Valistusajan ranskalaiset kirjoittajat ovat suuresti vaikuttaneet
historiankirjoitukseen, joka juuri nyt alkaa Britanniassa
kukoistaa.[15] Skotlantilainen tutkijakoulu koetti sekin käsitellä
aineitaan itsenäisesti, riippumatta mistään syrjävaikutuksista,
noudattaen vain valistunutta filosoofista ajatustapaansa. Sillä oli
sama pragmaatinen, yleisinhimilliseen sielutieteeseen perustuva käsitys
historiasta ja sama sivistysihanne, jonka kehitystä eri aikakausina se
seurasi, kuin ranskalaisillakin. Mutta sillä oli samalla myöskin
jotakin erityistä, kotoista katsannossaan ja menettelytavassaan.
Tämän koulun kritiikki perustui laajaan oppiin eikä käytännölliseen
maailmantuntemukseen, kuten ranskalaisilla valistuskirjoittajilla. Sen
tähden eivät brittiläiset tutkijat voineet käsittää intohimoja, joita
pitivät historiallisen toiminnan syinä, heiltä kun puuttui kokemukseen
perustuvaa ymmärrystä. Säännöllinen jokapäiväisyyteen vivahtava asiain
kulku oli heistä todellista historiaa ja siihen samaan tapaan
kuvailivat he historian merkillisimpiä henkilöitäkin toimiviksi. Tarut
ja kertomukset, jotka tuntuivat ihmeellisiltä tahi luonnottomilta he
hylkäsivät ja tiedot ylevämmistä ominaisuuksista, jotka viittasivat
keskinkertaisuutta ylemmäksi käsiteltiin epäillen tahi pilkaten.
Kuitenkin oli tuollainen arvostelu vakavaa, tyynen punnitsemisen tulos,
jossa asiat olivat suurimmalla tarkkuudella huomioon otetut ja
verratut. Sentähden oli noiden tutkijain menettelyssä paljon, joka
muistutti entistä hyvää kritiikkiä.
Tämä tulee myöskin näkyviin lähdekritiikissä, joka oli enemmän
sisälliseen todennäköisyyteen perustuvaa, kuin jyrkkää tunkeutumista
alkulähteihin. Tiedämme, että Hume laimiinlöi alkulähteitten
käyttämisenkin suuremmassa määrässä, pitäen silmällä etupäässä asiain
filosoofista yhteyttä. Ferguson, joka muuten lienee vähemmin
ranskalaisen valistusfilosofian vaikuttama, on kyllä hyljännyt joukon
ilmoituksia Rooman vanhimmasta historiasta, mutta hän on tässä vain
seurannut Beaufortia, sillä missä tämä on ne syystä tahi toisesta
rauhaan jättänyt, siinä ovat ne Fergusoniltakin jääneet.[16]
Oli luonnollista, että tämä historiantutkimus ei voinut tuoda esille
sitä mikä oli erityisesti ominaista jollekin aikakaudelle tahi edes
määrätyille ilmiöille. Se luetteli kyllä niiden suurempia ja pienempiä
syitä omantunnonmukaisella tarkkuudella ja koetti osottaa niiden asemaa
maailman kehityksessä, mutta mitään tarkkaa ja selvää erikoiskäsitystä
eivät sen edustajat niistä antaneet. Erinomaisesti kuvaa tätä heidän
tutkimustapaansa Robertsonin menettely, hän kun esitti ainettaan aivan
ylimalkaisissa, epämääräisissä piirteissä, mutta esityksensä lopussa
olevissa muistutuksissa antoi tärkeitä, karakteriseeraavia
erikoistietoja lähdeilmoituksina. On sanottu, että tämä menettely
johtui elävän mielikuvituksen puutteesta, sellaisen, joka olisi antanut
käsitellyistä tapauksista ja ajoista yhtenäisen, elävän kuvan. Varmaan
se osalta niin olikin, mutta kuten olemme nähneet puuttui kyky esittää
kokonaisten aikakausien luonnetta ehyesti melkein kerrassaan tämän ajan
historiankirjoitukselta ja lienee tämä piirre luonnollinen seuraus
pragmaatisesta käsityksestä.
Sillä kuten valistusajan kirjoitus yleensä niin tämäkin esitti eri
elämänalojen historian aivan erikseen. Niin on esim. Hume menetellyt,
puolustaen kulttuurihistoriallisten erikoistietojen antamista eri
kappaleissa sillä, että varsinainen historia muuten ei tule
hyödylliseksi eikä ymmärrettäväksi. On kuitenkin yksi brittiläisen
kirjoittajan teos, joka juuri tässä kohdassa on jättänyt Humen ja muut
skotlantilaiset kirjoittajat jälkeensä. Se on Gibbonin tunnettu teos
Rooman keisarikunnan häviöstä. Tavattoman laajain opintojensa ja
tutkimustensa perusteella, jotka käsittivät yhtaikaa kaikkia
tutkittavan elämän aloja, on Gibbonin onnistunut yhdistää nämät myöskin
esityksessään yhdeksi kokonaisuudeksi.
Nämät ovat muutamia piirteitä brittiläisestä historiantutkimuksesta
tällä aikakaudella. Se lienee vaikuttanut aikalaisiinsa enemmän tyynen
käsitystapansa ja kriitillisen epäilemisensä kautta, kuin varsinaisen
lähdekriitillisen menettelytapansa nojalla. Mutta ennen kaikkea
vaikutti esityksen hieno, loistelias stiili ja taiteellinen rakenne.