Tuuli tyyntyy. -- Erämaan kynnyksillä. -- Vajaus vesivarastossa. -- Yöt
päiväntasaajalla. -- Samuel Fergussonin levottomuus. -- Pulmallinen
tila. -- Kennedyn ja Joen tarmokkaat vastaukset. -- Vieläkin yö.
Käytyään ankkuriin yksinäiseen ja melkein kuivettuneesen puuhun,
_Victoria_ vietti yönsä täydellisessä rauhassa. Matkustajat saivat
nauttia unta, jota he kipeästi kaipasivat. Viime päiväin tapaukset
olivat jättäneet heihin surullisia muistoja.
Aamun tultua taivas selkeni. Tuli helteinen päivä. Pallo nousi
ylä-ilmoihin. Useampain turhain yritysten jälkeen se kohtasi
ilmavirran, varsin hitaan tosin, joka rupesi kuljettamaan sitä luodetta
kohti.
-- Emme enää kulje eteenpäin, -- puheli tohtori. -- Ellen erehdy,
olemme suorittaneet puolet matkaamme melkein kymmenessä päivässä, mutta
tällä tapaa kulkiessa menee kuukausia, ennenkuin perillä ollaan. Ja
tämä on sitä harmillisempaa, kun meitä uhkaa vedenpuute.
-- Sitä löydetään kyllä, -- vastasi Dick; -- tottahan toki kohtaamme
jonkun joen tai puron tai lätäkön tässä avarassa maassa.
-- Toivon minäkin.
-- Eiköhän se ole tämä Joen lasti, joka meitä viivyttää?
Kennedy puhui tällä tapaa, kiusoitellakseen Joeta. Hän teki sen sitä
halukkaammin, koska hän itsekin eräänä hetkenä oli tuntenut samallaisia
mielihoureita kuin Joe, mutta kosk'ei hän tahtonut sitä näyttää, oli
hän olevinaan hyvinkin järkevä, pysyen yhä leikillisenä.
Joe heitti häneen murheellisen katseen. Tohtori ei vastannut mitään.
Hän ajatteli, salainen pelko mielessään, Saharan suunnattomia erämaita.
Viikkokausiin siellä karavaanit eivät kohtaa kaivoa, missä janoansa
sammuttaa. Ja niinpä hän mitä suurimmalla tarkkuudella tutkisteli
vähimpiäkin alennuksia maaperässä.
Nämä aavistukset ja viimeiset tapahtumat olivat tuntuvasti muuttaneet
heidän mielentilaansa. He puhuivat vähän. Sitä enemmän oli kukin
vaipunut omiin mietteisinsä.
Kunnon Joe oli muuttunut ihan toisellaiseksi siitä pitäin kuin oli
katseensa kääntänyt kullan pohjattomaan mereen. Ääneti ja ahnaasti hän
silmäili kivikasoja gondolin pohjalla, tänään arvottomia, huomenna
kalliita.
Nämä Afrikan seudut ne olivat omiansa herättämään levottomuutta. Maa
muuttui yhä enemmän erämaan luontoiseksi. Ei kylää, ei pieniä
majaryhmiäkään. Kasvullisuus hälveni hälvenemistään. Moniahta kitukasvi
siellä täällä, niinkuin Skotlannin kanervakankailla. Maaperä alkoi olla
valkoista hiekkaa ja piikiveä. Siinä ei kasvanut kuin mastiksi- ja
ohdakepensaita. Ja keskellä tätä hedelmätöntä, suunnatonta alaa
jyrkkiä, terävähuippuisia kukkuloita. Nämä merkit tuottivat
huolehtimisen aihetta Fergussonille.
Ei näkynyt karavaani milloinkaan kulkeneen tässä autiossa seudussa.
Olisihan muutoin leirin jätteinä ollut ihmisten tai elukkain
vaalenneita luita. Mutta ei niitäkään. Tuntui, että loppumaton hiekka
pian valtaa tämän lohduttoman tienoon.
Takaisin ei käynyt palajaminen, täytyi vaan mennä eteenpäin. Tohtori ei
parempaa toivonutkaan. Hän olisi suonut myrskyn tulevan, joka veisi
heidät pois koko tästä seudusta. Mutta ei hattaraakaan taivaalla!
Tämän päivän kuluessa ei _Victorian_ kulkema matka ollut kuin
puolisataa kilometriä.
Jospa toki olisi ollut vettä! Mutta sitä ei ollut jäljellä kuin 14
litraa! Fergusson pani syrjään 5 litraa, polttavan janon
sammuttamiseksi tässä tukahduttavassa, 50 asteen helteessä. Yhdeksän
litraa jäi sentään hormin varalta, mutta ei sekään voinut valmistaa
kuin 13 kuutiometriä polttokaasua, ja hormi tarvitsi tunnissa 240 dm3.
Saattoi siis vielä kulkea noin 54 tuntia. Ja tämä kaikki oli tarkkain
laskujen mukaista.
-- Neljäkuudetta tuntia! -- sanoi hän kumppaleilleen. -- Koska minä
olen päättänyt olla kulussa ainoastaan päiväs-aikaan, jott'ei ainoakaan
puro tai lähde tai ropakko jäisi meiltä yön pimeässä huomaamatta, niin
on meillä kolme ja puoli vuorokautta, joitten kuluessa meidän täytyy
löytää vettä, maksoi mitä maksoi. Olen katsonut velvollisuudekseni
antaa teille, hyvät ystävät, tiedon tästä vakavasta asemasta, sillä
minulla ei ole kuin yksi ainoa pieni astia juomavettä, niin että meidän
täytyy tyytyä niukkoihin annoksiin.
-- Määrää sinä annokset, -- vastasi metsästäjä, -- mutta onkohan meidän
vielä syytä joutua epätoivoon? Kolme päiväähän meillä vielä on, vai
kuinka?
-- Niin on, rakas ystävä.
-- Kolmessa päivässä keinot kyllä keksitään. Pidetään vaaria kahta
huolellisemmin kuin ennen.
Illallisella jaettiin juomavettä niukoin annoksin. Grogiin pantava
viinamäärä lisääntyi entistä suuremmaksi, mutta tätä juomaa oli
varominen, se kun enemmän kiihottaa kuin virvoittaa.
Gondoli oli yötä suunnattomalla tasangolla, jonka korkeus ei ollut kuin
240 m yläpuolella meren pintaa. Tämä seikka herätti tohtorissa jonkun
verran toivoa, hän kun muisti maantieteilijäin otaksuvan, että Afrikan
sydämessä on iso vesistö. Jos tällainen järvi on olemassa, niin
pitäisihän sen lähistölle saapua. Taivas se kumminkin pysyi vain
yhtämittaa entisellään.
Rauhallista, lukemattomin tähdin kimaltelevaa yötä seurasi yhä
yhtäläinen päivä ja yhtä ankara helle. Jo aamunkoitosta saakka oli ilma
polttavan kuuma.
Päivällisen aikana, jossa oli tarjona kuivaa lihaa ja pemmikania, oli
_Victoria_ tuskin päässyt muutamia kilometrejä eteenpäin.
-- Jokohan sitä ollaan puol'matkassa? -- kysäisi Joe.
-- Matkan pituuteen nähden kyllä, -- vastasi tohtori, -- mutta ei
aikaan, jos tuuli laimenee, ja sehän näkyy pyrkivän tyyntymään
kokonaan.
-- Niin, niin, -- arveli Joe, -- mutta eihän tässä mitä valittamisen
syytä. Hyvin täss'on selvitty tähän saakka, enkä minä suinkaan aio
joutua epätoivon valtaan. Kyllä vettä löydetään; muistakaa minun
sanoneeni.
Maisema alkoi aleta alenemistaan. Kultapitoisten vuorten aaltoilu kuoli
tasaiseksi tantereksi; ne olivat nääntyneen luonnon viimeisiä eläyksiä.
Upeitten puitten sijaan idässä ilmestyi jokunen kasvi siellä täällä;
muutamat viheriät kaistaleet kävivät vielä taistelua hiekan hyökkäyksiä
vastaan; suuret kalliopaadet, jotka olivat pudonneet kaukaisilta
vuorenhuipuilta ja tiellään särkyneet, törröttivät teräväsärmäisinä,
mutta pian nekin hienonevat hiekaksi, pölyksi tyyten.
-- Tuoss'on nyt Afrika, sellaisena kuin sitä mielessäsi kuvailit, Joe.
Ilmankos minä sanoin sinulle: malta aikaa!
-- Ihan oikein, tohtori. Tämä se on ainakin luonnollista! Hellettä ja
hiekkaa vaan. Mieletöntä olisi täältä muuta hakeakaan. Katsokaas, --
sanoi hän nauraen, -- min'en oikein luottanut niihin teidän metsiinne
ja prerioihinne. Jopa jotakin! Reissuta niin kauaksi, näkemään
samallaista maisemaa, minkä saa Englannissakin nähdä! Mutta nyt minä
ensi kertaa uskon olevani Afrikassa enkä ole yhtään pahoillani, että
saa sitäkin maistaa.
Illalla ilmoitti tohtori, ett'ei _Victoria_ ollut tänä helteisenä
päivänä päässyt eteenpäin kolmeakaan kymmentä kilometriä. Kuuma pimeys
kietoi sen vaippaansa heti kuin aurinko oli laskenut horisontin taakse,
jota tarkkana rajana reunusti suora viiva.
Huomenna, torstaina, oli toukokuun 1 päivä. Mutta päivä seuraa päivää
epätoivoisen yksitoikkoisena; aamu on edellisensä kaltainen; puolipäivä
lähettää yhä säteitänsä, ylenpalttisen runsaita, tyhjentymättömiä, ja
yö saentaa synkässä sylissään hajauneen lämmön, jonka seuraava päivä on
taas jälkeensä säätävä sitä seuraavalle. Tuulta tuskin tuntuu. Se on
pikemmin henkäystä kuin puhaltamista, ja pian kaiketi tämä huhauskin
kuolee pois.
Kukin tähysteli vuoroansa avaruuteen tämän loppumattonaan päivän
kuluessa, mutta turhaan: ei näkynyt mitään, mikä olisi herättänyt
toivoa. Maiseman äärimmäiset epätasaisuudet katosivat mailleen menevän
auringon valoon. Vaakasuorat säteet kulkivat pitkinä tulisina juovina
pitkin suunnatonta, tasaista tannerta.
Se oli erämaata.
Matkustajat olivat tänään kulkeneet tuskin viittäkäänkolmatta
kilometriä, käytettyään, niinkuin eilenkin, runsaasti 3,5 m3 palokaasua
hormia varten, ja vajaata kaksi litraa oli täytynyt käyttää polttavan
janon sammuttamiseen.
Yö oli rauhaisa, liiankin rauhaisa! Tohtori ei saanut unta silmäänsä.