Porthanin ylioppilasaikana käsittivät ylioppilaan luvut useita hyvin
erilaisia tieteitä yht'aikaa ja hän suoritti niissä jokaisessa
tutkinnonkin. Samoin käsittelivät useat yliopiston opettajatkin
luennoillaan eri tieteitä, seurasivat näissä kaikissa ilmestyvää
kirjallisuutta ja vaihtoivat usein opettajapaikkansa toiseen jonkin
toisen tieteen alalta, Tällainen monipuolinen oppi kuului ajan
vaatimuksiin. Eräässä väitöskirjassa 1760 luvun lopulta huomautetaan,
että kuta laajemmalta tuntee tieteitä, sitä paremmin ja terävämmin voi
arvostella kussakin erikoistieteessä. Jotka työskentelevät vain
jollakin erityisellä alalla esim. vain kielissä, eivät tosin siltä ole
muita huonompia, mutta heidän työnsä on alempaa, valmistavaa laatua.
Muuthan voivat kuitenkin käyttää hyväkseen heidän töitään.[108]
Se oppi, jota tähän aikaan Suomessakin vaadittiin, oli kyllä tavallaan
vielä polyhistoriallista monioppisuutta. Mutta toiselta puolen
vaadittiin opin sovittamista käytäntöön ja jokapäiväiseen elämään.
"Riipuinme tuskallisesti kiinni vain pinnassa, sananparsissa, metoodin
ja sääntöjen määräämisessä ja muissa sellaisissa korkeaoppisissa
asioissa, joissa kyllä on paljon terävyyttä, mutta ei hyötyä.
Lukeissamme harrastamme myöskin enemmän merkillistä kuin hyödyn
saamista". Näin valittavat yllämainitun väitöskirjan tekijät 1760
luvulla.[109] Pedantismin vastustus oli piirre, joka tavataan ihan
yleisenä kautta koko 18. vuosisadan, vaikka se tämän lopulla yhä
vahvistui. Oppineiden ei pitänyt oppia vain kirjoista, vaan myöskin
hienoista keskusteluista seurapiireissä ja matkoilla. Saksalainen
Schlözer pitää oppinutta, joka ei ollut matkustanut, ihan
surkuteltavana olentona. Useimmat oppineet matkustelivatkin paljon ja
matkoillaan he tekivät huomioita, tiedustelivat ja panivat muistiinsa
kaikki, joka heistä tuntui huvittavalta ja tietämisen arvoiselta. Näin
muodostuivat useinkin heidän kokoelmansa kaikenlaisilta eri
tietoaloilta, mutta etenkin olivat ne maantieteellisiä tahi
tilastotieteellisiä, erilaisia kaskuja j.n.e. Näin saatu oppi, joka
perustui osaksi monipuolisiin lukuihin, joiden pohjana oli klassillinen
sivistys, osaksi taas käytännölliseen havaintoon, oli tavallaan
ensyklopeedistä luonteeltaan. Mutta yhteisenä ja yhdistävänä siteenä
oli historialliseen tarkasteluun perustuva kritiikki. Kun Gjörwell
julkaisee aikakauskirjaansa "Den Swenska Mercurius", jossa hän
arvostelee ja ilmoittaa tieteellistä kirjallisuutta, sanoo hän
tällaisen lehden tehtävästä:[110] "Koska tämän lehden päätarkoitus on
vaikuttaa meillä laajempaa oppihistorian tuntemista, ei ole
ihmeellistä, että enin osa siitä kuuluu historiaan. Sitäpaitsi vaatii
resensiooni usein, että abstraktisin ja käytännöllisin aine esitetään
historiallisella tavalla, sillä oppilehti ei sisällä kirjoja tahi
seurain julkaisuja, vaan historiallisen kuvauksen niistä, niiden
vaiheista" j.n.e. Ja vähän alempana: "Paraimmissa latinalaisissa,
ranskalaisissa ja saksalaisissa oppilehdissä ovat historialliset
kirjoitukset vallalla. Sitä vaatii sellaisen lehden luonne ja nykyinen
opillinen tila". Samassa Gjörwellin lehden vuosikerrassa on myöskin
tunnetun Strickerin kirjoittama kirjoitus, jossa hän vaatii, että
teoloogein on uutterasti harrastettava kaikkia sukulaistieteitä ja
ennen kaikkea on tunnettava niiden alkuperä, jatkuminen ja kasvaminen.
Juuri tällaista oppia edusti Hassel Turussa. Muistopuheessansa hänestä
Porthan erityisesti panee painoa hänen käsitykselleen laajasta, useita
tieteitä käsittävästä opista, jossa eri tieteet ovat läheisessä
yhteydessä keskenään ja historia "kaikkien muiden paras auttaja ja
ihmiselämän valo".[111] Erittäin suuriarvoinen Porthaninkin
tieteelliselle uralle oli tämä oppi-ihanne, joka pyrki ilmiöiden
historiallisen tuntemisen kautta niitä käsittämään.
Olisi kuitenkin väärin luulla Hasselin yksin edustaneen Turussa
tällaista uutta kriitillisempää oppisuuntaa. Niinpä J. Frosterus vuonna
1744 julkaisi Scarinin johdolla väitöskirjan "De prudentia
philosophantium". Siinä varotetaan ammentamasta filosoofista oppia vain
kirjoista, vaan esitetään tarpeelliseksi commercium literarium eli
pitempimatkainen ajatusten vaihto, seurustelu ja keskustelu
oppineitten, mutta myöskin muitten, kuten merimiesten, taiteilijain
sekä taloudellisella alalla työskenteleväin henkilöitten kanssa.
Sitäpaitsi erityisesti suositetaan matkoja sekä kotimaassa että
ulkomailla.[112] Mutta etenkin Mennanderin vaikutus uuden ajatussuunnan
muodostumiseen on tärkeäksi arvattava. Innokkaana luonnontieteilijänä
hän oli täydelleen omaksunut empiirisen ajatustavan ja monia eri
tieteitä harrastaen koetti hän sovittaa muihinkin tieteihin kokemukseen
perustuvan maailmankatsantotapansa. Puhun edempänä tarkemmin hänen
toimistaan historian alalla ja niiden merkityksestä Porthanin
toiminnalle. Tässä riittäköön mainita, että Mennanderin vaikutus oli
tämän historiallisiin esityksiin 1770 luvulla hyvinkin tuntuva.
Myöskin tapa, jolla tällainen oppinut esitti oppinsa, oli toinen kuin
ennen. Kirjoitustapansa mukaan jakaantuivat kirjoittajat nyt kahteen
leiriin, esoteerisiin ja eksoteerisiin kirjoittajiin. Jälkimäiset
pysyvät vapaina turhantarkkuudesta ja kirjoittavat jollakin uudemmalla
kielellä teoksensa. Heidän esitystavassaan ei ole mitään hyödyttömiä
käsittämättömyyksiä tahi hedelmättömiä mietelmiä, joita ei kuitenkaan
voi sovittaa käytäntöön. He halveksivat oppineen nimeä, mutta omistavat
sen sijaan itselleen nerokkaan, järkevän, terävän tahi kokeneen
lisänimen. Edelliset ovat taas etevämpiä systemaatisen järjestyksen
kautta, jolla he esittävät asiat, luotettavuudessa ja käyttämässään
perustelutavassa.[113]
Sigfrid Porthan, jonka lausuntoa tässä tarkoitan, huomauttaa tämän
vastakohdan johdosta, että kummallakin puolueella on oikeutuksensa, jos
niiden liioittelut poistetaan.[114] Luulen huomanneeni, että hänen
mielipiteensä edusti silloin jotenkin laajalle levinnyttä ajatustapaa
oppineissa. He koettivat yhdistää molemmat suunnat keskenään ja
onnistuivatkin siinä usein, vaikka toisaalta useista lausunnoista
huomaakin heidän joutuneen sisälliseen ristiriitaan suunnitellessaan
teoksiaan. Nämät olivat edellytykset, joista H.G. Porthankin lähti
tutkijana ja kirjoittajana ja yllä usein mainittu väitöskirja, joka oli
hänelle niin läheiseltä taholta lähtenyt, viittaa useassa kohdassa
mielipiteihin, jotka tutkijamme sitten on toteuttanut.
Varmaankin oli Porthan jo aikaisin perehtynyt useihin tieteisiin,
siihen viittaa perinpohjainen oppi ja virkeä harrastus, jota hän hiukan
myöhemmin osotti niissä. Esimerkkinä siitä on hänen esiintymisensä
Schalbergin väitöksessä vuonna 1771. Kalm kertoo siitä: "Sitten
esiintyi maisteri Porthan ylimääräisenä, hän piteli Schalbergiä
pahemmin, niin ettei tällä ollut mitään sanottavaa, ja vielä enemmän
kiusatakseen häntä väitti Porthan, että Schalbergin mainitsema
araabialainen sanajuuri oli tämän itsensä keksimä ja ettei sitä missään
araabialaisessa sanakirjassa ollut. Todistaakseen sitä toi hän esiin
araabialaisen sanakirjan ja pyysi Schalbergiä näyttämään itselleen tuon
juuren. Mitä saattoi Schalberg tehdä, kun ei osannut ainoatakaan
araabialaista kirjainta lukea? Porthan todisti silloin, että tämä oli
suurin tyhmeliini niissä kielissä, joiden selittämisessä hän koetti
päästä professoriksi. Kuitenkin myönsi Porthan, että Schalberg oli
mestari metsästämään, kalastamaan ja soittamaan sekä jotakuinkin
metafysiikassa, mutta ei missään muussa".[115] Myöhemmin
tapaamme Porthanin lukemassa tilapäisesti korrehtuuria erääseen
araabiankieliseen tekstiin, jota kuuluisa ruotsalainen tutkija
Hallenberg painatti Turussa.[116]
Hänen pääharrastuksensa oli kuitenkin kääntynyt latinalaiseen ja
ruotsalaiseen kaunokirjallisuuteen.[117] Itse kuvailee Porthan sitä
vaikutusta, joka kaunokirjallisuudella hänen mielestään on sen
harrastajaan. "Paitsi, että tällä aikakaudella" -- sanoo Porthan
luennoillaan -- "jolloin kirjallisuutta niin paljon suositaan --
voidaan sillä päästä kohoamaan, on myöskin muita syitä, jotka
aiheuttavat meidät harrastamaan runoutta ja erittäinkin siinä
esiintyvää makua; kauniitten runoteosten luvusta paranee tavallansa
sydämemme; mielikuvitus tulee harjoitetuksi, tunteemme tulevat
jalommiksi ja me itse sen kautta taitavammiksi nauttimaan useita
jalompia huveja. Sitäpaitsi saa se osakseen ansaitun pilkan, josta
arvellaan, ettei hänellä ole makua".
Edelleen liittää Porthan tuohon hyvään makuun myöskin kyvyn arvostella
kauneutta runoissa. Voihan hyviä kirjojakin lukemalla saada hyvän maun,
lisää hän lopuksi, mutta niiden valitseminen vaatii jo tätä
ominaisuutta. Sentähden tulee tuntea myöskin runo-opin sääntöjä.[118]
Kun tietää, että juuri kaunokirjallisuuden alalla tuollainen hyvään
makuun perustuva kritiikki, "hyvä kritiikki", kuten ranskalaiset sitä
kutsuivat, oli erityisesti kehittynyt, ymmärtää samalla tällaisen
harrastuksen tärkeyden Porthanin tieteelliselle toiminnalle
ylipäänsäkin.
Samaan suuntaan kuin runouden ja kaunokirjallisuuden käsittää Porthan
varsinaisten tieteitten merkityksen. Kaunopuheliaisuuden luennoilla hän
opettaa: "Ja kun kaiken opin tarkoitus on hyödyttää yleistä elämää, ei
kenenkään pidä laimiinlyödä sitä keinoa, jolla tuo jalo tarkoitus
ainoastaan on saavutettavissa. Vertaa kuninkaallista kirjettä akatemian
kanslerille 19. päivältä helmik. 1768, jossa määrätään, että niitä
tieteitä on innolla ja huolella harjoitettava, joiden kautta
sievisteltyjä ajatuksia selvän ja oikean kirjoitustavan saamiseksi
nuorisolle tarjotaan".[119] Hyvän maun tuli esiintyä myöskin
kirjoitustavassa ja kielessä, näiden tuli ilmaista niitä tarkkoja ja
hienoja vivahduksia, joita silloinen seuraelämä vaati.
Näin asetti Porthan koko oppinsa, kaikki eri tieteet, jotka se sisälsi,
aivan välittömään yhteyteen käytännöllisen elämän vaatimusten kanssa.
Se on pääpiirteenä hänen tieteellisessä toiminnassaan ja on ytimenä
käsityksessä, joka hänellä oli sen merkityksestä. Ja tästä yhteydestä
on vielä yksi puoli huomattava, joka erityisesti oli tälle ajalle
omituinen. Se oli opin suhde moraaliin.
Liiallinen nautinnonhalu ja kevyt maailmankatsantotapa oli yleisenä
valituksen aiheena täällä Suomessakin erittäinkin mitä ylempiin
piireihin tulee. Sitä koetettiin vastustaa ankaran moraalin
levittämisellä ruotsalaisissa aikakauskirjoissa, jotka tännekin
levisivät, ja oppisaleissa. Olemme nähneet miten suuren osan
yliopiston-opetuksesta moraalin luennot muodostivat, ja jo Porthanin
lapsuudessa ilmestyi kuuluisa moraalinen aikakauskirja "Then Svänska
Argus" Ruotsissa, Tämä ankara moraali muodosti yhdessä edellä kuvatun
hienostuneen ja hyvän maun kanssa sen sivistysihanteen, johon oppineen
tuli pyrkiä ja jota hänen piti muillekin levittää.
Ja niinkuin hyvään makuun perustuva kritiikki oli välttämättömänä
ehtona oikealle hienostukselle, niin oli Porthanista myöskin
samanlainen kritiikki perustana moraaliselle maailmankatsannolle.
Promotioonitilaisuuksiin kirjoittamissaan runoissa 1760 luvun lopulla
ja 1770 luvun alulla kuvailee hän tätä kritiikkiä. Se erottaa varovasti
ja vaivaloisesti erehdykset ja ennakkoluulot, jotka kuten sumu
peittävät totuuden, niin että tämä koko loistossaan tulee esille; se
tunkee asiain ytimeen eikä anna niiden ulkokuoren pettää. Näin on
totuudelle etsittävä varma perusta, erotettava se ahtaista siteistä,
joissa yleisö sitä pitää ja vähitellen totuttava raittiisti ja oikein
ajattelemaan. Kun siis näin on ajateltava vapaana ennakkoluuloista ja
vältettävä liiallista luottavaisuutta, on toiselta puolen estettävä
ensi epäilyksen valtaan pääsemistä. "Ainoastaan yhdellä ainoalla tiellä
on totuus tavattavissa; jonka yhtämittaa näkee horjuvan, hän ei löydä
sen sijaa".
Tämä totuuden ilmisaaminen kritiikin avulla tekee tutkijamme arvelun
mukaan ihmiskunnan moraalisesti hyväksi ja onnelliseksi. Se edistää
aineellistakin varallisuutta, elinkeinoja ja saa valtiokoneiston
oikeaan käyntiin. Näin oli Porthanilla valistusajan koko suurenmoinen
toivo kritiikin paljastaman totuuden tulevaisuuteen, sen kouluuttaman
järjen voimaan ja suuriin tehtäviin, jotka ihmiskunnalla juuri niiden
avulla on täytettävänä.
Tällainen oli Porthanin katsantotapa ja tällainen hänen ihanteensa
oppineesta, kun hänet määrättiin yliopiston opettajaksi kanslerin
kirjeellä 17. p. marrask. 1762. Hänen opettajatoimintansa on niin
läheisesti liittynyt hänen toimintaansa tiedemiehenä, ettei toista voi
käsitellä toista huomioon ottamatta. Kun Porthanilla oli täydelleen
aikansa käsitys tieteistä hyötyä tuottavana tutkimusalana, niin antoi
hän sen mukaan oppilaillensa kaunopuheliaisuuden luennoilla
kaikenlaisia käytännöllisiä neuvoja kaikkia käytännöllisen elämän
tapauksia varten. Kun suurin osa oppilaista aikoi papeiksi, piti hän
etenkin saarnain kirjoitusta ja esitystä silmällä. Mutta hän selittää
myöskin seikkaperäisesti eri kohtia, jotka ovat huomioon otettavat
esimerkiksi kirjeitä kirjoitettaessa erilaisissa tarkoituksissa,
kirjeen kuorta suljettaessa ja päällekirjoitusta kirjoitettaessa.
Samanlaisia käytännöllisiä neuvoja antaa hän muillakin luennoillansa.
Niitä hän piti yksityisesti useassa eri aineessa sen mukaan kuin hänen
oppilaansa halusivat. Hän seurasi esityksissään jotakin vanhempaa,
tavallisesti latinankielistä oppikirjaa selitellen sitä siinä, missä
sitä oli vaikea käsittää ja lisäili mitä puuttui. Lyhyitä yleisiä
sääntöjä valaisi hän jollakin sopivalla jokapäiväisestä elämästä tahi
historiasta otetulla esimerkillä. Luennot helpoittivat siten suuresti
ylioppilasten tutkintolukuja. Porthanin laaja oppi teki hänelle
mahdolliseksi luennoida kaikenlaisissa tarvittavissa aineissa.
Mutta hän tahtoi sitäpaitsi vaikuttaa oppilastensa ajatustapaan ja
siveelliseen kantaan ja siten muodostaa heistä henkilöitä, jollaisia
ajan valistuspyrinnöt vaativat. Aatteellinen ja käytännöllinen päämäärä
oli Porthanilla yhteinen, niinkuin hän piti kunniallista ja
hyödyllistäkin saman veroisena. Ja hänestä oli melkein yhdentekevää,
millä tavalla ja millä alalla hän opetti ja ohjasi, kunhan se vain vei
määrättyyn suuntaan ja toivottuun tulokseen.
Tällaiseen monipuolisuuteen opetuksessa antoi ehkä erityisesti
aihetta vielä Porthanin varsinainen opetusala, kaunopuheliaisuus.
Varmaan hän kuten Hasselkin piti tätä tiedettä "puhuvana viisautena",
eikä pitänyt silmällä ainoastaan kaunista muotoa, vaan myöskin
sisältöä, esitettävien syiden pätevyyttä, arvostelun tarkkuutta
kaunopuheliaisuudessa, jonka asetti oppilailleen malliksi.
Harjoitusaineissa, jotka Porthan antoi oppilaillensa latinalaisen
stiilin oppimiseksi, onkin kaikenlaisia aiheita eri aloilta,
filosoofisia, retoorisia ja historiallisia.[120] Nämät harjoitelmat
olivat valmistuksena lukuisiin väitöskirjoihin, joita julkaistiin
Porthanin presidiolla näissä samoissa aineissa.
Porthanin luennot koskettelivat siis vaan tieteiden alkeita, eivät
syventyneet mihinkään yksityisiin tieteellisiin kysymyksiin eivätkä
ryhtyneet asiain syvällisempään käsittelyyn. Vaatihan ylioppilasten
silloinen kehityskantakin tällaista menettelyä. Mutta paitsi näitä
julkisia ja yksityisiä luentoja yliopistossa, antoi Porthan myöskin
yksityisopetusta ylioppilasajastaan aina vanhuutensa päiviin asti. Ja
siinä oli hänen opetusalansa vielä paljon laajempi. Nuorelle
Sprengtportenille opettaa hän kieliä, ranskaa, saksaa ja englannin
kieltä, historiaa, maantiedettä, moraalia, vieläpä geometriaa ja
aritmetiikkaa.[121] Ja ainakin samaan suuntaan lienee hänen muukin
kotiopetuksensa käynyt.
Toisen puolen opetuksesta muodostivat väitöstilaisuudet ja niihin
valmistautuminen. Maisterin arvoa varten tuli kunkin ylioppilaan
puolustaa julkisessa väittelyssä kahta julkaisua. Ensimäisen julkaisun,
jota puolustettiin pro exercitio, kirjoitti tavallisesti Porthan itse.
Suuremmat teoksensa hän on julkaissut tuollaisina väitöskirjoina eri
ylioppilasten esiintyessä niiden puolustajina. Väitöskirjan
kokoonpanoon eivät he mitään vaikuttaneet ja puolustus kohdistui vain
teeseihin, jotka painettiin tuollaisen vihkosen kansilehdelle. Mutta he
kustansivat painatuksen ja preeses sai siten teoksensa julkaistuiksi ja
tuli riippumattomammaksi yleisön suoranaisesta kannatuksesta. Tällainen
riippumattomuus oli ihan välttämätön aikana, jolloin oli erinomaisen
vaikea julkaista kirjoja, jotka käsittelivät puhtaasti tieteellisiä
kysymyksiä. Tulemme huomaamaan, että tämä seikka vaikutti suuresti
noiden kirjoitusten aiheeseen. Toiselta puolen sai tämä asianhaara
tekijän pukemaan teoksensa latinalaiseen asuun.
Toisen väitöskirjansa julkaisivat ylioppilaat pro gradu. Aineen määräsi
Porthan[122] pitäen kuitenkin silmällä oppilaan taipumuksia ja tulevaa
elämänuraa ja antoi sen sitten tämän valmistettavaksi. Tavallisesti
hän laittoi kirjoittajalle kaavan, jonka mukaan tehtävä oli
toimitettava.[123] Luulen, että lyhyt latinankielinen lippu suomen
murteista, joka meille on säilynyt, on ollut samaa ainetta koskevan
väitöskirjan ohjeena sen respondentilla. Siihen ovat aineen pääkohdat
lyhyesti merkittyinä: "Mitä on murre? ei eri kieli vaan sama. Ei latina
ole kreikan murre, ruotsi saksan, eivät mordvalaisten, votjakkien
j.n.e. Tuskin viro ja aunus? joita tulisi paremmin tuntea. Mutta
murteista Suomessamme puhumme. Suuri ero myöskin naapuripitäjien
välillä" j.n.e..[124] Tämän mukaan on sitten ehkä respondentti
kirjoittanut aineensa sujuvimmalla latinankielellään, etsinyt
vastauksen ensimäiseen kysymykseen Gesnerin latinalaisesta sanastosta
ja jatkanut tähän suuntaan. On tosin myöskin mahdollista, että Porthan
on kirjoittanut tuon nootin itseänsä varten, hänellä kun näet oli
tapana merkitä asiat, joista aikoi kirjoittaa, paperiliuskoille,
kirjeitten valkealle takasivulle tahi muulle sentapaiselle. Mutta joka
tapauksessa lienevät hänen ohjeensa respondenteille olleet
tämäntapaisia, milloin ne kirjallisia olivat. Usein hän myöskin neuvoi
tarvittavaan kirjallisuuteen tahi hankki käsinkirjoitettuja lähteitä ja
keskusteli tekijän kanssa siinä esiintyvistä kysymyksistä.[125] Kun
Porthan harjoitti ylioppilaita latinalaisen stiilin käyttämisessä, oli
luonnollista, että stiili, jolla kirjoitus kirjoitettiin, oli saanut
Porthanilta leimansa. Aihe taas usein liittyi läheisesti johonkin
kysymykseen, jota Porthan oli käsitellyt yksityisluennoillaan,
täydentäen ja laajentaen hänen esitystään. Oppilaat, jotka olivat
saaneet katsantotapansa noilla luennoilla, kehittivät ja toivat esille
sen väitöskirjoissaan. Kun väitöskirja näin opettajan välillisen
vaikutuksen alaisena oli kirjoitettu, korjasi tämä sen vielä perin
pohjin. Porthan itse kertoo, että tuo korjaaminen usein oli paljon
rasittavampaa, kuin koko kirjoituksen kirjoittaminen.
Vaikka siis nämät väitöskirjat ovat Porthanin ja hänen oppilastensa
yhteistoiminnasta syntyneet, on niissä oppilasten työ ollut väliin
suurempi, väliin taas pienempi. Mahdotonta on heidän osuuttansa
ratkaista kussakin yksityistapauksessa, ellei ole säilynyt suoranaista
ilmoitusta siitä. Tällaisia tavataan kuitenkin usein Porthanin
kirjeissä.
Niin on "De poësi gentium septentrionalium" puolustajan kirjoittama ja
Porthanin nopeasti tarkastama. Filosoofisen väitöskirjan "De studio
novitatis in philosophia" on respondentti Porthanin suunnitelman mukaan
tehnyt ja tämä sen nopeasti korjannut. On huomautettu, että Suomen
historiaa koskevat aiheet Porthan on enimmäkseen itse kirjoittanut,
muut taas enimmäkseen puolustaja. Kuitenkaan ei erotus tässä suhteessa
ole aivan selvä. Niin tiedämme, että Porthanin johdolla puolustetun "De
superstitione veterum Fennorum" alkuna on ollut Eerik Lencqvistin
käsikirjoituksia, jotka hänen poikansa on muodostellut väitöskirjaksi.
Sama oli laita väitöskirjan "Historia Borgoae", jonka perustuksena oli
M.J. Alopaeuksen kirjoitus "Utkast tili Borgå Stadsbeskrifning, börjad
den 13 Jan. 1789". Respondentti Maunu Alopaeus lienee sitten laitellut
aineen väitöskirjan muotoon.[126] Porthanin ilmoituksista huomaa
muuten, että hän on toisia graduaalikirjoituksia avustanut paljon
tehokkaammin, kuin hänen tapansa tavallisesti oli.
Tällaisiksi voisi epäillä sellaisia kirjoituksia, joista puuttuu
tavallinen vetoaminen lukijan hyväntahtoisuuteen kirjoittajan
nuorekkaita kokeita kohtaan tahi jokin muu sentapainen lause. Sellaista
vailla ovat esim. "De fama magiae Fennis attributae", "Historia
decimarum", "De praecipuis dialectis linguae Fennicae" ja "De denario
Petrino".
Mutta Porthanin opettajatoimi vaikutti muullakin tavalla kuin näin
välittömästi julkaisujen muotoon. Se rajoitti hänen aikaansa ja pakotti
hänet lykkäämään tieteellisemmät työt ja sellaiset, jotka eivät olleet
yhteydessä opetuksen kanssa, loma-aikoihin. Porthan kertoo itse: "Minä
luennoin, paitsi julkisia luentojani, 12 tuntia viikossa, kertaan
julkisia luentojani kahtena tuntina. On sitäpaitsi osakunnan kokouksia
joka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia, ja minä vastaanotan ja
korjaan ylioppilasten kirjoituksia samoina päivinä kello 7:stä aamulla
kello 12:een päivällä. Enempää ei saksalainenkaan professori ehdi.
Tarvitsemme aikaa myöskin itse lukeaksemme -- ettemme 10 vuoden
kuluttua olisi aivan vanhanaikaisia oppeinemme -- ja puuhataksemme
muutamissa muissa kirjallisissa töissä".[127]
Oli luonnollista, että Porthan opetustoimessaan samoinkuin
väitöskirjoja julkaistessaan tuli noudattaneeksi samoja periaatteita
kuin hänen edeltäjänsä. Niinpä hän kertoo Hasselista, että tämä
mieluummin korjaili oppilastensa väitöskirjat ja näki siinä paljon
vaivaa, kuin kirjoitti ne itse. Siten hän antoi näille hyvän
tilaisuuden koetella ja harjoitella voimiaan. Saman arvostelun antoi
hän sittemmin usein omasta menettelystään.[128] Tämä oppilaan oman
kyvyn kehittäminen johtui juuri harrastuksesta itsenäiseen
kriitilliseen työhön, jota sekä Hassel että Porthan osottivat ja
oppilailleen neuvoivat.
Porthan on myöhemmin kuvannut väitöstilaisuuksien hyötyä näin: "Siten
harjaantui nuoriso latinankielen käyttämisessä, vieläpä oppi yleensä
rohkeasti ja vaivatta esittämään sanottavansa, katsomaan asiaa
useammalta taholta, nopeasti erottamaan, mikä enemmän tahi vähemmän
kuului pääkysymykseen ja helposti selvittämään esiintyviä ja esitettyjä
vaikeuksia".[129] Tämä kriitillisen kyvyn kehittäminen oli ylipäätänsä
Porthanin opetuksen tarkoituksena muun tarkoituksen ohella.
Mutta kuten luennoilla Porthan myöskin väitöskirjoilla tahtoi
muodostella oppilaittensa ajatustapaa omaa katsantotapaansa
lähenteleväksi. Niin kuin hän luennoillaan vuonna 1788 psykologiassa
vastusti ajan mystillisiä virtauksia, svedenborgianismia ja
magnetismia, pitäen niitä vain jonakin taikauskon muotona, niin hän
samana vuonna julkaisemassaan väitöskirjassa "De obligatione civis ad
capessendam Rempublicam" istutti akateemiseen nuorisoon valtiollista
moraalia.[130] Silloin olivat juuri Anjalanliiton ajat ja sellainen
opetus ajan vaatima. Edempänä puhumme taistelusta, jota tutkijamme
luennoissa ja väitöskirjoissa kävi leviävää Kantin oppia vastaan.