Kazeh. -- Meluisat markkinat. -- _Victorian_ ilmauminen. -- Wangangat.
-- Kuun pojat. -- Tohtorin kävelyretki. -- Väestö. -- Kuninkaallinen
tembe. -- Sulttanin vaimot. -- Kuninkaallinen päihtymys. -- Joeta
kumarretaan. -- Mitenkä kuussa tanssitaan. -- Käännös. -- Kaksi kuuta
taivaalla. -- Jumalien suuruuden epävarmuus.
Kazeh, tärkeä paikka Keski-Afrikassa, ei ole mikään kaupunki.
Sielläpäin ei kaupunkeja sanan täydessä merkityksessä olekaan. Kazeh ei
sekään ole kuin suuri joukko laajoja painanteita. Siellä sijaitsee
majoja, orjain mökkejä, ja niitten välissä pieniä pihoja ja
huolellisesti viljeltyjä puistoja. Ihastuttavassa rehevyydessä siellä
kasvaa sipuleja, batateja, munaomenia, kurpitseja, champignoneja.
Unjamvezy on nimenomaa Kuun maata, Afrikan hedelmällinen ja ihana
yrttitarha. Sen keskellä on Unjanembe, herttainen seutu, jossa työtöntä
elämää viettävät muutamat Omani perheet, Arabialaisia puhtainta rotua.
He ovat pitkin aikoja käyneet kauppaa Afrikan sisäosissa ja Arabiassa
gummilla, norsunluulla, kattunoilla ja orjilla. Heidän karavaaninsa
ovat kulkeneet ristiin rastiin näissä päiväntasaajan seuduissa, tuoden
vieläkin merenrannoilta ylellisyys- ja korutavaroita näille rikkaille
kauppiaille, jotka vaimojensa ja orjiensa keskuudessa viettävät tässä
ihanassa maassa peräti rauhallista, huoletonta elämää, myötäänsä
pitkällään, naurellen, poltellen tai maaten.
Näitten painanteiden ympärillä on monilukuisia maan-asukasten majoja,
laajoja kauppatoreja, hamppu- ja daturavainioita, upeita puita,
viileitä siimeistöjä, -- siinä Kazeh.
Siellä on karavaanien yleinen yhtymäkohta. Sinne niitä tulee etelästä,
kuljettaen orjia ja norsunluuta; samoin lännestä, kuormissaan pumpulia
ja lasitavaroita maan-asukkaille Suurten Järvien rannoilla.
Toreilla vallitsee alituinen häärinä, sanomaton melu ja pauhu:
kantajain huutoja, rumpujen pärinää, pillien papatusta, muulien
mölinää, aasien hirnuntaa, naisten lauluja, lasten kirkunaa, jemadarin,
karavaanin päällysmiehen, kepin-iskuja, jotka lyövät tahtia tässä
paimen-symfoniassa.
Siellä levittelekse hujan hajan, jopa miellyttävässäkin
epäjärjestyksessä räikeänvärisiä kankaita, lasihelmiä, norsunluita,
sarvikuonon hampaita, haikalan hampaita, mettä, tupakkaa, pumpulia;
siellä käydään peräti kummallista kauppaa, jossa kukin esine saa hintaa
sitä myöten, mitenkä se ostajan mielihalua kiihottaa.
Äkkiä koko tämä liike ja hälinä taukosi. _Victoria_ näkyi yläilmoissa.
Majesteetillisesti se siellä leijui, laskeutuen yhä alemmas, alati
pysyen pystysuorassa suunnassa. Miehet, naiset, lapset, orjat,
kauppiaat, Arabialaiset ja Neekerit, -- kaikki katosivat tembeihin
(kartanoihin) ja mökkeihin.
-- Rakas ystävä Samuel! -- virkkoi Kennedy, -- jos me yhä edelleen
saamme aikaan tällaista, niin tuskin meiltä tulee solmituksi
kauppaliittoja tämän väen kanssa.
-- Ja tässähän, -- arveli Joe, -- tässähän olis kaupat hyvin selvät.
Laskis maahan, ottais kaikkein kalliimpia tavaroita ja antais palttua
kauppamiehille. Yks kaks olis rikas mies.
-- No niin! -- sanoi tohtori. -- Tuo väki tuolla säikähti ensi hätään,
mutta joko taikausko tai uteliaisuus tuo heidät kyllä takaisin.
-- Luuletteko niin, tohtori?
-- Saadaanpa nähdä. Mutta varovaisinta on, ett'emme tule heitä liian
lähelle. _Victorialla_ ei ole panssaria yllään, eikä se niinmuodoin ole
turvassa luodeilta eikä nuolilta.
-- Aiotko kumminkin, hyvä ystävä, ryhtyä keskusteluihin näitten
Afrikalaisten kanssa?
-- Jos käy laatuun, niin miks'ei? -- vastasi tohtori. -- Kazehissa
oleskelee varmaankin arabialaisia kauppiaita, jotka eivät ole pelkkiä
villejä, kaikkea sivistystä vailla. Burton ja Speke muistaakseni
ylistävät tämän kaupungin asukasten vieraanvaraisuutta. Sopisihan
yrittää.
Laskeuttuaan vähitellen yhä lähemmäs maata, kiinnitti _Victoria_
ankkurinsa puun latvaan lähellä toria.
Sillä hetkellä tuli koko väestö näkyviin piilopaikoistansa; varovasti
väjyileviä päitä pisti esiin kaikilta puolin. Useampia "wagangoja",
joiksi paikkakunnan velhoja sanotaan, astui rohkeasti esiin. He
kantoivat erityisinä tunnusmerkkeinä suippopäisiä simpukoita, joista
heidät oli helppo tuntea. Vyöllä oli heillä pieniä kurpitsipulloja,
täynnä rasvaa ja kaikenlaisia taikakaluja, -- kaikki tuo epäsiistiä,
niinkuin opinmiehillä konsanaankin.
Vähitellen kerääntyi joukkoa heidän kummallekin puolelleen, vaimot ja
lapset piirittivät heidät, rummut pärisivät kuin henkensä edestä, ja
kädet kurottautuivat taivasta kohti.
-- Siten on heillä tapana pyytää hartaasti, -- sanoi tohtori Fergusson.
-- Ellen erehdy, on meillä varsin tärkeä tehtävä suoritettavana.
-- Ottakaa te se suoritettavaksenne tohtori, -- virkkoi Joe.
-- Pianpa taitavat, poikaseni, tehdä sinustakin jumalan.
-- Olkoon menneeksi, tohtori; suitsutuksesta minä tykkään hyvin paljon.
Samassa yksi velhoista, joku "Mjanga", viittasi kädellään, ja koko melu
vaikeni heti kohta. Hän lausui muutamia sanoja matkamiehille, mutta
aivan oudolla kielellä.
Tohtori Fergusson, ymmärtämättä hänen puhettaan, heitti hänelle
umpimähkään muutamia arabialaisia sanoja, ja heti hänelle vastattiin
samalla kielellä.
Puhuja puhkesi nyt kukitettuun, korvaa hivelevään sanatulvaan. Tohtori
sai pian selvän, että _Victoriaa_ pidetään suorastaan taivaan kuuna
omassa personassaan ja luullaan tämän suloisen jumalattaren suvainneen
lähestyä kaupunkia kolmen poikansa kanssa, eikä ole moista kunniata
tämä auringon lempimä maa ikipäivinä unohtava.
Tohtori vastasi suurella arvokkaisuudella, että Kuulla on tapana kerran
tuhannessa vuodessa tehdä valtakunnassansa kiertomatka, tuntien
itsessänsä tarpeen lähemmältä näyttäytyä kumartajillensa, ja pyysi,
ett'eivät he pelkäisi väärinkäyttävänsä Kuun jumalaista läsnäoloa, vaan
rohkeasti ilmoittaisivat tarpeensa ja toivomuksensa hänelle.
Velho puolestansa julisti, että sulttani, "Mvani", joka oli sairastanut
monta ajast'aikaa, oli rukoillut taivasta avukseen ja kehoittaa nyt
Kuun poikia saapumaan luoksensa.
Tohtori ilmoitti nämä kutsut kumppaleilleen.
-- Ja sinä lähdet tuon neekerikuninkaan luokse? -- kysyi metsästäjä.
-- Tietysti. Nuo ihmiset näkyvät olevan sävyisällä tuulella, ilma on
tyyni, ei tuulen henkäystäkään; _Victorialla_ ei ole vähintäkään
vaaraa.
-- Mutta mitäs sinä aiot tehdä?
-- Ole huoleti, Dick; otan mukaani hiukan rohtoja. Niillä kyllä
selviän.
Kääntyen sitten väkijoukon puoleen, hän lausui:
-- Kuu on, säälien Unjamvezin lasten rakastettua ruhtinasta, uskonut
meille hänen parantamisensa. Valmistautukoon vastaan-ottamaan meitä!
Huudot, laulut, ilon-osoitukset kajahtivat entistä äänekkäämpinä, ja
koko tämä suunnaton muurahaispesä mustia päitä läksi liikkeelle.
-- Hyvät ystävät, -- puhui tohtori seuralaisilleen, -- meidän on oltava
varoillamme. Mahdollista on, että meidän täytyy lähteä matkaan hyvin
äkisti. Dick jääköön gondoliin ja pitäköön hormin avulla nousuvoimaa
pallossa tarpeeksi korkealla. Ankkuri on lujasti kiinni; siltä puolen
ei mitään pelkäämistä. Minä astun maahan. Joe seuratkoon minua, mutta
jääköön nuoraportaitten juurelle.
-- Mitenkä? Yksinäsikö lähdet tuon murjaanin luokse? -- kysäisi
Kennedy.
-- Mitenkä, tohtori? -- huudahti Joe. -- Ettekö ota minua mukaan
perille asti?
-- En; minä lähden yksin. Nämä ihmiset luulevat suuren jumalattaren,
Kuun, tulleen terveisille heidän luoksensa; minulla on taikausko
suojanani. Älkää siis olko yhtään huolissanne, vaan pysykää kumpikin
paikallanne, niinkuin olen määrännyt.
-- Koskas niin tahdot... -- virkkoi metsästäjä.
-- Pidä huolta kaasun ohennuksesta.
-- Pidän kyllä.
Yhä kovemmin huusivat mustat. He vaativat innokkaasti taivahisten apua.
-- Kas, kas! -- virkkoi Joe. -- Minun mielestäni he ovat hiukan
vaativia armasta Kuutaan ja hänen poikiansa kohtaan.
Tohtori otti mukaansa matka-aptekkinsa ja astui maahan, Joe edellään.
Viimeksi mainittu, ankaran ja vakavan näköisenä, niinkuin asianmukaista
oli, istahti nuoraportaitten juureen, jalat ristissä allaan, oikein
arabialaiseen tapaan, ja yksi osa väkijoukosta asettui kunnioittavaan
piiriin hänen ympärillensä.
Sillä välin astui tohtori Fergusson, soittimien raikuessa ja
uskonnollisten tanssijain seuraamana, verkalleen "kuninkaallista
tembeä" kohti, joka oli jotenkin kaukana kaupungista. Kello oli lähes
kolme, ja aurinko paistoi täydeltä terältä: eihän se saattanut olla
vähemmällä tällaisessa tilaisuudessa.
Arvokkaasti astui tohtori. "Wangangat" kulkivat hänen ympärillään,
pidätellen väkeä tunkeumasta liian lähelle.
Kolme neljännestuntia kuljettuansa siimekkäitä polkuja myöten, keskellä
tropillisen kasvullisuuden upeata rehevyyttä, tämä kiihkoisa joukko
saapui sulttanin palatsille, joka oli neliömäinen rakennus, nimeltä
Ititenja, ja sijaitsi mäen rinteellä. Rakennuksesta ulkoni jokin
verandan tapainen, olkikattoinen ja pylväitten nojassa, joissa pyrki
näkymään jonkinlaisia leikkaustenkin yrityksiä. Punertavat savijuovat
koristivat seiniä, koettaen kuvata ihmisiä ja käärmeitä, jälkimmäiset
tietysti näköisempiä kuin edelliset. Tämän asunnon katto ei ollut
välittömästi kiinni seinissä, vaan päästi tuulen puhaltelemaan vapaasti
sisään. Ikkunoita ei ollut; oli yksi oven pahainen vaan.
Tohtorin ottivat vastaan suurilla kunnian-osoituksilla henkivartijat ja
suosikit, Vanjamvezin kaunista rotua, Keski-Afrikan kansain puhdasta
tyypiä, lujaa, tervettä väkeä. Hivukset valuivat olkapäille useammissa
pienissä palmikoissa; posket oli kirjattu mustilla tai sinisillä
piirteillä ohimoilta suuhun saakka. Inhottavasti levitetyissä korvissa
riippui puisia kiekkoja ja gummisia laattoja. Puvut olivat heillä
räikeänvärisistä kankaista. Sotamiehillä oli aseina keihäitä, jousia,
euforbian mehussa myrkytettyjä väkänuolia, hukareita, pitkiä
sahalaitaisia sapeleita ja pieniä tapparoita.
Tohtori astui palatsiin. Sulttanin sairaudesta huolimatta, vallitsi
siellä oikein pakanallinen pauhu. Hän huomasi portin kamanassa jäniksen
häntiä ja zebran harjoja, ripustettuja taikakaluiksi. Joukko hänen
majesteetinsa vaimoja otti hänet vastaan, ja sulosointuisia säveleitä
heläytteli "upatu" niminen, kymbalin tapainen soitin, vaskikattila
pohjana, ja kovasti kumahteli "kilindo", muuan puoltatoista metriä
korkea, puun runkoon koverrettu rumpu, jota kaksi taiteilijaa kolhi
nyrkeillään olkansa takaa.
Suurin osa näitä vaimoja olivat kauniita naisia. Naurellen he polttivat
tupakkaa ja merileviä pitkissä, mustissa piipuissa. He näyttivät
solakkaruumiisilta pitkissä, aistikkaissa puvuissaan, vyötäisillään
kurpitsin syistä kudotut lyhyet hameet. Kuusi heistä olivat yhtä
iloiset kuin muutkin, vaikka seisoivatkin syrjässä, määrättyinä julman
veriuhrin esineiksi. Sulttanin kuoltua heidät haudataan eläviltä hänen
viereensä, apulaisiksi hänelle iäisen yksinäisyyden pitkinä päivinä.
Tohtori Fergusson katsahti pikaisesti kaikkeen tähän ja astui aivan
kuninkaan vuoteen ääreen. Siinä virui noin neljänkymmenen vuoden
ikäinen, kaikenlaisista mässäyksistä kerrassaan murtunut mies, aivan
toivottomassa tilassa. Hänen tautinsa, jota oli kestänyt vuosikausia,
ei ollut muuta kuin kestävää päihtymystä. Tämä kuninkaallinen juoppo
oli melkein tajutonna, eikä kaiken maailmankaan ammoniakit olisi enää
saaneet häntä pystyyn.
Suosikit ja vaimot olivat tämän juhlallisen vierailun aikana
kumarruksissa polvillaan. Muutamilla pisaroilla väkevää elvytintä sai
tohtori tämän nääntyneen ruumiin hetkeksi toipumaan. Suittani, jossa ei
useampaan hetkeen ollut näkynyt elon merkkiäkään, liikahti hiukan, ja
tämä elpymisen oire nostatti uusia riemuhuutoja lääkärin kunniaksi.
Mutta tämä oli jo saanut tarpeekseen. Hän käski nopealla
kädenliikkeellä kunnioittajansa peräytymään ja läksi palatsista ulos,
suunnaten kulkunsa _Victoriaa_ kohti. Kello oli silloin kuusi illalla.
Joe oli sillä välin tyyneesti odotellut isäntäänsä nuoraportaitten
juurella. Väkijoukko osoitti hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja sen
hän otti vastaan, niinkuin oikean Kuun pojan tulee ja sopii.
Taivahiseksi olennoksi oli hän sentään varsin kelpo miehen näköinen, ei
yhtään ylpeä, jopa ystävällinenkin nuoria afrikattaria kohtaan, jotka
eivät väsyneet häntä katselemasta. Sitä paitsi hän haasteli heille
varsin miellyttävästi.
-- Kumartakaa minua vaan, arvoisat neidet, kumartakaa vaan; minua on
koko kelpo poika, vaikk'olenkin jumalattaren lapsia.
Hänelle kannettiin sovintouhreja, joita tavallisesti säilytetään
"mzimu" nimisissä epäjumalan temppeleissä. Nämä uhrit olivat ohran
tähkiä ja pombe nimistä juomaa. Joe katsoi velvollisuudeksensa maistaa
tätä väkevän oluen tapaista nestettä, mutta vaikka hänen kulkkunsa oli
kyllä karaistu viinillä ja whiskylla, niin tätä se ei ottanut
sietääkseen. Hän irvisti surkeasti, mutta läsnäolijat käsittivät sen
viehättäväksi hymyksi.
Ja senjälkeen nuoret immet yhdistivät äänensä pitkäveteiseen veisuusen
ja alkoivat vakavaluontoisen tanssin hänen ympärinsä.
-- Jassoo! Herrasväki tanssii kans! No niin; en minä aio velkaa jäädä.
Minäpäs näytän, miten siellä meidän puolella tanssitaan.
Ja hän aloitti huiman karkelon. Hän kieppui ja kyyristihe ja
kuplistihe, hyppi milloin jaloillaan, milloin polvillaan, milloin
käsillään, teki huimia heittoja, heilahti käsittämättömiin asentoihin
ja irvisti aivan armottomasti, antaakseen näille kansakunnille edes
häämeän aavistuksen siitä, mihin viisiin se jumalien tanssi siellä
kuussa käy.
Mutta Afrikalaiset, herkkiä matkimaan kuin apinat, rupesivat heti
jäljittelemään hänen liikkeitään ja hyppyjään ja temppujaan. Eivät
unohtaneet yhtään käden ojennusta, eivät yhtään jalan harppausta. Ja
niin siitä syntyi semmoinen sekamelu ja pauhu ja temmellys, että sitä
on mahdoton suunnilleenkaan kuvata. Ilon ollessa ylimmillään, huomasi
Joe tohtorin.
Tämä astui kiivaasti, ympärillään kirkuva, räyhäävä joukko. Velhot ja
päälliköt näyttivät olevan vimmoissaan. He ympäröivät tohtoria,
ahdistaen ja uhkaillen häntä.
Kummallinen muutos! Mitä lienee tapahtunutkaan! Olikohan sulttani
pahaksi onneksi heittänyt henkensä taivaasta pudonneen lääkärinsä
käsissä?
Kennedy näki asemastaan vaaran, mutta ei voinut käsittää syytä siihen.
Kaasu oli vahvasti ohennettuna; köysi oli kireellään ja pallo valmiina
matkaan milloin hyvänsä.
Tohtori saapui nuoraportaitten luo. Taikauskoinen pelko pidätti vielä
remuavaa joukkoa ryhtymästä väkivaltaisuuksiin häntä kohtaan. Hän
kapusi kiireesti ylös, Joe vikkelänä perässä.
-- Jok'ainoa silmänräpäys on kallis, -- virkkoi tohtori. -- Älä
koetakaan irroittaa ankkuria. Me lyömme köyden poikki. Joudu!
-- Mutta mitäs tämä merkitsee? -- kysyi Joe, nousten gondoliin.
-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Kennedy, karhini kädessä.
-- Katsokaa! -- vastasi tohtori, viitaten taivaanrantaan.
-- Mitäs siellä?.
-- Mitäkö? Kuu!
Ja todellakin: kuu nousi siellä mahtavana, tulipunaisena pallona
tummasta sinestä. Se oli todellakin kuu! Kuu ja -- _Victoria!_
Joko on olemassa kaksi kuuta tahi ovat muukalaiset valhettelijoita,
pettureita, vääriä jumalia!
Näihin mietteisin oli joukko luonnollisestikin tullut. Siitä äkkinäinen
käänne asioissa.
Joelta pääsi väkistenkin leveä nauru. Kazehin väestö, nähdessään
saaliinsa olevan karkaamaisillaan tiehensä, alkoi huutaa ja kirkua.
Jouset ja musketit kohosivat palloa kohti.
Mutta äkkiä yksi velhoista viittasi. Aseet hervahtivat. Hän kiipesi
puuhun, aikoen tarttua ankkuriköyteen kiinni ja vetää koko vehkeen
maahan.
Joe sieppasi kirveen.
-- Joko mä? -- kysyi hän.
-- Malta! -- vastasi tohtori.
-- Mutta tuo neekeri?
-- Kukaties meidän onnistuu pelastaa ankkuri, ja sitä minä tahtoisin.
Katkaista ennättää aina.
Puuhun noustuansa, alkoi velho katkoa oksia, ja siten pääsi ankkuri
irralleen; pallo ponnahti äkkiä ylös ja velho jäi ankkurin haarain
väliin, ja niinpä hän, ratsain tämän uuden-aikaisen orhiin seljässä,
läksi ylä-ilmoihin.
Väkijoukko hämmästyi sanomattomasti, nähdessään yhden wagangoistaan
pyrähtäneen avaruuteen.
-- Eläköön! -- huusi Joe, kun pallo suurella voimalla kiiti ylös.
-- Hyvin hän pysyy, -- virkkoi Kennedy; -- pieni huvimatka ei tee
hänelle haittaa.
-- Joko ma päästän sen alas yhdellä iskulla? -- kysäisi Joe.
-- Hyi sinua! -- vastasi tohtori. -- Lasketaan hänet hiljalleen maahan.
Ja luulenpa, että miehen taikavoima, tällaisen seikkailun perästä,
nousee aivan suunnattomiin hänen aikalaistensa silmissä.
-- Jumalan ne siitä kerrassaan tekaisee! -- arveli Joe.
_Victoria_ oli noussut 300 metrin korkeuteen. Neekeri piteli kauhealla
voimalla köydestä kiinni. Hän ei puhunut mitään; silmät vaan
tuijottivat miehen päässä, pyöreinä kauhusta ja hämmästyksestä.
Hiljainen länsituuli kuljetti palloa kaupungin ylitse. Puolen tunnin
perästä huomasi tohtori oltavan erämaan kohdalla. Silloin hän laimensi
liekkiä, ja pallo laski lähelle maata. Viiden, kuuden metrin päässä
neekeri hyppäsi alas, putosi seisovilleen ja läksi juoksemaan Kazehiin
päin. _Victoria_ kohosi kevenneenä jälleen ylä-ilmoihin.