I.

9. päivänä marraskuuta vuonna 1739 syntyi Viitasaaren pappilassa Henrik

Gabriel Porthan.[86] Isä oli pitäjän kirkkoherra Sigfrid Porthan ja hän

polveutui vanhasta alkujaan itäsuomalaisesta pappissuvusta. Äiti oli

Kristiina Juslenius, professori Gabriel Jusleniuksen tytär. Hänen

sukuperänsä tuli pojan vastaiselle kehitykselle erittäin

suuriarvoiseksi ja määräsi sen ensimäiset tärkeät edellytykset.

Tästä suvusta oli koitunut kaksi Turun yliopiston opettajaa ja toinen

näistä oli suomen kielen ja suomalaisuuden harras edistäjä Daniel

Juslenius. Vuonna 1745 hänen suomalainen sanakirjansa ilmaantui

painosta. Näin veti sukuperä Porthanin kansallisten harrastusten

piiriin, samalla kuin se viittasi akateemiseen toimintaan, jota

läheiset sukulaiset olivat harjoittaneet. Sitäpaitsi oli Jusleniuksen

suku heimolaisuuden siteillä yhtynyt useaan suomalaiseen pappissukuun

ja nämät sukulaisuussuhteet hankkivat Porthanille joukon ystäviä ja

auttajia, jotka lähemmin muodostelivat hänen elintehtäväänsä.

Nämät edellytykset tulivat sitä tärkeämmiksi, kun Porthanin isän

valtasi mielenhäiriö vuonna 1744, joka lakkaamatta kesti hänen

kuolemaansa asti vuonna 1793. Samalla kuin tämä tapaus teki

mahdottomaksi isän vaikutuksen poikaan, aiheutti se pojan lähettämisen

enonsa Kustaa Jusleniuksen luo kasvatettavaksi. Kustaa Juslenius oli

Kruunupyyn kirkkoherrana Pohjanmaalla. Hän ohjasi Porthania tämän

ensimäisissä alkuopinnoissa ja sai hänet innostumaan niihin.

"Ensimäisen halun kirjallisuuteen sinä minuun loit" -- sanoo Porthan

itse[87] -- "ja itse siihen ohjasit ja vaivaloisen virkasi estämänä

sitten annoit minut muiden kasvatettavaksi". Lukuja jatkoikin Porthan

sitten useampien kotiopettajain johdolla. Ensimäinen näistä oli Henrik

Hyllén, turkulaisen porvarin poika. Hän oli oppinut, mutta

epäkäytännöllinen mies, joka ei osannut asettua oppilaansa kannalle.

Ruotsalainen historiantutkija ja aikakauskirjain julkaisija Grjörwell,

joka myöskin oli Hyllénin oppilaita, kertoo hänestä: "Hän ohjasi minua

yhdeksän vuoden ajan eli oikeammin antoi minun enimmästä päästä itse

ohjata itseäni, paitsi että hän osaksi syvennytti minut metafysiikan

pimentoihin, osaksi nosti minut matematiikan kirkkaihin korkeuksiin,

joita seutuja varten en suinkaan ollut luotu, sen sijaan että hänen

olisi pitänyt ottaa selville se aines, mikä minussa oli, seurata ja

jalostaa sitä. Sen vähän minkä osaan, opin itse".[88] Muuten oli Hyllén

luonteeltaan erinomaisen luotettava ja kunnioitettava, elintavoissaan

vaatimaton ja yksinkertainen mies, vaikka etenkin nuorempana hyvin

kiivas.[89] Myöhempiä kotiopettajia oli Yrjö Mathesius, Porthanin

sukulainen, iloinen ja huoleton ylioppilas.[90]

Jo tähän aikaan osotti Porthan tavatonta opinhalua ja erittäinkin

historiallista kirjallisuutta kerrotaan hänen lukeneen. Erityisesti on

mainittu Sleidanin "tunnettu teos", jolla lienee tarkoitettu hänen

selvää ja asiallista esitystänsä "De quatuor summis imperiis". Franzén

arvelee, että tämänlainen lukeminen opetti Porthanin panemaan arvoa

asialliseen tietoon enemmän kuin puhtaaseen mietiskelyyn. Kuitenkin

ajan kotiopetus yleensä koetti antaa opetettaville niin paljon

asiallisia tietoja kuin suinkin ja kaikenlaisilta eri aloilta.

Suomessakin aljettiin jo vaatia kasvatuksessa valistusajan aatteitten

toteuttamista. -- Poikain piti saada vapaasti ajatella asioista ja

esittää niitä, opettajan tuli ainoastaan totuuden sisäisellä voimalla

oikaista heidän mielipiteitään. Ennen kaikkea oli huolehdittava,

etteivät lapset saaneet epätosia käsitteitä asioista, joita he

huomasivat ympäristössään, koska he muuten voivat saada ennakkoluuloja

koko iäkseen.[91]

Tultuaan viidentoista vanhana ylioppilaaksi joutui Porthan toisen

enonsa Piikkiön tuomiokunnan tuomarin Petter Juslénin hoidon ja

huolenpidon alaiseksi. Hän asui nyt jonkun ajan magister docensin

Kristian Cavanderin luona saaden tältä yksityisopetusta. Nyt joutui hän

myöskin yhteyteen professori Kaarle Fredrik Mennanderin kanssa, joka

oli Turun silloisen tieteellisen elämän innokkaimpia kannattajia ja

monien henkisten harrastusten keskus. Mainittakoon, että Porthan tähän

aikaan myöskin tutustui sittemmin tunnettuun oppihistorian harrastajaan

J.H. Lidéniin, joka silloin opiskeli Turussa.[92] Tärkeimmäksi tuli

kuitenkin varmaan opetus, jota hän nautti yliopistossa.

Jos pidämme silmällä luentoja, joita 1750 luvun loppupuolella pidettiin

Turun yliopistossa, huomaamme heti varsinaisen historian esityksen

niistä puuttuvan. Vanha historian professori Algoth Scarin oli valinnut

luentojensa aiheeksi etupäässä yhteiskuntaoppia ja moraalifilosofiaa

koskevia kysymyksiä. Hän selitteli ihmisen ja kansalaisen

velvollisuuksia erilaisissa valtioissa, hän käsitteli luontaista

oikeutta vastaan tehtyjä rikoksia sota-aikana ja sotatiedettä. Myöskin

seurasi hän oman aikansa valtiollisia ja yhteiskunnallisia liikkeitä.

Mutta varsinaisesta historiasta ei hän ollenkaan luennoinut. Sen sijaan

ylimääräinen professori J.J. Haartman aloitti vuonna 1757 useampia

vuosia kestäneen luentojakson kirjallisuushistoriasta Heumannin

oppikirjan johdolla tehden siinä selkoa tieteiden ja taiteiden

kehityksestä eri maissa.[93]

Siltä ei kuitenkaan laimiinlyöty historiallisia opintoja

yliopistollisissa luvuissa, päinvastoin oli niillä, kuten senaikuisista

muistiinpanoista näkyy, jotenkin tärkeä sija. Paitsi roomalaisia

kirjoittajia, etenkin Corneliuksen ja Plutarkhoksen elämäkertoja,

harrastettiin useampia uusimman ajan historioitsijoita. Etenkin olivat

Dalinin Ruotsin historia ja Holbergin Tanskan historia paljon

käytettyjä sekä näiden rinnalla Rollinin selvästi ja miellyttävästi

kirjoitettu Histoire ancienne.[94]

Mutta kaikkikin luetellut teokset olivat esitystavaltaan selviä ja

helposti tajuttavia, samalla kuin niissä ilmeni johonkin määrin

kriitillinen käsitystapa. Dalinin teoksesta sanoo Gjörwell sattuvasti,

että "historiamme haltijahenki oli luonut sen lohduttamaan ja

sovittamaan meidät kaikkien himmeiden ja vaikeatajuisten teosten

kanssa, jotka painoivat meidän käsitteitämme ja muistiamme

Vereliuksesta Wildeen asti, kuin suuret myllynkivet".[95] Ja Dalin

niinkuin tanskalainen Holbergkin asettuu vastustamaan liiallisuuksiin

menevää ja epäkriitillistä Ruotsin muinaisuuden ylistelemistä, joka

siihen asti oli ollut vallalla.

Kolmas näistä mainituista muodissa olleista teoksista, Rollinin

Histoire ancienne, edustaa Bossuetin esittämää filosoofista historian

käsitystä. Esipuheessa heti lausutaan, kuten jo on huomautettu, että

hedelmättömien faktojen ja vuosilukujen tunteminen ei hyödytä

lukijoita. Mutta sen sijaan tulee tietää miten valtiot ovat syntyneet,

kohonneet suuruutensa ja onnensa huipuille ja miksi sitten ovat

joutuneet häviöön. Yhtä tärkeitä ja tiedon arvoisia ovat kansain tavat,

muoti, lait ja luonne. Eikä suinkaan ole poisjätettävä tieteiden ja

taiteiden alkuperää ja kehitystä.[96]

Toisen osan kirjallisuudesta, jota historiallisissa luvuissa

käytettiin, muodostivat historialliset väitöskirjat, joita varsinkin

Scarin usean vuosikymmenen kuluessa ahkerasti oli julkaissut.

Kirjoitustapa näissä taas oli yleensä raskasta ja vaikeatajuista,

ajatus usein epämääräinen ja kaksinainen. Käsitys ei suinkaan ollut

aivan epäkriitillistä eikä pintapuolista. Historiallisesta

traditioonista oli Scarinilla oma vakaumuksensa, vaikka se läheisesti

liittyi hänen suuren opettajansa Eerik Benzeliuksen mielipiteisiin.

Ruotsin vanhemman historian käsittelyssä oli hänen mielestään ollut

paljon epäkohtia ja erehdyksiä. Ne johtuivat siitä, että ei tarpeeksi

erotettu toisistaan aivan himmeätä aikaa, vanhaa skyytalaista ja vanhaa

ruotsalaista satuaikaa sekä vihdoin historiallista aikaa. Väärin oli

pitää satuajan kertomuksia selvänä historiana, väärin oli myöskin

hyljätä ne kokonaan. Historiaa niissä kyllä on, mutta se on

sekaantuneena sen ajan valtio-, siveys- ja luonnonoppiin ja sentähden

varovasti siitä erotettava. Myöhemmät runoilijat ovat sovittaneet nämät

vanhat sadut oman aikansa tapauksiin, antaaksensa valtakuntainsa

laitoksille enemmän arvoa. Vasta kristinuskon maahan tullessa alkoi

varsinainen historiallinen aika, vaikka hengelliset kirjoittajat vielä

kertovat yhtä uskomattomia asioita kuin pakanat ennen.[97]

Mutta miten oli Scarinin mukaan historiallinen totuus erotettava

erehdyttävästä traditioonista? Hän käsittelee kysymystä lyhyesti

väitöskirjassaan "De fide historica" vuonna 1748, samana vuonna kuin

Mennanderin johdolla ilmaantuivat "Theses de studio historico".

Kummassakin kirjoituksessa pannaan pääpaino historiallisen

uskottavuuden määräämisessä sille, että ilmoittaja oli luotettava. Jos

hän sen lisäksi sattui elämään tapauksen aikana, kasvoi hänen

kertomuksensa uskottavuus, etenkin sitten, jos useimmat ilmoittajat

olivat samaa mieltä. Ilmoittajan tahi kirjoittajan arvo, etenkin hänen

luonteenominaisuutensa, hänen rehellisyytensä, puolueettomuutensa siis

määräsi ilmoituksen arvon. Paljon merkitsi sekin, että kirjoittaja oli

laajalti oppinut historian tuntija ja suuri kokoilija. Nämät hyvät

ominaisuudet antoivat ilmoittajalle auktoriteetin, johon tutkija oli

jonkinlaisessa persoonallisessa luottamussuhteessa. Sitä huomattavampaa

onkin sentähden, että Scarin lisää vaatimukseensa kirjoittajan

ominaisuuksista: "Varmaan tulee ajatella henkilön luotettavuudesta ja

vakaumuksesta hyvää, kunnes vastakohta on näytetty otaksuttavaksi".[98]

Tällainen ilmoitusten arvostelu, joka oli vuosisadan alulla jotenkin

yleinen, lienee asetettava yhteyteen Ciceron mielipiteitten kanssa.

Näitä siteerataan usein ja luonteeltaan ovat ne samanlaisia. Eräs

väitöskirja, joka tällä aikakaudella ilmestyi Ruotsissa, tekee näistä

selkoa ja huomauttaa samalla, että Cicero panee liian vähän painoa

ilmoittajan älyyn, mutta kaiken arvon hänen tahdolleen.[99] -- Tämän

Scarinin käsityksen mukaista oli myöskin, että hän piti ilmoittajain

virheitä johtuneina pääasiallisesti pahansuopuudesta, mutta myöskin

rehellisyyden puutteesta ja ilmoittajan kehittymättömyydestä. Ja kun

hän luettelee isänmaansa historian puutteita, mainitsee hän melkein

yksinomaan lähteitten puutteen. Tulemme näkemään, että vasta myöhempi

aika asetti sen rinnalle edellisten kirjoittajain epätarkkuuden ja

hutiloimisen ja piti näitä vikoja yhtä pahoina kuin yllä lueteltujakin.

Näin Scarin käsitti kritiikin teoriassa. Ja käytännössä menetteli hän

useassa suhteessa mielipiteittensä mukaisesti, vaikka on huomattava,

että käytännöllinen toteuttaminen hänellä niinkuin muillakin

aikalaisilla tapahtui vain osittain ja vaillinaisesti.

Useain kirjoitustensa aiheeksi Scarin oli valinnut kohtia Suomen

historiasta ja syystä kyllä on huomautettu, että ne osaltaan ovat

olleet edellytyksinä myöhemmän ajan teoksille samalta alalta.[100]

Mutta suomalainen varhaisempi muinaisuus oli hänestä vaan osa

ruotsalaisesta, niin sanottu skyytalainen satuaika ja siksi hän käytti

vain skandinaavilaisia lähteitä apunaan. Ja missä nämät loppuivat,

siinä hän turvautui kielellisiin apukeinoihin, mutta ainoastaan äänteen

yhtäläisyyksien mukaan yhdistämällä eri sanoja. Ei voi huomata

minkäänlaisia jälkiä säännöistä, joita hän olisi tässä käyttänyt

rajoittamaan vertailuja, vain vaistiinsa hän luotti. Kun Scarin oli

kansallisuudeltaan ruotsalainen, eikä osannut suomea, puuttui häneltä

sitäpaitsi tärkeä edellytys suomalaisten sanain vertailuissa.

Samoinkuin varhaisempi suomalainen muinaisuus oli maamme myöhempikin

historia vain ruotsalaista paikallishistoriaa tämän tutkijan käsityksen

mukaan. Ja hänen menettelynsä oli siinäkin sama. Hän liikkui

mahdollisuuksien varassa, joita käytti makunsa mukaan esityksessänsä.

Hänellä ei ole, kuten seuraavan ajan tutkijoilla, tarvetta tutkia

kunkin lähdekohdan käsittelyä niin sanoakseni historiallisesti ja siten

päästä selville sen arvosta sellaisenaan. Vaan hän arvostelee

ilmoitusta oman persoonallisen vakaumuksensa kannalta, kritiseeraa sitä

mielipiteitten mukaan, joita hänellä on. Tällaisen historiallisen

kysymysten käsittelyn puute on yksi tärkeimpiä eroavaisuuksia Scarinin

ja seuraavan ajan kritiikin välillä.

Mutta historialliset luvut eivät olleet Porthanin tärkeimpiä opintoja,

hän oli kääntänyt huomionsa etupäässä klassillisiin kieliin ja antiikin

kirjallisuuteen. Hassel oli näiden aineiden opettajana yliopistossa.

Hän luennoitsi yksinomaan Ciceron teoksista ja ohjasi sitäpaitsi

oppilaitaan kirjoittamaan kaunista ruotsin- ja latinankielistä stiiliä.

Vanhan ajan kirjailijat ja etenkin Cicero ovatkin muodostaneet

lähtökohdan ja pohjan Porthanin myöhemmälle katsantotavalle. Niitä hän

ihaili ja ylisteli, niitä hän yhtämittaa siteerasi ja niihin vetosi.

Muutamin piirtein on sentähden tehtävä selkoa maailmankatsannosta, joka

näissä ilmenee.

Ciceron vaikutus valistusajan kirjoittajiin on ollut tuntuva sentähden,

että he hänen teoksistaan löysivät monta yhtymäkohtaa omien

aatteittensa kanssa. Yksi niistä oli oikeus vapaasti valita

mielipiteensä. Cicero on heille tässä suhteessa erinomaisena

esimerkkinä. Hän ei seurannut mitään oppijärjestelmää, vaan tutki

kaikkea ja omaksui sen, joka oli hänen oman terveen ihmisjärkensä

mukaista. Niin ei hän hyväksynyt sellaisenaan mitään mielipidettä, vaan

pysyen itsenäisenä otti jotakin jokaiselta. On ilmeistä, että hänen

esimerkkinsä oli mainio kriitillisyyden esikuva, sellaisena kuin 18.

vuosisata sen käsitti.[101]

Toiselta puolen tämä ajatuskanta määräsi kritiikin laadun. Kun silmällä

pidettiin vain sitä, mikä oli asiallista eri mielipiteissä, jäi

huomioon ottamatta erilainen pohja, jolla eri mielipiteet olivat ja

joka ne juuri oli aiheuttanut. Vaara oli silloin tarjolla, että

arvostelija omisti eri suunnilta aineksia, joita vain näennäisesti

saattoi keskenään yhdistää, mutta jotka eivät sopineetkaan enää yhteen,

kun seurattiin niitä niiden alkuperäisiin, määrääviin periaatteihin.

Epäilemättä vaikutti suuresti 18. vuosisadan ihmisiin myöskin antiikin

selvä ja yksinkertainen tapa esittää käsitteensä. "Minkä me

mutkistellen sanomme ja hämärästi ajattelemme, sen he toivat puhtaasti

ja selvästi ilmi; pieni lause, yksinkertaisesti esitetty mielipide

sisältää heillä enemmän kuin meidän sekavimmat deduktioonimme", sanoi

Herder.[102] Sentähden pidettiin oikeata antiikin hengen tuntemista

tehokkaimpana keinona entisen muodottoman ja pedantisen opin

vastustamiseksi.

Mutta Ciceron mielipiteitten sisältökin vastasi täydelleen valistusajan

kirjoittajain mielipiteitä, etenkin moraalin alalla. Periaate, joka on

määräävänä Ciceron moraalifilosoofisissa teoksissa ja etenkin hänen

kirjassaan "De officiis", on se, että ihmiset ovat syntyneet toinen

toistansa varten, että heidän tulee auttaa ja palvella toinen toistansa

sekä edistää kaikkea, joka on omiansa vahvistamaan ihmisten

luonnollisen yhteyden ja yhteiskunnan siteitä. Siihen käskee jumaluuden

kaikkivoipa tahto, luonnollinen laki, joka on ainoa oikea ja josta eri

lait eri maissa johtuvat. Tämä laki on sama kuin järki ja totuus.

Inhimillisyyden aate ja velvollisuuden tunne yhteiskuntaa kohtaan ovat

pääajatukset tässä opissa.[103] Nämät olivat ne pääaatteet, joista

Porthankin johtaa kaiken oikean inhimillisen toiminnan. Ja niillä hän

perustelee omankin vaikutuksensa valistajana ja tutkijana. Myöskin

muissa vanhan ajan kirjailijoissa ihailtiin heidän esittämäänsä

inhimillisyyden aatetta. Herder huomauttaa, että missä hienompaa

sivistystä on tavattavissa, siinä se tavallisesti johtuu klassillisista

opinnoista.[104]

Hassel on opetuksessaan viitannut myöskin historian tärkeään

merkitykseen elämänkokemuksen antajana ja neuvojana.[105] Oli

luonnollista, että Hassel piti tälläkin alalla esikuvinaan vanhan ajan

kirjoittajia ja niitä etupäässä neuvoi käyttämään.[106] Nämät

kirjoittajat koettivat esittää ainettansa todenmukaisella tavalla ja

arvokkaasti ja samalla he pitivät silmällä sitä, että esityksestä olisi

sekä valtiollisessa että moraalisessa suhteessa hyötyä. Muoto oli oleva

taiteellinen ja sisältö hyödyllinen. Mutta tapausten syvempiä syitä

eivät he koettaneet selvittää, eivätkä paljoakaan kysyneet, mistä

toimivien persoonalliset vaikuttimet lähtivät, eivätkä mitä

yhteiskuntalaitokset vaikuttivat historiallisiin tapahtumiin. Kehitystä

ei antiikki käsittänyt, mutta muutamia hajanaisia aatteita tästä oli jo

silloin vallalla. Erittäinkin vertasivat kirjoittajat valtioita ja

kansoja ihmisiin, ne kun syntyvät, kasvavat ja kuolevat niinkuin

nämätkin.

Hassel ei milloinkaan ottanut opetettavakseen tekstikritiikkiä tahi

lähteiden tarkastusta. Sen sijaan esiintyy tämä aine yhtämittaa muiden

kielitieteen opettajain luennoissa ja etenkin teoloogien opetuksessa.

Mennander oli vuonna 1754 käsitellyt pyhien lähteiden hermeneutiikkaa,

valaisten interpretatioonin lakeja esimerkeillä, jotka hän otti

vanhasta testamentista. Samasta aineesta puhui Clewberg useampina

vuosina perättäin, samoin Ross ja Tillander.[107]

Porthanin ylioppilasaika kesti vuoteen 1760. Vuonna 1758 oli Porthan

julkaissut harjoituskirjoituksen "Revelationi quid debeat philosophia

nostra" filosofian professorin J.J. Haartmannin johdolla. Toisen osan

tästä julkaisi Porthan omalla presidiollaan vuonna 1762. Näissä

kirjoituksissa esiintyvät mielipiteet tavataan jotensakin usein sen

ajan kirjoituksissa ja kuvastavat varmaankin silloista yleistä

ajatustapaa Turun yliopistossa. Lähimpänä esikuvana ja aiheena on sillä

luultavasti ollut Mennanderin presidiolla vuonna 1753 ilmestynyt "De

necessitate revelationis". Todistelutapa ja käsitys on aivan

samanlainen Porthanilla ja osaksi esitetään siinä aivan samoja

asioitakin. Ajatus on suunnilleen samanlaisena vielä Porthanin

myöhemmissä esityksissä, luennoissa ja väitöskirjoissa. Kirja oli

raamatun ilmoitetun opin puolustukseksi kirjoitettu yhä levenevää

deismiä vastaan. Noin vuotta jälkeen sen ensimäisen osan ilmestymisen

väitteli Porthan pro gradu professori Jaakko Gadolinin ollessa

preeseksenä. Hän puolusti tässä tilaisuudessa muutamia oppilauselmia

filosofian alalta "Aphorismi Philosophici". Vuonna 1760 elokuun 25.

päivänä seppelöittiin Porthan maisteriksi ja kahta vuotta myöhemmin

hänet nimitettiin kaunopuheliaisuuden dosentiksi. Silloin alkoi

Porthanin akateeminen opetustoimi.