Porthan oli paljoa ennen joutunut etupäässä historiallisten tutkimusten
alalle. Kansanrunojen ja sananlaskujen kokoileminen oli ollut vain
yhtenä osana siitä kokoilemisharrastuksesta, joka 1770 vaiheilla
ilmenee maassamme. Se kohdistui kaikkeen, jonka huomattiin olevan
yhteydessä Suomen maan ja kansan kanssa ja sen historialliset muistot
ensi sijassa vetivät mieliä puoleensa. Tällainen kokoilemishalu oli
omituinen Ruotsillekin ja kaikissa valtakunnan osissa syntyi
kokoilijoita.
Eräs sen ajan kirje, kirjoitettu yhdelle etevimmistä silloisista
kokoilijoista Sigfrid Pehrsson Gahmille kertoo noista harrastuksista:
"Herra Sihteeri on yleensä arvossa töittensä, mutta etenkin
perinpohjaisen Smoolantia koskevan kokoelman vuoksi, Hülphers koettaa
koota Westmanlannin ja Taalain kuvauksia, konrehtori Lundströmillä
on kelvollisia kokoelmia, jotka kuuluvat Helsinglantiin ja
Gestriklantiin, Fryxell ja Fernow ovat ottaneet Wermlannin osalleen,
lukuun ottamatta muita, niiden joukossa itseäni, joka olen monta vuotta
haalinut kokoon kaikki, mitä olen voinut saada käsiini Länsipohjaan
kuuluvaa".[157] Näistä puuhista ei Suomi voinut jäädä syrjään, se kun
oli verrattain vilkkaassa yhteydessä Ruotsin kanssa ja Ruotsin puolelta
vielä erityisesti niihin kehotettiin. Niinpä kertoo Tilas eräästä
nuoresta suomalaisesta, josta hän aikoi kasvattaa hyvän kokoilijan,
mutta valittaa kohta sen jälkeen: "Suomalaisesta arkivaariostani
pelkään, että hän on joutunut uskottomaksi, sittenkuin hänen on
täytynyt isänsä apulaisena kaivautua Vaasan maakirjaan ja sitäpaitsi
kuljeskelee hän jonkun Chloriksen perässä".[158]
Suomalaisilla oli kuitenkin muitakin edellytyksiä toiminnalleen kuin
vain maakunnallinen erikoistunne ja siitä johtuva harrastus. Aina siitä
asti kun Juslenius ensiksi teoksissaan esiintoi ihailunsa ja
kiitollisuutensa suomen kansaa kohtaan, kun hän oli tutkinut kansan
vaiheita ja sen kieltä, oli suomalaisten mielissä ollut tunne siitä,
että he olivat oma erityinen kansa ja että heillä oli velvollisuutensa
sitä kohtaan. Tämä tunne keksi itselleen eri aikain käsitystavan
mukaisia erilaisia ilmaisumuotoja.
Juslenius pitää isänmaan vaiheiden kertomista pyhänä työnä,
kiitollisuuden osotteena vanhemmille ja esi-isille, joille maanmiehensä
ovat velkaa tunteensa, työnsä ja koko persoonansa. Hänen teoksensa
ovatkin sentähden etupäässä isänmaan ylistystä ja puolustusta sen
halveksijoita vastaan.[159] Mutta sitten muuttui käsitys. Tietoa
aljettiin pitää etupäässä keinona, jolla voitiin hankkia hyötyä itselle
ja muille ja siten päästä lähemmäksi vastaista onnellisuutta ja
täydellisyyttä. Isänmaan historia ja kieli olivat nyt ennen kaikkea
keinoja, joilla tuli sivistää omia maanmiehiä. Eräs ruotsalainen
lausunto näiltä ajoilta väittää, "ettei ole ollut eikä ole mitään
barbaarista kansaa, jonka onnetonta tilaa ei olisi johdettava
tietämättömyydestä siitä, millaiset ihmiskunnan muinaiset vaiheet ovat
olleet".[160] Mutta jotta tuollaisesta tiedosta todella olisi hyötyä,
piti sen ennen kaikkea olla luotettavan, kriitillisesti todistetun,
muuten se saattoi väärällä muodollaan pettää ihmiset.
Halu isänmaan menneisyyden tutkimiseen johtui todellisuudessa kuitenkin
paljon välittömämmin ajan katsantotavasta. Ranskalaisten kirjoittajain
keskuudesta oli lähtenyt tarve historiallisesti perustella kaikkia
olevia laitoksia, tapoja ja aatteita, tutkia niiden syntyä ja olemassa
olon oikeutta. Tämä tarve oli tullut aivan yleiseksi ja vaikutti
ehdottomasti suomalaisiin, etenkin niihin, jotka omasta kokemuksestaan
hyvin tunsivat kansansa elämän ja tavat, jotka olivat tehneet laajoja
matkoja maassa ja kirjoittaneet taloudellisia ja topograafisia
kuvauksia siitä. Maan ja kansan tunteminen oli vain puolinaista,
niinkauvankuin ei niiden menneisyyttä tunnettu. Erilaiset käsitykset
suomalaisten ja suomen kielen oikeudesta erikoiseen olemassa oloon
sytyttivät ehdottomasti halun tutkia niiden alkuperää ja vaiheita.
1760 ja 1770 luvuilla tapaa lukuisasti esimerkkejä lausunnoista, jotka
osottavat tuontapaista isänmaanrakkautta suomalaisissa tutkijoissa.
Nuori Juhana Lizelius kuvaa tunteitaan näin: "Ainakin minä olen
seuratessani esi-isäin tekoja tuntenut erinomaista huvia ja melkeinpä
hurmaavaa nautintoa, joka vaan sentähden on tullut häirityksi, etten
ole voinut saada niistä sitä tietoa, jota halusin".[161] Tämä vuonna
1772. Seuraavana vuonna kirjoittaa Lencquist, kun tulee puheeksi hänen
osallisuutensa historiallisiin tutkimuksiin, jotka käsittelevät Suomen
muinaisuutta, ettei hän luule olevansa mihinkään niin velvoitettu kuin
toimimaan kristinuskon jälkeen lähinnä isänmaan kunnian ja sivistyksen
hyväksi.[162] Huomaa kuitenkin, että tähän aikaan vielä Jusleniuksen
käsityksellä kansan muinaisesta arvosta ja vanhasta iästä sen
parhaimpina etuina oli paljon puoltajia. Sellainen ajatus on
aiheuttanut väitöskirjan "De gloria antiquitatis temere non
contemnenda" vuodelta 1768. Ja seuraavana vuonna ilmestyneessä "De
justo Fennorum in patriam amore" selitetään, että rakkautta kansaan
lisää tieto sen vanhuudesta niinkuin kiintymistä omaan sukuun sen vanha
alkuperä ja arvo.
Mutta alkavalla tutkimuksella ei ollut niitä edellytyksiä, joita
tarvittiin sen menestymiseksi, ja valituksia siitä tavataankin aina
siellä, missä on halua ja puuhaa muinaisuuden selvittämiseksi.
Mennander kertoo, että on melkein mahdotonta saada käsiinsä suomalaisia
lähteitä. Brenner oli matkoillaan korjannut sen, minkä oli voinut, ja
vienyt mukanaan Ruotsiin. Sodat ja onnettomuudet olivat hävittäneet
suurimman osan käsikirjoituksista täällä ja vanhoista painetuista
teoksista olivat painokset olleet niin pieniä ja hajaantuneita joka
suunnalle, ettei ahkerimmallakaan etsimisellä voinut niitä löytää.
Samaa valittaa Bilmark.[163]
Oli kuitenkin koottu omasta maasta, mitä oli saatu. Mennander, joka
1757 oli tullut Turun piispaksi, oli virkamatkoillaan ja kirjevaihdolla
pappien kanssa koonnut vanhoja suomalaisia kirjoja ja hautajaispuheita.
Paitsi runoja oli hän keräillyt taloudellisia tietoja, tietoja
muinaisjäännöksistä sekä muista merkillisyyksistä. Hänen asemansa ja
laajat tuttavuussuhteensa olivat siinä parhaimpana apuna. Mutta
sitäpaitsi hän oli asettunut yhteyteen ruotsalaisten oppineitten kanssa
ja seurauksena tästä vuorovaikutuksesta oli usean asiakirjan joutuminen
Suomeen, joko alkuperäisenä tahi jäljennöksenä. Tämän yhteyden
merkityksen käsittää vasta silloin, kun on luonut silmäyksen silloisten
lähdevarastojen tilaan Ruotsissa.
Lähteiden keskittäminen päävarastoihin oli jotenkin vähän edistynyt.
Suuria perhearkistoja oli useilla aateliskartanoilla esim.
Skoklosterissa, Sahlstadissa, Djursholmassa ja kartanoitten omistajat
käyttivät usein niitä omaksi huvikseen päästämättä niihin tutkijoita.
Vanhoja päärmäkirjeitä ja muita asiakirjoja ajelehti paljon
maaseuduilla ja niitä tavattiin paikoissa, joissa niitä ei voitu
aavistaakaan olevan. Mutta ei siinä kyllä. Ruotsin arkistot ja
kirjastot olivat 1760 luvulla vielä enimmäkseen ilman järjestystä ja
ilman kunnollisia luetteloita. Useimmiten olivat kirjastonhoitajat
vain nimeksi toimessaan, säilyttivät kirjastojen avaimet ja
näyttivät yleisölle kirjoja, jotka olivat jollakin tavalla heistä
eriskummallisia. Käsikirjoituskokoelmat olivat sidotut sekaisin
pakkoihin, niin että täytyi käydä ne lehti lehdeltä lävitse ja kirjat
olivat ilman järjestystä hyllyillään tahi röykkiöinä lattialla.[164]
Valtioarkistossa v. Stiernman piti hallussaan joukottain kirjallisia
aarteita, joita käsittelemään hän ei ketään päästänyt. Hän näyttää
usein suorastaan ehkäisseen tutkijain toimintaa.[165]
Valtioarkistossa säilytettiin enimmäkseen asiakirjoja uudemmalta
ajalta, keskiajan asiakirjat taas olivat antikviteettiarkistossa, joka
sijaitsi Brahen talossa. Päärmäkirjeet, joita oli suunnaton joukko,
olivat täällä eräässä rapun alaisessa huoneessa aina vuoteen 1772 siinä
tilassa, ettei niitä ensinkään voitu käyttää.[166]
Poistaakseen epäkohtia, joita tällaisesta järjestelmästä oli, olivat
ruotsalaiset kokoilijat kopioineet ja koonneet äärettömiä kokoelmia
kaikenlaisilta eri aloilta. Usein syntyi kilpailua eri kokoilijain
kesken harvinaisemmista asiakirjoista ja se aiheutti toisinaan kateutta
ja epäluuloa heidän välillään. Alkavan suomalaisen tutkimuksen oli
välttämättä asetuttava yhteyteen heidän kanssansa, jos mieli saada
Ruotsista siellä olevia tärkeitä asiakirjoja. Välittäjänä esiintyi
aluksi etupäässä Mennander, jonka korkea asema ja käytettävänä olevat
varat paljon edistivät näitä pyrintöjä.
Mutta Mennanderilla on suuri merkitys senkin yhteistoiminnan
aikaansaamisessa, joka alkoi suomalaisten tutkijain omassa keskuudessa
vuonna 1770. Innostus suomalaiseen tutkimukseen oli siihen asti
puhjennut esiin hajanaisissa yrityksissä osaksi tietojen
kokoilemisessa, jota useat papit seudullaan tekivät, osaksi taas
pitäjänkertomusten ja muitten isänmaata koskevain väitöskirjain
julkaisuissa. Mutta noilla yrityksillä ei ollut mitään keskinäistä
yhteyttä, joka ne olisi liittänyt yhdeksi kokonaisuudeksi.
Pitäjänkertomukset olivat usein maakunnallisen tahi paikkakunnallisen
erikoisharrastuksen synnyttämät, enemmän ainakin kuin kansallisen,
vaikka isänmaallinen tunnekin usein vaikutti voimakkaasti. Sitäpaitsi
vaikutti myöskin hallituksen kehotus niitä kirjoittamaan ja aineen
helppous käsitellä.[167]
Tämä isänmaallinen innostus osaltaan aiheutti vuonna 1770 seuran
perustamisen, joka otti suomalaisen tutkimuksen tehtäväkseen. Se oli
tunnettu Aurora seura.[168] Tarkoitus sillä kyllä oli kaksinainen,
niinkuin sen laeissa sanotaankin. Ensi sijassa mainitaan sen
harrastusten esineenä ruotsin kieli ja senkielinen kirjallisuus,
toisessa vasta suomen kieli sekä tämän maan vaiheet ja historia.[169]
Tämä vastasikin täydelleen silloista ajatustapaa, siinä kun valtakunta
sellaisenaan muodosti yhtä huomattavan aiheen isänmaanrakkauteen kuin
Suomi erityisesti.
Mennander mainitaan erityisesti sinä, joka oli saanut aikaan seuran,
vieläpä uhrannut siihen varojaankin. Ensimäiset jäsenet, joita
mainitaan ensimäisessä säilyneessä seuran pöytäkirjassa, ovat kaikki
hänen läheisempiä tahi kaukaisempia sukulaisiaan -- hänen poikansa
C.F. Mennander, Petter Juslén nuorempi, Porthan sekä M.J. Alopaeus,
joka pari vuotta sen jälkeen meni naimisiin mainitun Juslénin sisaren
kanssa. Kuitenkin kehittyi seura Mennanderista riippumattomana, jonka
parhaiten todistaa tyytymättömyys, jota hän kohta sen jälkeen osotti
koko seuraan.[170] Sensijaan Porthan esiintyy kohta seuran varsinaisena
sieluna, etenkin kun tuli kysymykseen huolenpito seuran julkaisuista.
Seura oli nimittäin vuoden 1771 alusta ruvennut julkaisemaan omaa
viikkolehteä "Tidningar utgifna af et Sällskap i Åbo", "voidakseen sitä
nopeammin ja voimakkaammin edistää tarkoitustaan". Kunkin jäsenen piti
kirjoittaa aineesta, johon hän oli perehtynyt, kun se vaan oli seuralle
kunniaksi ja yleisölle eduksi. Ja niinkuin seuralla itselläänkin oli
kaksinainen tarkoitus, niin oli sen julkaisuissakin kahdenlaisia
kirjoituksia. Oli runoja ja käännöksiä vieraskielisistä kappaleista
sekä kaikenlaisia yleistajuisia aineita käsitteleviä aiheita, mutta
sitäpaitsi oli erityisesti Suomen maata ja kansaa koskevia tutkimuksia,
kuvauksia ja lähteitä. Tuo viikkolehti oli aijottu siksi varastoksi,
johon Suomea koskevat tiedot olivat eri tahoilta kerättävät yhteen
kohtaan. Oli tarkoitus pelastaa kaikki nuot tiedot häviöstä, samalla
kuin sen kautta heräisi laajemmissa piireissä halu tuommoiseen
keräilyyn.
Vuosi vuodelta kasvoi jälkimäistä tarkoitusta varten kirjoitettujen
kirjoitusten luku ja se mies, joka etupäässä ylläpiti tätä ohjelmaa ja
samalla koko julkaisua, oli Porthan. Hän julkaisi joukon maamme
historiaa koskevia lähteitä, lyhyitä sivistyshistoriallisia kappaleita
ja kielellisiä tutkimuksia. Historialliset tutkimukset alkoivat astua
etusijaan.[171] Porthanin historialliset harrastukset olivat kuitenkin
paljoa vanhempaa alkuperää. Luennoillaankin hän oli kosketellut
historiaa, etenkin filosoofisia aineita käsitellessään. Noudattaen
ranskalaisten valistuskirjailijain esimerkkiä hänkin usein alotti
selityksensä jostakin opista, jostakin ennakkoluulosta tahi tavasta
seuraamalla sitä sen alkuperään ja syihin tahi selitti hän esitystään
esimerkeillä, joita otti historiasta. Ja historia, jota hän tässä tuli
käsitelleeksi oli etupäässä sivistyshistoriaa, etenkin Ruotsin.
Sitävastoin Suomen historia vain poikkeustapauksissa tulee kysymykseen
vielä hänen viimeisinä elinvuosinaankin. -- Varsinainen välitön aihe
Porthanin historiallisiin tutkimuksiin on kuitenkin etsittävä paljoa
aijemmalta ajalta.
Porthan oli vuonna 1764 nimitetty yliopiston kirjaston vakinaiseksi
amanuensiksi. Tämä toimi se etupäässä sai hänet historiallisten ja
kirjallisuushistoriallisten opintojen ja tutkimusten alalle, hänellä
kun oli esteetön tilaisuus tutustua kirjastossa olevaan kirjavarastoon.
Tähän oli kyllä riittävää aikaakin, kun kirjavarat olivat verrattain
pienet ja juoksevat tehtävät pian toimitetut. Päähuolen kirjastosta
piti sitäpaitsi sen hoitaja Henrik Hyllén, joka aikoinaan oli
ollut Porthanin kotiopettajana. Hänen hallussaan oli kirjaston
tärkeimmät asiakirjat eikä hän edes antanut Porthanin kirjoittaa
luetteloon saapuneita ja saapuvia kirjoja.[172] -- Miten läheisesti
kirjallisuushistoria kuului kirjastonhoitajan virkaan, osottaa se, että
Hyllén, kuten useat hänen virkaveljensä muualla, piti tuosta aineesta
luentoja näytellen kuulijoilleen samalla tärkeimpiä teoksia.[173]
Kun Hyllén erosi toimestaan vuonna 1770, tuli Porthan kirjaston
varsinaiseksi hoitajaksi, vaikka hän vasta kahta vuotta myöhemmin siksi
nimitettiin. Hän peri samalla Hylléniltä toisenkin toimen, nimittäin
kirjaston historian kirjoittamisen, jota tämä jo oli aikonut
sommitella.[174] Se oli sitäpaitsi yhteydessä käytännöllisten tointen
kanssa, johon uuden kirjastonhoitajan oli ryhtyminen. Kirjasto oli
nimittäin viimeisten hoitajainsa aikana jäänyt tarpeellista huolenpitoa
vaille, kirjat olivat vaillinaisesti merkityt luetteloihin, useat
olivat poissa ja itse luettelot huonossa kunnossa. Jotta ensi
tarkastuksessa voitaisiin päättää, mitä kirjoja kulloinkin oli tullut
kirjastoon, oli verrattava eri luetteloja ja teosten ostamisaika niiden
mukaan merkittävä. Muutamia vuosia myöhemmin syntyikin kysymys yleisen
luettelon tekemisestä ajan perustalla, milloin teokset olivat tulleet
kirjastoon, joka ulottuisi aina akatemian perustamiseen asti. Porthan
ei kyllä suosinut tuumaa sellaisenaan, mutta se osottaa kaikissa
tapauksissa jonkinlaista tarvetta saada yleiskatsaus kirjavaraston
muodostumiseen, jotta sitä sen paremmin sitten voisi hallita ja
hoitaa.[175]
Tämä sama käytännöllinen tarve oli jo kerran ennenkin saanut aikaan
kirjaston historian, vaikka toisenlaisissa oloissa ja sentähden
toisenlaisessa muodossa. Tarkoitan sitä historiaa muutamissa
yleispiirteissä, jonka Scarin pani kokoon kirjastontarkastajain
käytettäväksi vuonna 1748 silloin tapahtunutta tarkastusta varten.
Esityksensä alussa sanoo Scarin: "Koska on tärkeätä, että ennenkuin
ryhdytään edessämme olevan julkisen kirjaston tarkastukseen, herrat
valtuutetut saavat tiedon kahdesta asiasta: 1:o mitä lisiä kirjastolla
on aika ajoin ollut ja 2:o miten asianomaiset ovat hoitaneet ja
hallinneet kirjastoa sen perustuksesta alkaen, niin olen katsonut
velvollisuudekseni antaa tarpeellista tietoa tästä" j.n.e.[176] Ettei
kertomus tullut suuremmaksi johtui osaksi sen tilapäisestä
tarkoituksesta, osaksi lähteitten laadusta. Scarin käytti näet vain
niitä muutamia kirjastoa koskevia asiakirjoja, joita siellä oli,
sitävastoin hän ei ensinkään tuntenut akatemian konsistoorion
pöytäkirjoja. Kuitenkin hän ehdottaa, että konsistoorion amanuensi
ottaisi käydäkseen ne läpi, vaikka ehdotus raukesi ilman näkyvää
tulosta.
Sensijaan olivat Celsiukset samoihin aikoihin kirjoittaneet Tukholman
kuninkaallisen kirjaston ja Upsalan yliopiston kirjaston historiat.
Mutta ne olivat lyhyitä, epätäydellisiä teoksia, eivätkä läheskään
käyttäneet kaikkea sitä lähdevarastoa, joka oli saatavissa. Annerstedt
huomauttaa jälkimäisestä teoksesta, että se retoorisen laveapuheisuuden
alle kätkee heikkouksia tutkimuksessa ja hätäilemistä.[177] Nämät
olivat mallit, joita Porthan saattoi käyttää esikuvinaan, ja tällaisia
esityöt, jotka oli tehty.
Kirjallisuushistorialliset ja oppihistorialliset tutkimukset näyttävät
tähän aikaan olleen muodissa Turussa, etenkin nuorempi tutkijajoukko
oli niihin antautunut. Calonius käsitteli humanistisen ajan
kirjallisuutta väitöskirjasarjassa, jonka hän julkaisi vuosien 1764 ja
1777 välillä, Tidgren kirjoitti vuonna 1773 "De regimine et
constitutione Reipublicae litterariae" ja Sigfrid Porthan julkaisi 1760
luvulla, kaksi tätä ainetta koskevaa sarjaa. Kun tapaamme kaksi
ensinmainittua sekä H.G. Porthanin hakemassa Hasselin professioonia, on
mahdollista, että noilla väitöskirjoilla on tämän aikeen kanssa jotakin
yhteyttä. Mutta myöskin Bilmarkilla on väitöskirja "De caussis
florescentis et marcescentis reipublicae litterariae" vuodelta 1771.
Teoksensa esipuheessa sanoo Porthan, että hän on "koettanut olla mitään
kertomatta ja todeksi vakuuttamatta, jota ei ole siksi näytetty
sopivilla todisteilla ja saatu hyviksi tunnustetuista lähteistä,
yliopiston konsistoorion pöytäkirjoista ja muista varmoista
muistomerkeistä". Tämä lausunto on ensimäinen ilmaus periaatteesta,
joka yhtä mittaa uudistuu Porthanin myöhemmissä lausunnoissa. --
Kirjaston historiassa ei ole mitään erityistä ilmoitusta lähteistä,
joita siinä on käytetty, paitsi milloin niihin erikseen viitataan.
Päälähteenä ovat olleet konsistoorion pöytäkirjat, luettelot kirjoista
ja itse kirjat. Ensimäinen lainauskirja alkaa vuodelta 1748. Sitäpaitsi
oli pienempi kokoelma vanhempia kirjaston hoitoa koskevia asiakirjoja,
jotka ulottuivat taaksepäin vuoteen 1720. Kirjaston tilit olivat
säilössä vasta vuodesta 1746 alkaen.[178]
Tiedot vanhemmalta ajalta olivat sentähden jotenkin niukkoja eivätkä
nekään aina varmoja. Konsistoorion pöytäkirjoissa ilmoitetut luettelot
uusista kirjoista, joita oli hankittu, sisälsivät usein vääriä ja
epätarkasti kirjoitettuja tekijän ja teosten nimiä. Toisinaan nuot
ilmoitukset olivat kokonaan laimiinlyödyt.
Siltä ajalta alkain, jolta tilit olivat säilössä, vertasi Porthan näitä
pöytäkirjoissa oleviin ilmoituksiin sekä täydenteli ja korjasi
edellisten avulla jälkimäisiä. Näitä tietoja vertasi hän itse
kirjoihin. Tämä menettely oli yhtämittaista palaamista johdetuista
lähteistä alkulähteihin ja edellisten tarkastelemista sekä
korjaamista jälkimäisten mukaan. Kritiikki oli kyllä aivan
yksinkertaista, melkeinpä koneellista, mutta vaati suurta tarkkuutta ja
kärsivällisyyttä. Lähteiden vanhemmuudella oli tässä ehdottomasti
pääarvo ja tätä periaatetta saattoi noudattaa kritiikissä ottamatta
huomioon lähteitten muita ominaisuuksia.
Lähteiden laatu selittää myöskin, minkätähden Porthan on rajoittanut
esityksensä aihetta enemmän kuin olisi voinut otaksua. Tarkkaan
luettelee hän kyllä yksityiset tapaukset, joiden kautta kirjavarasto
kasvoi, kuten lahjoitukset ja muut sellaiset. Sitävastoin hän ei ole
antanut mitään kuvausta kirjaston säännöllisestä kasvamisesta, mitä
teitä teoksia sinne hankittiin, minkä maan teokset milloinkin olivat
enimmin suosittuja ja kuinka kirjain hankkiminen yleensä oli
järjestetty. Tällainen kuvaus oli vanhempiin aikoihin nähden aivan
mahdoton, koska lähteet tässä suhteessa enimmäkseen puuttuivat.
Sensijaan olivat ne säilyneet vuosisadan keskivaiheilta aikain ja
Porthanin oma toiminta kirjastonhoitajana olisi viimeisiltä
vuosikymmeniltä antanut sellaiseen hyvän tilaisuuden. Mutta sen sijaan
tapaamme vain aivan ylimalkaisia ilmoituksia siitä, "että kirjasto
alkoi kauniisti kasvaa", "ettei harrastus sen lisäämiseen uusilla
lisillä lakannut" j.n.e. Porthanin yksityiseen kirjevaihtoon kuuluvista
kirjeistä ja harvoista nyt enää säilyneistä jätteistä saamme epäselvän
käsityksen siitä, miten se todella tapahtui.
Kirjojen arvostelua Porthan kyllä ei liittänyt luetteloon niistä,
mutta kuitenkin hän ikäänkuin ohimennen huomautti niiden arvoa
historiallisina jätteinä. Niinpä sanoo hän muutamista vanhoista Ciceron
käsikirjoituksista, että "niiden pitäisi olla tärkeitä ja erittäin
arvokkaita niille, jotka tutkivat kriitillistä ja tieteellistä henkeä
ja sitä harrastavat", vaikka noista teoksista filologialle ei ollutkaan
mitään hyötyä. Kokoelmasta erilaisia asiakirjoja vuosilta 1331-1616
arvelee Porthan, että niitä voi käyttää eri aikojen kirjainten ja
käsialan muotoa tutkiessa mutta sitäpaitsi vanhojen tapojen
selvittämiseen. Myöskin päättelee tutkijamme kirjoituksista niiden
kirjoittajan luonnetta, ajatustapaa, asemaa j.n.e..[179]
Häntä eivät siis huvittaneet teokset sellaisinaan, niiden omituisuus,
harvinaisuus eli kuten silloin sanottiin kuriositeetti. Häntä viehätti
etupäässä erilainen inhimillinen elämä, joka esiintyi sisällöltään
mitättömimmänkin kirjoituksen alta. Huomaa, että Porthan etupäässä
ajatteli sitä, ja siinä hän erosi useista sen ajan kokoilijoista,
joille kokoileminen sellaisenaan sekä sen tulos oli kaikki. --
Kuitenkaan ei hän ole tässäkään teoksessaan ryhtynyt itse kuvaamaan
teosten oleellisuutta, vaan esitti muutamia kuvaavia kohtia niistä.
Mutta silloin kun nämät kirjoitusluettelot julkaistiin väitöskirjoissa,
oli Porthan jo julkaissut suuren joukon historiallisia esityksiä Aurora
seuran lehdessä. Palaamme niihin.
Näissä kirjoituksissa huomaa selvästi vaikutuksen Mennanderin runsaista
kokoelmista ja hänen harrastuksistaan. Porthanin "Kortt Historia om
Finnska Bibel öfversättningen", joka painettiin vuoden 1778 Turun
lehdissä, käsittelee aihetta, jota Mennander erityisesti oli tutkinut.
Synodaalipuheessaan, jonka hän piti Turussa 15. p. syyskuuta 1775 oli
hän esittänyt muun muassa myöskin samaa ainetta, raamatunkäännöksen
historiaa vuoteen 1642. Porthanin esitys ei sisällöltään eikä
muodoltaan paljoa tästä eroa, olematta kuitenkaan siltä missään
orjallisessa riippuvaisuus-suhteessa siihen. Se jatkuu sitä paitsi aina
silloiseen aikaan asti.[180]
Vuonna 1782 julkaisi Porthan lyhyen tutkimuksen "Anmärkning rörande
framl. Biskopens i Åbo M. Pauli Juustens Adelskap och efterkommande".
Tähän oli sitä enemmän aihetta, kun Fredenheim juuri tähän aikaan tutki
sukunsa alkuperää ja luuli tällöin huomanneensa Juustenin olleen hänen
esi-isäinsä kanssa sukulaisuussuhteessa. Porthan oli kirjevaihdossaan
Mennanderin kanssa kosketellut asiaa jo vuonna 1779. Aiheen
tutkimukseen oli kuitenkin antanut Juustenin "Acta legationis
Muscoviticae", jonka Porthan vuonna 1775 julkaisi. Sen esihistoria on
tämä.
Ollessaan keräilymatkalla eteläisessä Ruotsissa vuonna 1774 löysi Gahm
eräästä syrjäisestä sopesta Lundissa tuon asiakirjan. Heti syksyllä
samana vuonna hän lähettää sen suosijalleen Mennanderille samalla
toivoen, että se painettaisiin Turussa ilmestyvään lehteen. Kun tämä ei
voinut käydä päinsä sen latinankielisen asun tähden, ehdotti Gahm, että
Bilmark painattaisi sen väitöskirjana respondentin muistutuksilla
varustettuna.[181] Se oli vuoden viimeisenä päivänä 1774. Seuraavana
vuonna ilmestyi asiakirja Porthanin presidiolla.
Porthan sai kuitenkin muitakin teitä noita julkaistavia lähteitä.
Vuonna 1776 hän kirjoittaa lehtiin "Om en liten sällsynt Bok,
Respublica Glacialis kallad". Tutkijamme oli saanut kirjan lainaksi
äsken Ruotsista tulleelta hovioikeuden presidentiltä Leijonhufvudilta,
joka edellisen vuoden lopulla oli kutsuttu Aurora seuran jäseneksi. Hän
etsii sen kirjoittajaa ja vetoo tässä kirjeeseen, jonka Tessin on
asiassa kirjoittanut Leijonhufvudille, tullen kuitenkin siten
erehdyttäviin johtopäätöksiin.[182] Tässä siis yksi monista teistä,
joilla Ruotsin kokoilijat olivat yhteydessä Suomen alkavan
historiantutkimuksen kanssa. Aine koski yksinomaan Ruotsin historiaa
tässä tapauksessa.
Lehtiä toimittaessaan oli Porthanin taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia
vastaan, jotka yhtämittaa kasvoivat. Jo vuonna 1772 ilmoitetaan, että
lehdet ilmestyvät kovin epäsäännöllisesti ja laihtuvat sisällöltään.
Syynä tähän oli se, että vain harvat seuran jäsenistä todella
työskentelivät, muut sitävastoin luottivat näihin eivätkä tehneet
mitään. Samaa valitellaan myöhemminkin.
Seuraan kuului hyvin erilaisia aineksia, jäsenet olivat usein
tieteelliseltä katsantokannaltaan ja mielipiteiltään aivan erilaisia.
Useat kokoilivat maata koskevia tietoja isänmaallisella mielellä, mutta
heiltä puuttui arvostelukykyä ja he olivat juurtuneet vanhoihin
ajatuksiin Suomen muinaisuudesta, Toiset taas vaativat suurempaa
kriitillisyyttä ja samalla kuin he seurasivat yhä tarkistuvaa
kirjallisuutta muualla, loittonivat he yhä enemmän entisestä työtavasta
ja ajatuskannasta. Seurassa oli sitäpaitsi miehiä, jotka olivat
levottomia ja juonittelevia luonteeltaan sekä koettivat päästä niin
vähällä työllä kuin suinkin.
Seuran toiminnassa oli vaarallinen kohta, jossa kaikki nuot
eroavaisuudet helpoimmin saattoivat tulla näkyviin, -- seuran jäsenten
sille jättämäin kirjoitusten tarkastelu. Seuran säännöissä on selvästi
huomautettu tätä mahdollisuutta ja viitattu eripuraisuuteen ja
tyytymättömyyteen, joka muissa seuroissa oli ollut tarkastelun
seurauksena. Sentähden oli ryhdytty Aurora seurassa varokeinoihin
tarkastajain salaamiseksi muilta jäseniltä.
Väitetään, että kritiikki tästä huolimatta hajoitti seuran. Kalm
kertoo: "Turun oppisanomat ovat täydelleen sekasorrossa.... Olen
kysynyt syytä tähän ja minulle on vastattu, että Herrat Professorit
Porthan ja Bilmark, Asessori Juslén sekä pari muuta lisäksi ovat ilman
muuta joko kokonaan hyljänneet tahi karsineet tahi myöskin kokonaan
muuttaneet seuran laatikkoihin jätetyt kirjoitukset; tämä on suuresti
loukannut kirjoittajia, jotka sentähden eivät enää ole antaneet mitään
kirjoituksia, vieläpä ovat jääneet kokonaan pois kokouksista".[183]
Mutta löytyy toinenkin kertomus Turun sanomain lakkaamisesta, jonka
mukaan tilaajain vähyys on ollut siihen pääsyynä.[184] Yleisössä alkoi
yhä enemmän päästä valtaan haluttomuus kaikkeen vakavampaan lukemiseen,
nyt kun ulkomaalainen, etenkin ranskalainen kevyt kirjallisuus saavutti
enenevää suosiota. Kun Turun sanomat myöhemmin alkoivat uudelleen
ilmestyä, valitellaan tätä seikkaa yhtämittaa. Miten suuresti yleisön
osanotto oli laimentunut todistaa Porthan itse kertoessaan: "Melkein
kaikki apu maaseudulta on lakannut, en tiedä mistä syystä; sen mitä
sieltä tarvitsemme on meidän itse kirjevaihdolla, maksulla ja vaivalla
hankittava".[185] Tätä ajanhenkeä vastaan on Porthan vielä myöhemminkin
saanut taistella ja hänen seuraavat julkaisunsa olivat enemmän tahi
vähemmän, joskus välittömästi, useimmiten ainakin välillisesti siitä
riippuvia.