Kummallista melua. -- Yöllinen hyökkäys. -- Kennedy ja Joe puussa. --
Kaksi laukausta. -- "Auttakaa! auttakaa!" -- Vastaus omalla kielellä.
-- Pelastuksen suunnitelma.
Yö oli erittäin pimeä. Tohtori ei osannut sanoa, missä ollaan. Ankkuri
oli tarttunut puuhun, jonka rajapiirteitä tuskin erotti pimeässä.
Tapansa mukaan aloitti hän vartionsa kello 9:stä illalla, ja puolen-yön
aikana astui Dick hänen sijalleen.
-- Pidä vaari, Dick; pidä tarkka vaari kaikesta.
-- Onko mitään erityistä?
-- Ei, mutta olin kuulevinani kumeita ääniä alhaalta; en tiedä
ensinkään, minne tuuli on meidät kantanut. Ei haittaa, vaikka olisimme
hiukan liiaksikin varovaisia.
-- Petojen ääniä lienet vain kuullut.
-- En; ne kuuluivat ihan toisellaisilta. Jos mitä vähänkin huomaat,
niin herätä meidät heti.
-- Ole huoleti.
Kuunneltuaan tarkasti vielä kerran, mutta mitään huomaamatta, tohtori
kääriytyi vaippaansa ja nukkui heti.
Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ilma oli aivan tyyni. _Victoria_,
kiinni yhdessä ainoassa ankkurissa, ei liikahtanutkaan.
Kennedy nojautui kyynäspäihinsä, niin että saattoi yhä pitää hormia
silmällä, ja katseli ulos pimeyteen. Hän tarkasteli taivaanrantaa ja,
niinkuin levottomain ja jotain aavistavien ihmisten aina käy, oli
välisti näkevinään valojen tuikahtelevan. Kerran hän oli huomaavinaan
ne 40-50 metrin päässä, mutta se oli vaan kuin salaman väläys, joka ei
enää uudistanut.
Se oli kaiketi sellaisia valon-ilmiöitä, joita välisti tulee silmään
pilkkopimeässä.
Tohtori rauhoittui, jääden epämääräisten mietelmäinsä valtaan. Äkkiä
kajahti ilmassa räikeä sihaus.
Oliko se metsän-elävä vai öinen lintu, vai ihmisenkö lienee lähtenyt
huulilta?
Kennedy, käsittäen aseman vakavuuden, oli herättämäisillään muut, mutta
päätti sitten, että, oli ne ihmisiä tai eläimiä, ulkopuolella
ampumamatkaa ne kumminkin vielä ovat. Hän tarkasti vaan aseensa ja
alkoi taas yökiikarilla tähystellä ympärilleen.
Vähän ajan perästä hän oli näkevinään epämääräisiä muotoja, jotka
hiipivät puuta kohti. Samalla pilkisti kuunsäde pilvenraosta salaman
nopeudella, ja sen valossa hän näki joukon olentoja hääräilevän
pimeässä.
Seikkailu kynokefalojen kanssa johtui hänelle mieleen. Hän laski
kätensä tohtorin olkapäälle. Tämä heräsi heti.
-- Hiljaa, -- sopotti Kennedy; -- puhukaamme kuiskaamalla vain.
-- Oletko huomannut jotain?
-- Olen. Herätetään Joe.
Joen herättyä, Skotlantilainen kertoi näkemänsä.
-- Joko taas niitä pahuksen marakatteja? -- kysyi Joe.
-- Mahdollista kyllä; mutta varovaisia meidän pitää olla.
-- Joe ja minä, -- sanoi Kennedy, -- laskemme nuoraportaita myöten
puuhun.
-- Ja sillä välin minä pidän huolta, että pääsemme nousemaan heti kuin
tarvis vaatii.
-- Hyvä on.
-- Lähdetään, -- virkkoi Joe.
-- Älkää käyttäkö asetta, ennenkuin viimeisessä hädässä, -- sanoi
tohtori. -- Tarpeetonta on ilmoittaa _Victorian_ läsnäoloa näissä
seuduissa.
Dick ja Joe vastasivat viittauksella. Kuulumattomasti he laskeusivat
puuhun ja asettuivat paksujen oksain haarukkaan, johon ankkuri oli
tarttunut.
Muutaman minutin ajan he kuuntelivat äänettöminä ja liikahtamatta.
Äkkiä kuului pieni rasaus puun kuorta vasten, ja Joe tarttui Kennedyä
käteen.
-- Kuulitteko?
-- Kyllä. Se lähenee.
-- Jos se ois käärme? Tuo sihaus, minkä kuulette...
-- Ei! Se kuului enemmän ihmis-ääneltä.
-- Soisinpa kernaammin, että olisivat neekereitä, -- arveli Joe; -- en
minä noista vongertajista oikein tykkää.
-- Häly enenee, -- virkkoi Kennedy kotvasen kuluttua.
-- Enenee. Ne kapuavat puuhun.
-- Pidä varasi tältä puolen; minä vartioin tältä.
-- Kyllä.
He asettuivat kumpikin eri kohtaan, paksuille oksille, joita läksi
suoraan tästä baobabiksi sanotusta metsästä. Täällä, tuuheitten lehväin
välissä, oli pilkkosen pimeä, mutta kumminkin kallistui Joe Kennedyn
korvaan, osoitti tyvemmäs ja kuiskasi:
-- Neekereitä.
Muutamia matalalla äänellä lausutuita sanoja kuului matkustajille asti.
Joe ojensi pyssynsä.
-- Malta, -- sanoi Kennedy.
Villejä oli todellakin noussut puuhun. Niitä tulla kihisi joka
puolelta, kiertyen oksalta oksalle kuin matelijat ja, kohoten
verkalleen, mutta varmasti. Sitä paitsi ilmoitti heidän lähestymistään
kitkerä haju, lähtien paksusta rasvasta, jolla heidän ruumiinsa oli
voideltu. Kaksi päätä tuli vihdoin Kennedyn ja Joen näkyviin melkein
niitten oksain tasalle, missä he istuivat.
-- Huomio! -- sanoi Kennedy. -- Nyt!
Ukkosena pamahti kaksi laukausta, ja heti sen jälkeen kuului
tuskanhuutoja. Silmänräpäyksessä oli koko joukkio kadonnut.
Mutta kesken melua ja pauhinaa kajahti outo, odottamaton huuto.
Ihmis-ääni oli aivan selvään lausunut nämä sanat franskankielellä:
-- A moi, à moi![22] (Auttakaa, auttakaa!) Hämmästyneinä kiipesivät
Kennedy ja Joe gondoliin.
-- Kuulitteko? -- kysäisi tohtori.
-- Tietysti, kuulimme tuon käsittämättömän huudon: A moi! à moi!
-- Franskalainen noitten raakalaisten käsissä!
-- Matkustaja!
-- Kenties lähetyssaarnaaja!
-- Onnetonta! -- huudahti Kennedy. -- He surmaavat hänet! He kiduttavat
häntä!
Turhaan koetti tohtori salata liikutustaan.
-- Ei epäilemistäkään, -- sanoi hän. -- Joku onneton Franskalainen on
joutunut näitten villien kynsiin. Mutta me emme lähde täältä, ennenkuin
olemme koettaneet mitä suinkin mahdollista on, pelastaaksemme hänet.
Pyssyjen laukauksista hän on arvannut odottamattoman, itse taivaan
lähettämän avun olleen lähellä. Me emme anna tämän viimeisen toivon
tulla häpeään. Onko se teidän mielipiteenne?
-- On, Samuel, ja olemme valmiit tottelemaan sinua.
-- Miettikäämme sitten, mitä on tehtävä. Huomenissa koetamme saada
hänet pois.
-- Mutta kuinka saada nuo konnat pakosalle!
-- Siitä kiireestä päättäen, -- virkkoi tohtori, -- jolla he saivat
jalat allensa, he eivät tunne ampuma-aseita; meidän on siis käyttäminen
hyödyksemme heidän hämmästystään. Mutta meidän täytyy odottaa
päivännousua ja asettaa pelastustoimet paikkaa myöten.
-- Poloinen ei liene kaukana, -- virkkoi Joe, -- sillä...
-- A moi! à moi! -- kuului entistä heikompi ääni.
-- Senkin korvennettavat! -- huusi Joe, vavisten. -- Mutta jos he
ottavat hänet hengiltä jo tänä yönä?
-- Kuuletko, Samuel? -- lausui Kennedy, tarttuen tohtoria käteen; --
jos he surmaavat hänet tänä yönä?
-- Se ei ole luultava, hyvät ystävät. Villit tappavat vankejansa
keskellä päivää. Heillä täytyy olla auringonpaistetta.
-- Jos käyttäisin pimeätä hyödykseni, -- virkkoi Skotlantilainen, -- ja
hiipisin tuon onnettoman luokse?
-- Minä tulen mukaan, mr Kennedy!
-- Malttakaa mieltänne, ystävät! Tuo aikomus osoittaa, että teillä on
sydän oikealla kohdallaan ja mieli urhoollinen, mutta te saatatte
meidät kaikki vaaraan ja kenties vaan teette pahaa hänelle, joka meillä
on aikomus pelastaa.
-- Kuinka niin? -- vastasi Kennedy. -- Villithän ovat säikäyksissään,
hajallansa! He eivät palaja enää.
-- Dick, minä rukoilen sinua, tottele minua nyt. Toimeni tarkoittaa
yhteistä parasta. Jos joutuisit itsekin kiinni, silloin olisit hukassa.
-- Mutta tuo onneton, joka odottaa, joka toivoo! Ei kukaan vastaa
hänelle. Ei kukaan riennä häntä auttamaan! Hän luulee kuulleensa
väärin!...
-- Saattaahan hänelle antaa vakuutuksen siitä, -- virkkoi Fergusson.
Ja seisovillaan pilkkopimeässä hän pani kätensä torveksi suun eteen ja
huusi voimakkaasti muukalaisen omalla kielellä:
-- Ken lienettekään, olkaa rohkeilla mielin! Kolme ystävää valvoo
parastanne!
Kauhea ulvonta vastasi tohtorin sanoihin, kaiketi tukauttaen
kuulumattomiin vangin vastauksen.
-- Ne tappavat hänet! Ne tappavat hänet! -- huusi Kennedy. -- Meidän
väliintulomme joudutti vaan hänen teloituksensa hetkeä! Täytyy ryhtyä
toimiin!
-- Mutta mihinkä, Dick? Mitä sinä aiot tehdä tässä pimeässä?
-- Voi, jos valkenisi -- huudahti Joe.
-- Niin, ja jos valkenis? -- kysyi tohtori omituisella äänellä,
-- Silloin tietäisin, Samuel, mitä tehdä, -- vastasi Skotlantilainen.
-- Astuisin maahan ja pyssynlaukauksilla hajoittaisin nuo konnat.
-- Ja sinä, Joe? -- kysyt Fergusson.
-- Minä tekisin viisaammin, tohtori. Minä antaisin vangille merkin
paeta suostuttuun suuntaan..
-- Ja mitenkä antaisit tämän merkin?
-- Tämän nuolen avulla, jonka sain lennosta kiinni, ja jonka päähän
pistäisin pienen lapun, tai suorastaan puhuisin hänelle matalalla
äänellä; eihän ne neekerit meidän kieltä ymmärrä.
-- Eivät käy päinsä teidän aikeenne, hyvät ystävät. Kaikkein vaikeinta
tuon onnettoman on päästä pakenemaan, vaikkapa hänen onnistuisikin
saada petetyksi vartijainsa valppaus. Mitä sinuun tulee, Dick, niin
kenties sinun aikeesi voisi onnistua, jos olisi rohkein mielin käyttää
hyödykseen sitä hämmästystä, minkä laukaukset saavat aikaan. Mutta
ellei se onnistuisi, niin hukassa olisit, ja meillä olisi yhden sijassa
kaksi pelastettavana. Ei! Meidän täytyy koota kaikki edut puolellemme
ja toimia toisin.
-- Mutta toimia heti! -- virkkoi metsästäjä.
-- Kenties! -- vastasi tohtori, pannen painoa tälle sanalle.
-- Mutta, hyvä tohtori, voitteko te hajoittaa tämän pimeyden?
-- Kuka tietää, Joe!
-- Jaa-a, jos sen tekisitte, niin minä sanoisin, että te olette
maailman viisain mies.
Tohtori oli hetken aikaa vaiti. Hän mietiskeli. Levottomin silmin
katselivat häntä toiset. Tämä jännittävä hetki oli saattanut heidät
kiihkoisaan tilaan. Kotvasen kuluttua lausui Fergusson:
-- Minun ajatukseni on seuraava. Meillä on vielä 90 kiloa pohjalastia,
sillä hiekkasäkithän ovat vielä koskematta. Kaiketikin tuo vanki,
nääntynyt ja väsynyt mies, painaa yhtä paljon kuin jompikumpi meistä.
Meidän on siis vielä noin 25 kiloa heitettävä ulos, päästäksemme
nousemaan pikemmin.
-- Mikä on siis aikomuksesi? -- kysyi Kennedy.
-- Katsos, Dick; myönnäthän, että jos meidän onnistuu saada vanki
gondoliin, ja jos minä heitän sen verran pohjalastia ulos kuin hän
painaa, niin on pallon tasapaino entisellään. Mutta jos minä sitten
tahdon äkkiä kohota ylemmäs, päästäksemme näistä neekereistä, täytyy
minun käyttää tehokkaampia keinoja kuin hormi; niinmuodoin, heitettyäni
ulos pohjalastia ylijäämän pois, pääsen varmasti nousemaan suurella
nopeudella.
-- Se on selvä se.
-- Niin kyllä, mutta on siinä yksi epäkohta: voidakseni sittemmin
laskeutua alemmas, pitäisi minun vähentää kaasua samassa suhteessa kuin
pohjalastia on heitetty. Kaasu on kyllä kallista ainetta, mutta sitähän
ei auta surkeilla, kun kysymyksessä on ihmishenki.
-- Sinä olet oikeassa, Samuel; meidän täytyy panna altiiksi kaikki,
pelastaaksemme hänet.
-- Ryhdytään toimiin siis. Asettakaa kaikki säkit gondolin laidalle
sillä tapaa, että ne saattaa heittää pois yht'aikaa.
-- Ja tämä pimeys?
-- Se pitää piilossa meidän valmistuksiamme ja hälvenee, kun ne ovat
selvillä. Pitäkää aseet saatavilla. Kenties tarvitaan laukauksia. Ja
niitähän saadaan karbiinista yksi, kahdesta pyssystä neljä, kahdesta
revolverista kaksitoista, yhteensä seitsemäntoista laukausta
neljänneksen minutin kuluessa. Mahdollista sekin, että tämä jyrinä on
tarpeetonta. Oletteko valmiit?
-- Valmiit ollaan, -- vastasi Joe.
Säkit pantiin laidalle, aseet kuntoon.
-- Hyvä on, -- sanoi tohtori. -- Pitäkää nyt tarkka vaari. Joen tulee
heittää pohjalasti ja Dickin tehtävänä on nostaa vanki gondoliin, mutta
ei saa tehdä mitään, ennenkuin minä annan käskyn. Joe, mene päästämään
ankkuri ja nouse nopeasti gondoliin.
Joe laskeutui köyttä myöten ja palasi muutaman silmänräpäyksen perästä.
_Victoria_ leijui jälleen vapaana ilmassa, melkein yhdessä kohdin.
Sillä välin tarkasti tohtori seoksen arkun ja huomasi siinä olevan
riittävissä määrin kaasua hormin tulta varten, jotenka Bunsenin
pattereita ei tarvitse käyttää pitkään aikaan veden hajoittamiseksi.
Hän irroitti molemmat johtolangat, huolellisesti eristetyt, otti
vihdoin matkalaukustansa kaksi teräväpäisiksi vuoltua hiilenpalasta ja
kiinnitti ne johtolankain päihin.
Käsittämättä mitään ja sanaakaan sanomatta katselivat toiset häntä.
Valmistukset päätettyänsä, tohtori astui keskelle gondolia, otti
hiilenpalaset käteensä, yhden kumpaankin, ja pani kärjet vastakkain.
Silloin syntyi räikeä ja häikäisevän kirkas valo hiilenkärkien väliin;
suunnaton sähkövalo-kimppu mursi sanan täydessä merkityksessä yön
pimeyden.
-- Voi, tohtori!... -- yritti Joe huutamaan.
-- Ei sanaakaan! -- virkkoi Fergusson.