III.

Kaikki nämät aatevirtaukset tulvasivat myöskin Saksaan ranskalaisen ja

englantilaisen kirjallisuuden mukana, joka täällä levisi laajoihin

piireihin. Ne vaikuttivat ratkaisevasti historialliseen käsitykseen

täällä, sulautuivat saksalaiseen ajatustapaan ja hedelmöittivät sitä.

Seurauksena tästä vieraitten ainesten ja vanhan kotoisen käsityksen

yhtymisestä oli uusi omituinen historiantutkimus, joka 18. vuosisadan

keskivaiheilta alkoi versoa muodostellen eri osissa maata erilaisia

muotoja. Etenkin yliopistojen turvin nousi elinvoimaisia

tutkijakouluja, jotka uutta tutkimustapaa kukin tahollaan ja omalla

tavallaan kehittivät. Tärkein näistä oli epäilemättä Göttingenin koulu,

jota tässä käyn tarkastamaan.

Sitä ennen on kuitenkin luotava pikainen silmäys historiantutkimuksen

kehitykseen Saksassa tätä aikakautta varhaisempina aikoina.[17]

Humanistinen liike ja etenkin reformatiooni olivat aikaansaaneet

innokkaan toiminnan tällä alalla, varsinkin kirkkohistoria veti yleistä

huomiota puoleensa. Tosin käytettiin kritiikkiä parhaasta päästä

vissejä hengensuuntia tukemaan, näyttämään siinä tarkoituksessa

vääriksi tahi taas toiselta puolen puolustamaan vanhoja traditiooneja.

Mutta siten tuli kuitenkin käytetyksi lähteitä paljoa runsaammin kuin

siihen asti ja sellaisia, jotka olivat aivan päinvastaista luonnetta.

Riita raamatun auktoriteetista kehitti erityisesti raamatun kritiikkiä

ja aiheutti määrättyjä sääntöjä tällä alalla. Tämä raamatullinen

kritiikki vaikutti sitten suuresti historiallisen lähdekritiikin

syntyyn.[18] Myöhemmin 30-vuotinen sota lamautti tutkimuksen joksikin

ajaksi ja vasta 17. vuosisadan lopulla sekä 18. alulla se alkaa jälleen

voimistua.

Vielä oli se paljon jäljessä ranskalaisesta ja englantilaisesta

tutkimuksesta. Tutkijat syventyivät pikkuseikkoihin eivätkä voineet

saada tapahtumista mitään eheämpää, laajempaa käsitystä, vielä vähemmin

saattoivat esityksissään sitä ilmituoda. Heiltä puuttui hyvää makua ja

varmaa vaistia, joille sen ajan ranskalainen kritiikki perustui.

Lessing oli huomauttanut, että ne, joilla oli kirjallista kykyä, eivät

viitsineet syventyä mitään tutkimaan ja ne, jotka tutkivat, eivät

olleet muuta kuin oppineita.[19] Ja Leibniz valitti, että uutteruus oli

ainoa saksalaisen tutkimuksen hyvä ominaisuus.

Tämä tulikin näkyviin lukuisissa lähdejulkaisuissa, vaikka tälläkin

alalla vasta 18. vuosisadan alulla saatiin suurempia aikaan.

Sitäpaitsi Leibniz sekä Mascow ja Bünau käyttivät hyvään aistiin

perustuvaa kritiikkiä ja erottivat historiantutkimuksen siitä

riippuvaisuussuhteesta, jossa se oli ollut muihin tieteihin.

Erittäinkin ensinmainitun tutkijan vaikutus on ollut suuri sekä omassa

maassaan, että myöskin pohjoismaissa. Mutta näiden kuoltua pysyi

tutkimus entisellään ja sen tila rupesi yhä enemmän herättämään

oppineitten joukossa mielipahaa.

Varsinkin ranskalainen tutkimus oli avannut heidän silmänsä.

Ranskalaisia ja englantilaisia teoksia käännettiin joukottain saksaksi

ja niissä oli paljon sellaisia, jotka käsittelivät Saksan omaa

historiaa usein puutteellisesti ja virheellisesti. Vuonna 1761 valittaa

eräs kirjoittaja tätä kuvaten samalla synkillä väreillä silloista

historiankirjoitusta.[20] Koetetaan kirjoittaa -- hän sanoo -- liian

miellyttävästi ja sukkelasti, mutta esityksen tarkkuus jää

sivuseikaksi. Ja kun lähteitä ei mainita, estyy lukija omintakeisesta

arvostelusta. Aiheet valitaan uusimmalta ajalta, vaikka lähteet, joista

ne ovat selviteltävät, vielä ovat arkistoissa luopääsemättöminä. Ja jos

joskus kirjoitetaan keskiajalta, ei voida arvostella eri asiain

suurempaa tahi vähempää merkitystä, vaan kerrotaan erittäin

seikkaperäisesti kaikenlaisia rosvojuttuja. Lähteitä julkaistaan hyvin

vähän ja julkaisuissa tavattoman pitkäveteiset selitykset ottavat

suhteettoman alan.

Tällaisista oloista lähti nyt göttingeniläinen tutkimus. Tarkkuus

yksityiskohdissa ja syventyminen lähteihin jäivät sille perinnöksi

vanhalta saksalaiselta tutkimukselta. Mutta se peri ranskalaisilta

laajemman ja filosoofisemman käsityksen aineestaan sekä rohkean

itsenäisyyden, jolla se sovitti käsityksensä aineksiinsa.

Göttingeniläiset tutkijat suuntasivat tutkimuksensa etupäässä

lähdekritiikkiin, mutta historiallinen käsityskin muuttui suuresti.

Saksalaiset omistivat näet ranskalaisten valistusfilosoofien esittämän

pragmaatisen historiankäsityksen ja asettivat sen ihanteekseen. Tahi

oikeammin se oli antiikin kirjoittajain pragmaatinen käsitys, jonka

ranskalaiset ennen heitä olivat itsellensä omistaneet. Vuonna 1767

kirjoitti Gatterer Allgemeine historische Bibliothekiinsä kirjoituksen

historiallisesta suunnitelmasta ja siihen perustuvasta kertomuksien

yhdistämisestä. Hän lähtee siitä, että kaikki maailman tapaukset ovat

yhteydessä keskenään. "Sillä ei mikään maailman tapaus ole niin

sanoakseni insulaarinen. Kaikki riippuu toisistaan, aiheuttaa toisensa,

synnyttää toisensa, aiheutuu ja syntyy sekä aiheuttaa ja synnyttää

taasen. Ylhäisten ja alhaisten, yksityisten ja kaikkien yhteensä,

yksityiselämän ja suuren maailman, vieläpä järjettömien ja elottomien

olentojen vaiheet ovat sekaantuneet ja yhtyneet toisiinsa." Mutta

historian tehtävä ei ole tämän yhteyden osottaminen, vaan ainoastaan

merkillisimpäin tapausten kertominen ja niiden syiden etsiminen. Nämät

ovat asetettavat "systeemeihin syitä ja seurauksia, keinoja ja

aikeita", niin selviin kuin suinkin, vaikka alussa näyttääkin siltä

kuin kaikki sekaisin kulkisi toistensa lävitse ja ohitse. Nämät eri

systeemit muodostavat kokonaisuuden. "Jos eri systeemit niin

samanaikuisia kuin toisiaan seuraavia tapauksia syntyvät kaukaisesta,

yhteisestä syystä, muodostavat ne yhteensä historian".[21]

Tällaisesta pragmaatisesta käsityksestä toivoi Gatterer uuden

saksalaisen historiankirjoituksen syntyvän. Hänen aavistuksensa

toteutuivatkin, mutta tuo pragmaatinen käsitys esiintyi aluksi

pääasiallisesti toisella alalla, nimittäin lähdetutkimuksessa.

Ranskalaisen valistusfilosofian aatteet vapauttivat saksalaisen

tutkimuksen riippuvaisuudesta, jossa se tähän asti oli ollut edellisen

ajan tutkimuksesta. Se muuttui täälläkin rohkeaksi ja itsenäiseksi.

Erotettiin tarkoin se, mikä noissa vanhoissa lähteissä oli oman

ajattelemisen ja tutkimisen tulosta, mikä taas vielä vanhemmista

lähteistä saatua. Mitä edelliseen ryhmään kuului, se tarkastettiin

uudelleen ja ellei kestänyt tarkastusta, hyljättiin empimättä. Muut

tiedot verrattiin alkulähteihin ja poistettiin kaikki, jota ei näistä

voitu löytää. Ja alkulähteiden tietoja ei ennen hyväksytty, ennenkuin

tunnettiin kuka ne oli kirjoittanut ja oliko kirjoittaja kertomainsa

tapausten aikuinen.

Näin siis seurattiin kutakin ilmoitusta lähteestä toiseen, kutakin

erikseen, mutta siltä otettiin myöskin lähde, jossa ilmoitus oli,

kokonaisuudessaan huomioon. Etupäässä tietysti alkulähde. Niin lausuu

Schlözer: "Nyt ei tosin mikään satukronikka ole niin kerrassaan tyhmä,

ettei moni kohta siinä sellaisenaan ja erikseen otettuna tuntuisi

mahdolliselta, järkevältä, vieläpä todennäköiseltäkin. -- -- --

Ainoastaan kokonaisuus voi ratkaista ja sen täytyykin tehdä se".[22] Ja

toisen kerran sanoo hän kirjoittajasta: "Usein voi hänet tavata noita

sameita lähteitä käyttämästä; silloin seuraa häntä oikeutettu epäilys

sellaisissakin kohdissa, joita ei voi todistaa samanlaisiksi kuin

siinä, missä ne ensi kerran esiintyvät".[23]

Kuitenkin on tässä menettelytavassa vielä usein horjuvaisuutta ja

epäjohdonmukaisuutta. Kun Schlözer toisessa kohdassa selittää, että

kirjoittajan ilmoituksista, josta ei muuta tiedä kuin että hän on

ihminen, ei voi saada mitään varmuutta, niin hän toisessa taas lausuu

ilmoituksista, joiden alkuperästä ei myöskään mitään tiedetty:

"Tärkeitä ovat kuitenkin nuot tiedot, ne johtukoot sitten mistä

tahansa, ja ansaitsevat täyden luottamuksen: sillä mitä hyötyä olisi

kellään ollut noin yksityiskohtaisesta valehtelemisesta".[24]

Tässä lähteitten tarkastelussa osotettiin kaikkea mahdollista

tarkkuutta pienimmässäkin kohdassa. Huolellinen pikkuseikkain

tarkastelu, "mikrologia", oli kysymyksessä olevan tutkijakoulun

ensimäisiä vaatimuksia ja kaikkea hutiloimista etsittiin ja vainottiin

mitä ankarimmin. "En naurua herättääkseni paljastanut edellisessä

muutamia kirjallisia erehdyksiä. Vakava aikeeni oli tehdä selväksi

tärkeä ja välttämätön tarve saada kerrankin tuo monessa suhteessa

arvokas vanha historia myöskin arvokkaasti käsitellyksi",[25] lausuu

Schlözer.

Tämä kriitillinen menettely oli aivan samanlaista, kuin filolooginen

tekstikritiikki, jota tähän aikaan harjoitettiin ja joka oli saanut jo

varman vakaantuneen muodon. Leipzigiläinen filoloogi Ernesti oli

toiminnallaan sen tuntemista ja käyttämistä edistänyt ja

göttingeniläinen Michaelis oli niinikään sitä laajalti harjoittanut.

Näytteeksi sen menettelystä esimerkki. Ernesti kirjoittaa

Michaelikselle vuonna 1751: "Olen nyt kiinni Tacituksessa ja huomaan

enemmän kuin yhdestä esimerkistä, että kokonainen tusina oppineita ja

kriitikeriä, joihin kopioitsijoita ei voi verratakkaan, on levittänyt

painovirheen, joka vanhaan laitokseen oli hiipinyt, aina uudelleen ja

uudelleen, eivätkä ole huomanneet, että toisinaan joku oli sitä

arvostellut, mutta sekin vain arvelun kautta j.n.e."[26]

Juuri tämä filolooginen tekstikritiikki opetti tutkijat panemaan arvoa

lähteitten ulkonaiseen puoleen enemmän kuin tähän asti ja arvostelemaan

niitä ulkonaisen kritiikin avulla. Otettiin lukuun kaikki

käsikirjoitukset lähteestä, jota oli arvosteltava, verrattiin niitä

keskenään ja pyrittiin yhteiseen alkumuotoon. Ja erehetyksiä

käsikirjoituksissa samoinkuin myöhempäin tutkijain hutiloimisesta

syntyneitä vikoja aljettiin selittää interpretatioonin avulla. Tämän

muotoon perustuvan kritiikin kautta sai tutkimus täyden varmuuden.

Tärkeänä edellytyksenä tällaisen menettelyn onnistumiselle oli se, että

tutkimukset esitettiin sellaisinaan noiden tutkijain julkaisuissa

kaikkine syineen ja vastasyineen. Vanhempain saksalaisten tutkijain

teoksissa oli myöskin toisinaan harjoitettu samansuuntaista kritiikkiä,

mutta tutkija oli siinä ainoastaan esittänyt tuloksensa viitaten vain

lyhyesti menettelytapaansa. Göttingenin tutkijat eivät näin menetelleet

ja siksi heidän teoksensa muodostuivatkin ainoastaan esitöiksi

tulevalle historiantutkimukselle ja he pitivätkin itseänsä paremman

kirjoittajasuunnan tienraivaajina. Schlözer lausuu kerran: "Jos tahtoo,

voi koko tätä toista pääosaa Allgemeine Nordische Geschichtestä kutsua,

ei tällä nimellä, vaan ainoastaan sen aineksiksi ja jos tahtoo, voi

myöskin tuon sanan ainekset johdosta ajatella kaikkea sitä

halveksittavaa, mitä erittäinkin meidän päivinämme eksoteeristen

historioitsijain suuri joukko siitä ajattelee".[27]

Tämä tarkka filoloogiseen lähdetutkimukseen perustuva ja valistusajan

kritiikin innostuttama tutkimussuunta käänsi ensi sijassa voimansa

edellisen ajan tutkimusta vastaan, kuten edellä jo olen viitannut.

Taistelu sen ilmoituksia vastaan määräsi kritiikin muodon ja

toiminta-alan, tuo kritiikki kun muodostui vastakohdassa vanhempaan

käsitykseen ja sai sentähden siltä epäsuorasti leimansa. Sen

päätarkoituksena ei ollut oikeastaan uusien periaatteellisten

menettelytapain selville saaminen, vaan määrätyn kriitillisen

katsantotavan levittäminen ja valtaan saattaminen. Sillä oli siis

tässäkin suhteessa valistusajan luonne.

Valistusajan katsantotavasta saivat nuot tutkijat toisenkin

kritiikkinsä pääpiirteen. He eivät näet tyytyneet erottamaan pois

ainoastaan sitä, joka ei ollut alkulähteissä tavattavissa, vaan

poistivat myöskin sen, joka näytti näissä vähemmin uskottavalta, vaikka

itse lähde tuntuikin varmalta. Mutta sen, joka näissä oli mahdollista,

hyväksyivät he.

Kun Schlözer arvostelee legendoja koettaa hän kaikenlaisilla

varokeinoilla poistaa kaiken sen, joka tuntui epäilyttävältä,

Menettelyään hän kuvaa näin: "Mutta kuka uskoisi legendoja? Kuitenkin

tahdon sovitella ja hyväksyä, mitä kertovat 1) sellaista, joka ei ole

selvästi järjetöntä satua, 2) joka ei selvästi vastusta muuta, oikeaa

historiaa, 3) joka ei kouriintuntuvasti loukkaa ajanlaskua, 4) ellei

ole selvää syytä epäilyyn, että puoluehenki tahi säätyetu on vietellyt

kirjoittajaa lisäilyihin, 5) jolla ei ole ainoastaan mahdollisuutta,

vaan myöskin sisäistä todennäköisyyttä".[28] Syynä tällaiseen

negatiiviseen menettelyyn oli se, että göttingeniläiset tutkijat eivät

ymmärtäneet missä tarkoituksessa ja millaisessa mielentilassa legendat

olivat kirjoitetut, eivätkä koettaneet käsittää niitä silloisen

ajatustavan tuotteina. Korkeintain saattoivat he huomata, että määrätyt

erehdykset johtuivat jostakin "harhaan menneestä mausta" ja poistivat

ne sen perusteella. Näin kohtelivat he noita hengentuotteita aivan

mekaanisesti, hyväksyen ja hyljäten mielensä mukaan ja luullen, että

kirjoittajat olivat liittäneet ylenluonnollisen vain löyhästi

tosiasiain viereen, josta sen saattoi helposti erottaa.

Tässä siis, missä kirjallinen ilmoitus päättyi ja sen vanhin säilynyt

muistomerkki viittasi suulliseen kertomukseen, ei voitu enää käyttää

filoloogiseen kritiikkiin perustuvaa menettelyä tapausten aikuisiin

lähteihin pyrkien. Ja kun ei tahdottu vanhaa lähdettä kerrassaan

hyljätä täytyi turvautua vanhaan, hyvään makuun perustuvaan

kritiikkiin. Göttingeniläiset tutkijat ymmärsivät kyllä hyvin, miten

epäluotettava suullinen traditiooni oli. "Suurenmoinen tehtävä:

tunnetusta sadusta löytää totuus; mutta paha kyllä yhtä vaikea, kuin

lääketieteessä: keksiä lääke määrättyyn tautiin", lausuu Schlözer

kerran.[29] Hän vertaili mielellään traditioonin syntymistä siihen

tapaan, jolla hän oli huomannut oman aikansa huhujen ja juttujen

syntyvän ja koetti pitkällisen tutkimuksen kautta saada tässä

jonkinlaista käytännöllistä tottumusta.

Kuitenkin osotti tämä kanta ainakin käytännössä edistyneempää käsitystä

kuin entisen hyvään makuun perustuvan tutkimuksen menettely. Ja erotus

tuli selvästi näkyviin riidassa, jota käytiin vanhempien ja nuorempien

välillä tavasta, jolla traditioonia oli käsiteltävä. Eräs edellisistä,

C.A. Bel huomauttaa, ettei traditioonia saanut pitää epäluotettavana

ennenkuin se oli varmoilla todistuksilla siksi näytetty. Sillä hän

arveli, että traditiooni pysyi pääasiassa samanlaisena, vaikka

erityiset tapaukset saattoivat siihen haitallisesti vaikuttaa.

"Sanotaan että se on voinut turmeltua" -- sanoo Bel -- "mutta minä en

välitä siitä mikä on voinut tapahtua: mutta että se toden teolla on

tapahtunut, se on traditioonin vihollisten näytettävä".[30] Tottumuksen

kautta saavutettua kykyä muka erottaa todellinen vääristellystä, jonka

avulla göttingeniläiset koettivat hankkia niin suuren todennäköisyyden

kuin suinkin tutkimuksilleen, eivät vanhemmat tutkijat ollenkaan

hyväksyneet. "Sentähden he lukevat jo sen historioitsijalle erityiseksi

hyveeksi, että hän eroaa luotettavista kirjoittajista, ei kysy

todistajia, vaan omaa ajatustaan siitä miten asiat ovat käyneet tahi

niiden olisi pitänyt käydä sekä myöntää kaikki halulleen ja

hätäisyydelleen arvostellessaan".[31]

Samaan suuntaan kuin suullista traditioonia käyttivät göttingeniläiset

historiallisia jätteitä, etenkin kieltä. Molempia todistuskeinoja oli

heistä yhtä paljon väärinkäytetty ja tätä väärinkäyttöä he molemmissa

tapauksissa tahtoivat poistaa negatiivisen kritiikin avulla.

Päättelemistä kielellisistä todistuskappaleista he koettivat rajoittaa

kaikenlaisilla varokeinoilla. Niin erottaa Thunmann onomatopoieetiset

sanat pois vertailuun kelvottomina, niinpä hän myöskin verratessaan

liettualaisia sanoja muunkielisiin, mieluummin ottaa huomioon

yhtäläisyydet slaavilaisten naapurikielien, kuin kaukaisemman

suomen- tahi gootinkielen kanssa.[32] Yhtä varovasti hän käytti

etymologiseeraamista. "Vaikka olen pitänyt vähän hyödyttävänä työnä

etymologiain etsimistä vanhoista kansainnimistä", hän sanoo, "olen

kuitenkin toisinaan huvin vuoksi siihen ryhtynyt. Kun sitten huomasin,

että kritiikki ja filologia todella perustuvat selvään logiikkaan,

ja että riittävä ihmisten tunteminen kaikissa niiden oloissa

ja muodostumisissa paljon tukee ja selvittää sitä, määräsin

monen kokeilun jälkeen vissejä lakeja, joiden mukaan minun on

etymologiseeraaminen".[33]

Ja näin saamaansa metoodia käyttivät tutkijat sittenkin vielä

rajoituksilla. "Kuitenkin myönnän mielelläni", sanoo Fischer, "että

etymologia yksin ei riitä kielten sukulaisuutta selvittämään: mutta jos

maantiede ja vanhan sekä keskiajan historia sekä vielä kansain yhteiset

tavat ja tottumukset sitä tukevat, niin ymmärtääkseni saattaa täydellä

syyllä tehdä johtopäätöksen toisesta asiasta toiseen".[34] Ja Schlözer

lausuu saman ajatuksen seuraavin sanoin: "Rudbeck muodostaa faktoja

etymologioista: minä esitän ensin faktat historiasta ja vahvistan tahi

selitän ne etymologian avulla".[35]

Näin rajoitettiin kielellisten todistusten käyttöä yhä enemmän.

Rajoitukset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan negatiivisia

luonteeltaan, vaan yhdessä suhteessa vaadittiin vertailuilta

sellaisinaan sisällistä todennäköisyyttä. Ei näet enää riittänyt että

sanat ensi kuulemalta kuuluivat samanlaisilta tahi että ne

kirjoitettuina sisälsivät samoja kirjaimia, vaan piti osottaa niiden

todella voineen muuttua toisesta kielestä toiseen juuri siten kuin ne

olivat muuttuneet. "Totta on", sanoo Schlözer, "että kirjaimet

muuttuvat, kun siirtyvät aikakaudesta toiseen, maasta, kielestä

toiseen, mutta ne muuttuvat lakien mukaan, jotka saattaa ja tulee

todistaa induktioonin avulla monista muista kielistä otetuilla

esimerkeillä".[36] Tuo käsitys kielilaeista oli kuitenkin hyvin

epämääräinen. Tutkijat näet eivät koettaneet osottaa eivätkä

otaksuneetkaan, että nuot lait olivat vaikuttaneet määrätyillä ajoilla

määrätyissä maissa juuri niin eikä toisin. Heille riitti vain se, että

tuollainen äänteenmuutos jossakin maailmassa ja jossakin kielessä oli

jonkun kerran tapahtunut ja siis oli ihmisten puheorgaaneille

mahdollinen suorittaa. Tämä ajatustapa johtui osaksi siitä, että

yksityisten henkilöitten arveltiin vielä muuttelevan jonkun verran

mielensä mukaan eri sanoja.[37] Toiselta puolen ei taas pantu kyllin

suurta huomiota erilaisiin olosuhteisiin määrättyinä aikoina ja siitä

johtuvaan erikoiskehitykseen, vaan koetettiin kaikkea selittää yleisten

lakien kautta. Huomaamme siis, miten läheisesti tämäkin tutkimushaara

oli yhteydessä yleistävän pragmaatisen käsityksen kanssa, joka silloin

oli vallalla.

Tämä göttingeniläisten menettelytapa oli kuten sanoin johtunut

vähitellen vanhemmasta tutkimustavasta. Kuitenkaan ei se ollut sekään

aivan itsenäisesti muodostunut. Leibniz oli aikoinaan antanut

esikuvan maltillisesta etymologiseeraamisesta, viitaten siihen, että

sanojen muuttuminen johtui osaksi sielun, osaksi puheorgaanin

muuttumisesta.[38] Hän oli myöskin asettanut muutamia sääntöjä

etymologiain tekemiselle. Myöhemmin oli luonnontieteitten harrastus

vaikuttanut tällekin alalle, aikaansaaden varmemman metoodin. Se

kuvastuu seuraavista Schlözerin sanoista: "En keksi parempaa keinoa

vanhimman ja keskiajan historian sekavuuksien välttämiseksi ja sen

epäselvyyksien selvittämiseksi, kuin Linnaeuksen metoodin mukaan

valmistettu, luokkiin ja lahkoihin, sukuihin ja lajeihin jaettu

kansojen järjestelmä, Niinkuin Linnaeus jakaisi eläimet hampaitten ja

kasvit heteiden mukaan: niin järjestäisi historiantutkija kansat

kielten mukaan".[39] Tämä käsitys, joka katseli kansoja niiden

oleellisten tunnusmerkkien mukaan, sen sijaan että se olisi pitänyt

silmällä vanhoja traditiooneja ja koettanut johtaa kansain sukuperää

toisista kansoista, pääsi nyt vallalle. Olen edellisessä jo viitannut

sen esiintymiseen Ranskassa.

Göttingeniläinen tutkimus oli tässä suhteessa kuitenkin saanut aatteita

vielä kolmanneltakin taholta, nimittäin Ihren tutkimuksista Ruotsissa.

Kun seuraavassa esitämme Ruotsin ja Saksan historiantutkimuksen

keskinäistä vuorovaikutusta, tulevat nämätkin tutkimukset

esitettäviksi.