-- Te olette pelastettu, -- sanoi tohtori hänelle.
-- Pelastettu, -- vastasi toinen englanninkielellä, murheellisesti
myhähtäen, -- pelastettu julmasta kuolemasta. Minä kiitän teitä,
veljet, mutta minun päiväni ovat luetut, jopa hetkenikin; minulla ei
ole enää pitkiä aikoja elettävinä.
Väsyneenä hän jälleen vaipui horroksiin.
-- Hän kuolee! -- huudahti Dick.
-- Ei kuole, -- vastasi Fergusson, kumartuen hänen ylitsensä; --
viedään hänet telttaan.
He laskivat hiljaa vuoteelle tämän laihtuneen, nääntyneen olennon,
täynnä naarmuja ja yhä vieläkin verta vuotavia haavoja, raudan tai
tulen julmia jälkiä. Tohtori pesi haavat ja pani niitten päälle
nenäliinasta nyhtämäänsä nöyhdettä, menetellen siinä taitavasti ja
varmasti kuin lääkäri. Senjälkeen hän otti matka-aptekistaan
vahvistavia rohtoja ja kaasi niitä muutaman tipan papin huulille.
Nuo sääliä herättävät huulet liikahtivat heikosti, ja töin tuskin tuli
kuuluviin sanat: Kiitos! kiitos!
Tohtori huomasi täydellisen rauhan olevan sairaalle välttämätöntä. Hän
veti kiinni teltan uutimet ja palasi palloansa hoitamaan.
Ilmapallo, joka uuden tulokkaansa tähden oli kevennetty noin 40:llä
kilolla, pysyi ylä-ilmoissa ilman hormin apua. Aamun sarastaessa alkoi
hiljainen ilmavirta kuljettaa sitä länsiluodetta kohti (WNW). Tuon
tuostakin Fergusson kävi peräämässä sairaan tilaa.
-- Säilyyköhän meille tämä taivaan lähettämä matkatoveri? -- puhui
Skotlantilainen. -- Onko sinulla yhtään toivoa?
-- Kyllä, Dick; hyvällä huolenpidolla ja tässä puhtaassa ilmassa hän
toipuu.
-- Onpas se mies saanut kestää yhtä ja toista! -- sanoi Joe
liikutettuna. -- Uskokaapas vaan, että hänen työnsä on kysynyt enemmän
rohkeutta kuin meidän, hän kun on ypö yksinään uskaltanut noitten
villien joukkoon!
-- Se on varma se, -- vastasi metsästäjä.
Tohtori ei sallinut koko päivässä häiritä kovaonnisen unta. Se oli
pitkää horrostilaa, jota silloin tällöin keskeyttivät tuskan
valitukset, synnyttäen levottomuutta tohtorissa.
Illan pimeässä kävi _Victoria_ ankkuriin, ja yön aikana, Joen ja
Kennedyn vuoroansa hoidellessa sairasta, piti tohtori kaikkien
yhteisestä turvallisuudesta huolta.
Huomis-aamuna oli _Victoria_ kääntynyt hiukan länteen. Kaikki ennusti
ihanaa, kirkasta päivää. Sairas jaksoi puhua hiukan paremmalla äänellä.
Teltan uutimet vedettiin syrjään, ja nauttimalla hän nautti aamun
raikasta ilmaa.
-- Kuinka jaksatte? -- kysyi Fergusson häneltä.
-- Kenties paremmin, -- vastasi toinen. -- Mutta enhän vielä ole teitä,
ystävät hyvät, nähnyt kuin unen horroksissa. Tuskin tiedän itsekään,
mitenkä tämä kaikki on käynyt! Sanokaa ketä te olette, jotta liittäisin
teidän nimenne viimeiseen rukoukseeni.
-- Me olemme Englantilaisia, -- vastasi tohtori. -- Me olemme
ilmapallolla kulkemassa Afrikan poikki, ja matkalla oli meillä onni
pelastaa teidät.
-- Tieteellä on sankarinsa, -- virkkoi sairas.
-- Mutta uskonnolla on marttyrinsä, -- vastasi Skotlantilainen.
-- Oletteko lähetyssaarnaaja? -- kysyi tohtori.
-- Olen pappi Lazaristien lähetystoimessa. Taivas lähetti teidät
luokseni, ja taivas olkoon kiitetty! Minun henkeni oli jo valmis
uhrattavaksi. Mutta te tulette Europasta. Kertokaa Europasta,
Franskanmaasta! En ole saanut sieltä tietoja viiteen vuoteen.
-- Viisikö vuotta näitten villien seassa! -- huudahti Kennedy.
-- He ovat pelastettavia sieluja hekin, -- virkkoi nuori pappi, --
tiedottomia, villejä veljiämme, jotka uskonto yksin voi opettaa ja
sivistää.
Lähetyssaarnaajan toivomuksen mukaan, haasteli Fergusson hänelle kauan
aikaa Franskanmaasta.
Sairas kuunteli hartaasti, kyyneleitä vuodattaen. Tuon tuostakin mies
parka puristi milloin Kennedyn, milloin Joen kättä kuumeisilla
käsillänsä. Tohtori tarjosi hänelle muutaman kupillisen teetä, jotka
hän mielihyvällä joikin. Hän voimistui sen verran, että jaksoi hiukan
kohottautua, ja myhähti, nähdessään kohoavansa niin kirkasta taivasta
kohti. -- Te olette uljaita matkustajia, -- puheli hän, -- ja teidän
rohkea yrityksenne onnistuu; te näette jälleen vanhempanne, ystävänne,
isänmaanne, te...
Hän ei jaksanut sen enempää, vaan oikaisihe jälleen ja makasi muutamia
tunteja melkein luonnotonna Fergussoniin nojaten. Tämä ei voinut
hillitä liikutustaan. Hän huomasi sairaan olevan viimeisillään. Pitääkö
heidän niin pian jälleen menettää hänet, jonka he ovat pelastaneet
teloitukselta? Hän sitoi uudelleen marttyrin kamalat haavat ja oli
pakotettu käyttämään suurimman osan vesivarastoansa hänen polttavain
jäsentensä viivoitukseksi. Hän osoitti sairasta kohtaan mitä hellintä
ja taitavinta huolenpitoa, ja hänen käsivarsillansa sairas vähitellen
alkoi toipua, vaikk'ei elämä enää ottanutkaan palataksensa.
Tohtori kuunteli hänen elämänsä tarinaa, jota toinen kertoi
katkonnaisin sanoin.
-- Puhukaa äidinkieltänne, -- virkkoi tohtori, -- minä ymmärrän sitä,
ja teidän itsennekin on helpompi.
Lähetyssaarnaaja oli syntyisin Aradonin kylästä, Bretagnessa. Pienestä
pitäin paloi hänen mielensä päästä papiksi. Tähän kieltäymysten elämään
hän liitti vielä elämän täynnä vaaroja, ruveten saarnaajaksi
Lazaristien lähetystoimeen. Kahdenkymmenen vuoden vanhana hän jätti
isänmaansa ja nousi Afrikan epäystävälliselle rannalle. Ja siitä saakka
hän oli, vastuksia voittaen, puutetta kärsien, vaeltaen ja rukoillen,
ennättänyt vähitellen niitten heimojen luokse, jotka asuvat ylisen
Niilin lisäjokien varsilla. Kaksi pitkää vuotta hänen uskontoansa
hyljittiin, hänen hartauttansa ylenkatsottiin, hänen rakkaudentöitään
käsitettiin väärin. Muuan heimo, Njambarran julmimpia, otti hänet
vangiksi, ja siinä hän sai kestää mitä raainta kohtelua. Mutta yhä hän
opetti, neuvoi, rukoili. Tämä heimo hävitettiin, ja jo luultiin
hänenkin saaneen surmansa niissä taisteluissa, joita senpuoleiset
heimot myötäänsä käyvät keskenänsä, mutta hän eli eikä kääntynyt
takaisin, vaan jatkoi matkaansa, evankeliumia saarnaten. Hänen
rauhallisin aikansa oli se, jolloin häntä pidettiin hulluna. Opittuansa
maan kieltä, hän saarnasi edelleen. Kului vielä kaksi vuotta. Silloin
hän saapui näitten raakalaisten juo, yli-inhimillisen, Jumalasta
lähtevän voiman innostamana. Vuoden päivät hän oli asunut tämän
Njam-Njamien sukuisen heimon, Barafrin, luona, joka on mitä raa'impia.
Kuningas oli kuollut muutama päivä sitten. Tämä odottamaton
kuolemantapaus pantiin hänen syyksensä, ja siksi he päättivät tehdä
hänestä vikauhrin. Neljäkymmentä tuntia oli jo kestänyt hänen
kidutustansa, ja -- tohtori oli arvannut oikein -- hänen oli
määrä kuolla auringon valossa puolenpäivän aikana. Kuultuaan
pyssynlaukaukset, hän oli vaistomaisesti huutanut: A moi! à moi! Hän
oli luullut näkevänsä unta, kunnes oli ylhäältä kuullut rohkaisevia
sanoja.
-- Enkä minä sure -- lisäsi hän -- tätä elämää, joka pian loppuu;
elämäni on Herran oma.
-- Toivokaa vielä, -- puheli tohtori; -- olemmehan me teidän luonanne;
me pelastamme teidät kuolemasta, niinkuin pelastimme teidät
teloittajainnekin käsistä.
-- En pyydä taivaalta niin paljoa, -- vastasi pappi, kohtaloonsa
tyytyen. -- Kiitetty olkoon Jumala, joka ennen kuolemaani soi minulle
sen riemun, että saan puristaa ystäväin kättä ja kuulla kotimaani
kieltä!
Lähetyssaarnaaja hervahti jälleen. Näin kului päivä toivon ja pelvon
välillä. Kennedy oli levoton, Joe pyhkäisi tuon tuostakin silmiänsä
salavihkaa.
_Victoria_ eteni verkalleen. Tuulikin näytti säälivän sen kallista
kantamusta.
Illemmalla ilmoitti Joe näkevänsä lännessä suunnattoman laajan valon.
Pohjoisemmassa olisi saattanut pitää sitä revontulina. Koko taivas
näytti liekehtivän. Tohtori alkoi huolellisesti tarkastella tätä
ilmiötä.
-- Se ei saata olla muu kuin suitsuava tulivuori, -- virkkoi hän.
-- Mutta tuuli kantaa meitä sen kohdalle, -- arveli Kennedy.
-- Mitäs sitten! Me kuljemme sen yli tarpeeksi korkealta.
Kolmen tunnin kuluttua oli _Victoria_ keskellä vuoriseutua. Sen asema
oli 24° 15' pituutta ja 4° 42' leveyttä. Pallon edessä kuohutteli
tulinen krateri parhaillaan ylös sulanutta laavaa, heitellen samalla
kiviä korkealle ilmaan; hehkuvat virrat valuivat häikäisevinä koskina,
-- komea näky ja samalla kamala, sillä tuuli kantoi muuttumattomalla
nopeudella palloa tätä tulikuumaa ilmakerrosta kohti.
Tätä vastusta ei käynyt kiertäminen; se oli voitettava. Hormi pantiin
täyteen liekkiin, _Victoria_ nousi 1800 metrin korkeuteen, ja täten jäi
sen ja tulivuoren välille seitsemättä sataa metriä.
Tautivuoteeltaan saattoi kuoleva pappi katsella tätä tulista krateria,
jonka kidasta pauhaten purkautui tuhansittain häikäiseviä leimuja.
-- Kuinka tuo on ihanaa! -- virkkoi hän. -- Ja kuinka Herran voima on
ääretön kauheimmillaankin!
Kiehuva, liekehtivä laava verhosi vuoren kupeet todellakin tuliseen
hurstiin; pallon alaosa loisti kirkkaana illan pimeässä. Kuumuutta
hehkuva ilma kohosi gondoliin saakka, ja tohtori Fergussonin tuli kiire
joutua pois tästä vaarallisesta paikasta.
Kello kymmenen aikana illalla kimalteli vuori pelkkänä punaisena
pilkkuna taivaanrannassa, ja _Victoria_ jatkoi rauhallisesti matkaansa
entistä paljoa alemmassa ilmakerroksessa.