V.

Porthanin tähän asti mainitut Suomen viljelyshistoriaa koskevat

kyhäykset keskittivät esityksen enemmän itse viljelyksen muotoon ja

tuloksiin kuin viljelijöihin itseensä. Sivistyksen edistäjät ja

kannattajat jäivät aina kuvaamatta, heidän erikoinen henkilöllinen

omituisuutensa selvittämättä. Sitä suuremmalla uteliaisuudella

käännymme sentähden ainoihin henkilökuvauksiin, jotka Porthan on

kirjoittanut tällä ajalla. Tarkoitan muistopuheita, jotka hän on

pitänyt.

Tällaisesta muistopuheesta oli aikakauden esteettisen maun määrääjillä

omat mielipiteensä, jotka olivat saaneet yleisen kannatuksen. Puheen

piti samalla olla runolliseen tahi kaunokirjalliseen henkeen

kirjoitettu esitys ja toiselta puolen taas historiallinen

kertomus. Mutta kaikki eivät hyväksyneet tuota vaatimusta. "Omasta

puolestani toivoisin" -- sanoo Knös -- "ettei historiallisista

muistokirjoituksista odotettaisi kaunokirjallisia kyhäyksiä

ja ettei niitä arvosteltaisi Ruotsin Akatemian mittakaavan

mukaan. Historiallisen muistokirjoituksen tulee esittää asioita

yksinkertaisesti kertoen, mutta tarkoin ja todistamalla kaikki, sitä

vastoin voi kaunokirjallinen sepitys, muisto à la Lehnberg maalailla ja

ja ikäänkuin upottaa ne muutamat asiat, jotka ilman tutkintoa ja

todistelua pidetään varmoina, nerokkaitten mietteitten mereen, jonne

toisinaan historiallinen totuus häviää. Jokainen asiahan on erittäin

todistettava historiassa, ja mainepuheessa, akateemisessa

ylistyspuheessa pidetään useita sitaatteja turhantarkkuutena".[186]

Porthan oli kaunopuheliaisuuden opettajana yliopistossa ja sentähden

oli taipumus antaa tässä kaunopuheliaisuuden silloisille vaatimuksille

enemmän arvoa kuin historian säännöille luonnollinen.

Kaunopuheliaisuuden opettajana on Porthan teoreetisesti käsitellyt

muistopuheita. "Muistopuheissa" -- opettaa hän -- "on aina puhuttava

parempaan suuntaan, valehdeltava hyvin vähän... Hautajaispuheessa tulee

vielä kohtuullisemmin kiitellä, ei siltä moittiakaan, vaan puhua niin,

että kiitoksen suhteesta voi päättää millainen henkilö on ollut". Kun

näin näytetään vaan yksi puoli henkilöstä, jota kiitellään, ei

tuollainen kuva ole aivan luotettava, huomauttaa Porthan toisessa

kohdassa. Mutta hän vaatii, että kuva, joka esitetään, on aivan

näköinen, sillä maalauksen yhdennäköisyys huvittaa meitä, sanoo

Aristoteles. Muistopuheessa tulee käyttää komeaa ja miellyttävää

stiiliä, tehdä poikkeuksia aineesta, esittää kauniita vertauksia,

päämäärä kun sellaisissa on koreus.[187]

Kuitenkin on Porthan erityisesti huomauttanut noiden muistopuheitten

historiallista arvoa. Erityisessä kyhäyksessä hän on kehottanut

edelleenkin pitämään hautajaispuheita tunnetummista henkilöistä, hän on

koonnut sitäpaitsi elämäkerrallisia tietoja oman aikansa henkilöistä ja

julkaissut paljon vanhempia elämäkertoja. Se seikka, että tuollaisissa

elämäkerroissa liiaksi kiitellään, sanoo Porthan kyhäyksessään, ei anna

aihetta niiden laimiinlyömiseen, koska tottunut tutkija aina osaa

erottaa totuuden imartelusta.[188]

Ensimäisen muistopuheensa piti Porthan Ehrensvärdistä 17. p. heinäkuuta

1773, mutta se on jäänyt painamatta ja joutunut kateisiin. Porthan itse

ei pitänyt sitä kyllin täydellisenä, mutta Choraeus vakuuttaa siitä

saaneensa aivan erityistä hyötyä ja hyviä opetuksia. Porthanin ystävä

M.J. Alopaeus piti samasta aineesta muistopuheen Porvoossa pari

kuukautta Porthanin puheen jälkeen, mutta mahdotonta on tietää,

olivatko nuot puheet keskenään yhteydessä.[189]

Kun myöhemmin 1788-1790 vuosien sota asetti Ehrensvärdin elämäntyön

oikeaan arvoonsa aikalaisten silmissä, herätti se Porthanissa halun

julkaista parentatiooninsa.[190] Ja nähtävästi tässä tarkoituksessa hän

1790 luvun keskivaiheilla ryhtyi hankkimaan tietoja Viaporin

perustamisesta siellä oleskelleilta upseereilta. Aineksia hän saikin,

mutta, kuten mainitsin, raukesi yritys kuitenkin sikseen.[191]

Tulemme nyt parentationiin, jonka Porthan piti entisestä opettajastaan

Henrik Hasselista. Porthan oli itse siihen tarjoutunut ja ryhtyi heti

Hasselin kuoleman jälkeen kokoamaan aineksia puheeseensa.[192] Ja jo

muutaman viikon kuluttua hän kertookin olevansa valmis pitämään sen,

kunhan vain saisi muutamia elämäkerrallisia tietoja kuolinpesästä.[193]

Lähteitä tutkijamme saikin jotenkin runsaasti, mutta etupäässä toiselta

taholta. Fredenheim oli jo Hasselin eläessä kirjeellisesti tältä saanut

tavalliset personaaliat. Sitäpaitsi oli hänen haltuunsa joutunut

muitakin vainajaa koskevia tietoja. Nämät hän nyt lähettää Porthanille

antaen hänelle samalla viittauksia miten niitä käyttää sopivalla

tavalla ja mitä niiden johdosta huomauttaa.

Fredenheim kirjoittaa tästä muun muassa: "1722 tuli hän Tukholmaan

kotiopettajaksi, jota sinun ei tarvitse mainita, ja oli siellä neljä

vuotta luultavasti tarkaten silloista mieltä kiinnittävää asemaa. Tätä

hän sitten seurasi hämmästyttävän tarkkaan siihen nähden, ettei hän

ottanut osaa valtiolliseen elämään. Jos tahdot muutamilla sellaisilla

mietteillä tehdä hänen olonsa Tukholmassa huvittavaksi, se kun sattui

sellaiseen aikaan, sopinee se".[194] Tämän Hasselin Tukholmassa olon on

Porthan sitten muistopuheessaan kuvannut näin: "Hän oleskeli näihin

aikoihin Tukholmassa, seuraten oppilaitaan heidän koteihinsa.

Merkillisten tapausten ja muutosten, jotka silloin tapahtuivat,

näkijänä ja todistajana hän silloin oli. Ei kuitenkaan sellaisena, joka

hämmästyneenä ja kokemattomana kaikkia ällistelee, vaan sellaisena,

joka älyllä ja tarkaten seuraa asiain menoa niin paljon kuin

mahdollista."

Puhe valmistui näiden tietojen lähettämisen tähden paljon myöhemmin,

kuin Porthan ensin oli luullut. Huhtikuulla 1777 yliopiston

varakansleri Haartman jo konsistoorion kokouksessa tiedusteli

Porthanilta, joka oli sinne kutsuttu, eikö muistopuhe pian valmistuisi,

sitä kun tuskin voisi pitemmälle lykätä. Porthan vastasi aikovansa

odottaa lämpimämpää vuodenaikaa.[195] Puhe pidettiin vasta 21. p.

toukok. 1778. Sitten se oli laitettava painokuntoon. Porthanilla ja

Fredenheimillä oli aikomus laajentaa ja täydellisentää sitä

muistutuksilla ja liitteillä. Esityksen eteen oli asetettava Hasselin

sukuluettelo, jota Fredenheim kauvan oli valmistellut. Mutta Mennander

kiertelee sitä tekemästä ja syyt, jotka hän esittää, ovat kuvaavia.

Tuollaisen suuren teoksen, kuin se oli, jota Porthan oli suunnitellut,

painattaminen tulisi kalliiksi ja herättäisi yleisössä liian suuren

käsityksen kuolinpesän rikkauksista. Ja kaupaksi sellainen ei menisi,

koska yleisö ei tuollaisia suosi. Luettelon Hasselin teoksista voisi

liittää mukaan, mutta hänen presidiollaan ilmestyneistä väitöskirjoista

on muualla julkaistu kertomus ja sen uudestaan painattaminen olisi siis

turha.[196]

Puhe painettiin sentähden sellaisenaan yhdessä Bilmarkin tilaisuuteen

valmistaman programmin kanssa.

Yleisössä vallalla oleva käsitys oli nytkin tehnyt haittaa Porthanin

julkaisemistoiminnalle, vieläpä se oli saanut tulkikseen arkkipiispa

Mennanderinkin. Esitetyt syyt ovat samoja, joilla yleensä vastustettiin

muistopuheitten painamista ja joita vastaan Porthan myöhemmin asettuu

taistelemaan Turun lehdissä.

Mennander olikin nyt tyytyväinen Porthanin puheesen, joka hänestä

niinkuin Bilmarkin programmikin oli tarpeellisen hyvästi kirjoitettu.

Sentähden ansaitsi Porthan siitä kiitosta eikä nuhteita.[197]

Heti alkaessaan muistopuheensa Porthan jo huomauttaa, ettei hän esitä

muuta kuin Hasselin yksinkertaisen elämäkerran sekä kertomuksen tämän

työstä akatemian hyväksi. Hän pyytää kuulijoitaan pitämään silmällä

esityksen totuutta, puhtautta ja kunnioittavaa henkeä, eikä vaatimaan

siltä hienoutta, kauneutta ja loistoa.[198] Ja pyyntöä seuraava esitys

osottaa, että Porthan todella tarkoitti mitä lausui.

Periaatteet, joita Hassel koetti virassaan toteuttaa ja esimerkki, jota

hän siinä osotti, olivat, kuten edellä olen maininnut, useassa

suhteessa vaikuttaneet Porthaniin ja olleet hänelle esikuvina.

Panemalla painoa niihin esityksessään saattoi Porthan luoda samalla

elävän ja luonnollisen kuvan Hasselista yliopistonopettajana. Pitkät

kuvaukset ja maalailemiset puuttuvat Hasselin elämäkerrasta kokonaan.

Stiili on Ciceron "yksinkertaista" täyteläistä stiiliä, jota Porthan

aina kehotti oppilaitaan käyttämään.

Parentatioonitilaisuuden jälkeisenä päivänä Porthan jo kertoo uudesta

muistopuheesta, jonka hän aikoi pitää Arckenholtzin elämästä ja

vaikutuksesta. Mutta hänellä oli kovin niukasti lähteitä saatavilla --

valittaa hän -- ja salatakseen köyhyyttään oli hän päättänyt puhua

latinaksi.[199] Tällainen ainesten puute osottaa, että Porthanilla

vielä oli jotenkin vähän tuttavuuksia Ruotsin puolella, jossa

Arckenholtzin toiminta kylläkin oli tunnettu. Fredenheim näkyy nytkin

hankkineen aineita hänelle.[200] Puhe pidettiin 3. p. toukok. 1781 ja

oli Porthanilla aikomus painattaa sekin, vaikka aije sitten jäi

toteuttamatta.[201]

Mutta tämän puheensa piti Porthan aikana, jolloin tavallaan uusi

kehitysjakso hänen elämässään alkoi. Pysähdyn tässä vuoteen 1779.

Hän oli nyt 40 vuoden ikäinen, siis ijässä, jossa henki harvoin enää

taipuu aivan uusille urille, ellei niihin aikaisempaa perustusta ole

laskettu. Porthanin työ oli tähän asti pääasiallisesti liikkunut

kaunokirjallisuuden alalla, ja ennen kaikkea oli hän ollut

klassillisen kirjallisuuden tuntija. Saattaa kyllä huomata, että hänen

harrastuksensa yhä oli historiaan kiintymässä, mutta kun ottaa huomioon

ajan tutkimuksen polyhistoriallisen luonteen, ei se vielä herätä mitään

suurempaa huomiota. Vasta seuraavan vuosikymmenen tapahtumat antoivat

viimeisen aiheen käänteelle, joka jo kauvan oli ollut valmistumassa.

Vasta nyt alkaa Porthanin varsinainen suurenmoinen tehtävä

historiankirjoittajana.

* * * * *

Olen jo edellä viitannut syihin, jotka vähitellen olivat vieneet

Porthanin historiallisiin tutkimuksiin. Ennenkuin lähden puhumaan hänen

varsinaisista suurtöistään tällä alalla, on mainittava vielä muutamia

vaikutuksia, joita Porthan tähän asti oli saanut historiantutkijoilta,

sikäli kuin vaillinaiset tiedot sen sallivat. Ranskalaiset

valistuskirjailijat olivat herättäneet huomiota maassamme

historiankirjoittajina aina 1760 vaiheilta tahi hiukan ennemmin. Mutta

kuten Ruotsissa, niin meilläkin otettiin ne akateemisissa piireissä

jotenkin kylmästi vastaan. Sigfrid Porthan valittaa vuonna 1760:

"Vallan anastavat Voltairit, d'Alembertit ja muut heidän tapaisensa

valehistorioitsijat, joita meidän aikanamme on ääretön määrä etenkin

Ranskassa, vaikuttaen lukijan herkkäuskoisuuteen nerokkailla

lisäyksillä ja muhkealla stiilillä, mutta samalla vihamielisesti

vastustaen uskontoa ja moraalia".[202] Poikkeuksena oli kuitenkin

Montesquieu, jota suuresti ihailtiin. Hänen teoksensa "Considérations

sur les causes de la grandeur des Romains et de leur decadence"

siteerataan jo vuonna 1756 eräässä Scarinin johdolla ilmestyneessä

väitöskirjassa.[203] Ja 1760 luvulla käsittelee Bilmark useita

Montesquieun esittämiä ajatuksia pitäen kuitenkin usein hänen kantaansa

liian yksipuolisena.

Kun Porthan sitten ensi kerran julkaisi yleishistoriallisen

väitöskirjan, käyttää hänkin lähteenään Montesqieutä. Vuonna 1776

ilmestyi nimittäin tutkimus "De influxu morum in felicitatem

reipublicae". Se seikka, että se julkaistiin pro exercitio, näyttää

osottavan, että teos oli pääasiassa Porthanin kirjoittama ja

se liittyykin jotenkin luonnollisesti hänen luentoihinsa

moraalifilosofiassa. Käsitystapa on tavallinen siihen aikaan vallalla

oleva pragmaatinen. Tapausten syynä pidetään yksinomaan siveellistä

tilaa ja siitä johtuvia motiiveja, joten esitys tuntuu kovin

yksipuoliselta. Niin pidetään spartalaisten heloottivainoja syynä

heidän raaistumiseensa ja tästä taas oli valtion onnettomuus

seurauksena. Samoin oli tekijän mielestä ahneus ja ryöstelyhalu

pääsyynä peloponneesolaissotiin. Vallankumousta Englannissa Kaarle

I:sen aikana arvostellaan näin: "Englantilaiset osottivat kylliksi

esimerkillään Kaarle I:sen viime vuosina, kuinka vähän lait vaikuttavat

valtiossa, jossa kansalaisten tavat ovat niin turmeltuneita, että vaan

hurjuus ja hillittömyyden halu heitä ohjaavat."

Sama käsitys on Humella, johon Porthan tässä viittaa. On hyvin

käsitettävää, että Porthan, joka juuri piti moraalista luentoja ja

julkaisi väitöskirjan, joka liittyi näihin luentoihin, oli taipuva

panemaan tällaisille syille pääpainon esityksessään. Olihan tällainen

käsitys Porthanin käyttämässä kirjallisuudessa yleinen. Lagerbringin

suuri Ruotsin historia, joka paraillaan ilmestyi, antoi tässä suhteessa

hyvin selvän esimerkin. -- Itse aihe, yleisen historiassa tavattavan

ilmiön tutkiminen, oli Turussakin siihen aikaan hyvin tavallinen.

Porthan oli näet saanut vaikutuksia paljoa lähempääkin, muun muassa

naapurimaasta Ruotsista. Lagerbringin suuri kriitillinen Ruotsin

historia aikaansai lopullisen käänteen tämän maan historian

käsittelyssä. Silloisista oppineitten kirjeistä huomaakin hyvin,

millaisella innolla ja ilolla teosta tervehdittiin ja miten suurta

huomiota se herätti. Porthanille ilmoittaa Gjörwell kirjeessä 29. p.

marrask. 1776 lähettävänsä hänelle Lagerbringin Swea Rikes

Historian.[204] Varmaankin sai Porthan siis jokaisen osan heti sen

ilmestyttyä.

Myöskin Ihren teoksia tunsi Porthan. Todennäköistä on, että hän

kielimiehenä oli niihin jotenkin aikaisin tutustunut ja edempänä

todistan hänen käyttäneen ainakin yhtä näistä 1760 luvulla. Vuonna 1775

lähettää Gjörwell Ihren Glossariumin, jota Porthan oli pyytänyt.[205]

Kun Ihre oli ollut Schlözerin opettaja ja suuresti vaikuttanut hänen

tutkimustapaansa, on tärkeätä tietää, että Porthan tunsi Ihren

edustaman kielellisiin apukeinoihin perustuvan historiantutkimuksen,

ennenkuin oli joutunut tekemisiin göttingeniläisen suunnan kanssa.