45 asteen helle. -- Tohtorin mietteitä. -- Epätoivoinen etsintä. --
Hormi sammuu. -- 60 asteen kuumuus. -- Erämaa kaikessa
alastomuudessaan. -- Öinen kävely. -- Yksinäisyys. -- Tainnoksissa. --
Joen ehdotus. -- Vieläkin päivä.
_Victorian_ eilen kulkema matka oli hiukan yli 15 km, ja siihen oli
käytetty viidettä kuutiometriä polttokaasua.
Lauantai-aamuna antoi tohtori lähtömerkin.
-- Hormi ei jaksa toimia kuin kuusi tuntia enää, -- sanoi hän. -- Ellei
kuuden tunnin kuluessa ole löydetty kaivoa tai lähdettä, niin Jumala
yksin tietää, miten meidän käy.
-- Ei ole tänäänkään tuulesta tietoa, -- virkkoi Joe, mutta, nähtyään
tohtorin huonosti salatun mielipahan, lisäsi: -- kenties se päivemmällä
sentään nousee.
Turha toivo! Ilmassa vallitsi täydellinen tyyneys, juuri noita
tyventöjä, jotka tropillisilla vesillä kokonaan kahlehtivat
purjelaivoja. Helle oli sietämätön. Lämpömittari näytti varjossa,
teltan sisässä, 45 astetta C.
Joe ja Kennedy loikoivat vierekkäin, koettaen unohtaa tukalan tilansa
elleihän uneen, niin ainakin horrokseen. Pakollinen toimettomuus tuntui
kauhean tuskalliselta. Ihminen on sitä säälittävämpi silloin kuin hän
ei voi työllä tai jollain aineellisella toiminnalla karkoittaa
ajatuksiansa. Mutta tässä ei ollut mitään, mistä pitää huolta, ei
mitään, mitä yrittää. Tässä täytyi vaan alistua olojen alle.
Janontuska alkoi käydä kamalan tuntuvaksi. Viina ei sitä suinkaan
laimentanut, vaan päinvastoin lisäsi, ansaiten todellakin sen "tiikerin
maidon" nimen, minkä Afrikan luonnonlapset ovat tälle juomalle
antaneet. Vettä ei ollut jäljellä kuin puolen litran verran, sekin jo
peräti lämmintä. Kaihoavia silmäyksiä heitteli kukin noihin
kallis-arvoisiin pisaroihin, mutta ei yksikään rohjennut kostuttaa
niillä huuliansa. Puolinen litraa vettä keskellä erämaata!
-- Yksi ponnistus vielä! -- virkkoi tohtori itsekseen kello kymmenen
seuduissa aamulla. -- Pitää vielä kerran yrittää päästä ilmavirtaan,
joka kuljettaisi meidät täältä! Täytyy panna viimeisetkin altiiksi.
Ja toveriensa torkahdellessa hän nosti vedyn lämpötilan korkealle;
pallo pullistui ja nousi auringon kohtisuorain säteitten suuntaa.
Kolmestakymmenestä metristä ruveten hamaan puolentoista tuhannen metrin
korkeuteen hän tapaili ilmavirtoja, mutta turhaan: lähtökohta oli
muuttumatta ihan hänen alapuolellansa. Täydellinen tyyneys näkyi
ulottuvan niin korkealla kuin hengittämiselle soveliasta ilmaa riitti.
Vihdoin loppui vesi. Hormi sammui polttokaasun puutteessa. Bunsenin
patteri lakkasi toimimasta, ja kutistuen laskeusi _Victoria_ maahan,
siihen kohtaan, mihin gondoli oli jäljen jättänyt.
Oli puolipäivä. Mittaus osoitti 19° 35' itäistä pituutta ja 6° 51'
pohjoista leveyttä, noin 800 km Tshad järvestä ja kahdeksatta tuhatta
km Afrikan länsirannasta.
Pallon kosketettua maahan, heräsivät Dick ja Joe syvästä horroksestaan.
-- Pysäytäänkö? -- kysäisi Skotlantilainen.
-- Täytyy, -- vastasi Samuel koleasti.
Toverit ymmärsivät hänet.
Pantuansa palloon oman painonsa verran hiekkaa, astuivat matkustajat
maahan. Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Useampaan tuntiin ei
puhuttu mitään. Joe valmisti illallisen, korppuja ja pemmikania, mutta
tuskin siihen kukaan kajosikaan. Suullinen kuumaa vettä päätti tämän
murheellisen aterian.
Yöllä ei valvonut kukaan eikä nukkunutkaan kukaan. Kuumuus oli
tukahduttava. Vettä oli pieni pullollinen enää. Tohtori pani sen
talteen, ja yhteisesti päätettiin kajota siihen vasta kaikkein
suurimmassa hädässä.
-- Minä tukehdun! -- huusi hetken perästä Joe. -- Kuumuus käy kahta
kauheammaksi! Mutta -- lisäsi hän, vilaistuaan lämpömittariin, -- eihän
kummakaan: 60 astetta!
-- Hiekka polttaa, niinkuin olisi uunista otettu, -- virkkoi
Skotlantilainen. -- Eikä pilven pilkkuakaan tulikuumalla taivaalla.
Hulluksihan tässä tulee!
-- Pois epätoivo! -- sanoi tohtori. -- Tällä leveydellä tulee
tällaisten helteitten jälkeen ehdottomasti myrskyjä, ja ne ilmestyvät
salaman nopeudella. Vaikka taivas on aivan kirkas, saattaa ilma
kokonaan muuttua vajaan tunnin kuluessa.
-- Mutta onko siihen mitään merkkiä? -- kysäisi Kennedy.
-- Minusta näyttää, -- vastasi tohtori, -- niinkuin barometri pyrkisi
hiukan laskemaan.
-- Taivas sen suokoon, Samuel, sillä me olemme hervahtaneet tähän kuin
siipirikkoiset linnut.
-- Sillä erotuksella vaan, rakas ystävä, että meillä on siivet eheinä,
ja toivoakseni me niillä lennämmekin vielä.
-- Tule, tuuli, tule vainenkin! -- huudahti Joe, -- ja vie meitä puron
varrelle, kaivon partaalle, ja kas silloin ei meiltä puutu yhtään
mitään. Muonaa meill' on piisalle asti, ja jos vaan vettä saatais, niin
vuottelishan tässä vaikka kokonaisen kuukauden! Mutta jano se on
hirmuinen asia.
Jano kyllä, mutta tuo lakkaamaton erämaan katseleminen, sekin masensi
mieltä. Ei missään ylännettä, ei hietakunnasta, ei piikiveä silmän
levähtää. Tämä tasaisuus käänsi mieltä ja sai aikaan pahoinvointia,
joka on tunnettu erämaan-taudin nimellä. Tuo järkähtämätön taivaan sini
ja keltainen, ääretön lakeus synnytti kauhistusta. Tulikuuma ilma
näytti väräjävän, kohoten ikäänkuin hehkuvasta liedestä; epätoivoiseksi
kävi mieli, tuota tyyntä äärettömyyttä katsellessa, eikä voinut
käsittää, miksikä tuossa milloinkaan mitään muutosta tapahtuisikaan,
sillä äärettömyyshän on laillansa iankaikkisuutta.
Poloiset matkustajat, vettä vailla tässä palavassa kuumuudessa,
alkoivat saada harhanäkyjä; silmät laajenivat, katse tympeytyi.
Yön tultua päätti tohtori ruveta taistelemaan tätä arveluttavaa
taipumusta vastaan nopealla astunnalla. Hän aikoi lähteä kävelemään
muutamaksi tunniksi tätä hiekkatannerta myöten, ei etsiäkseen mitään,
vaan astuakseen.
-- Tulkaa, -- sanoi hän tovereilleen; -- se tekee hyvää teidän, uskokaa
minua.
-- Mahdotonta, -- vastasi Kennedy, -- min'en jaksa astua askeltakaan.
-- Minä tässä kernaammin makailen vaan, -- virkkoi Joe.
-- Mutta uni tai lepo on teille turmioksi, hyvät ystävät. Teidän täytyy
vastustaa tätä horrostilaa. Tulkaa.
Saamatta kumppaleitaan liikkeelle, hän läksi yksinään läpikuultavaan,
tähtikirkkaasen yöhön. Ensimmäiset askelet olivat ylen raskaat; jalat
olivat kuin puutuneet.
Mutta pian hän huomasi harjoituksen olevan varsin hyödyllistä. Hän
astui muutamia kilometrejä länttä kohti ja tunsi mielensä virkistyvän,
kun äkkiä alkoi pyörryttää. Tuntui kuin katselisi hän alas syvään
kuiluun; polvet notkahtelivat; suunnaton autio hirvitti häntä; tuntui
kuin hän olisi keskipisteenä äärettömän suuressa ympyrässä, siis
olemattomana! _Victoria_ oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Sanomaton
kauhu valtasi hänet, tuon pelvottoman, uljaan matkustajan! Hän yritti
palata samoja jälkiä, -- mahdotonta! Hän huusi kumppaleitaan, mutta ei
edes kaikukaan vastannut, ja ääni hukkui avaruuteen, niinkuin hukkuu
kivi pohjattomaan kuiluun. Nääntyneenä hän laskeutui hiekalle, yksin,
erämaan kamalassa hiljaisuudessa.
Puoliyön aikana hän tuli tuntoihinsa. Uskollinen Joe kannatteli häntä
käsivarsillaan. Rauhatonna isäntänsä pitkällisestä viipymisestä oli Joe
lähtenyt hänen peräänsä, seuraten askeleita hiekassa, ja löysi hänet
tunnottomana.
-- Mikä teidän on, tohtori? -- kyseli hän.
-- Ei mitään, poikasena, ei mitään. Hetkellistä heikkoutta vaan, siinä
kaikki.
-- Niinpä niinkin; mutta nouskaahan; nojatkaa minuun, niin palajamme
_Victorialle_.
Joen taluttamana läksi tohtori takaisin.
-- Olipa tuo hiukan varomatonta, tohtori, ja vähän vaarallista kanssa.
Entäs, -- lisäsi hän naurahtaen, --. entäs kun ois tullut rosvoja!
Mutta leikit sivuun nyt, tohtori, puhukaamme vakavasti.
-- Puhu; minä kuuntelen.
-- Jotain tässä täytyy tehdä. Ei tämä tällainen asiain tila saata
kestää enää montakaan päivää, ja ellei tuulta saada, ollaan hukassa
jokainen.
Tohtori ei vastannut.
-- No niin, -- jatkoi Joe. -- Siksipä täytyy jonkun meistä uhrautua
muitten eduksi, ja sen teen luonnollisestikin minä.
-- Mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä aiot?
-- Mull'on tuumat tuiki selvät: otan muonaa mukaan ja lähden astumaan
eteenpäin, kunnes saavun johonkin, ja johonkin kai sitä lopulti saapuu.
Jos sillä välin taivas suo teille myötätuulta, niin älkää minua
odotelko, vaan lähtekää. Jos minä puolestani päädyn johonkin kylään,
niin kyllä minä siellä selviän moniailla arabialaisilla sanoilla, jotka
te kirjoitatte minulle paperilapulle, ja sitten minä tuon teille apua
tai jätän nahkani pantiksi. Mitäs sanotte pojan meiningistä?
-- Mieletöntä, mutta todistaa sinun hyvää sydäntäsi, uljas Joe. Sin'et
saa jättää meitä. Se on mahdotonta.
-- Mutta, tohtori hyvä, jotain tässä tehdä pitää. Eihän teille siitä
mitään haittaa ole, sillä, minä sanon sen vielä, minua te älkää
vuotelko, ja hätätilassa minä kyllä pälkäistä pääsen.
-- Ei, Joe, ei! Me emme eroa! Se olisi tuskaa entisten lisäksi. Näin
piti tapahtua, niin oli kirjoitettu, ja kaiketi on niinkin kirjoitettu,
että sittemmin tapahtuu toisin. Siis odottakaamme kärsivällisesti.
-- Vuotellaan vaan, mutta yhden asian minä teille sanon: yhden päivän
minä vuotan vielä, en enempää. Tänään on sunnuntai, tai oikeastaan
maanantai, sillä kellohan on jo yksi jälkeen puoliyön. Ellei tiistaina
päästä lähtemään, niin minä yritän. Se on päätetty, ja siinä pysyn.
Tohtori ei vastannut.
Pian he saapuivat gondolinsa luokse, ja tohtori laskeusi Kennedyn
viereen. Tämä oli vaipunut täydelliseen äänettömyyteen, mutta unta se
ei ollut.