Sädekimppu. -- Lähetyssaarnaaja. -- Siepattu valovyöhykkeesen. --
Lazaristi-pappi. -- Vähä toivoa. -- Tohtorin huolenpito. --
Kieltäymyksen elämä. -- Tulivuoren yli.
Fergusson heitteli sädekimppuansa avaruudessa puoleen ja toiseen,
kunnes se pysähtyi erääsen kohtaan, mistä kuului kauhistuksen huutoja.
Kumppalit katsahtivat sinne kiihkein silmin.
Baobab, jonka kohdalla _Victoria_ leijui melkein yhdessä kohdin,
kasvoi keskellä aukiota. Ympärillä levittelihe sesami- ja
sokeriruoko-vainioita, ja niitten välillä näkyi puolensadan verran
mataloita, suippopäisiä majoja. Niitten lähellä tungeskeli taajoin
joukoin neekereitä.
Parin kolmenkymmenen metrin päässä pallosta seisoi maahan lyöty pylväs.
Sen juurella loikoi ihmis-olento, noin kolmenkymmenen vuoden iässä,
mustatukkainen, puoleksi alastonna, laiha, verta vuotavia haavoja
täynnään, pää painuksissa rinnalla. Vähäinen ala lyhempiä hivuksia
päälaella osoitti tonsuuria, joka ei vielä kokonaan ollut kasvanut
umpeen.
-- Lähetyssaarnaaja! Pappi! -- huudahti Joe.
-- Voi poloista! -- toisti Kennedy.
-- Me pelastamme hänet, Dick, -- lausui tohtori. -- Me pelastamme
hänet.
Sanomattakin on selvä, että kauhea hämmästys valtasi neekerit, kun
näkivät ylhäältä moisen suunnattoman pyrstötähden, perässään kirkas
valojuova. Heidän kirkumisiaan kuullessansa, nosti vanki päänsä. Hänen
silmissään elähti toivo ja, täydelleen ymmärtämättä, mitä hänen
ympärillään tapahtuu, hän kurotti kätensä odottamattomain pelastajainsa
puoleen.
-- Hän elää! Hän elää! -- huudahti Fergusson. -- Jumalan kiitos! Villit
ovat aivan suunniltaan säikäyksestä. Me pelastamme hänet! Olettehan
valmiina, ystävät?
-- Olemme, Samuel, olemme.
-- Joe, sammuta hormi!
Tohtorin käsky täytettiin. Vieno, tuskin huomattava tuulenhenki
huojutti hiljaa _Victoriata_ vangin kohdalla, samalla kuin pallo,
kaasun tihetessä, verkalleen laski alemmas. Kymmenisen minuttia se
uiskenteli kirkkaissa valoaalloissa. Fergusson käänteli säteikköänsä,
työntäen väkijoukkoihin tuon tuostakin räikeän valonhulvauksen. Villit,
sanomattoman kauhun vallassa, katosivat vähitellen majoihinsa, ja pian
oli pylvään ympäristö aivan tyhjänään ihmisistä.
Gondoli läheni maata. Muutamat rohkeimmista villeistä, huomatessaan
olevansa menettämäisillään uhrinsa, palasivat kirkuen takaisin. Kennedy
sieppasi pyssynsä, mutta tohtori kielsi laukaisemasta.
Pappi oli polvillaan, hän kun ei enää jaksanut pysyä pystyssä. Hän oli
irrallaan pylvään juurella, sillä villitkin olivat huomanneet
tarpeettomaksi sitoa häntä kiinni. Samassa kuin gondoli laskeutui
maahan, sieppasi Kennedy häntä vyötäisistä ja nosti gondoliin, ja
samassa Joe heitti ulos pohjalastia. Tohtori odotti pallon nousevan
tavattomalla voimalla, mutta, kohottuaan metrin maasta, se pysähtyi.
-- Mikäs meitä pitelee? -- huudahti hän, ja hänen äänessään helähti
palanen säikäystä.
Muutamia neekereitä juoksi lähemmäs, rajusti kiljuen.
-- Kas! -- huusi Joe, kurottautuen laidan yli. -- Yksi noita peiakkaan
murjaaneja on tarttunut gondolin pohjaan.
-- Dick, Dick! -- huusi tohtori. -- Vesiarkku!
Dick ymmärsi ystävänsä tarkoituksen. Hän nosti yhden vesiarkuista, joka
painoi lähes 50 kiloa, ja heitti sen laidan yli.
_Victoria_ keveni täten äkkiä ja ponnahti satasen metriä ylä-ilmoihin,
väkijoukon raivotessa. Heiltähän oli vanki karannut, päässyt tuonne
häikäisevään valoon.
-- Eläköön! -- huusivat tohtorin kumppalit. Äkkiä ponnahti pallo
jälleen, kohoten nyt enemmän kuin 300 metrin korkeuteen.
-- Mitäs tämä merkitsee? -- kysyi Kennedy, ollen vähällä mennä kumoon.
-- Eipä niin mitään, -- vastasi tohtori tyyneesti. -- Tuo konna vaan
helti meistä.
Joe kurottautui samassa ja ennätti vielä nähdä, kuinka villi, kädet
haarallaan, pyöriskeli ilmassa ja vihdoin musertui maata vasten.
Tohtori irroitti nyt johtolangat erilleen, ja syvä pimeys vallitsi
jälleen. Kello oli 1 yöllä.