Odottamaton pallo. -- Karavaanin jälkiä. -- Kaivo.
Huomenna -- taivas yhtä kirkas, ilma yhtä tyyni. _Victoria_ kohosi 150
metrin korkeuteen, mutta töin tuskin se sittenkään liikkui länttä
kohti.
-- Me olemme täydellisessä erämaassa, -- sanoi tohtori. -- Tuossa tuo
ääretön hiekkameri! Mikä outo näky! Mikä omituinen luonnon osittelu!
Miksikä toisaalla kasvullisuutta ylenmäärin ja toisaalla
hedelmättömyyttä aina äärimmäisiin, ja kaikki tämä samalla
leveyspiirillä ja samain auringon säteitten alla!
-- Tuo miksikä, rakas ystävä, -- vastasi Kennedy, -- se ei minun
rauhaani häiritse; syihin minä kiinnyn vähemmin kuin tosiasiaan. Se
_on_ niin, ja siinä se.
-- Sopiihan toki hiukan filosofioida, ystävä hyvä; siitä ei haittaa.
-- Filosofioidaan vaan; aikaa meillä on kyllä. Tuuli pelkää
puhaltaakaan, se nukkuu.
-- Ei tätä enää kauan kestä, -- virkkoi Joe; -- luulenpa näkeväni
pilventapaista idässä.
-- Joe on oikeassa, -- sanoi tohtori.
-- Oikeinkohan se on pilvi, joka tuo kelpo sateen ja tuulta meille
vastoin kasvoja?
-- Saadaan nähdä, Dick, saadaan nähdä.
-- Mutta tänäänhän onkin perjantai, -- sanoi Joe, -- enkä minä oikein
luota siihen päivään.
-- Niin, mutta tänään sinä pääset ennakkoluulostasi.
-- Hyvähän se olis, tohtori. Puh! -- liitti hän, pyhkien kasvojansa. --
Onhan se lämmin yks hyvä asia, talvella semminkin, mutta ei se liika
kesälläkään lihoita.
-- Etkö pelkää kuumuuden tekevän pallolle pahaa? -- kysäisi Kennedy
tohtorilta.
-- En. Guttaperkka, jolla tafta on kyllästetty, kestää hyvinkin kovaa
kuumuutta. Olen koetellut sitä spiraliputkella sisäpuolelta välisti
70:nkin asteen lämmöllä, eikä se ole ollut tietääkseenkään.
-- Pilvi! Oikea pilvi! -- huusi samassa tarkkasilmäinen Joe.
Taivaanrannasta kohosi todellakin verkalleen näkyviin taaja, ikäänkuin
pullistunut ryhmä. Se oli yhteenkasaantunut, muodolleen yhä muuttumaton
joukko pieniä pilviä, josta tohtori päätti, että sen kohdalla on aivan
tyyni.
Tämä paksu massa oli tullut näkyviin kello kahdeksan aikaan aamulla ja
vasta yhdentoista seuduissa ennättänyt auringon kohdalle, kätkien sen
kokonaan tiheän esirippunsa taakse. Samassa erkani pilven alimmainen
laita horisontista, joka nyt loisti täydessä valossa.
-- Tuo on yksinäinen pilvi, -- sanoi tohtori; -- siitä ei ole
suuriakaan odottaminen. Katsos, Dick, sillä on aivan sama muoto kuin
aamullakin.
-- Niin todellakin. Ei siinä ole vettä eikä tuulta, meille asti
ainakaan.
-- Sitä minäkin pelkään, se kun on erinomaisen korkealla.
-- Mitäpäs, jos lähtisimme hakemaan tuota pilveä, Samuel, joka ei tahdo
purkautua meidän ylitsemme?
-- En luule siitä hyötyä lähtevän, -- vastasi tohtori; -- menetämme
siten vaan polttokaasua ja vettä varsinkin. Mutta nykyisessä tilassa
täytyy koettaa kaikkea. Noustaan!
Tohtori työnsi täyden liekin johtoputken spiraleihin; syntyi kova
kuumuus, vety oheni, ja pallo kohosi ylös.
Noin 450 metrin matkassa maasta se kohtasi paksun pilvimassan ja
pujahti sen tiheään usmaan, pysytellen nyt tässä korkeudessa. Mutta
tuulta ei siellä ollut vähintäkään, ja itse tämä usmakin näytti olevan
kosteutta vailla: esineitten pinnalla tuskin huomasi ensinkään huurua.
_Victoria_ pääsi kenties hiukan vaan eteenpäin tässä verhossaan; siinä
kaikki.
Tohtorin parhaillaan pahoitellessa tätä mitätöntä tulosta, kuului äkkiä
Joen hämmästynyt huuto:
-- No nyt on kumma!
-- Mikä niin, Joe?
-- Tohtori! Mr Kennedy! Johan täm'on vihoviimeinen ihme!
-- Mutta mikä?
-- Emme olekaan enää yksin! Salajuonia! Meiltä on meidän keksintö
varastettu!
-- Joko mies on mieltä vailla? -- kysyi Kennedy.
Joe oli kuin itse kivettynyt typerrys!
-- Onkohan ankara helle saanut poika parassa mielenhäiriön aikaan? --
virkkoi tohtori, kääntyen häneen. -- Mitä sinä puhut?
-- Mutta katsokaa toki, tohtori! -- sanoi Joe, osoittaen erästä kohtaa
avaruudessa.
-- Pyhän Patrikin kautta! -- huudahti Kennedy. -- Mitäs tämä merkitsee?
Samuel, Samuel, tulehan katsomaan!
-- Minä näen, -- vastasi tohtori tyyneesti.
-- Toinen pallo! Ja muita matkustajia!
Ja todellakin! Puolensadan metrin päässä leijui ilmassa toinen pallo
gondoleineen ja matkustajineen. Se kulki tarkoin samaa suuntaa kuin
_Victoriakin_.
-- No niin, -- virkkoi tohtori. -- Ei muuta kuin annetaan sille merkki!
Ota lippu, Kennedy, ja näytetään sille Englannin värit.
Näytti kuin toisessa pallossa olisi ajateltu samaa, sillä samallaisella
lipulla vastattiin sieltä tervehdykseen. Ja samalla lailla käsi sitä
sielläkin liehutti.
-- Mitäs tämä oikeastaan merkitsee? -- kysäisi Skotlantilainen.
-- Mitä lienevätkään apinoita! -- huusi Joe. -- Ne matkii meitä.
-- Se merkitsee, -- virkkoi tohtori nauraen, -- että sinä itse liehutat
lippua, rakas Dick; toisin sanoen: me itse olemme tuossa toisessa
gondolissa! Tuo pallo ei ole mikään muu kuin meidän _Victoria_.
-- Vai niin, soo! -- sanoi Joe. -- Kaikella kunnioituksella, tohtori,
mutta ei se minuun tällä istumalla mene.
-- Nouse laidalle, Joe, ja huido käsilläsi, niin näet.
Joe totteli. Hän huomasi, kuinka toisessa gondolissa tehtiin ihan
samoja liikkeitä kuin hänkin.
-- Tämähän on kangastusta vain eikä mitään muuta, -- puhui tohtori; --
pelkkä optillinen ilmiö, joka riippuu ilmakerrosten epätasaisesta
tiheydestä; siinä kaikki.
-- Merkillistä! -- puhui Joe, yhä edelleen huitoen käsillänsä.
-- Omituista kerrassaan! -- sanoi Kennedy. -- Onpa hauska nähdä
_Victoriaa!_ Ja somallehan se näyttääkin, ja mikä majesteetillinen
ryhti!
Mutta kuva alkoi verkalleen hälvetä. Pilvet kohosivat yhä ylemmäs,
jättäen _Victorian_, joka ei yrittänytkään lähteä seuraamaan niitä.
Tunnin kuluttua oli lonka kokonaan haihtunut.
Tuuli tuntui tyyntyvän yhä enemmän. Epätoivoissaan laskeutui tohtori
jälleen lähemmäksi maata.
Pettyneinä vaipuivat matkustajat murheellisiin mietteisinsä jälleen.
Helle oli kauhea.
Kello neljän paikoilla Joe ilmoitti näkevänsä jotain, mikä kohoaa
suunnattoman hiekkalakeuden pinnasta. Pian huomattiin ne kahdeksi
palmuksi vähän matkan päissä.
-- Palmuja! -- sanoi Fergusson, -- mutta lienee siellä joku lähdekin,
kaivo!
Hän sieppasi kaukoputken: Joen silmät eivät olleet pettäneet.
-- Vihdoinkin! -- toisti tohtori toistamistaan. -- Vettä! vettä! Me
olemme pelastetut. Hiljaa me kuljemme, mutta eteenpäin sentään, ja me
saavumme lopulti sittenkin sinne.
-- No niin, tohtori! -- virkkoi Joe, -- ja eikös passaisi sillä välin
vähän ryypätä vettä? Ihan tässä tukehtuu.
-- Juodaan, poikaseni, juodaan.
Ei tarvinnut ketään kahdesti käskeä. Puoli litraa meni, ja jäljelle jäi
ainoastaan kaksi litraa kaikkiaan.
-- Hehheh! Se naula veti! -- sanoi Joe. -- Kyll' oli hyvää! Ei ole
Perkinsin olut milloinkaan maistunut niin viehättävän makealta.
-- Puutosten hyviä puolia, -- vastasi tohtori.
Kello kuuden aikana _Victoria_ leijui palmujen kohdalla. Ne olivat
kaksi laihaa, viheliäistä, kuihtunutta runkoa, lehtiä vailla, enemmän
kuolleen kuin elävän näköisiä. Fergusson katseli niitä kauhistuksella.
Niitten juurella näkyi puoliksi murenneita kaivokehyksen kiviä, jotka
nekin olivat auringon paisteessa ikäänkuin pölyksi palaneet. Ei ollut
niissä kosteuden merkkiäkään. Fergussonin sydäntä kouristi, ja hän oli
juuri ilmoittamaisillaan pelkonsa muille, kun kumppalien huudot äkkiä
vetivät hänen huomionsa puoleensa.
Länttä kohti silmän kantamattomiin kuulsi pitkä jono valkoisia luita,
ja luurangon jätteitä oli kaivon ympärillä: karavaani oli joskus
kulkenut tänne saakka, siitähän merkkinä tuo luilla laskettu rata;
heikoimmat olivat uupuneet yksi toisensa perään erämaan hiekalle;
lujimmat olivat saapuneet tämän kaivatun kaivon partaalle ja kuolleet
siinä kauhean kuoleman.
Kasvot kalpeina katsahtivat matkamiehet toisiinsa.
-- Emme laske alas tähän, -- puhui Kennedy. -- Lähdetään pois tämän
hirmuisen kuvan näkyvistä! Ei tässä ole veden pisaraakaan.
-- Ei, Dick! Meillä pitää olla puhdas omatunto, että olemme tehneet
minkä olemme voineet. Ja ykskaikkihan, missä me yön vietämme. Me
kaivamme tämän kaivon ihan pohjia myöten. Siinä on aikoinaan ollut
lähde; kenties sitä on osa jäljillä.
_Victoria_ laski maahan. Joe ja Kennedy nostivat oman painonsa veron
hiekkaa gondoliin ja astuivat maahan. He juoksivat kaivolle ja astuivat
sen sisään lahonneita portaita myöten. Lähde näytti kuivuneen jo vuosia
sitten. He kaivoivat kaivamistaan, mutta kosteutta ei ollut
merkiksikään.
Tohtori näki heidän jälleen nousevan ylös hikisinä, näännyksissä,
pölyisinä, mieleltänsä masentuneina, epätoivoissaan.
Tohtori ymmärsi heidän työnsä olleen turhaa. Hän oli odottanut sitä,
mutta ei puhunut mitään. Hän tunsi, että tästä puolin häneltä kysytään
tarmoa ja kestävyyttä kolmen miehen edestä.
Joe toi tullessaan kuivettuneen nahkaleilin. Suutuksissaan hän viskasi
sen keskelle luita.
Illallisen aikana ei puhuttu sanaakaan. Vastenmieliseltä tuntui heistä
ruoka.
Eivätkä he kumminkaan vielä olleet kokeneet täysin määrin janon tuskia.
Tulevaisuus se vasta oli, joka heitä hirvitti.