Porthan luennoi aluksi kaunopuheliaisuudesta, samalla kuin hän opetti
ylioppilaita kirjoittamaan kaunista stiiliä. Tämä toiminta liittyi
läheisesti kielen kehittämiseen ja sievistämiseen poistamalla siitä
murteellisuuksia ja vieraita tahi epähienoja puheenparsia.
Samansuuntainen harrastus oli Ruotsissa tähän aikaan vallalla ja
aiheutti Ruotsin akatemian puuhat samalla alalla. Kuninkaallisella
käskykirjeellä edistettiin sellaisia harrastuksia yliopistoissa.
Mutta täällä Suomessa ulotettiin mainittu pyrkimys myöskin suomen
kieleen. Sitä oli jo vanhastaan täällä pidetty arvossa. Juslenius
työskenteli saadakseen isänmaansa kielen oikeaan arvoonsa, siihen
kunniaan, joka sille oli tuleva vanhan ja kunniakkaan kansan kielenä.
Kielen sivistävää merkitystä hän ei sitävastoin erityisesti huomauta.
Mutta samansuuntaisia virtauksia liikkui yleisemminkin ihmisten
mielissä, erityisesti Turun akatemiassakin. Eräässä väitöskirjassaan
Henrik Hassel lausuu: "Niinkuin jokaiselle äidinkielensä on erittäin
tärkeä, niin pidämme epäämättömänä, että sitä ennen muita on
viljeltävä".[131] Ja viimeisinä elinvuosinaan hän kirjoittaa
tyttärenpojalleen Fredenheimille: "Niinkuin ei mikään ole enemmän
tarpeellista, niin ei voi mitään miellyttävämpää kertoa kuin, että
kunnioitettava kuningas ei ole pitänyt arvoaan alentavana oppia suomen
kieltä. Toinen mielipide on tuolla hyvällä ruhtinaalla, kuin niillä,
jotka tuota kieltä niin halveksivat, etteivät viitsi sanaakaan siitä
tuoda esiin. Niin paljon kuin tuo kuninkaallinen teko vetää puoleensa
ja velvoittaa suomen kansaa, niin paljon se osottaa Kustaan
viisautta".[132]
Tämä harrastus oli kääntänyt ihmisten huomion lauluihin, joita kansa
lauloi eri osissa maatamme. Mennanderilla oli kokoelma tuollaisia
runoja, joita papit, kukin omalta paikkakunnaltaan, olivat hänelle
lähettäneet. He kokosivat niitä yhdessä kaiken muun kanssa, joka heistä
tuntui omituiselta ja merkilliseltä, he kokosivat niitä niinkuin he
kokosivat taloudellisia huomioita, tietoja merkillisistä esineistä
seudulla. Fortelius kertoo Mennanderille pitäneensä päiväkirjaa
kaikesta merkillisestä, jonka on saanut tietoonsa matkoillaan.[133]
Tällaisia runoja oli Porthankin alkanut keräillä matkoilla joita hän
teki eri osiin maata usein maantieteellisten ja taloudellisten tietojen
hankkimista varten. Myöskin oli hän asettunut laajaan kirjevaihtoon
tieteellisyyttä ja kirjallisuutta harrastavien henkilöiden kanssa
maaseuduilla. Tämän runojen keräilyn on Porthan alottanut hyvin
aikaisin, Ganander kun kertoo saaneensa häneltä suomalaista
jumaluustarustoa koskevia neuvoja ja tietoja aina vuodesta 1764
alkaen.[134] Mutta kuten ennen jo olen maininnut, johtuivat Porthanin
kansankieltä koskevat harrastukset hänen suvustaan ja varhaisimmasta
lapsuudestaan saakka. Hän oli näet syntynyt sydänmaan pitäjässä, jossa
kansan tavat olivat alkuperäiset, viljelystapa, vanhat runot ja
muinaismuistot herättivät huomiota. Välittömät kokemukset, joita
Porthan Viitasaarella sai ja jotka yhtämittaisilla matkoilla sinne
uudistuivat, synnyttivät hänessä vilkkaan, välittömän tiedon kansasta.
Näin saadut ainekset käytti Porthan väitöskirjasarjassaan "De poësi
Fennica", joka julkaistiin vuosien 1766 ja 1778 välillä. Hän tutkii
siinä sääntöjä, joita suomalaisessa runoudessa käytetään, mutta sen
ohella ilmenee myöskin käytännöllinen halu opettaa vastaisia
suomalaisia runoilijoita oikein käyttämään runo-opin sääntöjä, sillä
harjoitusta vaati Porthan oikealta runoilijalta. Niinkuin hän
luennoissaan kaunopuheliaisuudesta tahtoi opettaa tulevia pappeja
oikein hoitamaan saarnavirkaansa tahi käsitellessään Horatiuksen Ars
poëticaa tahtoi opettaa runoilutaitoa oppilailleen, niin tahtoi hän
uudella väitöskirjasarjallaan edistää erittäin suomenkielistä runoilua
isänmaassaan. Tulevien runoilijain tuli sitten runoillaan kehittää ja
sievistää kieltä.
Mutta oliko tämä ajatus yksinomaan Porthanin mielessä hänen
ryhtyessänsä kirjoittamaan teostansa? Ilmoitus hänen teoksestansa
tukholmalaisessa lehdessä "Lärda Tidningar" kertoo,[135] että "koska
kunkin kielen ja kansakunnan luonne esiintyy selvimmin sen runoudessa,
on tekijä käyttänyt kiitettävää vaivaa tutkiakseen tätä osaa suomen
kielestä". Itse tuota kielen ja kansakunnan luonnetta ei Porthan ole
koettanut teoksessaan suoranaisesti kuvata, hän on vaan tyytynyt
esittämään sen tuotteet sellaisinaan käsittelemättä niitä missään
yhteydessä tuon luonteen kanssa. Missä hänen tulisi selittää noiden
runojen sisäistä omituisuutta, siinä hän ottaa kuvaavia runoja
sellaisinaan sitä osottamaan. Näin tahtoo hän antaa lukijoille
käsityksen noiden runojen "runollisuudesta, tunteesta, yksinkertaisesta
luonnollisesta todenmukaisuudesta sekä miellyttävästä maalaiselämän
kuvaamisesta".
Samaan aikaan kuin Porthan tutki suomalaisia runoja tavataan
kansanrunouden harrastusta useimmissa Europan maissa. Huomattavimpana
se oli esiintynyt Englannissa, missä oli toimitettu julkisuuteen suuri
joukko vanhan brittiläisen runouden muistomerkkejä. Täällä oli myöskin
Lowth vuonna 1753 julkaissut teoksen "De poësi Hebraeorum" selittäen
tieteellisellä tarkkuudella heprealaisen runouden eri sääntöjä,
retoorisia kuvia ja vertauksia. Ja hän koetti käsittää niitä
syventymällä niiden syntymämaan luontoon, kansan kieleen, ajatustapaan
ja tapoihin.
Tämä teos oli ensimäisenä joskin tiedottomana ilmauksena liikkeestä,
joka pyrki etsimään alkuperäistä luonnollisuutta ja yksinkertaisuutta
henkisen elämänsä ilmaisuille. Se turvautui luontoon ja kansanhenkeen
ja luuli parhaiten tajuavansa niitä kansanrunouden avulla.
Aavistamattoman voiman ja merkityksen se sai Macphersonin Ossianin
ilmestyttyä vuonna 1760. Vasta löydetyn runouden innostamina ryhdyttiin
taistelemaan vallalla olevaa klassillista taiderunoutta vastaan, jota
määrätyt akatemiain kaavoittamat säännöt rajoittivat, tuomittiin se
teennäiseksi ja kelvottomaksi. Paljoa myöhemmin kuin Englannissa
näkyivät tämän pyrkimyksen oireet Saksassa. Täällä Herder julkaisi 1770
luvulla mietteensä kansanrunoudesta sekä kokoelman eri kansain runoja;
ensimäinen julkaisu "Auszug aus einem Briefwechsel über Ossian und die
Lieder alter Völker" ilmestyi vuonna 1773. Esityksen pääaiheena on
kansanrunoudessa ilmenevä omituinen käsitys, hieno väritys ja sointu ja
näitä se tahtoo selittää kansan luontaisen hengen tarkoiksi ilmauksiksi
koettaen samalla kuvata tätä henkeä. Kielen sievistyksen, runomuodon ja
yleensä runojen ulkokuoren tarkkaamista ja erityisten sääntöjen
muodostamista sen johdosta Herder pitää pahimpana esteenä
kansanrunouden hengen käsittämiseksi. Sellainen kuuluu vain
taiderunoudelle, jonka kirjoittaja arvelee olevan jyrkässä
ristiriidassa kansanrunouden kanssa. Samantapainen käsitys kuin
Herderillä oli myöskin Ossianin runojen tutkijalla Blairilla. Hänen
mielestään olot, joita hänen aikansa kutsui barbaarisiksi, olivat
runoudelle edullisia, ne kun loivat ihmiseen voimakkaan mielikuvituksen
ja tunteen. Tätä mielenlaatua kuvailee maalaileva ja kuvarikas kieli,
jolla jo itsessään on runouden leima. Blairkin siis erotti jyrkästi
kansanrunouden ja taiderunouden, pitäen edellistä etevämpänä.[136]
Onko Porthan saanut yllämainituista teoksista aiheen omiin
runotutkimuksiinsa, elähyttikö häntäkin kaipuu palaamaan taiderunouden
mutkikkaista muodoista kansanrunouden yksinkertaiseen henkeen? Hänen
väitöskirjasarjansa ensi osa ilmestyi vuonna 1766, mutta päättäen
siitä, että Ganander häntä teoksen johdosta runomittaan onnitteli
marraskuun 8. p. 1764, mahtoi tuo teos jo silloin olla suurimmaksi
osaksi valmiina.[137] Äskenmainittu Macphersonin teos levisi Europan
maihin vasta 1760 luvun keskivaiheilla, muun muassa myöskin Ruotsiin.
Vasta elokuussa 1765 kirjoittaa tunnettu Ossianin harrastaja Gothenius
Göteporista saaneensa tuon runoteoksen ja aikovansa ilmoittaa siitä
Gjörwellin Mercurius nimisessä aikakauskirjassa.[138] On siis
mahdotonta, että Porthan tältä taholta olisi tutkimukseensa aihetta
tahi intoa saanut ja hän mainitseekin Ossianin vasta "De poësi Fennica"
sarjan kolmannessa osassa, joka ilmestyi vuonna 1778, esimerkkinä
siitä, miten ihmeen korkealle kansanrunous saattoi kohota ilman
taiderunouden apua.[139] Vielä vähemmin saattaa ajatella Herderin
julkaisujen Porthanin teokseen vaikuttaneen, ne kun alkoivat vasta 1770
luvulla.
Ei Porthanilta siltä puuttunut esikuvia, jotka äskettäin annettuina
olivat hänellä elävästi mielessä ja edustivat tieteen ja yleisen
ajatustavan silloisia vaatimuksia. Ne ovat vain toisaalta etsittävät.
Upsalan professori Karl Aurivillius oli näet 1750 luvun lopulla ja 1760
luvun alulla julkaissut kansanrunouden, osaksi heprealaisen osaksi
kreikkalaisen runouden tutkimuksia. Aurivillius oli itse matkustanut
maissa, joiden runoutta hän tutki, joten hän saattoi sitä välittömästi
käsittää ja sitäpaitsi oli hän saanut vaikutuksia Lowthilta. Hän
käsitti sentähden, että kansanrunoutta oli arvosteltava sen mukaan,
miten se soveltui kieleen, jolla se oli runoiltu ja kuvasti kansan
tapoja, joka sitä käytti. Porthan siteeraa teoksessaan Aurivilliuksen
väitöskirjaa "De poësi Biblica", joten hän siis Aurivilliuksen
välityksellä oli tullut tuntemaan tuon katsantotavan, joka johtui
matkoilla saadusta välittömästä tutkimusalueen tuntemuksesta.[140]
Porthanin teos oli myöskin kirjoitettu Lowthin ja Aurivilliuksen
maltilliseen henkeen, sillä hän ei halveksinut ajan taiderunoutta kuten
Blair ja Herder, mutta osasi siltä antaa täyden arvon kansanrunoudelle.
Porthan tahtoi kehittää jälkimäisen runouslajin edellä mainitun
kaltaiseksi eikä hän sentähden pitänyt sivistymätöntä luonnollisuutta
parhaimpana runoilun edellytyksenä. "Tavallaan voi väittää", hän sanoo,
"että raa'at kielet ovat runollisia -- kuitenkin rajoituksilla -- sillä
kun kieli on raakaa, käytetään vertauksia ja kuvia ja on se silloin
enemmän aistillista; mutta runollisempaa ei se ole vain senkautta, että
se on raakaa. Jonkinlaisen viljelyksen täytyy tulla lisäksi".[141]
Näihin sanoihin peittyy ajan syvällinen ristiriitaisuus luonnonihailun
ja sivistykseen pyrkimisen välillä.
Ristiriitaisuus, jota Porthan näin koetti sovittaa, ilmeni muillakin
aloilla, joilla hän joutui tekemisiin kansanhengen ilmausten kanssa.
Sananlaskuista hän sanoo retoorisilla luennoillaan: "Kansan sentenssit
ovat tuhmia (plumpa) ja niitä sanotaan sananlaskuiksi. Niillä on
alhainen muoto ja eivät sovi mihinkään puheeseen".[142] Kuitenkin
keräsi hän niitä samoin kuin runojakin innokkaasti ja kehotti muita
tekemään samoin. Eräässä hänen paperissaan on seuraava mietelmä:
"Sananlaskut ovat elinohjeita, jotka kokemus ja terve järki on
saattanut kansassa yleiseen käytäntöön; ne ovat voittaneet sääntöjen
arvon, niihin vedotaan periaatteina, ne menevät perintönä
jälkeläisille, ja paitsi sitä hyötyä, jonka ne tarjoovat kielen ja sen
puheenparsien, tavan oppimiseksi, antavat ne tiedon kansan älystä,
tietomäärästä ja luonteesta".[143] Vaikka näiltä Porthanin mielestä
puuttui kaikki taiteellinen arvo, olivat ne kuitenkin tärkeitä kansan
hengen tuntemiseksi sekä Porthanin omaan aikaan että muinaisina
aikoina. Ja samoinkuin runojen keruussa Porthanilla oli edeltäjiä,
jotka osasivat niille antaa arvoa, niin tässäkin. Lencquistin
papereissa on myöskin arvostelu sananlaskujen merkityksestä. "Niitä voi
pitää arvoisan muinaisuuden jättäminä muistomerkkeinä, siitä miten se
on ajatellut visseistä ihmiselämän oloista sekä siitä tavasta, jolla se
on esittänyt ajatuksensa. Muutamat ovat vaivautuneet tekemään suuria
kokoelmia tuollaisista sananlaskuista muilla kansoilla, sentähden olen
minäkin koonnut muutamia suomalaisia".[144]
Kansanrunot ovat paljoa lähempiä kansan sisäisemmän tunne-elämän
ilmauksia kuin sananlaskut ja oli siis hyvin ymmärrettävää, että
Porthan ne sellaisiksi käsitti. Mutta saattoiko niille antaa
historiallista arvoa, kuten Lencquist oli antanut sananlaskuille?
Scarin ei sitä ensinkään antanut niille, niistä kun hänen mielestään
puuttui selvää totuutta.[145] Bilmark valittelee niinikään, että
suomalaiset runot eivät kuvaile esi-isäin urotöitä sodassa eikä
merkkitapauksia rauhan aikana, vaan ylistävät ainoastaan muutamia
tunnettuja laulajia. Eivätkä ne tunnu aivan vanhoiltakaan.[146] Mutta
arvostelu muuttui, kun ruvettiin panemaan enemmän arvoa kansan tapojen
ja olojen kuvaukselle historiassa. Jo vuotta jälkeen "De poësi Fennica"
sarjan ensi vihon ilmestymisen, ilmaantui Gaddin johdolla väitöskirja,
jossa Porthanin vielä julkaisemattomia runoja sekä muilta saatuja
samanlaisia otettiin todistukseksi muinaisten suomalaisten
historiaan.[147] Ja samoihin aikoihin Ganander koetti runoista
selvittää suomalaisten muinaista uskontoa. Silloin oli käsitys niiden
sisällön arvosta jo muuttunut. Mutta runojen historiallinen merkitys
perustui sitäpaitsi myöskin niiden ikään ja luotettavuuteen.
Runomuodon vanhuus riippuu tietysti siitä tavasta, jolla runo säilyy
kulkiessaan suusta suuhun. Kootessaan erilaisia runotoisintoja oli
Porthan saanut selvän käsityksen niiden leviämistavasta ja lausuu sen
johdosta niiden laulajista: "Koska ovat pakotetut luottamaan pelkkään
muistiin, ei ole oudoksuttavaa, että he taitavat laulut enemmän tahi
vähemmän täydellisinä, sen mukaan kuin heillä on parempi tahi huonompi
muisti; toiset panevat niihin muuta lisää, ottavat pois, silpovat
niitä, pistävät sanoja väliin, muuttavat, vaikka kustakin omat runot
näyttävät kokonaisilta, oikeilta ja turmeltumattomilta, kukaan kun ei
tahallaan uskalla niitä muuttaa tahi turmella".[148] Mutta kaikissa on
sama sisällys ja samat pääpiirteet ja useampia toisintoja toisiinsa
vertaamalla voi saada niistä oikeat ja täydet laulut. Porthan sanoo
niin tehneensä käyttämällä kritiikin sääntöjä apunaan.[149]
Runotutkimusten kautta Porthan siis sai käsityksen traditioonin
luonteesta, sellaisena kuin se esiintyi kansanrunoissa. Siinä suhteessa
hän erosi muista ajan muinaisuuden tutkijoista eri Europan maissa,
jotka enimmäkseen olivat muodostaneet käsityksensä traditioonista
keskiajan käsikirjoitusten avulla tarkaten niiden eri toisintoja. --
Oli luonnollista, että Porthanin saama käsitys vaikutti hänen
arvosteluunsa muista historiallisen traditioonin muodoista.
Porthan koetti kuitenkin toistakin tietä päästä selville suomalaisten
kansanrunojen iästä -- hän vertasi niitä muitten kansain runoihin.
Ensimäisessä kirjoituksensa osassa hän vertaa näitä runoja
heprealaisiin ja osottaa niissä olevan paljon yhtäläisyyttä itämaisen
runouden kanssa. Tällainen käsitys oli yhteydessä Porthanin silloisen
mielipiteen kanssa suomen kielen ja kansan alkuperästä, josta
tuonnempana puhun. Samaa ajatteli Gothenius Ossianin lauluista. --
Samana vuonna kuin viimeinen osa Porthanin väitöskirjasarjaa ilmestyi,
luuli tutkijamme huomanneensa suomalaisten runojen olevan samaa juurta
venäläisten kansanlaulujen kanssa vedoten siihen kuvaukseen
jälkimäisistä, joka tavataan Cheraskoffin teoksessa Combat de Tzesme.
Karjalaisia itkuja piti Porthan venäläisten ja suomalaisten runojen
välimuotona.[150] Myöhemmin hän sitten viittaa niihin vaikutuksiin,
joita suomalaiset runot ja samalla suomalaiset käsitteet olivat saaneet
Ruotsista päin, vieläpä sen kautta roomalaisilta ja kreikkalaisilta
asti.[151] Tässä suhteessa Porthan käsitteli runoja samanlaisten
kriitillisten periaatteitten mukaan kuin muitakin lähteitä. Mutta
toiselta puolen hän ei ole milloinkaan siteerannut noita runolähteitään
tarkemmin, ei ole maininnut, miltä seudulta hän ne on saanut j.n.e. Hän
kohtelee niitä kuten suullisia huhujakin, joista hän niinikään ei tee
koskaan tarkempaa selkoa. Hän konstrueeraa kyllä kritiikin sääntöjen
mukaan runojen alkumuodon, mutta ei mainitse eri toisintojen muotoa.
Huolimatta runojen vaihtelevaisuudesta ja epävarmasta iästä on Porthan
toisinaan sentään vedonnut niihin esittäessään historiallisia
tosiasioita. Hän on vedonnut runoon Väinämöisen veneen valituksesta
todisteena suomalaisten merirosvouksesta arvellen, ettei runo eikä
siinä mainittu tapa käydä merisotia voi perustua kristillisen ajan
traditiooneihin.[152] Tämän menettelyn käsittää hyvin, kun muistaa,
että Porthan arveli runojen pääpiirteissään säilyvän samanlaisina,
vaikka sivuseikat niissä muuttuvat. Mutta harvoin on Porthan runoja
käyttänyt todistuskappaleina. Niiden sisällöllisestä arvosta lausuu hän
kerran: "Sen (kansan) vanhoista lauluista on vähän valoa saatavana;
vanhimmat, jotka ovat tulleet meille asti epäilemättä hyvin silvottuina
ja muutettuina, sisältävät vain mystillisiä runoja ja hourivan
taikauskon unia".[153] Vaikka Porthan siis tunsi kansanrunojen
merkityksen kansanhengen ilmaisijana, ei hän ole niitä historiallisessa
esityksessään käyttänyt muuta kuin nimeksi. Osaksi tämä seikka johtui
niiden iän epämääräisyydestä, mutta etupäässä lienee ollut syynä siihen
se, että Porthan ei koskettele esityksissään itse kansanhenkeä
sellaisenaan.
"De poësi Fennica" ei milloinkaan täydelleen valmistunut. Siitä
ilmestyi viisi osaa, mutta julkaiseminen keskeytyi vuonna 1778
Porthanin ulkomaanmatkan tähden. Vielä samana vuonna puuhasi Porthan
kuitenkin siihen jatkoa ja myöhemmin hän lupasi lopettaa sen
kevätlukukaudeksi 1782.[154] Mutta uusi hanke tuli väliin. Tänä vuonna
ilmestyi näet kahdessa osassa "De superstitione veterum Fennorum
theoretica et practica" ja siinä tuli käytetyksi osa Porthanin
ensinmainittuun sarjaan aijotuista aineksista.[155] Sitäpaitsi alkoi
Porthanin huomio kääntyä näinä aikoina muille aloille. Kuitenkin aikoi
tutkijamme vielä viimeisinä elinvuosinaan valmistaa tuon ensimäisen
suuremman teoksensa, mutta kuolema silloin teki hänen aikeensa
turhiksi.[156]