Göttingenistä palattuaan Porthan nimenomaan ottaa tehtäväkseen Suomen
historian edistämisen väitöskirjojensa avulla. Hänen pienemmät
väitöskirjansa olivat tähän asti olleet etupäässä retoriikan, mutta
myöskin filosofian alalta. Hänen suuri sarjansa Historia Bibliothecae
oli kyllä oikeastaan historiallinen, mutta johtui suurimmaksi osaksi
harrastuksista, joita Porthanilla oli kirjastonhoitajana. Aineksilla ja
kyhäyksillä Turun lehdissä vain oli ollut nimenomaisena tarkoituksena
edistää Suomen muinaisuuden tuntemusta. Mutta nekin olivat olleet
hajanaisia kokoelmia sieltä täältä.
Nyt Porthan nimenomaan ottaa palvellakseen köyhää Suomen
historiaansa.[222]
Ensimäinen väitöskirjoista, joilla hän oli luvannut täyttää tuon
tehtävän oli "Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum", suomalaisten
saarnojen historia. Se ilmestyi vuonna 1781 kahdessa osassa.
Respondenttina oli pohjalainen Eerik Tulindberg. Teos on hyvin kuvaava
aiheeltaan. Kaunopuheliaisuuden professorina oli Porthan esittänyt
ainettansa erityisesti pitäen silmällä saarnataitoa, koska useat hänen
oppilaistaan aikoivat papeiksi. Väitöskirjoissaankin hän oli käsitellyt
samaa alaa. Nyt tämä uusi väitöskirja oli jonkinlaisena historiikkina
saarnataidon kuvaukselle erittäin Suomeen katsoen. Mutta sitäpaitsi
tuli sen palvella Suomen historiaa. Olihan Porthan kuten Mennanderkin
koonnut suomalaisia saarnoja ja lahjoittanut niitä yliopiston
kirjastoon. Suurimman osan niistä muodostivat hautajaissaarnat, joita
Porthan piti arvossa, etenkin niissä olevain elämäkerrallisten tietojen
tähden. Mutta oli niissä muitakin. Olemme jo edellä nähneet, miten
hyvin Porthan käsitti tuollaisten menneiden aikain hengentuotteiden
arvon historiallisina jätteinä, joista ajan ajatustapa ilmeni. Lisäksi
tuli luullakseni se seikka, että nuot saarnat olivat suomenkielisiä
muistomerkkejä ja sellaisina arvokkaita.
Tämä tuntuu otaksuttavalta sentähden, että Porthanin johdolla
ilmestynyt väitöskirja käsitteli suomenkielisiä saarnoja, mutta ei
kajonnut lukuisiin ruotsinkielisiin, joita Suomessa oli saatavissa.
Tosin oli oppinut pappi Stricker äskettäin julkaisemassaan teoksessa
"Försök til et Svenskt Homiletiskt Bibliothek"[223] luetellut useimmat
ruotsalaiset saarnat, suomalaiset sensijaan puutteellisemmin ja yhdessä
saksalaisten kanssa. Kun nyt Porthan piti teostaan jonkinlaisena
liitteenä Strickerin julkaisuun,[224] oli siis kyllä senkintähden
luonnollista, että hän tahtoi täydentää juuri tuota puutteellisempaa
suomalaista luetteloa. Mutta siltä oli kyllä ruotsalaisia saarnojakin
Suomessa ilmestynyt, joilla Porthan olisi voinut lisätä Strickerin
mainitsemaa saarnamäärää. Kun sitäpaitsi tiedämme Porthanin koonneen ja
tutkineen muutenkin etupäässä suomenkielisen kirjallisuuden tuotteita,
suomalaisia raamatunkäännöksiä ja vanhempaa hengellistä kirjallisuutta,
tuntuu uskottavalta, että suomalainen kieliasu häntä nytkin muun ohessa
huvitti. Tulee muistaa, että Porthania tutkimuksissaan ennenkin oli
huvittanut tämä kieli sivistyttämisvälikappaleena.
Väitöskirjan aihe ei kuitenkaan sellaisenaan Porthania näy erityisemmin
miellyttäneen. Ainakin kirjoitti hän Mennanderille siitä joulukuussa
1780: "Aihe ei tosin ole juuri erikoisen hauska; mutta kun se sentään
koskee pientä osaa kansamme kirjallisuushistoriasta, luulin, että aine
ei olisi aivan vastenmielinen maamme köyhän kirjallisuuden
harrastajille".[225] On sentään mahdollista, että hän näin sanoessaan
ajatteli teoksen lukijoita eikä itseään.
Aineksia sai Porthan, paitsi siitä mitä itse oli koonnut, etupäässä
Mennanderilta sekä muutamilta pohjalaisilta papeilta.[226] Hän ei
kuitenkaan hanki Mennanderilta koko saarnoja, vaan ainoastaan niiden
nimet, voidakseen julkaista nämät. Tällainen asiakirjain ja
harvinaisten kirjain nimien kokoileminen oli näet Ruotsissa tähän
aikaan jotenkin tavallista kirjaintuntijain ja kokoilijain keskuudessa.
Porthankin luettelee vain saarnojen päällekirjoitukset esityksessään
esittämättä ensinkään niiden sisältöä. Ja ainettaan käsittelee hän vain
saarnain esitystavan muotoa ja retoorista menettelytapaa silmällä
pitäen. Ei sanaakaan siitä, missä yhteydessä saarnatapa oli ajanhengen
kanssa, millainen henki niissä vallitsi ja kuinka itse sisältöä
esitettiin kansalle. Suomalaisten saarnain historia on kirjoitettu
samaan suuntaan kuin Porthanin muut tähänastiset teokset, kuten etenkin
"De poësi Fennica". Hän käsittelee molemmissa teoksissa vain
lähteittensä muotoa pitäen kummassakin tapauksessa silmällä
käytännöllistä hyötyä, joka lähtisi tästä tarkastelusta lukijoille;
sisältöä, kokonaisuuden henkeä hän ei kuvaa. Mutta kuitenkin luulee
tarkkaava lukija huomaavansa, että se on juuri se, joka useinkin
kirjoittajaa huvittaa. Niinpä kirjoittaja valitsee lähteistä kaikkein
kuvaavimmat kohdat, jotka löytää, antaakseen kuvauksen siitä, jota ei
koskaan käy esittämään.
Strickerin esitys on sekin vain luettelo saarnoista aakkosellisessa
järjestyksessä. Mutta hän sanoo kuitenkin teoksensa esipuheessa, että
hänellä oli aikomuksena paitsi saarnatavan historiaa myöskin valaista
kirkko- ja oppihistoriaa. Sitäpaitsi hän oli aikonut liittää
esitykseensä myöskin saarnaajain elämäkerrat. Mutta käytännöllisten
vaikeuksien tähden hän oli jättänyt yrityksen sikseen. Porthan
toteuttaa teoksessaan tuon ensinmainitun aikeen, mutta ei kajoakaan
muihin.
"Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum" oli ensimäinen niistä
väitöskirjoista, joilla Porthan tahtoi palvella Suomen historiaa ja
jotka hän sentähden jo vuonna 1780 oli antanut oppilailleen
valmistettaviksi. Toinen sellainen oli "De Superstitione veterum
Fennorum theoretica et practica". Väitöskirjan pohjana oli, kuten olen
maininnut, kaksi vanhemman Lencquistin väitöskirjaa, "Om Finlands
hedendom och afgudadyrkan" ja "Om Finlands fordna vidskepelse och
trollkonst", joista hänen poikansa Porthanin johdolla muodosti
kokonaisuuden. Esipuheessa, jonka luultavasti nuorempi Lencquist on
kirjoittanut, ilmenee ristiriita, johon tekijä joutui tätä ainetta
käsitellessään. Yleinen mielipide näet piti tällaista ainetta
tutkimukselle jotenkin arvottomana, vieläpä yleensä vahingollisenakin,
jonka katsantokannan kirjoittaja itsekin oli taipuvainen hyväksymään.
Hän sanoo nimittäin, että aineen esittäminen "ei ole mitään muuta kuin
luetella kaikenmoisia turhuuksia ja selvittää mitä tyhmimpien satujen
pitkää sarjaa". Hän puolustaa kuitenkin esitystään sillä, että
muinaisuutta harrastavat saavat apua kaikesta, joka koskee vanhoja
tapoja ja laitoksia, sitäpaitsi ovat muutkin kansakunnat paljon
tutkineet pakana-aikaansa, jotta näkisivät millaisia olivat silloin ja
millaisia nyt. Ja niin olikin todella.
Saattaa näyttää omituiselta, että valistuksen harrastajat kokoilivat
tuollaisia jätteitä samalla kuin pyrkivät niitä kaikin mokomin
täydelleen poistamaan turhina ja vahingollisina. Mutta kuitenkin voi
tälle ilmiölle löytää montakin selitystä. Kun Ihren presidiolla
ilmestyi väitöskirja ruotsalaisen pakana-ajan taikauskon jätteistä,
omisti respondentti sen arkkipiispa Henrik Benzeliukselle.[227]
Omistuksessaan hän sanoo tahtovansa osottaa, millaista työtä oli saatu
tehdä ja millaisia vaikeuksia voittaa, ennenkuin oli tultu sille
viljelyskannalle, jolla nyt oltiin. Ja hän tahtoi myöskin osottaa, mitä
taikauskosta vielä oli jäljellä, epäilemättä siinä tarkoituksessa, että
se sitä helpommin saataisiin hävitetyksi. Tässäkin tahdottiin tutkia
epäkohtain luonnetta ja alkuperää, jotta voitaisiin ratkaista niiden
olemassaolo-oikeus ja menetellä sen mukaan.
Lencquistin teoksella oli varmaan samansuuntainen tarkoitus, mutta
samalla ilmeni siinä tekijän isänmaallinen harrastus tutkia oman kansan
muinaisuutta, josta ennen olen puhunut. Molemmat vaikuttimet ovat
tekijällä rinnan olleet, mutta viimemainitulle lienee etusija
annettava, jos niiden voimakkuutta silmällä pidämme. Puheena olevassa
väitöskirjassa on taikauskon eri muotoja niin ankarasti tuomittu ja
pidetään niitä niin kerrassaan kaiken järkevän tiedon vastakohtana,
ettei voinut tulla kysymykseen pitää niitä ihmistiedon alkeina ja
sentähden tietämisen arvoisina. Oli näet niitä, jotka näin ajattelivat.
Näin oli esim. Heyne asian käsittänyt selittäessään: "Ei tosiaankaan
ole myyttein ja satujen merkitystä ja laatua halveksittava eikä
valistuksen miehen tahi älykkään filosoofin työn esineeksi halpana
pidettävä; koska kerran kaikki inhimillinen viisaus niistä ensi alkunsa
sai" j.n.e.[228]
Tutkimustapa, jota on käytetty äskenmainitussa Lencquistin ja
Porthanin nimissä julkaistussa väitöskirjassa, oli tavallinen
tämäntapaisissa tutkimuksissa. Oletettiin näet, että taikuus ja sen
yhteydessä olevat tavat olivat pakana-ajan perua. Niitä kokoilemalla ja
yhdistämällä asialliseen järjestykseen arveltiin sentähden voitavan
päästä järjestelmälliseen tietoon pakana-ajan uskonnollisista
käsitteistä ja sen jumalamaailmasta. Lähteinä on käytetty osaksi
kirjallisia ja suullisia ilmoituksia, etupäässä kansanrunoja, osaksi
taas kansan käyttämiä menoja ja tapoja. Olemme edellisessä nähneet
Porthanin arvelleen, että kansanrunot kumminkin pääpiirteissään
kuvastivat ikivanhaa traditioonia, vaikka yksityiskohdat olivatkin
muuttuneet. Siksi hän nyt antoi näille todistusarvon koettaessaan
selvittää pakana-ajan oloja. Samaan suuntaan hän kait päätteli
käsitellessään kansantapoja, eikä tuollainen päättelemistapa ollut
yksinomaan Porthanille omituinen. Palatakseni vain jo mainittuun
göttingeniläiseen tutkijaan Heyneen, ajatteli hänkin samoin lausuessaan
eräässä julkaisussaan: "Vanhasta tavasta, josta kerran pidämme kiinni,
pysyvät ensimäiset perusteet eli loimet, joihin kuteena kudotaan
käsitykset, jotka niitä seuraavat".[229] Ei liene vaikeata huomata,
että tuollainen ajatustapa johtui ennen mainitsemastani valistusajan
mekaanisesta käsityksestä, samasta, jonka ilmauksia huomasimme
historiallisen traditioonin käsittelyssä.
Aineen käsittelylle on puheena olevassa väitöskirjassa koetettu antaa
laajempi tausta siten, että on tehty lukuisia vertauksia samanlaisiin
tapoihin muilla kansoilla. Menettely perustui siihen käsitykseen, että
kansoilla määrätyllä kehitysasteella oli määrättyjä tapoja. Kuitenkaan
ei noita kehitysasteita tarkemmin yritetty määritellä, vaan
antauduttiin paljaitten yhtäläisyyksien varaan. Niinpä verrataan
yhtäläisyyksiä toisiinsa, joita tavataan vanhoilla persialaisilla ja
muilla itämaisilla kansoilla, Kaarle Suuren aikuisilla saksilaisilla ja
Britannian kelteillä.[230]
Ylimalkaan ei siis noita samanlaisuuksia yhdisteltäessä ole otettu
huomioon eri ilmiöiden paikkaa historiallisen ajanlaskun mukaan.
Mieluimmin verrattiin kuitenkin vain pakana-kansoja keskenään, joten
kristinuskon maahantuontia pidettiin tuollaisen kehitysasteen
loppuna. Tutkimustapa, jota tässä siis on noudatettu, ei ollut
historiantutkimuksessa silloin vallalle pääsevä, vaan pikemmin
päinvastoin, kun näet ei pidetty väliä siitä, voitiinko historiallisten
olosuhteitten avulla selittää tahi todistaa huomattujen yhtäläisyyksien
johtuneen joko lainaamisesta tai samanlaisesta kehityksestä eri
kansoilla. Siten jäi aina se mahdollisuus, että samanlaisuudet olivat
satunnaisia vain, ilman mitään todistavaa merkitystä. Myöskään ei
pidetty niin suurta lukua lähteitten luotettavuudesta kuin ilmoitusten
sisältöön perustuvasta todenmukaisuudesta. Oli kuitenkin muutamia
tapoja, joiden yhtäläisyys ruotsalaisten tahi ylimalkaan kristillisen
ajan tapojen kanssa aiheutti tutkijan päättämään, että ne olivat
kristinuskon mukana Ruotsista meille tuotuja. Näitä huomautetaan
kuitenkin vain sivumennen.
Tällainen laajemman, yleisinhimillisen taustan antaminen tutkimukselle
on yhteydessä sen yleisinhimillisen kannan kanssa, jolta huomasimme
historiaa tutkitun. Varmaa on näet, että Porthan tässä niinkuin
muuallakin käsitellessään kotimaista ainetta jonkinlaisesta
kansallisesta harrastuksesta, samalla piti silmällä myöskin
yleisinhimillistä puolta siitä. Viittaan tässä vaan siihen, että hän jo
1780 luvulla sekä väitöskirjoissa että luennoilla käsitteli ihmismielen
kehitystä yhteydessä sen eri ilmausten kanssa ja jälkimäisten
vaikutusta edelliseen. Nämät tutkimukset taas perustuivat sielutieteen
harrastukseen, joka Porthanissa näihin aikoihin ilmenee ja jonka jälkiä
huomaamme hänen lukuisissa väitöskirjoissaan tältä alalta. Mainitsen
vain sellaiset kuin "De praejudiciis", "De praejudiciis amovendis", "An
Miracula sint Divinas missionis criteria", "De ideis hominum obscuris"
sekä vähän myöhemmältä ajalta "Meditationes quaedam de Spectris" jotka
jotenkin läheltä liittyvät ylläkäsiteltyyn väitöskirjan aineeseen.
Näiden teosten nimistä huomaamme myöskin, että niillä on sama
käytännöllinen tarkoitus levittää ennakkoluuloista vapaata valistusta,
jonka äsken arvelimme yhdeksi syyksi väitöskirjaan "De superstitione
Fennorum". Vähän myöhemmin palasi Porthan aineeseen, jota oli
käsitellyt tässä. Hänen presidiollaan ilmestyi näet vuonna 1789 "De
fama Magiae Fennis attributae", jota graduaalina puolusti F.J.
Rosenbom. Likeisesti se kyllä aineeltaan liittyy edelliseen
väitöskirjaan, se kun erityisesti käsittelee tässä vain sivumennen
kosketeltua kysymystä, ruotsalaisten tahi yleiskatoolisten taikatapojen
lainaamista Suomeen. Mutta juuri siksi on siinä käytetty erilaista
tutkimustapaa. Kun Lencquistin nimellä merkityssä julkaisussa on
vertailtu eri kansain tapoja toisiinsa sentähden, että ne johtuvat
yleisistä inhimillisistä taipumuksista, niin on Rosenbomin
kirjoituksessa pidetty silmällä yhtäläisyyksiä, jotka johtuvat
suoranaisista lainoista.
Tässä huomattava erilaisuus on tärkeä, sillä se kuvastaa uuden
menettelytavan voitollepääsöä, joka seurasi kutakin tutkittavaa ilmiötä
alkulähteistä sen silloiseen muotoon. Vertailuja se käytti varovasti,
kuten huomasimme sen lainasanojakin käsiteltäessä menetelleen, se otti
lukuun vain ne, jotka tuntuivat varmimmilta, kun sovellutettiin niitä
historiallisiin oloihin.
Nimenomaan erotetaan sitten suomalaiset taiat lappalaisista. Se oli
välttämätön täydennys erotukselle, joka tutkimuksessa vähitellen oli
tapahtunut lappalaisen ja suomalaisen kansallisuuden sekä kielen
välillä, ja josta edempänä puhun. Sitäpaitsi Porthan tahtoi puhdistaa
suomalaisten mainetta siitä syytteestä, joka valistusaikana merkitsi
paljon, että nimittäin nämät erityisesti olivat taikauskoisia.
Huomattakoon vain, että Porthan kirjoitti väitöskirjansa juuri
samaan aikaan kuin hän Ruotsin kirjallisuus-, historia- ja
antikviteetti-akatemiassa puolusti suomalaisten ominaisuuksia ja kykyä.
Vaikka Porthanin historiallisen toiminnan varsinaisena tarkoituksena ei
suinkaan ollut kuten Jusleniuksella suomalaisten kunnian puolustaminen
vääriä käsityksiä vastaan, oli kuitenkin luonnollista, että tämä
harrastus ei voinut jäädä hänelle aivan vieraaksi. Isänmaallisuus, joka
elähytti hänen tutkimuksiaan, ilmeni tosin etupäässä siinä, että hän
tahtoi noiden tutkimustensa kautta hyödyttää maanmiehiään, mutta siltä
hän ei voinut sallia, että tietämättömyydestä tahi pahansuopuudesta
Suomen mainetta halvennettiin. Hänen ystävänsä olivat siinä hänen
kanssaan yhtä mieltä ja kehottivat Porthania tarttumaan kynään maansa
mainetta puolustaakseen. Fredenheim oli kirjoittanut vuoden 1785
lopulla Porthanille: "Levesquen sarjassa Histoire de Russie, nimittäin
osissa, jotka sisältävät la description des differents peuples de cet
Empire, olen harmikseni lukenut alentavan kuvauksen suomalaisista ja
heidän maastaan, jonka toivon että Serkkuni näyttää vääräksi. Jos
Serkullani ei ole näitä osia lähetän ne ensi matkustajan kanssa niin
hyvää tarkoitusta varten".[231] Tällaisista tuumista on lähtenyt
viimeksimainittu Porthanin väitöskirja ja ne ovat epäilemättä
vaikuttaneet Porthanin esitelmään suomalaisten pakanuuden ajasta. Mutta
missä määrin ne ovat olleet mukana sitä tahi mahdollisesti harrastusta
sitä koskeviin tutkimuksiin aiheuttamassa, en uskalla sanoa.
Viittaan vielä siihen, että Porthan on väitöskirjassaan "De fama
magiae" verrannut luonnonkansojen tilaa suomalaisten pakanain oloihin.
Myöskin kuvauksessaan, jonka hän antaa selityksissään Juustenin
kronikkaan, huomauttaa hän tässä löytyviä vertauskohtia. Luonnontilassa
olevat kansat herättivät silloin koko sivistyneen maailman huomion ja
antoivat paljon uusia aiheita tutkimaan ihmiskunnan aikaisinta
kehitystä. Rousseau oli antanut tälle pyrkimykselle sen omituisen
suunnan ja se oli muutenkin ollut yhteydessä valtio- ja
moraalifilosoofisten kysymysten kanssa.
Eräässä Porthanin aikuisimmista väitöskirjoista "De influxu morum in
felicitatem reipublicae" kuvataan villien tilaa. Elinkeinot ovat --
sanoo hän siinä -- harvoin hyvällä kannalla, sillä huonot tavat yhtyvät
heillä tietämättömyyteen ja työn halveksumiseen. Lähteinään käyttää hän
tässäkin matkakertomusta -- Cavanzin "Iter in Congo" sekä Goguetin
siihen aikaan meilläkin paljon käytettyä teosta "De l'Origine des Loix,
des Sciences et des Arts". Goguet myöskin huomauttaa Amerikan
villikansojen merkitystä vanhan ajan kansojen tutkimisessa, joiden
välillä on hämmästyttävä yhtäläisyys. Sitäpaitsi on hänellä useita
käsitteitä, jotka tavataan aivan sellaisinaan useilla tutkijoilla,
esim. Schlözerillä Göttingenissä. Sellaisia on esimerkiksi huomautus,
että vanhan ajan ruhtinaat olivat oikeastaan heimokunnan päällikköjä
samanlaisia kuin Amerikan kazikit ja että eri heimokunnat elivät
yksikseen välittämättä ollenkaan naapureistaan.[232]
Tällaisen kuvauksen villien ja alhaisimmalla kannalla olevien kansain
tilasta sovitti Schlözer ilman muuta pohjoismaisiin kansoihin ja
erittäinkin suomalaisiin ennen kristinuskon maahantuontia. Varsinkin
oli hän kiivaasti vastustanut ajatusta, että ne olisivat voineet käydä
pitempimatkaista kauppaa. "Mahdottomalta tuntuu tämä ajatus" -- sanoo
hän -- "sille, jolla vain on pienimmätkin käsitykset kaupasta ja
kauppateistä erittäinkin Itä-Indian, joka kulki enimmäkseen maata tahi
jokia pitkin -- -- -- kuin että ihmiset Itämeren tällä ja tuolla
puolella Irokeesien ja Algonkinein tilassa ilman rahaa, ilman valtiota,
ilman kirjaimia olisivat voineet sitä harjoittaa".[233] Tämä käsitys
näkyy Porthanillakin olleen ja se saattoi hänet vertailemaan
suomalaisia muihin villikansoihin.
Mutta toiselta puolen oli tämä käsitys jo alkanut muuttua ja silloin
kun vertailut tehtiin oli Porthan itse käyttämällä kielellisiä
todistuskappaleita osottanut asianlaidan olleen aivan toisen kuin
tavallisesti luultiin. On kuitenkin muistettava, että Schlözerin
edustama kanta on jättänyt syviä jälkiä hänen tutkimuksiinsa ja että se
on pidettävä yhtenä edellytyksenä tuloksiin, joihin hän tuli.