eivät välittäneet tiheästä töminästä ja tuoreista
jäljistä, joita näkyi siellä täällä kosteassa maassa.
Äkkiä kajahti kiljunta parinkymmenen askelen päässä heistä.
-- Se oli jalopeuran kiljuntaa! -- sanoi Joe.
-- Sitä parempi, -- vastasi metsästäjä kiihkoissaan. -- Nyt
taistellaan. Kun taistelu yksin enää on jäljellä, silloin on voimaa.
-- Olkaa varovainen, mr Kennedy, olkaa varovainen! Yhden hengestä
riippuu kaikkien henki.
Mutta Kennedy ei kuunnellut häntä. Hän kulki eteenpäin, palavin silmin,
hana vireillä, kauheana uhkarohkeudessaan. Palmun juurella seisoi
tavattoman suuri, mustaharjainen jalopeura hyökkäävässä asennossa.
Tuskin oli se huomannut metsästäjän, niin jo hyppäsi häntä kohti, mutta
ei ennättänyt vielä maahankaan, kun luoti jo lävisti siltä sydämen. Se
oli kuollut.
-- Eläköön! eläköön! -- huusi Joe.
Kennedy riensi kaivoa kohti, harppasi kosteita portaita myöten alas ja
laskeutui maahan raikkaan lähteen ääreen, johon hän ahnaasti painoi
huulensa. Joe seurasi hänen esimerkkiänsä. Kotvaan aikaan ei kuulunut
muuta kuin janoansa sammuttavain eläinten kielenmaiskutusta.
-- Olkaa järkevä, mr Kennedy! -- sanoi Joe, vetäen henkeänsä. -- Ei
liikaa näin ensi hätään!
Mutta Dick ei vastannut; hän joi juomistaan. Hän painoi päänsä ja
kätensäkin tähän suloiseen nesteesen; hän juovutti itseänsä.
-- Entäs tohtori Fergusson? -- virkkoi Joe.
Tämä ainoa sana sai Kennedyn jälleen järkiin. Hän täytti mukanaan
tuomansa pullon ja läksi rientämään ylös kaivon portaita. Mutta hänen
hämmästystään! Joku paksu, raskas esine sulki pääsyn. Joe, kulkien
Dickin jäljissä, oli pakotettu peräytymään hänkin.
-- Tie on suljettu!
-- Se on mahdotonta. Mitäs tämä oikeastaan on?
Dick ei ennättänyt lopettaa lausettansa, kun kauhea kiljunta ilmoitti,
minkä uuden vihollisen kanssa heillä on tekemistä.
-- Toinen jalopeura! -- sanoi Joe.
-- Naaras. Mutta maltas, sinä senkin peto! -- virkkoi metsästäjä,
kiireimmiten pistäen uuden panoksen kiväriinsä.
Tuokion kuluttua hän laukaisi, mutta petoa ei näkynyt.
-- Eteenpäin! -- huudahti hän.
-- Ei, mr Kennedy, ei! Peto ei kuollut; muutoinhan se olisi vierinyt
tänne saakka. Se on valmiina karkaamaan sen kimppuun, ken meistä
ensiksi astuu näkyviin. Ja hän olisi mennyttä miestä.
-- Mutta mitäs meidän pitäisi tehdä? Lähteä meidän täytyy. Samuel
odottelee meitä.
-- Meidän pitää maanittaa peto. Ottakaas minun pyssyni ja ojentakaa
minulle karbiininne.
-- Mitäs aiot?
-- Saatte nähdä.
Joe riisui yltään liinaisen takkinsa, pisti sen kivärin päähän ja
ojensi sen syötiksi aukosta ulos. Raivostunut peto hyökkäsi sitä kohti,
mutta samassa Kennedy, ollen varoillaan, laukaisi ja mursi siltä lavan.
Möristen kaatui peto portaille, painaen allensa Joen. Tämä oli jo
tuntevinaan kauheain käpäläin iskevän häneen, mutta samassa pamahti
toinen laukaus, ja tohtori Fergusson ilmaantui aukolle, kädessään
pyssy, joka vielä savusi.
Joe kavahti seisovilleen, hyppäsi jalopeuran raadon yli ja ojensi
isännälleen vesipullon.
Panna pullo huulilleen ja tyhjentää se yhdessä hengenvedossa, -- se oli
Fergussonille yhden silmänräpäyksen toimi, ja nyt nämä kolme
matkustajaa kiittivät Jumalaa, joka oli heidät näin ihmeellisellä
tavalla pelastanut.