Toinen puoli kysymyksessä olevasta Porthanin tutkimuksesta oli
erilaisten ilmoitusten arvon tutkiminen, syiden esittäminen puolesta ja
vastaan ja vihdoin näin syntyneen historiallisen kysymyksen lopullinen
ratkaisu. Koko tämä menettely tuodaan esiin itse esityksessä. Siinä
eroaa tämä kritiikki siitä, jota ennen noudatettiin, se kun tyytyi
useimmiten ilmoittamaan tutkimuksen tulokset tahi sen ohella yhden ja
toisen syyn tulokseen, johon oli tultu, mutta ei käsitellyt asiaa
kaikilta puolin julkisesti esityksessä. Toisinaan oli tämä puoli
säästetty väitöstilaisuuteen, jotavastoin itse tutkimuksen tulokset
esitettiin aforismeina tahi teeseinä kuten Bilmarkilla muistutukset
Juustenin kronikkaan.
Tällaiselle tarkastelulle oli Juustenin kronikka epäilemättä sopivin
lähtökohta, se kun oli verrattain luotettava perusta, jolle saattoi
rakentaa. Olisihan Messeniuksen riimikronikka tahi ehkä paremmin
Scondia illustrata myöskin sopinut sellaiseksi. Bilmark oli varustanut
edellisen muistutuksilla, kuten Juustenin kronikankin, mutta oikeastaan
vain alkuosan siitä ja senkin niukasti ja Porthan on selityksissään
Juustenin kronikkaan käsitellyt Messeniuksen ilmoituksia aivan yhtä
paljon kuin Juusteninkin. Jo Benzelius aikoinaan piti tuollaista
yritystä toivottavana.[344] Mutta se olisi ollut liian epävarma perusta
nyt perustettavalle Suomen historialle ja itse teos oli Porthanille
paljon vieraampi kuin Juustenin asiallinen ja lyhyt esitys.
Tämän pohjalla Porthan tarkasteli kaikki saatavissa olevat tiedot ja
arvosteli niitä. Ruotsissa oli Lagerbring tehnyt saman työn Ruotsin
historian alalla kuin Porthan nyt Suomen, ja hänen teoksensa Swea Rikes
Historia oli sen tuloksena. Esityksessään tuli hän usein koskettaneeksi
Suomenkin historiaa, kuitenkin vain lyhyesti, mustaa kirjaa hän ei
tuntenut. Porthan onkin sentähden kritiikissään läheisesti liittynyt
Lagerbringiin, kuitenkin käsitellen laajemmin ja perinpohjaisemmin
hänen esittämiään kysymyksiä ja epäilyksiä. Tästä johtuvat lukuisat
sitaatit Lagerbringin teoksesta, jotka Porthanilla tavataan.
Voipa sitäpaitsi näyttää eittämättömiä jälkiä vaikutuksesta, joka
Lagerbringin teoksella oli Porthanin julkaisuun. Kun Lagerbring kertoo
Birgerin antamasta suojeluskirjasta Karjalan naisille arvelee hän, että
sen tarkoituksena oli parantaa sitä orjan asemaa, jossa karjalaiset
pakanuudesta asti olivat tottuneet pitämään naisia. Nyt Porthan kertoo
asian aivan samalla tavalla, vaikka itse suojeluskirjeessä, jonka hän
kyllä tunsi, nimenomaan viitataan aivan toiseen syyhyn.[345] -- Toinen
samanlainen tapaus on heti Porthanin ensimäisessä nootissa, hän kun
siinä selvästi Lagerbringin mukaan hyväksyy Vesteråsin piispan Kaarlen
kirjoitukset, joita siihen aikaan yleisesti pidettiin epäiltävinä.
Porthan onkin itse myöntänyt sen merkityksen, joka Lagerbringillä oli
ruotsalaisen ja samalla myöskin suomalaisen kritiikin varsinaisena
alkajana, hän kun lausuu: "Kuitenkin olemme suuressa kiitollisuuden
velassa etupäässä Lagerbringin työlle, joka erinomaisesti auttoi
keskiajan rakentamista, ja kokoomalla kaikkialta uutterasti aineksia
sekä tarkemmin tutkimalla vanhempain kirjoittajain väitteitä tuotti
näitä asioita harrastaville hyväntyön. Ei hän sentään voinut ammentaa
kaikkea eikä joka paikassa varautua erehdykseltä, jota ei voi
odottaakaan häneltä, ihminen kun oli".[346]
Toiselta puolen erosi Porthanin kritiikki -- sanottakoon se jo nyt --
monessa suhteessa Lagerbringin menettelytavasta. Tämä oli kritiikissään
niinkuin kirjoitustavassaan paljoa jyrkempi ja yksipuolisempi kuin
Porthan eikä jäänyt koskaan selvittämään erehdyksien syytä, kun
sellaisen kerran oli löytänyt. Kun tarkkaa Porthanin menettelytapaa,
johtuu ehdottomasti mieleen aivan toinen, tosin paljoa kaukaisempi
vertauskohta, tulee näet ajatelleeksi sitä kritiikkiä, jota
benediktiinit ovat suurissa lähdekokoelmissaan ja muissa julkaisuissaan
harjoittaneet.
Heidän kritiikissään huomaa melkeinpä pääpiirteenä omituisen sekotuksen
kunnioittavasta varovaisuudesta vanhoja lähteitä kohtaan ja
itsenäisestä arvostelusta. He ottavat huomioon kaikki asianhaarat
käyttäen apunaan tavattoman laajaa oppiaan ja antavat lopullisen
päätöksen erinomaisella maltilla ja hienotunteisuudella. Todella
noudattivat nämät tutkijat ohjettaan, jonka olivat asettanut
itsellensä: "meidän on kuljettava keskitietä ja pidettävä se kohtuuden
käsky, että puolustamme järkisyillä laillisten asiakirjain oikeutta ja
näytämme vääriksi laittomat joko varmoilla tahi hyväksyttävillä
todisteilla". Ja he pitivät itseänsä vain edeltäjinä, joiden oli
alkaminen, jotta muut kerran tarkemmin ja laajemmin tutkimalla voisivat
täydentää ja lopettaa. Myöskin lohdutti heitä ajatus, että heidän
työstään saattoi olla myöskin suorastaan käytännöllistä hyötyä eri
tahoilla.
Ja tämän tutkimustavan mukainen oli esityskin. "On myöskin
käytettävä kohtuutta itse tavassa, jolla hyväksytään tahi hyljätään,
rauhallisuutta ja tyyneyttä kuten totuuden ja kristinuskon puoltajain
tulee". Oli pidettävä myöskin keskitietä siinä, ettei toiselta puolen
liiaksi innokkaasti kumottaisi sitä mikä on väärää, toiselta taas ei
pitäisi peitellä sitä totuutta, jonka tuo esille.[347]
Nämät aatteet ovat paljon lähempänä Juustenin kronikan kritiikkiä ja
esitystapaa, kuin valistusajan kirjoittajain teoksissa tavattavat.
Juustenin kronikassa tosin on paljon, joka muistuttaa Lagerbringin
menettelyä, mutta, kuten mainitsimme, on itse kritiikissä eroa. Samaa
voimme sanoa Schlözerin ja hänen heimolaistensa teoksista eikä
Porthanilla sitäpaitsi ole heidän useinkin opettavaa tahi syyttelevää
stiiliään. Kuitenkin luulisin tästä huolimatta, että yhtäläisyys
Porthanin Juustenin kronikan ja benediktiinien sekä muidenkin
vanhempain kokoilijain teosten välillä johtuu enemmän samanlaisista
oloista ja yhdenlaisesta ajatustavasta tahi jonkinlaisesta
hengenheimolaisuudesta kuin mistään suoranaisesta vaikutuksesta.
En ole näet tavannut minkäänlaisia viittauksia siihen, että Porthan oli
heidän teoksiaan käyttänyt ja laajemmalti tuntenut. Luennoissaan
arkeologiasta hän kyllä luettelee useita benediktiinein diplomaatisia
teoksia, m.m. "Mabillonin erinomaisen teoksen De re diplomatica, joka
paljon auttaa diploomien tutkimisessa, mutta vähemmän arvoinen on
Maffei, Historia Diplomatica. Sitä täydellisempi on Nouveau traité
Diplomatique, jonka muutamat benediktiinimunkit ovat julkaisseet"
j.n.e.[348] Mutta hän piti luentonsa vasta vuonna 1800 enkä ole
tavannut mitään merkkejä siitä, että Porthan milloinkaan olisi
harrastanut diplomatiikkaa. Ja luettelossa, jonka hän antaa yliopiston
kirjaston kirjoista, puuttuvat kerrassaan benediktiinien suuret
lähdejulkaisut.[349]
Oli kuitenkin muitakin valmistavia tutkimuksia, kuin Lagerbringin
epookkia tekevä teos. Paitsi tätä ja useita ruotsalaisia
erikoisjulkaisuja, jotka noita kysymyksiä koskettelivat, oli, kuten jo
mainitsin, 18. vuosisadan turkulaisissa väitöskirjoissa samoja asioita
käsitelty. Ensi sijassa olivat Scarinin ja Bilmarkin selitykset
Juustenin kronikkaan.
Porthan ei ole niitä melkein milloinkaan maininnut, ainoastaan joskus
hän viittaa niihin moittiakseen niitä jostakin virheestä tahi
mainitessaan lähteen, jonka ovat julkaisseet. Kuitenkin saattaa väittää
tuon Porthanin tutkimusten syrjäyttämän kirjallisuuden vaikuttaneen
hänen menettelyynsä jotenkin tuntuvasti. Siinä oli asetettu kysymyksiä
kriitillisen tutkijan ratkaistaviksi, siinä oli väitteitä, jotka
vaikuttivat uuden tutkijan menettelyyn joko positiivisesti tahi
negatiivisesti.
Niin selittää jo Bilmark, ettei suomalaista Folqvinusta saisi sekottaa
virolaiseen, joka eli samaan aikaan, vaikka Porthan seikkaperäisesti
esittää syyt tähän väitteeseen. Edelleen huomauttaa hän sitä
merkillistä seikkaa, että kolme Turun piispaa perätysten olivat olleet
kuninkaan kanslereita, selittäen sen niin, että epävarmat olot
maassamme vaativat lähempää liittymistä Ruotsiin. Myöskin on hän
Scarinia seuraten pitänyt mahdottomana, että Henrik olisi ollut Suomen
ensimäinen piispa, hän kun jo ennestään oli Upsalan hiipan kantaja.
Eroavia mielipiteitä Eerikin ristiretken ajasta Bilmark myöskin
koskettelee, vaikka hän tässä tulee tuohon merkitsemättömään tulokseen:
"Mutta tämän riidan sovittaminen ei ole minun tehtäväni".[350]
Porthan on tullut samoihin tuloksiin käsitellessään noita kysymyksiä,
ja täydellä syyllä. On sitten vielä toisia tapauksia, joissa hän on
mielestäni liian keveillä syillä yhtynyt siihen asti Suomessa vallalla
olleeseen mielipiteeseen. Niin on se mielipide, että kuningas Eerik oli
sijoittanut ruotsalaiset uutisasukkaat Uudellemaalle jokaisessa sitä
asiaa koskevassa väitöskirjassa tavattavana ja niistä on se kulkenut
Porthanillekin, vaikka kyllä on huomattava, ettei tämä sitä ilman
tarkkaa tutkimusta hyväksynyt. Suuresti on se vaikuttanut koko hänen
käsitykseensä noista ajoista, määräten luultavasti muun muassa hänen
mielipiteensä siitä, milloin ruotsalaiset lainasanat tulivat suomeen.
Kuitenkin tulee muistaa, että tämä vanhempi tutkimus oli samalla
laskenut liikkeelle tavattoman joukon perustelemattomia tietoja, jotka
Porthan nyt kumosi kriitillisillä tutkimuksillaan. Näitä oli enemmän
kuin noita varmoja ilmoituksia, joihin hän saattoi liittää omat
tutkimuksensa ja jatkaa niitä. Niiden näyttäminen vääriksi oli juuri
Porthanin kriitillisen toiminnan päätehtäviä ja sen hän saattoi tehdä
usein vetoamalla ennen tuntemattomiin lähteihin, jotka hän samalla
julkaisi. Näin liittyi hänen kriitillinen toimintansa välittömästi
hänen julkaisemistoimintaansa.
Samalla kun Porthan näin kriitillisesti arvosteli kaikkia ilmoituksia
tuli hän myöskin arvostelleeksi koko sitä kirjallisuutta, jossa nuot
ilmoitukset tavattiin. Erinomaisen laajalti hän onkin sitä ottanut
huomioon. Mainitsematta hän kumminkin jättää varsinaisen rudbeckiläisen
suunnan, jonka seikkaperäinen kumoaminen olisi ottanut tarpeettoman
suuren tilan ilman vastaavaa hyötyä. Sentähden hän vain parissa
kohdassa mainitsee Rudbeckin mielipiteet, toisessa näistä sentähden,
että vasta ilmestynyt Thuneldin maantiede oli ne hyväksynyt. Myöskään
ei Porthan ole käsitellyt Johannes eikä Olaus Magnusta eikä
Messeniuksen aikuista kirjallisuutta muuta kuin sivumennen. Mutta siltä
voi sanoa, että Porthan on ottanut teokseensa melkein kaiken mitä
käsiteltävältä ajalta oli maastamme tunnettua. Niin on hän antanut
luettelon virkamiehistä kunakin aikana, vieläpä mahtavista ylimyksistä
ja heidän suvuistaan sekä vaiheistaan. Hän on käsitellyt valtiollisia
tapahtumia ja sotaretkiä yhtä hyvin kuin kirkon olojakin. Ei missään
ruotsalaisessa piispain kronikassa tahi kirkkohistoriassa ole ainetta
käsitelty näin laajalta kannalta. Esityöt, jotka Porthan teoksessaan
tarjosi, muistuttivat melkein jotakin asiasanakirjaa, ne olivat
ensyklopeedisia luonteeltaan, niinkuin kaikki nuot muut teokset eri
aloilta, joita tavallisesti merkittiin nimillä "Bibliotheca" tahi
"Thesaurus". Mutta ainekset olivat ryhmitetyt asialliseen ja samalla
kronoloogiseen järjestykseen ja liittyivät kiinteästi toinen toisiinsa.
Hänen teoksensa suuri ansio onkin, että se on koonnut kaiken tuon
hajanaisen kirjallisuuden yhteen kohtaan, josta sitten helpolla saattoi
löytää mitä tarvitsi. Hän oli täten tehnyt samansuuntaisen työn Suomen
historialle kuin Warmholtz Historiskt Bibliothek nimisellä
julkaisullaan Ruotsin historialle, sillä erotuksella, että jälkimäinen
antoi aivan ylimalkaisen luettelon lähteistä, kun taas edellinen
viittasi kuhunkin erikoiskohtaan niissä ja sitä arvosteli
yksityiskohtiin asti.
On kuitenkin asioita, joita turhaan etsii tästä varastosta tulevaa
Suomen historiaa varten; erittäinkin ovat poisjääneet varsinaiset n.s.
antikviteetit. Vanhoja rahoja, joita oli maastamme tavattu, ei ole
milloinkaan mainittu, vaikka ne kyllä herättivät muitten tämän ajan
tutkijain huomiota. Erittäinkin oli väitelty rahoista, joiden arveltiin
olevan piispa Henrikin maahan tuomia, vieläpä hänen nimellään
lyötyjäkin. Niinikään ei ole minkäänlaista kertomusta ruotsalaisista
linnoista maassamme, joita kuitenkin Palmsköld kokoelmissaan kuvaa,
mainiten niiden kaikkein vanhimpia muistomerkkejä.[351]
Laurentius Suurpään ajasta asti lakkaa Porthan luettelemasta maan
hallinnollisia virkamiehiä. Syynä siihen oli se, että Caloniuksen
omistama v. Stiernmanin Höfdinga Minne oli joutunut kadoksiin eikä
toista kappaletta tästä käsinkirjoitetusta teoksesta ollut saatavissa.
Se oli ollut kadoksissa vuodesta 1793 asti, ja oli Porthan sitä turhaan
etsinyt pitäen sitä välttämättömänä Juustenin kronikkaansa varten.[352]
Julkaisemistapa, jota Porthan käytti, antoi Juustenin kronikalle sen
omituisen muodon. Ensiksikin se paisutti äärettömästi teoksen kokoa.
Tämä oli sillä yhteistä useimpain ajan historiallisten teosten kanssa
ja oli luonnollinen seuraus osaltaan siitäkin, että ruvettiin yhä
enemmän ottamaan huomioon kaikki tarjolla olevat yksityisseikat.
Teokset kasvavat aina tutkijain käsissä, ja vaikka tämä on usein
uudistuva ilmiö, on se erittäin tälle ajalle omituinen. Bilmark
kirjoittaa Messeniuksen riimikronikan editioonista: "Aikomukseni oli
alussa liittää muutamia muistutuksia, mutta kun niitä tuli paljon ja
laajempia kuin itse teksti, olen ollut pakotettu säästämään ne toiseen
tilaisuuteen".[353] Ja kuitenkin on hän jättänyt yrityksen
varustettuaan oikeastaan vain teoksen alun muistutuksilla. Samoin
kirjoittaa Calonius "De prisco servorum jure" teoksestaan, jota
valmisti samaan aikaan kuin Porthan Juustenin kronikkaa: "Työ on
kasvanut käsissäni, niin että kolme osaa, kaikki noin kuusi arkkisia,
vielä vaaditaan, ennenkuin se suunnitelmani mukaan tulee
valmiiksi".[354]
Mutta esitystavalla oli toinen ikävämpi seuraus, se oli ristiriidassa
niiden taiteellisten vaatimusten kanssa, joita oli totuttu asettamaan
historiallisiin esityksiin. Oli luonnollista, että tämä ristiriita
etenkin vaivasi Porthania, joka virkansa puolesta harrasti juuri
taiteellista kirjoitustapaa ja jota kauan jäljestäpäinkin ihailtiin
klassillisen kirjoitustapansa tähden. Sitäpaitsi ei yleisö pitänyt
tarkasta yksityiskohtiin menevästä kritiikistä, jota Porthanin
teoksessa käytettiin. Sanalla sanoen, tässä oli vanha vastakohta
esoteeristen ja eksoteeristen kirjoittajain välillä. Lukuisat ajan
kriitilliset historiantutkijat ovat siitä kärsineet ja esittäneet
kaikenlaisia puolustuksia menettelytavalleen, mainitsen tässä vaan
kritiikin tienraivaajat Saksassa ja Ruotsissa, Schlözerin ja
Lagerbringin.
Porthankin on sentähden arvostellut teostaan hyvin vaatimattomasti. 10.
p. toukok. 1794 kirjoittaa hän siitä Caloniukselle: "Veli tuntee tuon
teoksen ennestään, se ei sisällä suuria asioita, vaan enimmäkseen
vähäpätöisyyksiä; mutta koska olen siihen tahtonut ikäänkuin
varastohuoneeseen asettaa kaikki mitä olen voinut koota Suomen asioita
koskevaa, sekä sitäpaitsi poistaa kaikki valheet ja tarkastaa
vääryyksiä, joilla on peitetty se vähä, joka Suomen historiasta on
jäljellä, ei ole voitu välttää sellaista minuta diligentiaa". Hän piti
teostaan vain esityönä, jolle muut sitten saattoivat rakentaa
kauniimman ja täydellisemmän rakennuksen, ja hän viittaa mielihyvällä
teoksiin, jossa siihen on ryhdytty.
Antaessaan teokselleen tuollaisen esityön muodon, oli Porthan
epäilemättä osannut oikeaan. Jos hän näet olisi liittänyt
tutkimuksiinsa täydellisen esityksen, voinee pitää varmana, että
jälkimäinen olisi edellisiä haitannut. Sen huomaa hyvin Lagerbringin
teoksesta, jossa tutkimus on useinkin tullut näkyviin ainoastaan
tuloksissaan ja painettuna nootteihin esityksen alle. Olosuhteitten
pakosta ja silloisen tutkimuksen tilan vaatimuksesta on siis Juustenin
kronikka syntynyt ja erilaisia pyrkimyksiä on siinä yht'aikaa koetettu
toteuttaa. Se on lähdekokoelma, samalla kuin se on kokoelma
kriitillisiä huomautuksia vanhemman kirjallisuuden ilmoituksista; se on
sitäpaitsi myöskin täydellinen ja hyvin järjestetty käsikirja, jonka
avulla voi löytää tarvittavia lähdekohtia eri teoksista. Ja sitäpaitsi
on se mitä sen alkujaan piti olla, tarkan tekstikritiikin avulla
toimitettu julkaisu vanhasta historiallisesta lähteestä, Juustenin
kronikasta.
On senlisäksi huomautettu, että tuo Porthanin teos oli vielä muutakin,
oli huolimatta muodostaan myöskin esitys Suomen vaiheista aikoina,
joita siinä käsitellään, tahi, että lukija siitä ainakin saa hyvän ja
yhtenäisen käsityksen niistä.[355] Epäilemättä niin olikin. Aineen
ryhmittäminen muistutuksiin suurimmaksi osaksi pääkohtain mukaan teki
sen kaikesta huolimatta sisällöltään joksenkin kokonaiseksi.
Muistutukset olivat todella, niinkuin Porthan lausui: "Noten ohne Text"
siinä merkityksessäkin, että ne sellaisinaan ilman Juustenin tekstiäkin
muodostavat lukijan käsityksen. Teksti, jota niiden tuli kommenteerata,
tuntuu monasti vain siteeltä, joka muodollisesti yhdistää sisällön
osat.
Voisi siis kutsua puheena olevaa teosta Suomen keskiajan historiaksi,
etupäässä sen sivistyshistoriaksi. Olen edellä jo viitannut siihen,
miten vaikeata tutkijoille vielä oli luoda historiallista teosta, joka
esittäisi kaikkien elämänalojen historiaa toistensa yhteydessä ja
rinnan. Toiset olivat onnistuneet siinä paremmin, toiset huonommin,
mutta tehtävä oli pääasiassa ratkaisematta. Porthan antoi sille nyt
uuden omituinen ratkaisun. Hän saattoi kehyksensä sisällä antaa tietoja
kaikilta aloilta, vieläpä monenmoisia pikkutietoja, joille sen ajan
kirjoittajat eivät olisi voineet löytää sijaa varsinaisessa
esityksessä. Erityisen tärkeänä puolena tässä suhteessa olivat
lähteitten julkaisut, tosin vielä varsinaisten muistutusten
alamuistutuksina, siis samaan suuntaan, kuin mainitsin muutaman
brittiläisen tutkijakoulun kirjoittajan menetelleen. -- Saatan siis
sanoa Juustenin kronikan julkaisun, vaikkapa sillä olikin vanhan
kokoilevan tutkimuksen ulkonainen muoto, edustavan hyvinkin edistynyttä
astetta pyrkimyksessä kehityskykyistä tulevaisuutta kohti.