Ruotsissa oli reformatiooni aiheuttanut oman historiantutkimuksen, joka
koetti käsitellä aineksiaan itsenäisesti ja kriitillisesti.[40]
Kuitenkin puuttui tältä tutkimukselta luonnollisesti tarkempi
kriitillinen lähdetutkimusmetoodi, vaikkakin se hyvän vaiston avulla
koetti valita lähteitänsä. Läheisesti se sitäpaitsi oli liittynyt
historiallisiin esityksiin, joita täällä oli keskiajalta, erittäinkin
Eerik Olavinpojan historiaan. Mutta sitten alkoi Ruotsissa oppinut
historiantutkimus ja 17. vuosisadalla oli se täydessä kukoistuksessa.
Erikoisen luonteensa sai se valtiollisen mahtavuuden johdosta, johon
Ruotsi heti tämän ajan koittaessa oli kohonnut. Historiantutkimus oli
näet kaikissa maissa silloin likeisessä yhteydessä hallitsijavallan
kanssa ja työskenteli pääasiassa valtiollisen historian alalla. Eipä
ihmettä siis, että kansan voimistunut itsetunto etsi tyydytystä
menneisyydestään, koettaen kuvitella maan muinaista mahtavuutta niin
suureksi kuin suinkin.
Tämä taipumus alkoi jo unioonin aikana. Se asetti Ruotsin historian
yhteyteen gootilaisen kanssa ja etsi sille alun raamatusta. Näin
löydettiin joukko uusia lähteitä isänmaan historialle. 17. vuosisadan
toisella puoliskolla kääntyi sitten tutkijain huomio islantilaiseen
kirjallisuuteen ja sen ilmoitukset aiheuttivat uuden laajan
tietovaraston sovittamisen Ruotsin aikaisimpaan historiaan. Paljon on
moitittu tapaa, jolla tutkimus käytti hyväkseen noita lukuisia
lähteitä. Totta on, ettei pantu suurtakaan huomiota lähteiden
todistusarvoon, vaan koetettiin sovittaa niiden ilmoitukset vaan siten
yhteen, että ne muodostaisivat kokonaisuuden. Mutta tällainen menettely
teki kuitenkin mahdolliseksi edes jonkinlaisen yleiskatsauksen saamisen
Ruotsin historian kokonaisuudesta ja yhteydestä maailmanhistorian
kanssa sekä niistä ilmoituksista, jotka olivat tutkimuksen
käytettävinä. Jonkinlaisella syyllä saattoikin eräs 18. vuosisadan
kriitillisimmistä tutkijoista, C.G. Nordin, selittää tämän tutkimuksen
luonnetta näin: "Niille, jotka valistuksen uudistuessa Europassa
alkoivat puhtaammilla aikeilla kirjoittaa historiaa, oli välttämätöntä
koota kaikki kertomukset, hyväksyä luotettavat ja olla kokonaan
hylkäämättä ne, jotka tuntuivat uskomattomilta: kokeeksi hyväksyä
muutamia liioiteltuja käsityksiä, odottaa aikaa saadakseen parempaa
tietoa ja sillä välin asettaa tapaukset parhaaseen mahdolliseen
järjestykseen. Sillä tavalla on systematiseeraava historia
syntynyt".[41]
Jo 17. vuosisadan lopulla alkaa kuitenkin vastustus tätä tähän asti
vallalla ollutta tutkimustapaa vastaan ja uuden kritiikin ensimäiset
piirteet esiintyvät samalla. Esipuheessa Ruotsin kirkkohistoriaan, joka
ilmestyi vuonna 1689, Örnhjelm ilmoittaa poikenneensa useissa kohdissa
edeltäjäinsä ilmoituksista, totuuden, historian ylimmän lain
pakottamana. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ole moittia noita
tutkijoita itseä, vaan erehdyksiä, jotka he ovat esityksissään tehneet,
ilman katkeruutta tahi vainoamishalua. Itse hän puolestaan viittaa
lähteihinsä, ei kuitenkaan ylimalkaisesti, vaan mainitsemalla kunkin
paikan erikseen, jotta lukijat saattaisivat helposti verrata esitystä
alkulähteihin. Örnhjelm onkin perustanut kuvauksensa alkuperäisiin
asiakirjoihin.[42]
Tämä oli nyt tapa, jota yhä useammat tutkijat käyttivät työssään. Tosin
pysyi edellisen ajan jättämä käsitys Ruotsin muinaisuudesta edelleenkin
voimassa, mutta lähteiden tarkka tutkiminen poisti paljon yksityisiä
erehdyksiä. Tuo käsitys oli juurtunut ruotsalaisiin melkeinpä
välttämättömänä osana heidän silloisesta valtiollisesta suuruudestaan
ja koski liian läheltä heidän kansallista itsetuntoaan. Tosin
kuninkaallinen historiograafi Olavi Hermelin moittii tutkijain
liiallista isänmaanrakkautta, he kun siitä sokeutuneina selittävät
väärin lähteitten sanoja ja hämmentävät lukijansa. Mutta tämä oli vain
yksityinen tapaus.[43] Ylipäänsä pidettiin innolla kiinni muinaisen
suuruuden kuvitteluista ja oltiinpa valmiita käyttämään esivallan apua
toisin ajattelevia vastaan.
Niin kerrotaan, että Lundin professori Stobaeus oli luvannut kumota
Rudbeckin mielipiteet, mutta tämän uhkausten pelottamana sitten
peruutti aikeensa.[44]
Kuitenkin oli tutkimus saanut aivan toisen luonteen uuden
luonnontieteitten ja filosofian hedelmöittämän ajatustavan
vaikutuksesta. Niinpä Rydelius tutkimuksissaan inhimillisestä opista
todistelee, että opin tarkoituksena on oman tietämättömyyden tunteminen
ja ellei tätä tiedä, ei tiedä mitään. Ja tietojaan ei pidä perustella
vain järkisyillä vaan myöskin kokemuksella, ellei sitä voi, on parasta
jättää asiat ratkaisematta.[45]
Ylipäänsä heikkeni tutkijain persoonallisen opin vaikutus heidän
tutkimustapaansa. Ennen olivat he ennen kaikkea tahtoneet esittää
laajaa oppiansa teoksissaan. He tutkivat suuria aloja historiasta ja
viittasivat lähteihinsä aivan ylimalkaisesti mainiten "vanhoja
arvokkaita lähteitä", joista muka olivat saaneet tietonsa. Lukijain
tuli luottaa heidän oppiinsa ja tottumukseensa sekä tutkimuskykyynsä ja
tuon persoonallisen arvonantonsa tähden uskoa heidän ilmoituksiaan. Ja
jos esitettiin heidän ajatuksestaan eriäviä mielipiteitä, pitivät he
sitä loukkauksena omaa arvoansa vastaan oppineina. Nyt sitävastoin
vedottiin lukijain omaan tuomioon viittaamalla ilmoituksiin, jotka
todistivat väitteet oikeiksi, ja huomautettiin useimmiten, että
korjaukset ja parannukset olisivat kirjoittajille itselle iloksi ja
itse asialle hyödyksi. Itse he sanovat tuntevansa, että ovat voineet
erehtyä, ovat kuitenkin etsineet totuutta kykynsä mukaan.
Tällaisen tutkimustavan täytyi lopultakin kumota vallalla oleva käsitys
Ruotsin muinaisuudesta. Tähän lienee osaltaan vaikuttanut sekin, että
Ruotsin suurvalta-asema 1700 luvun alulla meni hukkaan ja sen kautta
väheni tarve ylistellä valtakunnan vanhuutta ja arvokkuutta.
Aluksi koetettiin saada selvyyttä Ruotsin vanhimpaan historiaan siten,
että vertailtiin ja soviteltiin erilaisia ilmoituksia keskenään, jotta
tuon sisällisen kritiikin kautta muodostuisi todennäköinen tulos.
Erittäinkin arveltiin oikean ajanlaskun kelpaavan perustaksi, jolla
helposti voisi järjestää ilmoitukset oikealle kohdalleen, vieläpä
hyljätä siihen perustuen sellaiset, jotka tuntuivat epäiltäviltä.
Jaettiin senjohdosta historia hämärään, myytilliseen ja historialliseen
aikaan ja kohdeltiin kahden ensimäisen ajan ilmoituksia hyvin
varovasti. Myöskin otettiin mikäli mahdollista kirjoittajan
luotettavuus ja ominaisuudet huomioon. "Ettei sekavuutta tähän asti ole
parannettu, johtuu enimmäkseen siitä", sanoo eräs tutkija, "että
kirjoittajat mukautuvat lukijan mielen ja maun mukaan. Useimmat etsivät
lepoa ja ajankuluketta: Säännönmukaiset tutkimukset oikeasta
ajanlaskusta sekä sekavien, epäselvien ja muihin takertuneiden
ilmoitusten sovitteleminen tuottaa päänvaivaa. Sentähden ovat useimmat
kirjoittajat valinneet, mitä heistä näytti sopivimmalta, ilmoittamatta
lähdettä tahi sen luotettavuutta, joka ei olisi voinut tapahtua ilman
kritiikkiä".[46]
Tuollaista kritiikkiä käyttävät Ruotsin tunnetuimmat tutkijat 18.
vuosisadan alkupuolelta, Wilde ja Dalin. Edellinen lausuu
muistutuksissaan Pufendorfin Ruotsin historiaan, ettei nykyisellä
valistuneella ajalla voinut luottaa ainoaankaan kirjoittajaan,
erittäinkään ei silloin kun tämä luottamusta vaatii jättämällä
lähteensä mainitsematta. "Tuollaisissa eroavaisuuksissa ei ole mitään
luotettavuutta", jatkaa hän, "paitsi aineiden, niiden syiden ja
olosuhteiden luonnollinen yhteys ja yhtäpitävyys, jonka mukaan
kertomuksia tulee koetella samoinkuin itse eroavaisuutta ja sen syytä,
joko se sitten johtuu visseistä aikeista tahi vain tapauksista ja
erehdyksistä".[47] Muistutuksissaan koetti Wilde näin selvittää
sekavuutta, jota hänen kommenteeraamansa Pufendorfin teos ei
yrittänytkään tehdä, tyytyen vain ilmoittamaan, "ettei tuollaisissa
ikivanhoissa asioissa mitään epäilemätöntä ole".
Tuollainen menettely oli luonnollinen niinkauvankuin ei johdonmukainen
tapausten aikuisten ilmoitusten vaatiminen ollut tunnustusta saanut.
Tämän periaatteen valtaanpääsöä taas vaikeutti se seikka, etteivät
vanhemmat kirjoittajat olleet viitanneet alkulähteihinsä eivätkä
tutkijat uskaltaneet ruveta heidän ilmoituksiaan ilman muuta sentähden
hylkäämään. Senlisäksi pelkäsivät he, että tuollaisen kritiikin kautta
syntyisi aukkoja tietovarastoon ja historian yhtenäisyys silloin
katkeaisi, jolloin sen pragmaatinen arvo samalla vähenisi. Pidettiin
siis vielä kiinni aikeesta saada isänmaan historialle täydellinen
yhteys, jonka aikeen 17. vuosisadan systematiseeraava suunta oli
perinnöksi jättänyt, Huomaammekin sentähden, että Wilde ja Dalin vielä
antavat tunnustuksensa Rudbeckin työlle, vaikka varovasti
suhtautuvatkin hänen käsitykseensä. Paljoa myöhemminkin tutkijat näin
ajattelivat ja esimerkiksi Warmholtz on lähes samalla kannalla.
Tehdäksensä kriitilliseen ajanlaskuun perustuvaa tutkimustaan
varmemmaksi koettivat nämät tutkijat tukea sitä arveluilla, joita
saivat historiallisten jätteitten tarkastelusta. Wilde huomauttaa
etteivät epävarmat traditioonit kelpaa ajanlaskun perustaksi, vielä
vähemmin poliitiset ja filosoofiset mietteet, vaan sitten mieluummin
hautaustapa eri aikakausilla.[48] Dalin taas asetti kuuluisan
ajatuksensa veden vähenemisestä tuollaiseksi perustaksi. Ruotsi oli
näet muka vasta jotenkin myöhäisenä aikana kohonnut merestä, joten
kuvittelut siellä olleesta valtakunnasta eivät sellaisinaan voineet
pitää paikkaansa. Myöskin Newtonin hallituskausien keskimääriin
perustuvaa laskutapaa käytettiin ajanlaskun apuna. Näemme siis, miten
luonnontieteellinen ajatustapa tähän tutkimustapaan vaikutti.
Traditioonia, jota soviteltiin ja järjesteltiin tällaisten teoriain
mukaiseksi, kohdeltiin jotenkin suurella kunnioituksella, käsitys siitä
oli näet jotenkin samanlainen kuin samaan aikaan Saksassa. Niin sanoo
Wilde traditiooneista, että "ne, jotka perustuvat suullisiin
kertomuksiin, ovat tosiaankin historiallisia ilmoituksia, parasta
lajia, jota saattaa tavata ja ne taas, jotka perustuvat vanhoihin
skaldien runoihin ja satuihin, vaikkapa ovatkin satumaisia ja
mahdottomia, ovat myöskin pidettävät historiallisina muistomerkkeinä,
jos kohta älykäs lukija ei ota niitä kirjaimen mukaan".[49] On niistä
vain poistettava vieraista aineksista johtunut sekotus. Parhaiten
osottaa Dalinin lähdetutkimus, miten vähän arvoa vielä pantiin
tapausten aikuisiin lähteisiin tunkeutumiselle ja miten paljon siis
toiselta puolen luotettiin myöhempään traditiooniin. Tosin sanoo hän
itse ammentaneensa vanhimmista ja viattomimmista lähteistä, mutta
viitanneensa kuitenkin mieluummin Tradempiin, jotta lukija helpommin
voisi löytää lähteen.[50] Todella tuntuu kuitenkin siltä, kuin hän ei
olisi ensinkään noita alkuperäisiä lähteitä tarkastanut, vaan luottaen
johdettuihin lähteihin arvelematta ottanut esitykseensä myöhempiä lisiä
ja arveluja.
Kuitenkin olivat nämät tutkijat täysin tietoisia tuollaisten arvelujen
tuottamasta vaarasta, "Kuitenkaan ei sitä voida säännöillä estää, vaan
riippuu se enimmäkseen yleensä historiallisesta varovaisuudesta sekä
asiain yhteyden ja aikain olojen ymmärtämisestä. Siitä se riippuu
myöskin maantieteellisissä arveluissa, jotka koskevat hämäriä ja
satuaikoja ja joita enimmin käytetään väärin, kun samanlaisilta
kuuluvain nimien mukaan päätetään henkilöitten ja koko kansain
alkuperästä",[51] lausuu Wilde. Jonkinlainen kammo päätelmiä
ja arveluja kohtaan jäi tutkijoille läpi koko vuosisadan,
rudbeckiläisyyden viat kun tässä suhteessa olivat liian varottavina
esimerkkeinä. Toiset käyttivät niin negatiivista kritiikkiä kuin
voivat, luottaen vain varmojen lähteitten selviin sanoihin, toiset
eivät edes uskaltaneet oikein syventyä epävarmoihin aikakausiin. Kun
etevä historioitsija Olavi Celsius joutuu tällaisia koskettelemaan,
kirjoittaa hän heti aluksi: "Mutta enpä rohkene aivan syvälle tähän
aineeseen pelosta, että kun toinen ajatus aiheuttaisi toisensa ja
joitakuita todennäköisyyksiä ilmenisi, rupeaisi kynä piankin
rudbeckiseeraamaan ja goropitseeraamaan, kuten Leibniz sanoo, se on
täyttämään paperin arveluilla ja unohtamaan aineensa".[52]
Sekä Wilde että Dalin, mutta etenkin jälkimäinen olivat tosin
moittineet liiallisia arveluita ja otaksumisia, vaan siitä huolimatta
ei heiltä itseltänsä niitä puuttunut. He pyrkivät kuitenkin ennen
kaikkea niin luonnollisiin arveluihin kuin suinkin. "Olen esittänyt
päteviä todistajia" -- sanoo Dalin -- "en ole kuitenkaan minkään
historiankirjoittajan merkityksen antanut määrätä toimintaani, vaan
pidättänyt itselleni vapaan valinnan ja hyvien historiallisten
todistusten puutteessa olen arvostellut sen mukaan, mikä parhaiten on
sopinut luontoon".[53] Hyvään makuun ja oikeaan vaistiin perustuvaa
hyvää kritiikkiä he siis käyttivät.
Yleinen vastustus, jonka Dalinin tutkimustapa sai osakseen Ruotsissa,
osottaa miten syvällä yleisön mielissä 17. vuosisadan käsitteet vielä
piilivät. Historian vanhuuden ja muinaisen loiston poistaminen koski
edelleenkin kipeimmin. "On myöskin uuden valtakunnanhistorian luoja
jotenkin suuresti vähentänyt Ruotsin valtakunnan ikää" -- sanoo
Rhyzelius memoriaalissaan sekreetivaliokunnalle 1751 vuoden
valtiopäivillä Dalinin teoksen johdosta -- "josta meidän edesmenneet
kuninkaamme ovat olleet niin huolissaan, että sentähden eivät ole
mitään kustannuksia säästäneet, vaan asettaneet erityisiä virkamiehiä,
joiden tulee valtakunnan kunniaksi sitä toteen näyttää ja tehdä
ilmeiseksi. Sen ovatkin meidän muinaiset historioitsijamme tehneet niin
hyvillä ja pätevillä syillä, joita ovat koti- ja ulkomaisista
todisteista ottaneet, että itse ulkomaalaisetkin ovat sen johdosta
olleet pakotetut myöntämään isänmaallemme edun olla yksi vanhimmista
valtakunnista".[54] Toiselta puolen Dalinin teos ehkä enimmin vaikutti
muutokseen, joka nyt lopullisesti tapahtui suuren yleisön käsityksessä
historiantutkimuksesta ja sen tehtävästä.[55] Dalin on tehnyt saman
työn Ruotsissa kuin valistuskirjailijat Ranskassa ja koko hänen
olemuksensa historiantutkijana muistuttaakin heitä.
Vapautuminen entisestä katsantotavasta sai kuitenkin varman pohjan
tarkistuneesta lähdekritiikistä. 17. vuosisadan lopulta asti koetettiin
tunkeutua alkulähteihin ja johdetut lähteet menettivät yhä enemmän
arvonsa. Kehitys tapahtui kuitenkin vaan vähitellen. Messenius oli
vielä verrannut eri aikain lähteitä samanarvoisina keskenään, ja jos
antoi toiselle etusijan vanhemmuuden vuoksi, oli se vain näennäistä.
Varsinaisena syynä tähän ei ollut ilmoituksen ikä, vaan soveltuminen
tahi soveltumattomuus hänen ajatuskantaansa. Ja näin menettelivät
tutkijat vielä kauvan jäljestäkinpäin.
Ensimäinen, joka tutkimuksensa koetti perustaa ensi sijassa
alkulähteihin oli Benzelius. Tutkijauransa lopulla sanoo hän
myöhemmästä tutkijasta: "Minä en usko häntä enää ennenkuin hän tahi se,
joka sokeasti seuraa häntä, näyttää, että joku toinen on sanonut
myöskin niin ja silloin saamme puhua tämän kanssa ja kysyä mitä syytä
hänellä oli".[56] Hän koetti myöskin määrätä käytettävänään olevain
lähteitten iän voidaksensa päättää niissä olevain ilmoitusten
vanhuutta, ja pääpiirteissä hän onkin sen tehnyt. Kuitenkin
Benzeliuskin vakuuttaa, että myöhemmät lähteet ovat luotettavampia kuin
vanhemmat, koska edelliset huolellisemmin ja tarkemmin ovat ottaneet
huomioonsa ilmoituksia ja erilaisia olosuhteita.[57]
Benzelius oli vilkkaassa yhteydessä ranskalaisten benediktiinein ja
muitten sikäläisten lähteiden tutkijain kanssa. Hän piti luentoja
ruotsalaisesta lähdekirjallisuudesta, eri lähteitten merkityksestä ja
suhteesta toisiinsa. Hänen tärkein tutkimustyönsä oli niiden
selitteleminen, tekstin paranteleminen ja tarkka julkaiseminen. Hänen
kauttansa saivat ne oman itsenäisen arvonsa tutkimuksessa.
Samaan aikaan kuin Benzelius julkaisi lähdekokoelmansa, toimitettiin
useita paljoa suurempia kokoelmia. Sellaisia olivat Messeniuksen ja
Hadorphin kokoelmat, sellaisia olivat Örnhjelmin bullaario ja kuuluisa
Palmsköldin kokoelma Upsalassa. Genealoogisia kokoelmia ja sukujohtoja
tehtiin tavattoman runsaasti. Mutta niistä puuttui kriitillisyyttä ja
tarkkuutta. Tässäkin suhteessa kesti kauvan ennenkuin totuttiin
tarkkuuteen ja huolellisuuteen pikkuseikoissa, v. Stiernman, joka
julkaisi teoksensa 18. vuosisadan keskivaiheilla, näyttää olleen
kokonaan tarkkuutta vailla. Hänen matrikkelistaan sanoo Tilas: "Olen
ruvennut enemmän kuin ennen huomaamaan, miten hävittävästi v. Stiernman
on hyökännyt eteenpäin historiallisessa matrikkelissaan. Minä
vihoittelin kaksi päivää, vihdoin päätin perinpohjin uudestaan
valmistaa uuden matrikkelin ja itse käydä pöytäkirjat läpitse
vanhimmista ajoista. -- -- -- Minä kauhistun nähdessäni, kuinka
v. Stiernman on pillastunut ilman mitään syytä vastoin kaikkea totuutta
ja luulen, että hän on uneksinut koko joukon".[58]
Tämä tapaus on kuvaava. Uuden tutkijapolven tehtäväksi tuli edeltäjäin
kokoamain suurten kokoelmain tarkasteleminen ja paranteleminen,
yksityiskohtain asettaminen oikeaan paikkaansa ja arvoonsa. Tätä he
pitivät ensimäisenä ja tärkeimpänä velvollisuutenaan, vasta toisessa
sijassa tuli historiallisen esityksen kirjoittaminen tämän alemman
kritiikin pohjalla. Vasta tällaisen lähdekritiikin avulla toivoivat he
myöskin voivansa selvittää kysymyksen Ruotsin muinaisuudesta eikä
asettamalla uusia muka luonnollisempia otaksumia vanhojen sijaan.
Oli luonnollista, että Wilden ja Dalinin kritiikki ei voinut tyydyttää
näitä jyrkkään lähdekritiikkiin perustavia tutkijoita. Niinpä
ilmestyikin kohta erityinen teos, joka arvosteli ja paransi Dalinin
puuttuvasta lähdekritiikistä johtuneet virheet. Se oli af Botinin
kirjoittama. Nimenomaan tämä erottaa vanhempien lähteitten tutkimukset
ja suoranaiset ilmoitukset; jälkimäisten siteeraamista hän pitää
turhana, elleivät ne ole alkuperäisiä, edellisiä pitäisi taas kyllä
käyttää hyväkseen, mutta vain uudistetun tarkastelun jälkeen.[59]
Ei kuitenkaan silloinen aika ollut noille puuhille oikein edullinen.
Yleisön huomio oli kiintynyt ennen kaikkea maan aineellisen tilan
parantamiseen ja sanomalehdet olivat täynnä ehdotuksia ja
riitakirjoituksia sen johdosta, Puoluekiihko vapaudenajan lopulla
jännitti ja kiusasi mieliä. Vanha tutkija Warmholtz kirjoittaa vuonna
1768 huolestuneena kirjallisuuden tilasta: "Vähän löytää siinä
omintakeista, josta voisi huomata nerokkuuden ja järjen edistystä
meillä. Kuitenkin koko maailma tunkeutuu kirjoittamaan ja kirjapainomme
käyvät yötä päivää päästääkseen maailmalle kurjuuksia, jotka kiihko ja
puoluevimma ovat sepittäneet. Sillä me olemme vielä lapsuudessamme,
jossa ei uneksitakaan muuta kuin intohimojensa tyydyttämistä: käytämme
väärin vapauttamme, joka meille on annettu. Mutta aika tulee, jolloin
maltillisempina ja viisaampina voimme enemmän hyödyttää".[60]
Tutkimusta ehkäisi myöskin se järjestymätön tila, jossa kirjastot ja
arkistot olivat ja josta tuonnempana tarkemmin puhun.
Vielä vaikeampi este tutkimuksen edistymiselle oli maan yleinen
köyhyys, joka aina oli tuntunut kipeästi. Suurten kokoilijain teokset
olivat jääneet vain tästä syystä painamatta usein ainaiseksi. "Se on
suurimpain syiden joukossa yksi", sanoo Benzelius, "minkätähden ne,
jotka voivat valmistaa jotakin Ruotsissa, eivät sitä tee, että heidän
teoksensa eivät kuitenkaan ilmesty".[61] Tutkijain täytyi sentähden
turvautua vaikuttavissa asemissa oleviin virkamiehiin, jotka
esiintyivät kirjallisuuden ja tutkimuksen mesenaatteina. Mutta kuta
kauvemmaksi tullaan Kustaa III:nen ajalla, sitä katkerammiksi käyvät
valitukset kirjain vähäisestä menekistä ja kaikenlaisen avun sekä
kehotuksen puutteesta.
Tutkimuksen kannattajain luku pysyi vähäisenä ja suuri yleisö jäi sille
vieraaksi. "Varmaankaan meidän aikamme ei ole historian aikakausi.
Rakastetaan pieniä historiettejä, joille saa nauraa, mutta
kirjallisuusakatemian seinäin ulkopuolella ei kukaan kysele
tutkimuksiin perustuvia ja oikeaksi todistettuja historiallisia
teoksia. Kehotuksesta ei saata olla puhettakaan". Näin kirjoittaa
Schönberg Tengströmille vuonna 1781.[62] Ja seuraavana vuonna hän
lisää: "Minun täytyy käyttää sanatapaa 'huvittaakseni yleisöä' vastoin
periaatettani, sillä historioitsijana toivoisin voivani ensin painattaa
kaikki tuntemattomat asiat, jotka voivat valaista historiaa. Mutta
valitettavasti täytyy meidän aikakaudellamme vanhoja asiakirjoja
painettaissa ajatella miten se huvittaisi ja antaisi teokselle
menekkiä".[63]
Teokset, joita suuri yleisö kaipasi, olivat valistuskirjailijain
keveään, sukkelaan stiiliin kirjoitetut historialliset esitykset. Mutta
Ruotsin oppineet vastustivat katkerasti tätä kirjallisuutta sen
epätarkkuuden ja pintapuolisuuden tähden. "Saas nähdä, mitä
l'historien, bel esprit tästä lähin tuottanee", sanoo Arckenholtz 1760
luvun alulla. "Sellaisissa aineissa tahdon mieluummin l'homme laborieux
et de bon sens. Kuinka monella valheella ovatkaan les beaux
esprits français kahdenkymmenen viime vuoden kuluessa tahranneet
historiaa".[64] Vielä innokkaampi tämän suunnan vastustaja oli C.
Gjörwell, joka monien aikakauskirjainsa toimittajana koetti levittää
äärimmäisen tarkkuuden ja puolueettoman arvostelun vaatimuksia.
Voltairen historianfilosofiasta hän kirjoittaa Lidénille: "Philosophie
de l'histoire on kerrassaan herra de Voltairen uusin tuote. Hän tahtoo
kaikin tavoin vähentää historiallista luotettavuutta ja heittää
kritiikin arvon kumoon, sillä hän näkee kyllä miten paljon se auttaa
totuuden pysyttämiseksi ja uskonnon suojelemiseksi".[65] Todella
ranskalainen valistuskirjallisuus herätti vastenmielisyyttä Ruotsin
oppineissa yhtä paljon eroavan maailmankatsantotapansa kautta kuin
tieteellisen epätarkkuutensa tähden.
Jos tarkastamme pyrkimyksiä, joita ruotsalaisella tutkimuksella tähän
aikaan oli, huomaamme piankin yhtäläisyyden tämän ja göttingeniläisen
tutkimuksen välillä. Ja tämä johtui läheisestä yhdysvaikutuksesta, joka
oli molempain maiden, Saksan ja Ruotsin tutkijain välillä. Saksan
kirjallisuuden vaikutus oli aina ollut hyvin suuri ruotsalaiseen
ja edempänä tulee tilaisuus puhua erittäin göttingeniläisten
vaikutuksesta. Mutta myöskin päinvastaisesta vaikutuksesta on
todisteita. Niinpä oli Schlözer alottanut historialliset opintonsa
Upsalassa Ihren johdolla ja itse hän on huomauttanut tämän opetuksen
tavatonta merkitystä.[66] Kuuluisa Thunmann oli alkujaan ruotsalainen
ja harjoitti opintojaan hänkin saman miehen silmäin alla. Ja
Greifswaldin yliopistossa joutuivat ruotsalaiset tutkijat läheisiin
tekemisiin saksalaisten kanssa.
Tämä ruotsalainen vaikutus lienee hyvin suurelta osalta aiheuttanut
tutkimukset Ruotsin ja muitten pohjoismaitten muinaisuudesta, jotka
Saksassa nyt tulevat muotiin. Toiselta puolen oli niiden merkitys
Ruotsin historiantutkimukselle hyvin suuri. Tuloksena harrastuksista,
joista edellä olen puhunut, oli Lagerbringin Swea Rikes Historia. Sen
ensi osa ilmestyi vuonna 1769. Tämä tutkija kyllä käytti tarkkaa
lähdekritiikkiä ja koetti nojautua ainoastaan historialliseen
totuuteen. Miten voimakas tämä harrastus oli, todistavat seuraavat
sanat, jotka hän kirjoitti vähää ennen kuolemaansa: "Täytän 80 vuotta
helmikuussa vuonna 1786. Ehdinkö niin kauvaksi en tiedä, vielä
vähemmin, elänkö kauvemmin; sen minkä kirjoitan, pitää olla totta ja
niin totta, että kaikki voidaan painattaa versaalikirjaimilla kuolemani
jälkeen, jos niin halutaan".[67] Kuitenkaan ei hänkään voinut vapautua
esittämästä aikaisinta epävarmaa traditioonia historiana.
Sentähden ilmoittaakin Gjörwell Lagerbringin teoksesta kaikessa
hiljaisuudessa Lidénille: "Se on liiaksi resonneeraava, olisin toivonut
vähemmin päähänpistoja ja enemmän tutkimusta, vähemmän satuja ja
enemmän totuutta". Ja hän lopettaa huomauttamalla, että kun Schlözer
saa nähdä teoksen, suuttuu hän kerrassaan.[68] Göttingeniläisen
tutkijan ajatusta ei tarvinnutkaan kauvan arvailla, sillä jo 1772
ilmestyi hänen Nordische Geschichtensä, jossa hän julistaa kaikki
lähteet jotka käsittelevät Ruotsin pakanahistoriaa pelkiksi saduiksi ja
asettaa kristityn ajan alun sen historian alkukohdaksi. Islantilaisten
lähteitten todistusarvon näihin aikaisempiin aikoihin nähden hän
kieltää kokonaan. Vielä selvemmin ja jyrkemmin esittää hän kantansa
teoksessa "Isländische Litteratur und Geschichte".[69] Mutta kuten
arvata saattoi, asettuivat pohjoismaisista tutkijoista useimmat tätä
negatiivista kritiikkiä vastaan ja riitaa kesti tämän johdosta läpi
koko 18. vuosisadan.
Islantilaiset lähteet olivat näin joutuneet taistelun keskustaksi, jota
käytiin Ruotsin pakana-ajan traditioonista ja samalla traditioonista
yleensä. Ulkonaisten ja sisällisten tuntomerkkien nojalla oli Schlözer
julistanut ne kristillisen ajan saduiksi, joilla ei ollut mitään
historiallista todistusarvoa, vielä vähemmin pakana-aikaan nähden.
Mutta samana vuonna kuin Nordische Geschichte ilmestyi Schlözerin
vanhan opettajan Ihren kirjanen "Bref till Herr Cancellie-Rådet Sven
Lagerbring, Rörande Then Isländska Edda".[70] Ihre käsittelee Eddaa
kokonaisuutena, kansanhengen luomana, hän lähtee olosuhteista, joissa
se on muodostunut, tutkii, missä tarkoituksessa se on kirjoitettu ja
mikä merkitys sillä on ollut. Hän erottaa traditioonin sellaisena kuin
se on kulkenut kansan huulilla siitä, joka sittemmin on muistiinpantu.
Näin asetti hän positiivisen tutkimustavan entisen negatiivisen sijaan,
joka, kuten ennen olemme Schlözerillä nähneet, julisti traditioonin
perättömäksi, ellei sitä voinut seurata melkein tapausten aikoihin
asti.
Huomio, että lähteet eivät ole arvosteltavat ainoastaan kukin
sellaisenaan erinäisenä kokonaisuutena, vaan samalla myöskin osana sen
ajan ajatustavasta ja ympäristön olosuhteista, alkoi yhä enemmän
selvitä. Viittaan vain siihen että Lowth Englannissa jo vuonna 1753 oli
selittänyt raamattua erityisten olosuhteitten nojalla, jotka sen
syntymämaassa vallitsivat. Tämän ajatustavan leviämiseen sekä Saksassa
että Ruotsissa lienee nyt tuo Ihren kirjanen etupäässä vaikuttanut.
Niinpä kirjoittaa Thunmann Hallesta entiseen kotimaahansa:
"Traditioonin arvosta on paljon kirjoitettu ja väitelty. Hyvin kaunista
on se, mitä herra kanslianeuvos Ihre kirjoittaa tästä herra v.
Lagerbringille. Minun mielestäni on aina otettava huomioon sen kansan
luonne, tavat ja yhteiskuntamuoto, jonka keskuudessa nuot traditioonit
ovat säilyneet. Mitä islantilainen, kalmukki, araabialainen tietää
kertoa sukujohdostaan, on, ellei hän nouse liian korkealle, enimmäkseen
totta: jos hän kertoo muita tapauksia sen ohessa, olen jo enemmän
epäluuloinen: ne ovat olleet enemmän vaaranalaisina".[71] Ja J. Ph.
Murray kirjoitti samana vuonna tutkimuksen Eddasta, jossa vertaili tätä
teosta silloiseen Europan sivistystilaan, koettaen siten tulla
ymmärtämään sen merkitystä. Etupäässä hän kuitenkin ajatteli esikuvia,
joita sen kirjoittajalla oli ollut.[72] Toiselta puolen on kuitenkin
huomattava, ettei tuo käsitystapa tutkimuksessa kuitenkaan saanut niin
suurta merkitystä kuin olisi voinut odottaa. Kritiikki pysyi
edelleenkin pääasiassa negatiivisena ja tärkeimpänä puolena pysyi
erehdyksien poistaminen. Niinpä Gagnerus käyttää Ihren huomauttamaa
menettelytapaa vain erehdyksiä selville saadakseen lausuessaan antiikin
kirjoittajista: "Ajan pimeyden ja maailman silloisen maun eli
ajatustavan ympäröiminä, samalla sankariajan paljon liioittelun ja
satunnaisuuden harhaanvieminä, nuot muinaiset kirjoittajat kirjoittivat
ajan luonteen mukaan ja usein ikäänkuin saattaakseen jälkimaailman
hämmästymään ja ihmettelemään kaikkea kaunista ja ihmeellistä".[73]
Schlözerin esiintyminen Nordische Geschichtellään oli vain yksi kohta
siinä vilkkaassa tutkimustyössä, jonka pohjoismaiden muinaisuus oli
saanut osakseen. 1769, siis sinä vuonna kuin Lagerbringin teos
ilmestyi, oli norjalainen Schöning julkaissut tutkimuksen norjalaisten
ja muitten pohjoisten kansain alkuperästä. Vuotta ennen tuli painosta
Fischerin "Sibirische Geschichte", 1772 ja 1774 ilmestyivät Thunmannin
tutkimukset pohjoisten ja itäisten kansain historiasta. Mielipiteet,
joita eri tutkijat esiintoivat, olivat hyvinkin eroavat ja teoksissansa
olivat he kiivaassa taistelussa keskenään. Ruotsissa herättivät riidat
paljon huomiota, mutta itse tutkijat täällä eivät ottaneet niihin
tehokkaasti osaa. Luullakseni Gjörwell edustaa jotenkin suurta osaa
tutkijoista kun hän itsestään kirjoittaa Schlözerille: "Ansaitulla
kunnialla ja kiitoksella olen (aikakauskirjassa) muistava Herrani
persoonaa ja kirjoituksia, joista saan paljon valoa uudempaan
historiaan, mutta en uskalla syventyä Herrani kanssa antikviteetteihin,
vielä vähemmin otan osaa Herrani julmiin sotaretkiin berliiniläisiä,
hallelaisia j.n.e. vastaan.... Niillä on kaikilla ansioita ja voisivat
sentähden olla vähemmin riitaisia. Kuitenkin voittaa historiatiede
heidän taistelustaan ja kilvoituksestaan".[74]
Kuitenkin oli eräällä ruotsalaisella tiedemiehellä suuri merkitys
niiden seikkain selvityksessä, joista nyt taisteltiin. Se oli Johan
Ihre. Teoksillaan oli hän muun muassa määritellyt kielen käyttämistä
historiallisena todistuksena ja osottanut esimerkillään, miten sääntöjä
käytännössä oli noudatettava. Hänen Glossarium Sviogothicum'insa
ilmestyi 1769 kauvan odotettuna ja otettiin ilolla vastaan.
Kielelliset vertailut ja sanaselitykset olivat hyvinkin usein antaneet
aihetta vanhemman systematiseeraavan suunnan suurenmoisille arveluille
ja aaterakenteille. Tätä selitystapaa olivat seuraavat tutkijat
alkaneet rajoittaa monenmoisilla säännöillä ja varokeinoilla, samaan
suuntaan kuin Leibniz Saksassa. Vasta Ihren teokset antoivat näille
kokeille selvyyttä ja laajuutta ja hänen kielellisille kriteerioille
perustuvat tutkimuksensa historian alalta ovat saaneet suuren
merkityksen.
Glossaariossaan hän kehottaa tutkijaa seuraamaan kieltä sen vanhimpaan
muotoon ja käyttämään vertauksia vain niihin kieliin, joista historia
todistaa tämän saaneen alkunsa tahi joista selvään huomaa merkkejä
yhteisestä alkuperästä. Näin menetellessään joutui hän etsimään
kielilakeja, joiden mukaan muutokset tapahtuvat sanoja lainattaessa
tahi eri murteitten muodostumissa. "Edelleen, kun kielet muuttuvat
vähitellen ja pienissä erin, pidin erityisenä huolenani tarkastaa, mitä
muutoksen lakeja Ruotsin kielessä tavataan, se on, mitkä kirjaimet
vaihtuvat keskenään joko meidän rajaimme sisällä tahi ulkoa otetuissa
sanoissa. Ne, jotka tämän varokeinon laimiinlyövät, tekevät paremmin,
jos pysyvät poissa etymologian alalta".[75] Tämän tutkijan
tarkoituksena siis oli kielenlakien löytäminen oman kielen tahi myös
sukukielten muodoissa niiden erikoisluonnetta silmälläpitäen, eikä
tuollainen yleinen mahdollisuuteen nojaava äänteenmuutosten
selittäminen, joka Schlözerillä sittemmin tavataan.
Ihren ajatustapa on erittäin voimakkaasti vaikuttanut aikalaisiin ja
lähinnä seuraavaan miespolveen. Se on sentähden suuresti muodostellut
vaikutusta, joka göttingeniläisillä tutkimuksilla oli, jos kohta näillä
tutkimustavassa oli paljon yhteistäkin. Kulkihan Ruotsissa ja Saksassa
tutkimus rinnan, riippuvaisena kun vielä oli yhtäläisestä
käsitystavastakin joka tuli näkyviin kaikilla historiantutkimuksen
aloilla.
Pragmaatinen käsitystapa ja tutkimusmetoodi painoivat leimansa yksin
lähdejulkaisuihinkin. Ennen oli kirjoitettu suuria, täydellisiä
teoksia, yksin lähdekokoelmatkin olivat sellaisia, mutta useat niistä
jäivät sentähden juuri kesken ja toiset taas valmistuneina eivät
saaneet kustantajaa. 18. vuosisadalla ruvettiin kumminkin yhä enemmän
painattamaan lähteitä ilman mitään järjestystä tahi sisällistä
yhteyttäkään. Ilmestyi joukottain asiakirjoja aikakauskirjain
palstoilla tahi pieninä tilapääjulkaisuina ja etenkin Gjörwell oli
väsymätön niiden toimittamisessa. Tuli vain pelastaa ja saattaa
tunnetuiksi lähteitä, etteivät ne häviäisi, kuten usein ennen.
"Sellaisen vaurion voi helposti estää, jos tahdotaan vähemmin välittää
omasta luulotellusta kunniasta, kuin yleisestä hyödystä ja antaa esille
se, mitä omistaa, vaikkapa sitä oikeastaan ei voida pitää
mestariteoksena eikä ihmeenä", lausuu Lagerbring vuonna 1749.[76]
Tämäntapaiset julkaisut vaihtelivat tutkimusten kanssa, joita tehtiin
kaikilla historian aloilla. Erittäinkin olivat maan taloudellinen ja
oppihistoria tällä aikakaudella tulleet suosituiksi. Jälkimäinen oli
luonnollisena seurauksena kokoilemisinnosta, joka nyt vallitsi, käsitti
etupäässä oppineitten elämäkertoja, mutta myöskin sivistyslaitosten,
kuten akatemiain, koulujen, kirjastojen ja kirjapainon historiaa.
Lyhyen ajan kuluessa ilmestyi lukuisia yksityistutkimuksia eri
aikakausien tieteellisestä tilasta v. Stiermanilta, Lagerbringilta y.m.
Tutkimuksissa osotettiin mitä suurinta huolellisuutta ja tarkkuutta ja
käsitys niihin tarvittavista töistä oli hyvin suuri. "Kuinka laaja ala
tämä on", huudahtaa O.A. Knös, "jossa sen sijaan, että voisi valittaa
memoaarien puutetta, syyllä saattaa sanoa: paljous tekee minut
köyhäksi. Kuinka paljon aikaa vaaditaankaan, jos tahtoo tarjota
jotakin, joka on parempi kuin vaikeneminen, kun niin paljon on painettu
ja tunnettu, kaikkein painettujen memoaarien, painettujen oppia
koskevain kirjasten kriitillisellä tarkkuudella läpilukemiseksi,
kaikkein töitten ja editioonien tutkimiseksi".[77]
Mutta pääpaino tuli kuitenkin yhä edelleenkin vanhoille historian
viljelysaloille, joita oli vuosisatoja vaalittu, valtion ja kirkon
historialle sekä n.s. antikviteeteille. Jälkimäisen aineen harrastus
tosin ei saanut aivan suurta vauhtia, sillä valistusaika ei saattanut
oikein käsittää sen hyötyä. "Minä olen usein laimiinlyönyt hyödyttömät
antikviteetit ja tutkimukset, jotka keksivät ylenmäärin pienen totuuden
ja muuhun kelpaamattoman, kuin osottamaan lukeneen miehen tietoja
oppineen maailman sopessa, josta kuitenkaan ei koskaan voi levitä valoa
hyödyllisiin tieteisiin",[78] kirjoittaa Gjörwell. Löydettiin kyllä
muinaislöytöjä, mutta tuskin ollenkaan niitä käytettiin tutkimuksen
hyväksi, rahoja lukuunottamatta, joita innokkaammin tutkittiin.
Kirkkohistoria sitävastoin sai luonnollisista syistä enemmän
kannatusta. Pappissääty oli näet tällä ajalla vielä tieteellisen
harrastuksen päätuki ja sen toimintapiiriä tämänlainen historia juuri
koski. Niinpä saattoi piispa Rhyzelius omistaessaan piispainkronikkansa
maansa papistolle huomauttaa, että teos sille kuului ja että muut
säädyt sitä tuskin viitsivät lukea.[79] Kuitenkin pidettiin
kirkkohistoriaa hyödyllisenä kaikille kristityille, se kun osottaa,
miten Jumala suojelee seurakuntaansa, koettelee, vaivaa ja säilyttää
sitä ja opettaa erottamaan oikean uskon väärästä. Yleensä siis
kirkkohistorian luku oli hyvänä neuvona uskonnon ja moraalin asioissa.
Paitsi muutamia yleisteoksia kirjoitettiin tältä alalta enimmäkseen
piispainkronikoita, tutkimuksia yksityisten kirkonmiesten ja pyhimysten
elämästä, myöskin kirkoista ja luostareista. Sitävastoin ei ollut
mitään hiippakuntain historioita. Päälähteet niihin ainakin
katooliselta ajalta, tuomiokirkkojen oikeuskirjat -- n.s. libri
privilegiorum -- olivat ainoastaan osaksi käytettyjä yleisissä
kirkkohistorioissa.
Valtiollisella historialla oli kyllä silläkin edellytyksiä tulla
tutkituksi. Innokas valtiollinen elämä vapauden aikana ei voinut olla
siihen suuntaan vaikuttamatta, vaikka se synnyttikin erimielisyyksiä
arvosta, joka eri säätyjen historialliselle toiminnalle oli annettava.
Erittäin koski tämä aatelistoa, jonka menettelyä toiset suuresti
ylistivät, toiset moittivat vielä Kustaa III:nen aikanakin.
Hallenbergin yksipuolinen kovuus aatelistoa kohtaan saattoi hänet
sanasotaan aikalaistensa kanssa, jotka eivät sitä saattaneet
hyväksyä.[80] Kuitenkin osattiin katsella asiaa tasapuoliseltakin
kannalta. "Kokonaisen säädyn moraalisella historialla ja päälliseksi
koko vuosisadan kuluessa täytyy olla kaksi puolta. Dalin kirjoitti
rohkeasti omistuksen aatelille sen ruotsalaisesta vapaudesta: olet sen
kunnian voittanut, että se luonasi on löytänyt voimansa ja tukensa.
Suuri osa keskiajasta, Folkungein kohtalot, Kalmarin unionin ajat y.m.
eivät voi sopia sen ylistykseksi", kirjoittaa Schönberg.[81]
Tämä valtiollinen historia oli ajan pragmaatisen käsityksen mukaan
etupäässä esimerkkivarastona lukijoille. Sen hyötyä käsitettiin tässä
suhteessa monella tavalla, myöskin opettivat "valtionmuutokset"
tuntemaan oman ajan valtionmuotoa. Ja mitä erityisesti valtiomuotoon
tulee, käsitettiin, että se oli vähittäisen kehityksen tulos, että tämä
sen kehitys, oli tunnettava, jos mieli sitä ymmärtää. "Mutta koska
valtioiden muutokset eivät tapahdu sattumalta, vaan johtuvat lähinnä
Jumalan kaitselmusta visseistä syistä ja olosuhteista", sanoo Wilde,
"ja koska niillä on sekä järjellinen että luonnollinen yhteys, ei niitä
voida kutakin erikseen oikein ja perinpohjin käsittää ja täytyy aina
syy myöhempään etsiä vanhemmista".[82]
Kaikki nämät eri alat yhdistettiin suurissa Ruotsin historioissa, jotka
tällä ajalla ilmestyivät. Dalin oli niin menetellyt seuraten tässä
ranskalaisten esikuvainsa, esim. Rollinin esimerkkiä; kuitenkin
huomautti hänen arvostelijansa af Botin, että tutkijalta puuttui
tietoja valtakunnan laissa, hallitusmuodossa, taloudellisen elämän
alalla.[83] Lagerbringin teos esittää sitävastoin perinpohjaisempia
tutkimuksia kaikilla eri aloilla. Mutta hänenkin teoksessaan ovat ne
rinnatusten ilman keskinäistä yhteyttä. Hän puolustaa tätä ryhmitystä
pragmaatisen hyödyn kannalta, lukija kun helposti näin löytää sen, mikä
häntä erittäin hyödyttää ja huvittaa. Useat valistuneet miehet olivat
muka hyväksyneet tämän menettelytavan.[84]
Että asianlaita oli tällainen, johtui osaksi siitä, että hyvin vähän
harjoitettiin todellista historiankirjoitusta, jotavastoin ainesten
kokoaminen ja tutkiminen oli vallalla. Vuosisadan lopulla saattoi
Gjörwell valittaa: "Historialliset nerot ovat niin harvinaisia kuin
muutkin. Dalin, Lagerbring, Ol. Celsius nuorempi ja Botin ovat jo
joukostamme hävinneet. Sinulle, uskotuin ystävä, tahdon avata sieluni
ja tunnustaa, että meillä ei nyt ole kuin yksi historiallinen nero ja
se on herra Hallenberg. Suuri ja todellinen historiankirjoittaja on se,
joka osaa asettaa, yhdistää, elostuttaa ja sovittaa tapaukset ja jolla
sen ohessa on historiallisen stiilin arvokkuus".[85] Tällaisen kuvan
antoi Gjörwell, Ruotsin historiankirjoituksen parhaimpia tuntijoita,
siitä 18. vuosisadan lopulla.