Nämät virkeät toimet lähteiden kokoamiseksi ja julkaisemiseksi
päättyivät paremmin, kuin alussa oli toivottu ja kääntyivät suuntaan,
jota ei oltu aavistettu. Huhtikuussa vuonna 1782 kertoo Porthan
Mennanderille aikovansa uudestaan painattaa Juustenin kronikan
selityksillä varustettuna. Tämä asiakirja oli kyllä painettuna
Nettelbladtin Schwedische Bibliothekiin, mutta muistutukset siinä
olivat aivan lyhyitä ja itse teksti oli virheellinen. Tekstin
parantaminen ja korjaaminen vertaamalla eri käsikirjoituksia lieneekin
ensin ollut päätarkoituksena Porthanilla ja varmaankin ajatteli hän
lähinnä juuri jotakin filoloogista interpretatioonityötä.[322]
Tällainen interpretatiooni kuului Porthanin varsinaiseen alaan latinan
kielen opettajana. Mutta sitäpaitsi käytettiin sitä erityisellä innolla
raamatun tekstien selityksissä juuri näihin aikoihin. Olen jo ennen
maininnut miten yleisesti tällaista metoodia opetettiin Porthanin
ylioppilasaikana Turun yliopistossa. Göttingenissä Porthan joutui,
kuten näimme, yhteyteen kuuluisan Michaeliksen kanssa, joka käänsi
saksaksi ja varusti selityksillä raamattua. Kennicottin suurenmoiset
vertailuhankkeet olivat myöskin herättäneet hänen huomiotaan ja
harrastustaan. Kuitenkin olisivat nämät harrastukset olleet erillään
varsinaisesta historiantutkimuksesta, ellei Schlözer olisi tavattomalla
innolla vaatinut filoloogista tekstikritiikkiä kaikessa ankaruudessaan
noudatettavaksi historiallisten tekstien julkaisussa. Miten suurta
tarkkuutta hän vaati, osottaa seuraava lausunto: "Kaikki variantit,
jotka kriitikeri voi tarvita, merkittäkööt. Sanon tahallani: joita
kriitikeri voi tarvita. Tuskin on sadan variantin joukossa kymmentä,
joilla välittömästi on historialle merkitystä: mutta muut ovat toisiin
tarpeihin omiaan: ne kuuluvat kielitieteeseen; ne auttavat määräämään
käsikirjoitusten ikää, isänmaata ja sisällistä arvoa j.n.e. Näiden
varianttien kokoaminen vaatii, jos se tapahtuu tarpeellisella huolella
ja tarkkuudella (jota ilman koko työ tulee epäluotettavaksi ja
mahdottomaksi käyttää) taitoa ja pitkällistä harjaantumista, jotka
tässä oletan jo edeltäkäsin".[323]
Kuitenkin oli selitysten kirjoittaminen Juustenin kronikkaan alusta
asti ollut oikean tekstin julkaisemisen ohella Porthanin tarkoituksena.
Nähtävästi aikoi hän tässä täydellisemmin ja uuden käsitystapansa
mukaan tutkia kronikassa esiintyviä asioita, joita Scarin ja Bilmark
olivat ennen häntä käsitelleet. Bilmark oli näet vuosina 1771-1772
julkaissut väitöskirjan "Hypomneumata quaedam in Chronicon Episcoporum
Aboensium a Paulo Juusten consignatum". Tässä oli lyhyitä muistutuksia
Juustenin kronikkaan ilman itse kronikan tekstiä. Olemme nähneet, että
Porthan edellisillä julkaisuillaan pyrki uudestaan käsittelemään ja
täydentämään, mitä muut jo ennen, useinpa juuri vähää ennen, olivat
aloittaneet. Niin aikoi hän tässäkin.
Mutta Porthanin julkaisusta tuli jotakin aivan toista, kuin mitä hän
ensin näin oli aikonut. Pari kuukautta sen jälkeen kuin hän ensin
ilmoittaa aikomuksestaan julkaista Juustenin kronikka, oli hän
Tukholmassa saanut käsiinsä Turun tuomiokirkon mustan kirjan. Tämä
asiakirjakokoelma oli 1600 luvulla joutunut Ruotsiin, useat tutkijat
olivat sitä silmäilleet, toiset vähän käyttäneetkin, mutta pääasiassa
sen sisältö oli jäänyt aivan tuntemattomaksi.[324] Sittemmin oli se
joutunut saman kohtalon alaiseksi, kuin useat muutkin vanhat
asiakirjakokoelmat tähän aikaan, oli hävinnyt antikviteettiarkistoon,
"suureen mereen", kuten tutkijat sitä kutsuivat. Kohta eivät edes
ammattimiehetkään tienneet paikkaa, jossa sitä säilytettiin. Niin
kirjoitti suuri tutkija ja kokoilija M. v. Celse: "Onko Codex Aboensis
(Svarteboken) nykyjään olemassa, en tiedä".[325]
Kuitenkin oli jo jonkun aikaa turkulaisten tutkijain huomio kääntynyt
vanhoihin Suomea koskeviin asiakirjoihin Ruotsin puolella. Olen ennen
puhunut siitä tietojen välityksestä, jota Mennander harjoitti tähän
aikaan Ruotsin ja Turun oppineitten välillä, -- hän nyt myöskin ensinnä
sai Ruotsista mustan kirjan hankkimisen aatteen.
Vuonna 1763 tekee v. Stiernman selkoa Mennanderille muutamista Pyhän
Sigfridin alttaria Turussa koskevista kirjeiden kopioista. Kuvaavaa
hänen käsitykselleen on, että näistä kirjeistä, jotka enimmäkseen ovat
lahjoituskirjeitä mainitulle alttarille, ei ole hänen mielestään muuta
hyötyä, kuin että niistä saa muutamia muinoin eläneiden henkilöiden
nimiä.[326] Viittä vuotta myöhemmin lähettää Gahm Mennanderille
luettelon asiakirjoista, jotka löytyvät eräässä vanhassa kirjassa. Gahm
oli sen matkoillaan hankkinut ja oli se kopia toisesta, jonka hän
myöhemmin löysi valtioarkistosta. Luultavasti tarkoittaa Gahm tällä
kirjalla niin kutsuttua Registrum Aboenseä, joka sisälsi Turun piispain
säännökset ja "Åbo Klockare lag" nimisen asiakirjan. Lähettäessään
luettelon tästä Mennanderille huomauttaa Gahm, että pitäisi etsiä Turun
tuomiokirkon mustaa kirjaa, josta tässä kirjassa puhutaan.[327]
Kesällä 1782 teki Porthan sopimuksen tuon asiakirjan kopioituttamisesta
Gjörwellin yksityissihteerin Stechaun kanssa.[328] Ei ole mitään tietoa
siitä kuka tuon lähdekokoelman löysi, mutta arvattavasti Gahm jollakin
tavalla oli siinä osallisena. Hänen kauttansa Porthan sai kopioimistyön
järjestetyksi ja kutsuu hän Gahmia vanhaksi ystäväkseen. Tämä löytö
muutti kokonaan Porthanin Juustenin kronikan julkaisun suunnitelman,
vaikkei hän itsekään sitä vielä heti tajunnut. Lokakuussa vuonna 1783
hän toivoo voivansa saada työnsä loppuun kolmessa, neljässä
väitöskirjassa. Marraskuun lopulla kertoo hän saaneensa kolmannen osan
tilaamastaan mustan kirjan kopiasta ja kertoo siinä olevista monista
paavillisista bullista, jotka hän aikoo täydellisinä liittää
esitykseensä.[329] Nyt oli aineksien kokoamishalu voittanut varsinaisen
tekstin julkaisemistarkoituksen täydelleen ja samalla oli koko teos
muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin mitä siitä oli aijottu.
Sitä myöten kuin musta kirja tuli kopioiduksi ja osia siitä lähetettiin
Turkuun, ruvettiin tekemään valmistavia tutkimuksia ja aineskokoelmia
sen avulla. Huomattava on, että Calonius oli tässä työssä osallisena.
Caloniuksella oli kopia v. Stiernmanin teoksen "Svea och Götha
Höfdingaminne" toisesta osasta, joka oli jäänyt painamatta. Tätä hän
täydenteli muistutuksilla ja lisäyksillä, jotka hän sai Porthanin
mustan kirjan kopiasta, arvatenkin omia tutkimuksiaan varten
hallinnollisessa historiassa. Porthan on tämän Caloniuksen omistaman
kopian ja hänen tekemiensä lisäysten perustalla laatinut luettelon
Suomen maaherroista Kustaa Waasan aikaan asti. Itse on hän paikoitellen
lisäillyt ja vähän muutellut käyttäen etupäässä Lagerbringin Swea Rikes
Historiaa apunaan.[330] Luettelon hän julkaisi Turun sanomissa vuonna
1785 nimellä "Förtekning på Finlands Höfdingar intil Konung Gustaf I:s
tid". Samana vuonna julkaistiin myöskin Turun sanomissa useita otteita
mustasta kirjasta sekä sen perustalla tehty Porthanin tutkimus "Någre
Anmärkningar til K. Magni Erikssons Historia, egenteligen rörande
Finland".
Mutta vuonna 1785 teki kuninkaallinen julistus aikakauskirjoista lopun
Turun sanomista ja samalla myöskin mahdottomaksi lähteiden
painattamisen tässä lehdessä. Varmaankin tämäkin asianhaara aiheutti
lähteiden julkaisemisen välttämättömyyttä juuri Juustenin kronikan
selityksissä. Nämät saivat osaksi nyt edellisten tehtävän.
Nämät olivat lähimmät syyt siihen, että Porthanin selitykset Juustenin
kronikkaan muuttuivat historiallisen asiakirjan julkaisusta yhä enemmän
Suomen historiaa koskevain ainesten kokoelmaksi. Erittäinkin huvittavaa
on seurata Porthanin omaa ajatusta tästä muutoksesta. Vuonna 1785
kirjoittaa hän Hallenbergille, että hänen olosuhteissaan ei voi
ajatella suuria aikeita eikä yrityksiä ei historiallisiin kokoelmiin
eikä esityksiin. Niinpä on Suomea koskeva historia ainoa, jota hän
koettaa parantaa ja täydentää. "Tuolla minun työlläni ei tosin ole
mitään yleistä intressiä; mutta niinpä tahdon kuitenkin koettaa tehdä
sen niin täydelliseksi kuin mahdollista". Ja sen hän todella tekikin.
Kahta vuotta myöhemmin tavataan ensi kerran vertaus, jota Porthan
sitten aina on käyttänyt kuvaamaan työtään. "Juustenin kronikassa" --
sanoo hän -- "aijon erityisen vakavasti työskennellä; ja siihen sarjaan
ikäänkuin varastohuoneeseen koota kaikki, mitä minulla on ollut
tilaisuus tavata Suomen historian valaisemiseksi ennen reformatioonin
aikaa".[331]
Vuonna 1784 alkoi Porthanin Juustenin kronikan julkaisu ilmestyä
nimellä "M. Pauli Juusten episc. quondam Ab. Chronicon Episcoporum
Finlandensium, annotationibus et sylloge monumentorum illustratum". Se
tuli julkisuuteen 56:na eksersitiaaliväitöskirjana monen vuoden
kuluessa; vasta 1800 painettiin näet kolme viimeistä osaa, jotka
sisälsivät lopun teoksen sisällysluettelosta.
Voimme erottaa Juustenin kronikan selityksissä oikeastaan kaksi eri
lajia aineksia. Toiset olivat varsinaiset uudet lähteet, jotka nyt
julkaistiin joko kokonaisina, osittain tahi niin, että niiden sisältö
esitettiin. Toisen aineksen taas muodostivat vanhempain kirjoittajain
tarkastelu ja historiallisten kysymysten ratkaisu. Molemmat puolet
tosin usein sekaantuivat toisiinsa ja sulivat yhdeksi, mutta ne
edustivat kuitenkin eri harrastuksia tutkijassa ja muodostavat
sentähden eri osansa julkaisussa. Tiedot, jotka eivät koskettaneet
kumpaakaan harrastusta jäivät pois, viitataan vaan sinne, missä niitä
ennen on käsitelty.
Kuitenkaan Porthan ei julkaise kaikkia saatavilla olevia ennen
painamattomia lähteitä. Vaikka hän julkaistavien lähteitten valinnassa
ei noudata mitään tarkkaa periaatetta, on hänellä kuitenkin vissejä
näkökohtia, joiden mukaan hän ottaa niitä teokseensa. Joko olivat
asiakirjat harvinaisia ja siis painatettavat, etteivät menisi hukkaan,
tahi olivat ne omiansa erityisesti valaisemaan esitettyjä asioita, tahi
useammin vielä kysymyksessä olevaa aikaa, sen tapoja ja
ajatustapaa.[332]
Sen suunnitelman mukaan, jonka Porthan vähitellen oli sovittanut
Juustenin kronikkaan, oli lähteiden hankkiminen yksi pääedellytyksiä
yrityksen onnistumiseen. Näitä Porthan koettikin saada uusia heti
aloittaessaan julkaisunsa. Hän pyytää Hallenbergiä lähettämään
tiedonantoja Suomea koskevista asiakirjoista, jos tapaisi niitä, samoin
hän kääntyy Mennanderin puoleen pyynnöllä, että hän saisi tiedon siitä,
löytyisikö hänen alaansa koskevaa Roomasta äsken saapuneista
bullista.[333] Porthanin yhteys ruotsalaisten tutkijain kanssa lujittui
ja laajeni juuri 1780 luvulla huomattavasti. Niinpä Mennander ja hänen
poikansa Fredenheim eivät enää ole varsinaisia välittäjiä, vaan Porthan
asettuu suoranaiseen kirjevaihtoon tutkijain kanssa.
Jo vuonna 1788 tekee Porthan yhdessä suuren kokoilijan ja tutkijan
C.G. Nordinin kanssa matkan Upsalaan, ja jälkimäisen Porthanille
kirjoittamat kirjeet osottavat, miten vilkkaasti he keskustelivat
myöhemminkin erinäisistä tieteellisistä kysymyksistä. Nordinilta on
Porthan saanut joukon tärkeitä lähteitä teokseensa.[334] Paljon apua
sai Porthan myöskin Upsalan yliopiston kirjastonhoitajalta P.F.
Aurivilliukselta, joka toimitti hänelle kopioita Palmsköldin
kokoelmista. Tuttavuus hänen kanssaan sai alkunsa kirjainostojen ja
tilausten kautta, jotka Porthan teki kirjastoa varten Upsalassa, ja se
alkoi 1780 luvun keskivaiheilla.[335]
Tätä yhteyttä Porthan ylläpiti sitäpaitsi tiheillä matkoilla Ruotsiin.
Olen jo maininnut, että hän kesällä 1782 oleskeli siellä. Senjälkeen
huomaamme hänen käyttävän loma-aikojaan oman maan eri osissa
matkustamiseen. Hän tekee sen osaksi yksityisten sukusuhteitten tähden,
osaksi oppiaksensa tuntemaan maata. Sitten tapaamme Porthanin jälleen
Ruotsissa heinä- ja elokuulla vuonna 1788, jolloin hän tapansa mukaan
kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Nyt otettiin hänet kirjallisuus-,
historia- ja antikviteetti-akatemian jäseneksi heinäkuun 30. päivänä.
Uudelleen oleskeli Porthan taas Ruotsissa kesällä 1791, kuten näemme
muutamista Caloniukselle kirjoitetuista kirjeistä.
Näistä kirjeistä saamme käsityksen millaisissa oloissa Porthan
työskenteli täällä. Hän kirjoittaa Caloniukselle siitä: "Kuninkaallinen
kirjasto täällä on, kuten useimmat kirjastomme, kauneimmassa
epäjärjestyksessä. Kirjat, jotka antikviteettiarkistosta sinne
muutettiin ja olivat paraimmassa järjestyksessä ja tarkoilla
luetteloilla varustettuja, ovat nyt hajallaan hyllyillä niinkuin
vahtimestarit muutossa ne asettivat: niihin kiinnitetyt nimiliput ovat
osaksi pois pudonneet ja kaikki sekaisin, niin että on jotensakin
vaikeata löytää mitä etsii. Siitä johtuu, että saan käydä läpitse osan
hyllyistä kirja kirjalta ja etsiä mitä alaani kuuluu".[336]
Kuitenkin oli lähteiden ja kirjavarojen kokoaminen ylipäätänsä saanut
suuremman vauhdin, niitä järjestettiin ja kirjoitettiin luetteloihin.
Niinpä katalogiseerasi Aurivillius paraillaan Upsalan yliopiston
kirjaston kirjavaroja ja Georgii sai 1780 luvun lopulla valmiiksi
luettelonsa Palmsköldin kokoelmasta.[337] Tästä kokoelmasta oli kyllä
ollut muistiinpanoja Suomessa jo paljon ennen, niihin kun viitataan
muutamissa väitöskirjoissa vuosisadan keskivaiheilta, samoin myöskin
Turun sanomissa vuodelta 1771. Vuonna 1768 kirjoittaa Mennander
pojalleen, joka silloin oli virkamiehenä valtioarkistossa: "Jos
Palmsköldin käsikirjoitusten joukossa, jotka arkistosta on löydetty, on
jotakin, joka koskee Suomen historiaa, niin kirjoita tahi kirjoituta se
minua varten".[338] Mutta tiedot, jotka tähän asti oli Suomeen saatu,
olivat aivan hajanaisia ja mitättömiä. Nyt vasta tiedettiin mitä
kokoelmassa oli ja nyt vasta sitä todella saattoi käyttää. Nyt
aljettiin myöskin julkaista Warmholtzin Historiskt Bibliothekiä, joka
tavattomasti helpotti Ruotsin historiaa koskevien lähteitten
arvostelemista ja tuntemista. Eipä ihmettä siis, että tapaamme
Porthanin teoksen tilaajain joukossa siinä, missä ne ovat lueteltuina,
sen toisen osan ensi lehdillä. Tämä osa ilmestyi vuonna 1783.
Melkein yhtä tärkeä kuin tämä esityö oli v. Celsen Ruotsia koskevain
paavillisten bullain sisällysluettelo, joka ilmestyi vuonna 1782. Mutta
itse bullat olivat niinkuin useat muutkin asiakirjakokoelmat vielä
julkaisematta ja itse ruotsalaisille jotenkin tuntemattomia. Nordin
sanoo lausunnossaan kansliakolleegiolle 4. p. huhtik. 1783:
kuninkaallisessa kirjastossa säilytetyt diploomit tunnen vain
registeristä, joka niistä on tehty. Ne ovat suurimmaksi osaksi
kopioidut herrojen Örnhjelmin ja Peringsköldin toimesta ja olen minä
nähnyt jäljennökset Kuninkaallisessa Antikviteettiarkistossa.[339]
Peringsköldin, Örnhjelmin sekä Broocmanin kokoelmat erilaatuisien
kirjeiden jäljennöksistä tunsi Porthan kyllä, mutta ei lähimainkaan
tarkoin. Peringsköld jakoi kokoelmansa kuninkaallisiin kirjeisiin,
paavien bulliin sekä vihdoin piispain ja kirkolliskokousten päätöksiin,
privilegioihin ja testamentteihin. Mutta yksityiset ja luostarien
kirjeet hän oli pannut muistiin aivan lyhyesti. Örnhjelmin kokoelman
mainitsee Porthan ensi kerran vuonna 1796 kirjoituksessa "Om St.
Anna-Kloster vid Åbo". Luultavasti tuli Porthan tuntemaan nuot
kokoelmat Caloniuksen välityksellä, siihen viittaa ainakin Porthanin
lausunto kirjeessä tälle 9. p. tammik. 1794: "Tulee olemaan hauskaa
kuulla, saako veli mainituista päärmäkirjeistä mitään valaistusta
Suomen historiaan".[340] Ylipäänsä on Porthan vasta 1790 luvun lopulla
saanut tarkempia tietoja noista kokoelmista ja hän käyttää niitä vasta
teoksensa lopulla sekä lisäyksissään.
Caloniuksen kautta sai Porthan aina vuodesta 1793 alkain kaikenlaisia
tietoja, joita tarvitsi. Calonius oleskeli näet tästä lähtien
Tukholmassa korkeimman tuomioistuimen jäsenenä. Hänen kauttaan kysyi
Porthan neuvoa tukholmalaisilta oppineilta useista työtään koskevista
kysymyksistä. Ja Calonius ilmoittaa heidän ajatuksensa. Niinpä hän
kertoo Marks v. Würtembergin arvelevan, että piispat käyttivät
enimmäkseen erityisiä piispallisia vaakunoita eikä sukuvaakunoitaan.
Porthan oli näet kysynyt vaakunoista Missale Aboensen kansilehdellä,
minkä suvun merkkejä ne lienevät, lähettäen kirjeessä tuon kansilehden.
Myöhemminkin lähettää Porthan samanlaisia lippuja ja vastauksissaan
kertoo Calonius, että kanslianeuvos Adlerbeth ja revisioonisihteeri
Marks v. Würtemberg mielellään antavat selityksiä vaakunoista, jos
voivat.[341]
Mutta Suomessakin oli syntynyt lähdekokoelmia ja luetteloja, joita
yksityiset henkilöt olivat koonneet. Etenkin oli sellaisia vanhoista
päärmäkirjeistä. Vapaaherra G. Cederhielm oli Suomessa ollessaan
vuosien 1780 ja 1788 välillä tehnyt laajoja kokoelmia Suomen
historiasta ja topografiasta. Näissä tavataan osaksi sellaisiakin
tietoja, joita Porthan esityksessään on jättänyt käyttämättä.
Niin on niissä muun muassa "Rovasti, tohtori Idmanin luettelo
tuomareista ja virkamiehistä Suomessa vanhempina aikoma, sisältävä alla
olevat vanhat tuomiot ja asiakirjat". Merkkejä siitä, että Porthan
olisi sitä tuntenut ei ole Porthanin puheena olevassa julkaisussa.
Niinpä asettaa hän Klaus Meiningin laamanniajan vuosien 1404 ja 1424
välille säilyneiden asiakirjain nojalla, vaikka eräässä Idmanin
luettelossa olevassa tuomiossa Fleming esiintyy Itämaiden laamannina jo
vuonna 1400. Samoin on luettelossa tuomio, jossa Bo Jonsson esiintyy
laamannina vuonna 1378 ja jota Porthan ei mainitse koettaessaan saada
selville Bo Jonssonin laamannina oloaikaa.[342] Mutta riittäkööt
esimerkit. Tästä jo huomaa, että Porthan kokoilemisestaan huolimatta ei
käyttänyt kaikkia Suomessakaan saatavissa olevia lähteitä, vielä
vähemmin kaikkia niitä, jotka piilivät Ruotsin arkistoissa.
Cederhielmin kokoelmat ovat nekin todisteena siitä, miten vilkas
kokoilija-into Ruotsin puolelta välittömästi vaikutti meren ylitse
Suomeen. Vaikka kokoelmat ovatkin tehdyt ilman mitään tarkempaa
järjestystä tahi kritiikkiä, lienevät nekin osaltaan edistäneet
sensuuntaista toimintaa, joka oli Turussa vallalla. Toiselta puolen
kuitenkin se seikka, ettei Porthan ole niissä esitettyjä asioita
tuntenut, viittaa siihen, ettei yhteys hänen ja ruotsalaisen kokoilijan
välillä ollut erityisen harras.
Porthan siis suureksi osaksi vasta tutkimuksen ja julkaisemisen
kuluessa kokosi lähteitä, niin paljon kuin saattoi hankkia. Kaikkea hän
ei voinut eikä koettanutkaan saada, hän tahtoi vaan laskea järjestetyn
perustan, johon sitten saattoi liittää lisät kohdalleen. Kuitenkin on
huomattava, että hänellä kuten muillakin suomalaisilla tutkijoilla oli
se käsitys, että Suomea koskevia tietoja hyvin vähän oli saatavissa.
Niinpä hän kirjoittaakin Hallenbergille, ettei muita painamattomia
lähteitä liene kuin musta kirja.[343] Tällainen käsitys tietysti oli
omiansa ehkäisemään Porthanin lähteiden etsimistoimintaa. Mutta
muutenkin on Porthanin toiminnalla tässä suhteessa sama leima, kuin
yleensä Juustenin kronikan julkaisussa: vasta vähitellen ja itse työn
kuluessa muodostuu se kokonaisuudeksi.