I.

Ranskassa,[1] kuten muissakin Europan sivistysmaissa, olivat

humanistisen ajan henkiset virtaukset aiheuttaneet vilkkaan

tieteellisen tutkimuksen, joka historiankin alalla ilmeni. Ajan monissa

riitakysymyksissä käytettiin historiallisia tapahtumia tukemaan

kirjoittajan ja hänen puolueensa mielipiteitä ja lempiajatuksia,

olivatpa ne sitten valtiollisia, uskonnollisia tahi moraalisia.

Historiallisen kritiikin tehtävänä oli valita, selitellä ja järjestää

aineksensa niin, että ne kelpasivat todistamaan noita erilaisia oppeja

ja oppijärjestelmiä. Se perustui useilla tutkijoilla laajaan oppiin,

muistitietoon, joka käsitti hyvin suuria ja erilaisia opinaloja.

Tällaisena pysyi kritiikki 16. vuosisadalla. Seuraavalla eli 17.

vuosisadalla historiallinen tutkimus menetti piankin rohkean, vilkkaan

leimansa, sillä henkiset liikkeet, jotka sen olivat muodostaneet,

talttuivat ja tutkimus joutui lähimpään yhteyteen Ranskan valtion ja

kirkon kanssa. Kritiikki oli edelleenkin oppinutta kritiikkiä. Koottiin

joukottain aineksia, verrattiin, soviteltiin ja yhdisteltiin niitä

keskenään. Selitykset olivat vielä hyvinkin mielivaltaisia ja

perustuivat arveluihin, joita tehtiin joukottain ja ilman tarkempia

tutkimuksia. Mutta näin syntyi laaja, joskin toistaiseksi epävarma ja

tarkemmin järjestelemätön ainesvarasto ja muodostui tieteellisiä

kysymyksiä eli tehtäviä tulevaa ratkaisua varten. Lähteitä julkaistiin

yhtämittaa ja tässä toimessa tarvittava kriitillinen toiminta

vakaannutti vähitellen käytännöllistä menettelytapaa tutkimuksessa.

Kuuluisaksi on tullut etenkin benediktiinein toiminta tällä alalla.

Kritiikki tuli heidän teoksissaan yhä tarkemmaksi ja varovammaksi.

Punnittiin syitä ja vastasyitä, koetettiin katsoa asioita monelta eri

kannalta ja viivyteltiin kauvan lopullista arvostelua tutkittavista

kysymyksistä. "Pidin tärkeänä maltin yhdistämisen uutteruuteen" --

lausui tunnettu benediktiinitutkija Mabillon -- "arvellen että kuten

siveyden ja yhteiskunnan alalla, niin on tieteissäkin erittäinkin

sellaisissa, jotka eivät ole täydelleen tunnettuja, kaikki

määritteleminen vaarallista: sentähden että varomattomista

määrityksistä helposti erehtyvät ne, jotka eivät tunne täydelleen noita

asioita. Siksipä olen koettanut olla hidas ja varova vakuuttaessani

sitä, mitä olen huomannut; hyljätessäni taas säästävämpi ja

tunnokkaampi".[2] Vanhaa traditioonia kohdeltiin suurella

kunnioituksella ja koetettiin sitä ennen kaikkea oppia käsittämään ja

kuitenkin osattiin samalla käyttää tarkkaa kritiikkiä yksityiskohdissa.

Tässä benediktiinein tutkimustavassa saattaa helposti huomata niin

sanotun hyvän kritiikin vaikutusta. Tämä kritiikki oli muodostunut

17. vuosisadan kuluessa Ranskassa klassillisen kirjallisuuden

vaikutuksesta, sen sääntöjen ja esimerkin mukaan. Erittäinkin Cicero

oli paljon seurattu esikuva. Hänen lausuntonsa oli lukemattomien

teosten kansilehdillä vaalilauseena ja metoodin esityksissä oli se

käsittelyn alkuna ja keskipisteenä. Ja tähän esikuvaan yhdistettiin

käytännöllisen, jokapäiväisen järjen ohjeet sekä koetettiin tämän

avulla käyttää tyyntä ja kohtuullista arvostelutapaa. Esitystapa oli

tutkimuksen mukaista, arvokasta, yksinkertaista ja selvää.

Mutta tutkimukseen oli sitäpaitsi vaikuttanut myöskin Cartesiuksen

äsken esittämä filosofia sekä eksaktisten tieteitten harrastus.

Totuttiin vaatimaan varmoja ja tarkkoja käsitteitä historiassakin ja

aljettiin tarkastella lähteitten sekä niiden ilmoitusten arvoa

sellaisenaan. Ennen oli ennen kaikkea tahdottu yhdistää ja sovittaa

ilmoituksia keskenään, nyt ruvettiin yhä enemmän ottamaan huomioon

viittauksia ristiriitaisuuksista ja eroavaisuuksista. "Filosofia on

selvittänyt ja johtanut kritiikkiä: se on se, joka on tehnyt

ilmoitusten valinnan vaikeaksi ja niiden arvon määräämisen työlääksi.

Se on se, joka on saanut kritiikin epäilemään ja viivyttämään

päätöstään", huomauttaa eräs kirjoittaja 18. vuosisadan alulta.[3]

Tarkastakaamme lähemmin tätä nyt muodostunutta kritiikkiä. Koetettiin

vertailemalla eri lähdeilmoituksia keskenään ja valitsemalla

luotettavimpia sekä sovittelemalla niitä toisiinsa saavuttaa totuutta.

Otettiin huomioon lähteen kirjoittajan arvo, ominaisuudet ja

puoluekanta, ja sen mukaan arvosteltiin ilmoituksia. Alkuperäisestä

traditioonista ruvettiin erottamaan se, mikä oli lisättyä, niinikään

mikä oli ihmeellistä, uskomatonta ja luonnotonta. Kuitenkaan ei

hyljätty mitään pelkkien yleisten epäluulojen nojalla, vaan vaadittiin

päteviä syitä siihen. Ja epävarmaa ilmoitusta oikeaksi todistamaan

riittivät todistukset, jotka itsessään kyllä saattoivat olla hyvinkin

heikkoja, mutta yhdessä kaikki kuitenkin saivat tutkijan vakuutetuksi.

Jos nämät säännöt itsessäänkin taltuttivat kritiikin jyrkkyyttä, niin

vaikutti samaan suuntaan se, että tunkeutuminen alkulähteihin ei

tapahtunut yleisesti eikä johdonmukaisesti.

Mutta tämä tyyni, oppinut kritiikki ei ollut yksinään vallalla tähän

aikaan Ranskassa. Valitetaan aivan yleisesti, miten kaikki tahtovat

joka paikassa arvostella, miten ei säästetä enää mitään. "Tämä

on yksi niistä monista taudeista, joita onneton vuosisatamme

sairastelee", sanoo Mabillon, "että jos edellisiä vuosisatoja syytetään

yksinkertaisuudesta ja liiasta herkkäuskoisuudesta, niin meidän

aikanamme ne, jotka ylpeilevät terävästä älystään, eivät laske mitään

rauhaan ennenkuin ovat ottaneet sen tarkastuksensa alaiseksi".[4] Ja

kritiikeistä, joissa korjattiin edellisten aikain kirjoittajia, sanoo

Lenglet du Fresnoy: "Meillä on suuri joukko sellaisia kirjoja ilman,

että meillä yleensä on niistä hyötyä. Koko maailma rupeaa arvostelemaan

ja harvat henkilöt luottavat noihin arvosteluihin, koska jokainen

luulee kykenevänsä arvostelemaan yhtä hyvin kuin muutkin".[5]

Tästä asiain tilasta sai alkunsa äärimmäinen kriitillisyys, jota

sanottiin skeptisismiksi eli pyrrhonismiksi. Pitäen esikuvanaan

eksaktisten tieteitten menettelyä vaativat tämän suunnan tutkijat

ehdotonta varmuutta historiassakin ja siihenastisia antiikin

esikuviin perustuvia metoodin sääntöjä pitivät he tarkoitukseensa

soveltumattomina. Ciceron määrityksestä sanoo Bayle: "Ainoastaan

täydellinen viisaus voi täyttää kymmenet käskyt, mutta vaaditaan selvää

mielettömyyttä täyttääkseen historian lait".[6] He asettivat tapahtumia

ja ajanmääräyksiä vastatusten ja julistivat, kun huomasivat ne

eroaviksi, koko ilmoitusvaraston vääräksi usein välittämättä siitä

millaisissa lähteissä eri ilmoitukset tavattiin ja oliko ilmoituksilla

syvällisempää keskenäistä yhteyttä. Heidän menettelystään puuttui näet

monesti oikea totuudenrakkaus ja vakava käsitystapa ja sukkeluuksilla

he kumosivat ilmoituksia eikä syvällisillä tutkimuksilla.[7]

Tämä historiallisen kritiikin suunta aiheutti tärkeitä riitakysymyksiä

Ranskassa 18. vuosisadan alulla, jotka koskivat Rooman vanhimman

historian luotettavuutta. Näiden riitojen vaikutuksesta aljettiin

entistä enemmän vaatia alkulähteihin tunkeutumista ja ainoastaan niihin

luottamista. Akatemian julkaisuissa näiltä ajoilta tavataan jo lukuisia

esimerkkejä tuollaisesta menettelystä ja siihen perustuvasta myöhempien

ennakkoluulojen poistamisesta. "Kuitenkin tulee sopia siitä", sanoo de

Vertot, "että vaikkapa yleisö ja suuri joukko oppineitakin olisi

toisinaan hyväksynyt vanhoja satuja, niin nuot kirjoittajat, vaikkapa

mainioitakin olisivat olleet, eivät ole koskaan voineet antaa niille

enemmän arvoa, kuin minkä saavat ainoasta alkuperäisestä teoksesta,

jota nämät ovat ensimäisenä käyttäneet: siispä välittämättä suuresta

joukosta vanhempia ja uudempia kronikoitsijoita ja historioitsijoita,

on varminta ja yksinkertaisinta palata ensimäisiin kirjoittajiin".[8]

Näin hävisi luottamus vanhoihin lähteisiin, "praejudicium

antiquitatis", ja syntyi vaatimus tutkia ja ottaa itse selvä kaikesta.

Tämän käänteen aikaansai kyllä luonnontieteitten opinnosta syntynyt

skeptillisyys, mutta sopivan lähtökohdan kritiikilleen sai tämä suunta

antiikin kirjoittajain omista viittauksista vanhojen lähteitten

ristiriitaisuuteen. Rooman historiasta sovitettiin tämänsuuntainen

kritiikki sitten muitten maitten historiaan, joten yllämainitut

riitakirjoitukset Rooman historiasta ovat hyvin suoranaisesti

vaikuttaneet historiallisen tutkimusmetoodin kehittymiseen eri maissa.

Muutos, joka tapahtui tutkimusmetoodissa oli luonnollisena seurauksena

siitä, että historiallinen käsitys vähitellen oli muuttunut yhä enemmän

pragmaatiseksi. Ei enää tahdottu tietää mikä oli omituista, mieltä

kiinnittävää ja huvittavaa, vaan pidettiin etupäässä silmällä tiedon

tuottamaa hyötyä. Kirjoittajat moittivat nyt liiallista halua näyttää

oppineelta ja säilyttää muistissa kaikenlaisten kuninkaitten tahi

kansojen nimiä ainoastaan sentähden, että voisi sanoa tuntevansa

vanhoja ja harvinaisia asioita. Bayle kuvaa sattuvasti muutosta

tutkimuksessa ja käsitystavassa, joka tapahtui 18. vuosisadan

koittaessa. "Niinkauvankuin kritiikin (tarkoittaa oppinutta kritiikkiä)

ja filologian valta on kestänyt, on koko Europassa ollut useita opin

ihmelapsia. Uuden filosofian ja uusien kielten harrastus ovat tuoneet

mukanaan toisen maun, on lakattu hallitsemasta tuota laajaa ja

perinpohjaista kirjallisuutta, mutta sen sijaan on tieteiden

tasavaltaan tullut vissi hienompi henki ja sen kanssa tarkempi

erottamiskyky: ihmiset ovat tulleet vähemmän tietäviksi ja enemmän

kykeneviksi".[9]

Historian tuli nyt opettaa ja hyödyttää lukijoita, näyttää miten heidän

oli menetteleminen ja mitä vaaroja vältteleminen, jotta he voisivat

elää onnellisina. Sentähden tuli historian antaa elävä ja tarkka kuva

henkilöitten toimista, sentähden esittää ne elävinä ja tosina.

Tapahtumille oli keksittävä kaikki syyt, joista saattoi otaksua niiden

johtuneen, sekä suuremmat että pienemmät, selitettävä näiden avulla

itse tapahtumat sekä niiden seuraukset. Sentähden aljettiin nyt tarkata

yksityisiä tapahtumia paljoa huolellisemmin ja useammalta eri kannalta,

ne joutuivat tutkijain läheisen ja välittömän tarkastuksen alaisiksi.

Ja kun henkilöt näin tulivat päähuomion esineiksi ja tapausten

keskustaksi, oli hyvin ymmärrettävää, että näiden intohimoja ja

tunteita pidettiin varsinaisina syinä tapauksiin. Nämät ovat kaikkina

aikoina olleet samoja, sanottiin, ainoastaan voimakkuudeltaan eroavia.

Sentähden olivat niistä lähteneet teotkin samanlaisia kuin tapausten

lukijan aikoina, niin ihmeellisen läheisiä heidän käsitykselleen ja

niin helposti ymmärrettäviä.

Voidaksensa varmuudella tunkeutua historiaan ja käsittää sen tapaukset

ja niiden syyt, alkoivat tutkijat nyt turvautua sielutieteeseen. He

tarkkasivat oman aikansa ihmisiä sellaisina, kuin ne esiintyivät

jokapäiväisessä elämässä, ja käyttivät näin saatuja kokemuksiaan

historiaa selittäissään. Näin koetettiin selittää menneisyyttä

nykyisyyden avulla, ei ainoastaan tässä suhteessa, vaan kaikilla

aloilla.

Ja toiselta puolen taas odotettiin historiasta, kuten näimme,

kaikenlaista hyötyä oman ajan käsittämiseksi. Kaikkien tärkeinä

pidettyjen laitosten ja elämän ilmiöiden historiaa ruvettiin tutkimaan,

jotta saisi niistä oikean käsityksen. Niin suosittaa Lenglet du Fresnoy

tieteiden ja taiteiden historiaa, koska siitä helpolla vaivalla saa

yleisen käsityksen niistä tarvitsematta tunkeutua siihen, mikä niissä

on vaikeata ja vastenmielistä. Samoin käsitettiin myöskin muitten

henkisten ilmausten historiaa. Mainitsemamme kirjailija esittää vielä

toisenkin syyn miksi noita aloja on harrastettava, etenkin viitaten

tapoihin, menoihin ja uskontoihin. "Tällä (tutkimuksella)", sanoo hän,

"voi oppia tuntemaan ihmisten taipumuksia. Heidän ulkonainen

elämänuransa paljastaa heidän sydämensä salaisuudet". Mutta jotta

tällaisesta tarkastelusta olisi hyötyä, pitäisi tunkeutua noiden

ilmiöiden alkuperään ja syihin.[10] Huomaamme tästä, miten

sivistysilmiöiden käsitteleminen voitti tunnustusta, aluksi tosin

erillään muusta historiasta, mutta myöhemmin yhä lähemmin siihen

liittyen. Niin sanoo eräs kirjoittaja vuonna 1740, että historian tulee

kuvata "kansain tapoja, heidän luonnettaan, lakejaan, elintapojaan,

menojaan sekä varsinkin niiden luonnetta, lahjoja, hyveitä ja

paheitakin, jotka ovat näitä hallinneet ja jotka hyvien tahi huonojen

ominaisuuksiensa kautta ovat aikaansaaneet valtioiden kohoamisen tahi

laskemisen".[11]

Mutta tässä kirjoittaja lisää vielä erään toisenkin tarkoituksen

historialle: "se ilmoittaa kaikessa Jumalan suuruutta, hänen

mahtavuuttaan, oikeuttaan ja ihmeellistä viisauttaan, jolla hänen

kaitselmuksensa ohjaa kaikkeutta". Tämän tarkoituksen historialle

antavat yleensä ranskalaiset kirjoittajat tällä ajalla liittyen

Bossuetin käsitystapaan ja usein häneen viitaten. Näin oli heillä

kaikilla jossakin määrin sama käsitys korkeammasta johdosta, joka

historiassa ilmenee ja vie ihmiskunnan onnellisuutta kohti. Tämä aate

nyt yhdisti tutkijain käsityksessä historian tapahtumat, mutta muuten

ne olivat aivan eristettyinä. Historioitsijat lähtivät näet,

tutkiessaan ainettansa pragmaatisesti, visseistä ilmiöistä, joita

pitivät opettavina tahi muuten huomattavina, ja koettivat asettaa ne,

kuten edellä mainittiin, yhteyteen syittensä ja seuraustensa kanssa. He

saivat siten eri tapahtumaryhmiä, joilla toistensa kanssa ei ollut

mitään likeisempää yhteyttä kuin sopivat liittymäkohdat, joilla ne

saatiin yhteensovitetuiksi ilman että esityksen yhtenäisyys rikkoutui.

Tällainen käsitystapa eli tapahtumain kaikinpuolisen sisällisen

yhteyden tajuamattomuus oli syynä siihen, että tapausten syyt

huomattiin aivan päältäpäin ja vain osittaasesti. Jäi lukuunottamatta

eri aikoina vallinneitten olosuhteitten eroavaisuus ja tämän aina

muuttuvan kokonaisuuden suuri vaikutus toimivain henkilöiden tunteihin

ja haluihin. Kun näitten avulla selitettiin ihmisten tekoja ottamatta

tuota aina vaikuttavaa pohjavaikutinta huomioon, tulivat selitykset

aivan pintapuolisiksi. Sitäpaitsi luulivat kirjoittajat olevansa

oikeutettuja arvostelemaan kunkin ajan ihmisiä oman aikansa

mittakaavan, useinpa vielä omien persoonallisten ihanteittensa mukaan.

Pitivätpä useat näitä arvosteluja historian varsinaisena sisältönä ja

katsoivat tapauksia vain aiheiksi tällaisiin opetuksiin.

Niinpä kirjoittaa eräs ranskalainen kirjailija vuosisadan

alkupuoliskolta J.B. Rousseau Rollinille: "Historioitsijan ja

filosoofin tehtävä on sama. Toinen koettaa opettaa säännöillä, toinen

esimerkeillä: mutta ellei noita esimerkkejä seuraa neuvot sen johdosta,

tulevat ne olemaan enimmältä osalta hyödyttömiä, olkoon sitten lukijain

kykenemättömyyden tahi vähäisen joutoajan kautta".[12] Mietelmät ja

sovittelut oleviin oloihin olivatkin sitä seuraavalla ajalla yksi

ranskalaisten historioitsijain omituisuus.

Ne ovat varsinaiset valistuskirjailijat, jotka nyt vuosisadan

keskivaiheilla historioitsijoina herättävät enimmin huomiota. Heidän

tarkoituksensa on ennen kaikkea opettaa lukijoitaan. Kriitillisyys,

jonka näimme vallinneen vuosisadan alulta aikain, oli vaikuttanut

myöskin silloisiin uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin. Kuten

muinoin humanismin aikana, niin nytkin uudet aatteet olivat läheisessä

yhteydessä historiantutkimuksen kanssa ja antoivat aihetta vilkkaaseen

kritiikkiin. Valistuskirjailijat sovittivatkin hyvin laajalta äsken

kuluneen ajan kriitillistä menettelytapaa historiantutkimukseen samalla

kuin siinä tuli näkyviin heidän pragmaatinen käsityksensä. Kuten

edempänä näemme oli heidän vaikutuksensa hyvin suuri myöskin oman maan

rajojen ulkopuolella, vaikka toisaalta tulee muistaa, että edellisen

ajan kriitillisten tutkijain teokset valmistivat sille tietä. Ennenkuin

kuitenkin siirrymme puhumaan tästä vaikutuksesta, on tarkastettava

edistystä, joka etenkin historiallisessa käsityksessä tavataan

muutamilla näistä tutkijoista.

Ensimäinen ja ehkä huomattavin edistyksen ilmiö oli Montesquieun teos

L'esprit des lois, jossa hän selvittelee lakien vaikutusta kansan

käsitystapaan, luonteeseen ja tapoihin.[13] Näin tuli hän osottaneeksi

erilaisen sivistysasteen, erilaisen kehityskauden merkitystä siihen

kuuluvain henkilöitten toimintaan. Syystä kyllä on huomautettu, että

tämä huomio oli voimakkaana aiheena vastaiseen geneetiseen

historiankäsitykseen. Mutta toiselta puolen tavasta, jolla se tuotiin

esiin, näkyi pragmaatisen käsitystavan leima. Esitettiin näet tuossa

teoksessa eri lakien ja hallitusmuotojen vaikutusta kansanluonteeseen

ja tapoihin pitämättä historiallista ajanjärjestystä ollenkaan silmällä

tahi huomaamatta, miten eri ilmiöt ja sivistyskaudet liittyvät ja

puolestaan vaikuttavat toinen toisiinsa. Tähän oli syynä osaltaan

teoksen aihekin, jonka tehtävänä oli tarkastella vain määrättyjä

historiallisia ilmiöitä, missä ne esiintyvät -- tapa, joka tähän aikaan

oli aivan yleinen. Erittäinkin oli näin innokkaasti tutkittu

yhteiskunnan ja moraalin ilmiöitä, ylellisyyden, väkiluvun y.m.

merkitystä valtioissa.

Teoksella oli tavaton vaikutus aikalaisiinsa. Niin oli myöskin muilla

valistuskirjailijain teoksilla, vaikkakaan ei samassa määrässä. Kirkon

ja kristinuskon merkitystä eivät nämät kirjoittajat enää pitäneet

ihmiskunnan kehitystä määräävänä, niinkuin olemme nähneet edellisen

kirjoittajapolven tehneen. Kirkon merkitys muuttui nyt heidän

käsityksessään aivan päinvastaiseksi; kun sitä ennen oli pidetty

edistyksen määrääjänä, niin arveltiin sitä nyt valtaavaksi syyksi

ihmiskunnan hidastumiseen kehityskulussaan. Sen sijaan sivistyksen

kohoamista, etenkin älyllisen sivistyksen ja tapain hienostumisen,

ajateltiin kehityksen varsinaiseksi ytimeksi. Ja tämän mukaisesti tuli

tuon sivistyksen kehityksen kuvaaminen sellaisenaan tärkeäksi

historiankirjoituksessa, kun sitävastoin sitä siihen asti oli tehty

enimmäkseen toisarvoisessa tarkoituksessa.

Kun käsitys ihmiskunnan kehityksestä vapautui uskonnollisen

traditioonin määräämästä katsantotavasta, aljettiin tätä kehitystä

käsitellä toisessa yhteydessä. Voltaire antoi laajan, ehkä liiankin

laajan tilan esityksissään Aasian suurille pakanavaltioille, ja

tuntemattomia, siihen asti halveksittuja kansoja ruvettiin nyt

tutkimaan. Nehän kuuluivat kaikki ihmiskuntaan, jonka vaiheita oli

kuvattava, ja omituisilla oloillaan olivat omiansa niitä aivan uudelta

puolelta valaisemaan. Erittäinkin ihmiskunnan hämärää, aikaisinta

kehitystä koetettiin ymmärtää ja luultiin villitilassa olevain kansain

edustavan näitä aikaisimpia asteita.[14] Maantiede ja vertaileva

kansatiede olivat tästä lähin historian tärkeimpiä aputieteitä ja

niiden harrastaminen oli suurella yleisölläkin muotiasiana.

Maantiede oli kyllä samoinkuin kronologiakin tullut tärkeäksi

oikeastaan hyvän kritiikin vaikutuksesta. Jotta ilmoitukset voitaisiin

järjestää sisällisten kriteerioittensa nojalla, vaadittiin näitä

tieteitä antamaan kullekin ilmiölle sille tuleva paikkansa. Samoinkuin

aikaepookkeja tarvittiin järjestämään lukemattomia ilmiöitä, samoin oli

niiden, etupäässä kansain vaellusten ja keskinäisten suhteitten

ymmärtämiseksi tarpeellista tuntea kansojen asuinsijat ja heimosuhteet

eri aikoina. Nyt varsinaisella valistusajalla tulivat vain kansojen

kielelliset ja rotuomituisuudet yhä enemmän yksinmäärääviksi ja

traditioonit niiden heimosuhteista menettivät sen sijaan arvoansa. Ja

samaan aikaan tarkka alkulähteihin pyrkivä lähdekritiikki kävi niiden

kimppuun.

Pragmaatinen käsitys, jollaiseksi se nyt oli kehittynyt, oli selvästi

huomattavissa myöskin lähdekritiikin alalla. Lähdekritiikissäkin oli

nyt päätehtävänä ilmoitusten seuraaminen niiden vanhimpaan tavattavaan

muotoon, tutkia sen alkuperää ja myöhempää muodostumista. Mutta

tässäkin otettiin huomioon vain läheisimmät ja huomattavimmat syyt ja

olosuhteet, joista ilmoitus oli saanut alkunsa. Koetettiin kyllä saada

selville ilmoituksen kertojan nimi, luotettavuus, puoluekanta, kyky

esittää asioita j.n.e. Mutta syvempiä syitä, jotka määräsivät

ilmoituksen luonteen ja muodon, olosuhteita, joissa kirjoittaja eli,

ajan katsantotapaa j.n.e. ei otettu huomioon. Samoin käsiteltiin

kutakin ilmoitusta erikseen ja seurattiin sitä, sen sijaan että olisi

käsitelty lähteiden muodostumista kokonaisuudessaan.

Huomattava on kuitenkin, että tässäkin syvemmät syyt, jotka määräsivät

lähteitten luonteen, toisinaan kuitenkin otettiin huomioon ja että

kehitys kulki tutkimuksessa tähän suuntaan. Niinkuin Montesquieun

keksintö ilmanalan ja hallitusmuodon vaikutuksesta ihmisen ajatustapaan

ja toimintaan oli alkuna syvempään, geneetiseen ajatustapaan historian

käsityksessä, niin ilmaantui samoihin aikoihin merkkejä tällaisesta

lähdetutkimuksenkin alalla. Edempänä olen tilaisuudessa mainitsemaan

useita yrityksiä joilla muissa Europan maissa koetettiin esittää ajan

ja olosuhteiden vaikutusta lähteisiin. Ensimäiset yritykset tässä

suhteessa tehtiin kielimiesten puolelta kirjallisten muistomerkkien

selittämiseksi, mutta erityisesti historiallisiinkin lähteihin ne

ulotettiin. Ranskassa kuitenkaan kehitys ei sanottavasti tähän suuntaan

edistynyt.

Valistusajan ranskalaiset historiankirjoittajat pitivät näet etupäässä

esitystä silmällä ja jättivät varsinaisen lähdetutkimuksen tästä

kerrassaan pois. Eivät edes viitanneet lähteihinsä, koska pitivät sitä

turhana ja esitystä rumentavana. Oli luonnollista, että tutkimuksen

tarkkuus tästä kärsi. Niin on Voltairea ankarasti moitittu

epätarkkuudesta ja hutiloimisesta, ehkä enimmin hänen omat

aikalaisensa. Ja kuitenkin on hän lähdekritiikin alalla saanut suuria

aikaan, asettanut alkulähteet johdetuiden rinnalle ja poistanut

lukuisia erehdyksiä ja ennen kaikkea määrännyt ilmoitusten merkityksen.

Hänen lähdekritiikkinsä merkitys onkin enemmän siinä, että hän on

levittänyt kriitillisempää, rohkeampaa käsitystä lähteitten

käyttämisestä, kuin että hän olisi antanut suoranaisen mallin oikeasta

menettelytavasta.