Hirmumyrskyn oireita. -- Kuun maa. -- Afrikan mantereen tulevaisuus.
-- Viimeisten päiväin kone. -- Maisema auringon laskun aikaan. --
Kasvi- ja eläinkunta. -- Hirmumyrsky. -- Tulivyöhyke. -- Tähtitaivas.
-- Sellaista se on, -- virkkoi Joe, -- kun luvatta ottaa ollakseen Kuun
poikia! Tuo kiertolainen tuolla oli saattaa meidät koko pahaan
piehkmään. Eihän vaan liene, tohtori hyvä, se teidän lääkäritaitonne
joutunut jollain viisiä häpeään?
-- Niin vainenkin, -- jatkoi metsästäjä, -- millainen mies se Kazehin
suittani oli?
-- Vanha, puolikuollut juoppo, -- vastasi tohtori. -- Vahinko ei ole
suuri, vaikka mies kuoleekin. Mutta sen opin tästä nyt saimme, että
kunnia on maailmassa hyvin huojuvaa laatua, ja ett'ei sen makuun ole
kovinkaan pyrkiminen.
-- Sitä hullumpaa! -- arveli Joe. -- Minusta se oli hyvinkin lystiä.
Muut mua kumartavat! Ja minä olen muitten epäjumalana ihan mieltäni
myöten! Mutta minkäs sille tekee! Kuu nousi ja kovin nousikin
punaisena, ja se tietää sitä, että se oli äissään.
Näitten ja samanlaisten puhelujen aikana, jolloin Joe tutkiskeli tätä
öisen taivaan valoa ihan uudelta kannalta, alkoi pohjoiselle taivaalle
kokoontua paksuja pilviä, raskaita, pahaenteisiä. Navakka tuuli
kiidätti _Victoriaa_ pohjoiskoillista kohti 150 metrin korkeudessa
maasta. Yläpuolella oli ilma kirkas, mutta tuntui raskaalta.
Pallon asema oli kello kahdeksan maissa illalla 32° 40' itäistä
pituutta ja 4° 17' eteläistä leveyttä. Lähestyvän myrskyn vaikutuksen
alaiset ilmavirrat kuljettivat sitä 65 kilometrin vauhdilla tunnissa.
Heidän allansa kiiti Mfuton aaltomaisia, hedelmällisiä tasankoja.
Ihmeteltävä näky.
-- Olemme keskellä Kuun maita, -- sanoi tohtori Fergusson, -- ja tämän
nimensä nämä seudut saivat jo muinaisuudessa, siitä syystä kaiketikin,
että täällä on kaikkina aikoina kumarrettu kuuta. Tämä on todellakin
verratonta seutua, ja sen rehevämpää kasvullisuutta tuskin tapaa
missään.
-- Jos tätä tällaista olisi Lontoon ympäristöillä, -- virkkoi Joe, --
niin ei se olisi luonnollista, vaikka vallan hauskaa silti. Miksikähän
noin paljon hyvää lienee annettukaan näille raakalaisille?
-- Ja kukapas osaa sanoa, -- vastasi tohtori, -- ett'ei tämä maa vielä
joskus ole sivistyksen keskustana? Tulevaisuuden kansat kenties
siirtyvät tänne silloin kuin Europpa ei enää kykene elättämään
asukkaitansa.
-- Luuletko niin? -- kysyi Kennedy.
-- Luulen kyllä, ystävä hyvä. Katsele tapausten kulkua; ota lukuun
kansain perättäiset vaellukset, niin tulet samaan päätökseen kuin minä.
Aasia oli maailman ensimmäinen ravitsija, eikö niin? Pitkän ajan,
kukaties neljäntuhannen vuoden, kuluessa se tekee työtä, höystyy,
tuottaa, ja sitten, kun kiviä vain enää kantavat ne kedot, joissa
Homeron kultaiset vainiot lainehtivat, silloin lapset hylkäävät emonsa
lakastuneen, kuihtuneen sylin. Sinä näet heidän rientävän Europpaan,
nuoreen, voimalliseen maahan, joka ruokkii heitä parisen tuhatta
vuotta. Mutta senkin hedelmällisyys alkaa kuihtua, sen tuotantovoimat
vähenevät päivästä päivään; nuo uudet ruttotaudit, jotka vuonna
vuotuisaan rasittavat maanhedelmää, katovuodet, riittämätön kasvuvoima,
-- kaikki tämä tietää heikkenevää elinkykyä, lähestyvää nääntymistä.
Nytkin jo näkee kansain rientävän Amerikan uhkuville rinnoille, kuni
kuivumattomille lähteille, jotka eivät vielä olekaan kuivuneet. Mutta
vuoroansa vanhenee tämä uusikin mannermaa. Sen neitseelliset metsät on
teollisuuden kirves kaatava maahan; sen maaperä laihtuu, sillä ylen
määrin siltä on vaadittu, ja ylen määrin se on tuottanutkin; siellä,
missä pelto antoi vuodessa kaksi satoa, siellä siitä suurilla
ponnistuksilla enää tuskin yhdenkään saa. Silloin on Afrika uusille
ihmisroduille aukaiseva aarteensa, joita vuosisatain kuluessa on sen
syliin kasaantunut. Nämä muukalaisille niin epäterveelliset ilmastot
puhdistuvat ojituksen ja viljelyksen vaikutuksesta: sen hajallaan
olevat vesistöt yhtyvät laajoiksi kulkuväyliksi. Ja tästä maasta, jonka
ylitse me nyt kiidämme, joka on hedelmällisempää, rikkaampaa,
elinvoimaisempaa kuin muut, on tuleva joku suuri valtakunta, jossa
tehdään keksintöjä, vielä ihmeellisempiä kuin höyry ja sähkö.
-- Jaa-a! -- arveli Joe, -- sitä olis hauska nähdä!
-- Nousit liian varhain, poikaseni.
-- Sitä paitsi, -- virkkoi Kennedy, -- kyllä vainenkin se on oleva
ikävä aikakausi, jolloin teollisuus on kiskonut kaikki omaksi edukseen!
Ihmiskunta keksii keksimistään koneita, kunnes koneet tuhoavat sen
itsensä. Olen aina mielessäni kuvaillut, että maailman loppu tapahtuu
sinä päivänä, jolloin suunnattoman suuri kattila, kuumennettuna kolmen
miljardin atmosferin painolle, räjäyttää rikki koko maanpallon!
-- Ja siihen minä lisään, -- sanoi Joe, -- ett'ei Amerikkalaiset
suinkaan ole viimeisiä moisen masinan teossa!
-- Saattaa olla, -- vastasi tohtori. -- Nehän ovat suuria
kattilamestareita. Mutta jättäkäämme jo tällaiset keskustelut ja
tyytykäämme ihailemaan tätä Kuun maata, koska meidän on suotu katsella
sitä.
Aurinko heitti nyt viimeisiä säteitään kasaantuneitten pilvien alta,
kultaan pukien pienimmätkin kohokohdat maanpinnalla: jättiläismäiset
puut, korkeat pensaat, sammalet maan tasalla, -- kaikki sai osansa
tästä valovuosta; aaltomainen maanpinta kohosi siellä täällä pieniksi
suippopäisiksi kukkuloiksi; taivaanranta oli aivan vuoreton; rikeiköt,
läpitunkemattomat pensastot, okaiset dshunglit muodostivat
loppumattoman pitkiä aitoja, jakaen maan moniin kylän-alueisin:
suunnattomat euforbiat olivat asettuneet niitten ympärille
luonnollisiksi valleiksi.
Kotvasen kuluttua tuli näkyviin Malagazari, suurin Tanganajika järveen
laskeva virta, käärmeillen laajain, vihantain ketojen poikki ja
vastaan-ottaen monilukuisia puroja, joita oli syntynyt tulvain aikana,
tai joita läksi saviperäiseen maahan kaivetuista lammikoista.
Yläpuolelta katsottuina ne näyttivät koskiverkolta, joka oli levinnyt
yli koko läntisen osan seutua.
Kyttyräselkäisiä eläimiä käveli sakeilla nurmikoilla, välisti
kokonaan kadoten pitkään ruohoon. Raikastuoksuiset metsät näyttivät
jättiläismäisiltä kukkavihkoilta, mutta näihin kukkavihkoihin kätkeytyi
jalopeuroja, leopardeja, hyenoja, tiikereitä suojaan päivän viimeisiltä
helteiltä. Välisti huojutteli viidakko latvojaan: norsu kulki siellä,
ja paukahdellen puut katkeilivat sen hampaitten nykiminä.
-- Mikä metsästysmaa! -- huudahti Kennedy innoissaan; -- työnnä kuula
metsään ihan umpimähkään: aina se arvoisensa otuksen löytää. Eikö
sopisi hiukan yrittää?
-- Ei sovi, ystäväni Dick; yö lähenee, pelottava yö; rajumyrskyn se tuo
mukanaan. Rajumyrskyt ovat hirvittäviä näissä seuduin, missä maaperä on
kuin suunnaton sähköpatteri.
-- Se on aivan totta, tohtori, -- virkkoi Joe. -- Helle on ihan
tukauttava, tuulta ei ensinkään; sen tuntee, että jotain on tulossa.
-- Ilma on sähköä täynnä, -- vastasi tohtori. -- Jok'ainoa elävä on
herkkä tällaiselle säälle, joka käy elementtien taistelun edellä, ja
minun täytyy tunnustaa, ett'en ole tätä milloinkaan tuntenut niin
suurissa määrin kuin nyt.
-- No niin, -- sanoi metsästäjä; -- eikös siinä tapauksessa olisi paras
laskeutua maahan?
-- Päinvastoin, Dick; minun mielestäni on edullisempi kohota
korkeammalle. Pelkään vaan, ett'ei nämä risteilevät ilmavirrat veisi
minua syrjään.
-- Aiotko siis poiketa siitä suunnasta, joka meillä on ollut rannasta
saakka?
-- Jos suinkin kävisi mahdolliseksi, -- vastasi Fergusson, -- niin
siirtyisin pohjoisemmaksi seitsemän, kahdeksan astetta; koettaisin
päästä sille leveydelle, jossa otaksutaan Niilin lähteiden olevan.
Kenties saamme nähdä jälkiä kapteeni Speken retkikunnasta tai vaikkapa
Heuglinin karavaanistakin. Jos laskuni pitävät ryhtiä, on meidän
asemamme nyt 32° 40' itäistä pituutta, ja mieleni tekisi nousta
päiväntasaajan toiselle puolelle.
-- Katsos! -- huudahti Kennedy, keskeyttäen ystäväänsä, -- katsos noita
virtahepoja, jotka kömpivät lammista; mikä paljous tuoretta lihaa! Ja
katsos noita krokodiilejä, jotka kohisten haukkovat ilmaa!
-- Tukehtuuhan ne! -- virkkoi Joe. -- Kyllä tämä sittenkin on nättiä
kulkua... Palttua annetaan vaan moisille inhottaville maan
matelijoille! Tohtori! Mr Kennedy! Katsokaas tuota laumaa, joka kulkee
yhdessä mykkyrässä! On niitä ainakin kaksi sataa. Ne on susia, ne!
-- Ei, Joe, vaan kesyttömiä koiria, kuuluisata rotua. Ne eivät pelkää
käydä jalopeurankaan kimppuun. Tuommoinen lauma on kauheinta, mitä
matkustaja saattaa kohdata, sillä silloin hän on silmänräpäyksessä
palasina.
-- Jassoo! No sitten ei vainkaan Joe lähde niille koppaa kuonoon
sitomaan, -- arveli Joe. -- Mutta jos niillä kerran on semmoinen tapa
ja maneeri, niin ei siitä pidä pahaakaan tykätä.
Luonto hiljeni hiljenemistään myrskyn lähestyessä. Tuntui kuin olisi
ilma saennut eikä enää jaksaisi ääntä kantaa; näytti kuin se olisi
vanulla vuorattu ja pehmeillä tapeteilla verhottu sali, joka on
menettänyt kaiken kaikuvaisuutensa. Pikkulinnut lymysivät tuuheisin
puihin. Suuren mullistuksen oireita kaikki.
Kello yhdeksän aikaan illalla oli _Victoria_ liikkumatta Msenen
kohdalla, joka oli laaja kylä, vaikka sitä pimeässä tuskin erottikaan.
Välisti joku eksynyt säde sattui synkkään veteen, luoden näkyviin
säännöllisesti kaivetuita kanavia. Metsän rinteessä saattoi ilmetä
tummia ja liikkumattomia palmuja, tamarindeja, sykomoreja ja
suunnattomia euforbioita.
-- Ihan tässä tukehtuu, -- virkkoi Skotlantilainen, koettaen saada
keuhkojensa täydeltä tätä kuumuuden ohentamaa ilmaa. -- Emmehän me enää
liikukaan. Eikö laskeuta maahan?
-- Entäs myrsky? -- sanoi tohtori jotenkin levotonna.
-- Jos pelkäät joutuvamme tuuliajolle, niin tokkohan tässä muu on
edessä?
-- Kenties ei myrsky tän'yönä vielä puhkeakaan. Pilvet ovat hyvin
korkealla.
-- Siinäpä juuri syy, mikä tekee laskeutumisen arveluttavaksi. Meidän
pitäisi nousta hyvin korkealle, niin ett'ei maata näykään, ja olla koko
yö epätiedossa, liikutaanko ja minne päin.
-- Päätä, hyvä ystävä, mitä teet; meillä on kiire käsissä.
-- Että sen tuulenkin nyt piti tyyntyä! -- arveli Joe. -- Se ois vienyt
meidät kauas myrskyn käsistä.
-- Niin kyllä, hyvät ystävät, sillä pilvissä meillä suurin vaara.
Niissä on vastakkaisia virtoja, jotka saattavat temmata meidät
pyörteisinsä, ja salamoita, jotka saattaisivat sytyttää pallon.
Toiselta puolen, jos heitettäisi ankkuri johonkin puunlatvaan,
saattaisi tuulenpuuska paiskata meidät maahan.
-- Mitäs me siis teemme?
-- Täytyy pidättää _Victoriaa_ maan ja taivaan uhkaamain vaarain
keskivaiheilla. Meillä on vettä tarpeeksi hormin syöttämistä varten, ja
pohjalasti on vielä koskematta. Tarpeen tullessa minä ryhdyn niihin.
-- Valvotaan yhdessä, -- virkkoi metsämies.
-- Ei, hyvät ystävät; kattakaa ruokatavarat ja käykää maata; minä
herätän teidät, jos tarvis vaatii.
-- Mutta, tohtori, eiköhän olisi parasta, kun te itse kävisitte
levolle, kosk'ei tässä vielä mitään vaaraa ole?
-- Ei; kiitos vaan, poikaseni. Parempi on, että minä olen valveilla. Me
olemme nyt yhdessä kohdin, ja ellei ilmassa mitään muutosta tule, niin
olemme huomenna aivan samalla paikalla.
-- Hyvää yötä sitten, tohtori.
-- Hyvää yötä, jos hyväksi hyvennee.
Kennedy ja Joe kietoutuivat peitteisinsä. Tohtori jäi yksinään
valvomaan avaruudessa.
Pilvijoukot ne sillä välin laskeusivat huomaamatta alemmas. Alkoi lyödä
yhä pimeämmäksi. Musta kupu painui maanpallon ylitse, ikäänkuin
runnellakseen sen kokonansa. Äkkiä välähti pimeydestä räikeä salama,
viiltäen ilmojen kautta, eikä ennättänyt se vielä sammua, niin täräytti
kauhea pamaus taivaan avaruudet.
-- Ylös! -- huusi Fergusson.
Toiset heräsivät tähän kauheaan jyrinään ja olivat valmiita.
-- Laskeutuuko pallo?
-- Ei; se ei kestäisi siellä. Meidän täytyy kohota, ennenkuin pilvet
tihenevät vedeksi ja tuuli pääsee valloilleen.
Ja hän pani horminsa toimimaan voimakkaasti.
Myrskyjen synty tropillisissa seuduissa on yhtä rajua kuin niitten
voimakin. Toinen salama repäisi taivaan ja sitä seurasi välittömästi
parikymmentä samallaista. Taivas oli kirjavanaan sähköliekeistä, jotka
välähtelivät paksujen sadepisarain alla.
-- Myöhästyimme, -- virkkoi tohtori. -- Nyt meidän täytyy kulkea
tulivyöhykkeen läpi pallolla, joka on täynnä syttyvää ainetta.
-- Maahan! maahan! -- toisti jälleen Kennedy.
-- Salaman iskun mahdollisuus on oleva melkein yhtä suuri, ja maassa
piankin puitten oksat repisivät pallon rikki.
-- Jo noustaan, tohtori!
-- Nopeammin, vielä nopeammin! Ekvatoriaalimyrskyjen aikana ei näissä
tienoin Afrikaa ole harvinaista lukea 20-30 salamaa minutissa. Taivas
on sanan täydessä merkityksessä ylt'yleensä tulessa, ja jyrinää kuuluu
myötäänsä.
Tuuli alkoi pauhata kauhealla raivolla tässä kuumentuneessa ilmassa. Se
kieputti hehkuvia pilviä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että suunnattomasta
ventilistä puhaltaa ilmaa tähän tulipaloon.
Tohtori Fergusson piti hormiansa täydessä voimassa. Kaasu oheni, ja
pallo kohosi. Polvillaan keskellä gondolia piteli Kennedy kiinni teltan
liepeistä. Pallo pyöri ja kieppui niin, että matkustajat tunsivat
päätänsä pyörryttävän, joka hetki peljäten pahinta. Pallon verhoon
ilmaantui syviä kuoppia, joihin tuuli hyökkäili vimmatulla voimalla,
painaen palloa niin, että tafta vonkui sen kynsissä. Kovan pauhinan
perästä alkoi rankka raesade piestä _Victoriaa._ Tämä nousi vaan
nousemistaan, tulisten salamain myötäänsä nuoleskellessa sen pintaa; se
oli täydessä tulessa.
-- Jumala armahtakoon meitä! -- lausui tohtori Fergusson. -- Me olemme
nyt Hänen kädessänsä. Hän yksin voi auttaa meitä. Olkaamme valmiit
kohtaamaan mitä hyvänsä, tulipalonkin. Kenties putoaminen ei ole oleva
huimaa.
Tohtorin ääntä kumppalit tuskin kuulivatkaan, mutta he näkivät hänen
tyynen olentonsa salamain valossa. Hän tarkasteli Pyhän Elian
fosforoivia tulia pallon verkossa. Tämä huojui ja heittelihe, mutta
nousi yhä korkeammalle. Neljännestunnin kuluttua se oli noussut
raivoavan pilvivyöhykkeen yläpuolelle; sähkö-ilmiöt löivät nyt
leikkejänsä alapuolella, niinkuin suunnaton ilotulitus-kruunu, joka oli
sidottu gondoliin.
Siinä yksi suurenmoisimpia näkyjä, mitä luonto saattaa ihmiselle
tarjota. Alhaalla myrsky, ylhäällä taivas tähtikirkas, tyyni, äänetön,
kylmä, ja kuu heittämässä levollisia säteitänsä noihin vimmastuneisin
pilviin.
Tohtori Fergusson katsoi barometriinsä: se osoitti 3600 m korkeutta.
Kello oli nyt yksitoista illalla.
-- Jumalan kiitos! -- sanoi hän; -- nyt ei vaaraa enää ensinkään. Nyt
vaan koetamme pysytellä yhtä korkealla.
-- Se oli kamalaa, -- virkkoi Kennedy.
-- Niin, niin, -- arveli Joe; -- mutta olihan siitä vaihetustakin
matkan varrella, enkä minä yhtään kadu, että sain nähdä myrskyn
korkeammalta kannalta. Se oli somaa!