"Skrambambuli..."
Se oli hirveä sana, se särisi kuulokalvossa, tunki korvaan kuin tuhat
neulaa, se oli kerrassaan maahan masentava. Juuri se, ettei tiennyt sen
merkitystä, teki sen tuiki tuhoavaksi.
Katinka kulki yhä muutaman askeleen edellä vainoojistaan, kalatuoppi
kainalossa, tulipunaisena. Pelastusta ei ollut. Kaikki olivat
liittoutuneet häntä vastaan. Tässä oli kysymys kunniasta. Tuo hirveä
sana oli hävittää hänen kunniansa.
Toiset jatkoivat yhä kirkumistaan:
"Skrambambuli, -- skrambambuli..."
Nyt he alkoivat huutaa tätä murhaavaa sanaansa tahdissa, joka tavua
korostaen, marssia sen mukaan. Ja hetken päästä he sovittivat senkin
lauluksi:
"Skrambambuli, skrambambuli..."
He uhkasivat Katinkaa. He lupasivat sanoa Grosspapalle ja Mummulille,
että Katinka kidutti kaloja lasipurnukassa. He sanoivat varoittaneensa
häntä. Hän sai kantaa kaiken edesvastuun, heillä ei ollut mitään
tekemistä koko kalanpyynnin kanssa. Skrambambuli...!
Ja Kuninkaan Aatu, jonka kieli ei kääntynyt lausumaan tuota kauheaa
syytöstä, huusi:
"Rampampuli, -- rampampuli..."
Takapihalla Katinka vihasta säihkyvin silmin kaikkien nähden tyhjensi
kalatuopin sisällön ihan kissan nenän eteen, joka heti alkoi
rauskutella kaloja.
Toiset hajaantuivat. Kukaan ei ollut aivan selvillä siitä, kuka tässä
kamppailussa oikeastaan oli päässyt voitolle.
Mutta Katinka oli paennut käytävän kaappiin.
Hän toisti yhä herkeämättä:
"Minä vihaan heitä, -- vihaan, vihaan."
Ensi kertaa eläissään hän tunsi, mitä viha oli. Jokin tunne leimahdutti
liekkiin koko hänen olemuksensa, niinkuin se olisi ollut kuloruohoa,
puistattaen häntä, niin että hän vapisi ja kiemurteli sen käsissä. Se
oli ensimmäinen tunnepyörre, mikä kulki hänen lapsensielunsa halki.
"Minä vihaan, -- vihaan."
Hän raivosi aluksi, -- itki voimattomasta ja silmittömästä vihasta,
kunnes viimein tunsi, että tämä loukkaantumisen, nöyryytyksen tunne
oli tavallaan mieluista, se tarjosi eräänlaista nautintoa sekin. Hänen
ruumiinsa kävi raukeaksi, kyyneleet yhä suloisemmiksi, hän itkeskeli
yhä hiljaa, vain siksi, että oli suloista näin.
Hän kätki päänsä Annin pyhähameeseen.
Hän itkeskeli jo aivan hentomielisen sulana. Vihakin haihtui pois. Oli
vain ihanaa olla väärinymmärretty, vainottu, yksinäinen!
16.
Ainoa, joka ei koskaan täysin viihtynyt Hovissa, oli äiti. Äidillä oli
kaikessa salaisuudessa tuiki toinen kesäihanne; Katinka oli kerran
kuullut hänen puhuvan siitä ompelija-Iidalle, muutamana heikkona
hetkenä. Ja Katinka oli varma, ettei se vieläkään ollut kokonaan
lakannut kangastelemasta hänen mielessään.
Se oli Ananias Blomin pikkuinen yksikerroksinen puutalo poikkikadulta,
mutta siirrettynä kauas sisämaahan, sisäjärven -- eikä liian
suuren -- rannalle. Katinka oli oikeassa, äiti ei ollut suinkaan
unohtanut tätä olematonta puutaloa. Päinvastoin, hän oli toisinaan
näkevinään sen ilmielävänä edessään. Se oli punaiseksi maalattu,
ikkunapielet valkoiset; sillä oli lasikuisti, ja oven edessä
tuoreita, vastahakattuja havuja; sisällä huoneissa tuoksuivat äsken
pestyt valkeat permannot ja katajat. Pihamaalla, joka oli aidattu
lampailta ja muulta karjalta, kasvoi hyvin iso pihlaja, sen alla oli
kiikkulauta. Sireenikuja vei rantaan, jossa oli kirkkoveneitä. Kaikki
oli talonpoikaista, pientä, siistiä ja sievää. Eikä koko talossa sitä
paitsi ollut muita kuin isä, äiti, isot veljet ja Katinka.
Äiti oli aivan varma, että tällainen talo todella oli olemassa. Hän
oli sen joskus, kerran, kahdesti nähnytkin jollakin kesämatkalla;
se oli näyttäytynyt junavaunun ikkunaan tai laivan kannelle jostain
hiljaisen järven poukamasta. Heti hän oli sydämessään tuntenut oudon
piston: tuossa se nyt on! Tuntui kuin ei olisi muuta tarvittu kuin
pysähdyttää laiva tai juna, mennä suoraa päätä taloon ja ottaa se
haltuunsa. Mutta joka kerta se oli liukunut ohi, hävinnyt lukemattomien
muitten poukamien ja niemien joukkoon ystävällisesti vilkuttavine
ikkunalautoineen. Eikä äiti ollut saanut tietää edes sen nimeä.
Hovissa sensijaan hänen elämänsä oli hiljaista kärsimystä, johon hän
tosin alistui nöyryydellä ja heikommuutensa tunnolla.
Isä, lapset, palvelijat, -- kaikki liukuivat hänen käsistään heti
Hoviin saavuttua, ikäänkuin vieras, voimakkaampi mahti olisi ne
huostaansa ottanut. Ja se kävi vallan itsestään, luonnollisimmalla
tavalla maailmassa. Palvelijat joutuivat heti Mummulin käskynalaisiksi,
jonka erikoisalana oli järjestää kullekin työnsä; hän pani heidät
toimiinsa; he katosivat heti Hovin palvelijaparveen.
Lasten kävi samoin. Hovi otti heidät ensimmäisestä illasta alkaen.
Hekin katosivat, eikä äiti voinut millään heitä pidättää. Hovi
ja Mummuli olivat häntä voimakkaammat, hän tunnusti sen ja tiesi
kadottaneensa.
Mutta eivät vain lapset ja palvelijat, myöskin isä liukui Hovissa hänen
käsistään. Kesäisin muuttui isä tykkänään ulkoilmaihmiseksi, kaikki
poikaiän vaistot heräsivät hänessä uudestaan; hän eli purjehtimisesta
ja uinnista. Äiti taas pelkäsi purjehtimista, jostakin tuntemattomasta
syystä. Oli melkein mahdotonta saada häntä mukaan; hän vapisi veneessä
tyynelläkin säällä, jäykistyi ja kävi kalpeaksi pelkästä hermopelosta.
Hän vainusi alati tapaturmaa, hän oli varmasti vakuutettu, että
onnettomuus kerran tapahtuisi. Hänen sydämensä kutistui kauhusta,
kun isä pöydässä poikamaisella ilolla kehui uintiretkiään. Mutta
asia ei parantunut sillä, että isä, saadakseen hänet vakuutetuksi
vaarattomuudesta, vei hänet Neulasille, ulkoluodoille, ja hänen
nähtensä lähti uimaan. Meri oli ja pysyi äidille vihamielisenä
alkuaineena. Hän ei koskaan tottunut mereen.
Illat otti häneltä Mummuli. Isä, vanhaan totuttuun tapaan, joka oli
voimassa hänen kasviniästään saakka, vietti illat korttipöydässä.
Tämäkin oli äidille kauhistus. Ananias Blomin perheessä kortinpeluu oli
ollut syntiä, kortit olivat perkeleestä, luodut ihmisen villitykseksi,
kuten viina. Ananias Blom oli itse kerran koko perheensä nähden
heittänyt palavaan uuniin taloonsa harhautuneet kortit ja sanonut niitä
pirun keksinnöksi. Tämän oli äiti monta kertaa kertonut Katinkalle. Ja
nyt äidin täytyi nähdä, kuinka isä illasta toiseen istui kiintyneenä
tällaiseen julkijumalattomaan ajanvietteeseen!
Mutta iltaisen kortinpeluun päätyttyä ei ollut silloinkaan hänen
hetkensä tullut. Isä meni samoin vanhaan tapaansa Mummulin huoneeseen,
alas kylkirakennukseen, jossa Mummuli, irroitettuaan pitsitanunsa,
alkoi asetella harmaita suortuviaan yökuntoon. Siihen meni pitkä aika.
Ja koko ajan istui isä nojatuolissa, niin että Mummuli saattoi nähdä
hänet kuvastimessa; siten Mummuli saattoi puhella, päätään kääntämättä.
Ei ollut mitään avonaista taistelua Mummulin ja äidin välillä, eikä
edes salaista. Mikään sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään.
Hovissa vallitsi yksi ainoa tahto, ja se oli Mummulin.
Mutta äiti kärsi Hovin koko sävystä. Hän vapisi isojen veljien ja
Katinkan takia, etteivät he vain missään rikkoisi Hovin tapoja. Hän
kärsi riippuvaisuudestaan ja siitä, ettei hänellä ollut minkäänlaista
määräysvaltaa edes omiin lapsiinsa nähden.
Hän kärsi Hovin väljästä ja runsaasta elämästä, joka oli niin
toisenlainen, kuin mihin hän itse oli tottunut. Ja hän kärsi
puheenaineista, jotka olivat vallalla naapurihovien naisväen saapuessa
vierailulle, -- kaikesta alituisesta selostuksesta muodeista, puvuista
ja ulkonaisesta kauneudesta. Puhua huulten, nenän ja vartalon
muodoista, ikäänkuin ihminen kaikella surullaan voisi lisätä tuumaakaan
pituudelleen! Pahinta oli, että Katinka oli niin herkkä tällaisille
puheille. Hän suorastaan ahmi ne, silmissä omituinen säteily. Kaikki
turhuuden turhuutta! Oli kyllin, ellei ollut mitään erikoista
ruumiinvikaa, vaan oli kaikki jäsenet ja aistit tallella, -- ei ollut
raajarikko, ei sokea eikä kuuro; oli luotu kuten muutkin.
Eräänä päivänä Katinka sattui tulemaan koputtamatta isän ja äidin
makuuhuoneeseen. Häntä kohtasi odottamaton näky. Äiti oli kumartunut
vuoteen laitaa vasten, rukoili ääneen ja itki. Hän puhui ruotsia, kuten
aina ollessaan järkytetty.
"O Herre Gud, -- o Herre Gud, barmhärtige Frälsare, -- anna minulle
voimaa kestämään kaikki nöyryytykset!"
Äiti väänteli isoja, teerenpilkkuisia käsiään, ja Katinka kuuli, kuinka
sorminivelet naksahtelivat.
Katinkan sydän jakautui kuin kahtia: toinen käski heittäytymään äidin
kaulaan, lohduttamaan, sanomaan, että hän, Katinka, rakastaa äitiä,
että äiti on tuhat kertaa rakkaampi ja parempi kuin kaikki muut,
kauniimpi, niin juuri, _kauniimpikin_ kuin täti Agnes Wrensky, kuin
täti Lilly Rabe, kuin rouva Adaridi tai rouva Ripas, kuin kaikki,
kaikki... Mutta toinen jäykisti sanattomaksi; vieras kärsimys kylmäsi;
ikäänkuin hävetti äidin takia.
Äiti huomasi Katinkan. Hän nousi selvästi hämillään; saattoi nähdä,
että häntäkin hävetti.
Katinka sanoi tulleensa hakemaan jotain unohtamaansa kirjaa, äiti
vastasi siihen jotain merkityksetöntä.
Ja niin meni tämä hetki ohitse, auttamatta.
17.
Mustakorpi kohisee. Tuuli käy sen jättiläiskeuhkoissa; syvät ja raskaat
huokaukset puristuvat sen povesta sen hengittäissä myrskyä.
Sokia-Mari istuu kellariholvinsa kynnyksellä, silmät selkoselällään.
Vuodet ovat muuttaneet hänet yhä enemmän maan kaltaiseksi, josta hän on
tullut, ja joksi hänen pitää jälleen tuleman. Heikoinkin auringon kajo
on herjennyt kangastamasta hänen kaihiensa läpitse; hän näkee vain kuin
alkupimeyden, joka vallitsi ennen valon syntyä. Mummulin houkutukset
saada hänet muuttamaan kellariholvistaan eivät ole onnistuneet; hän on
jäänyt loukkoonsa tuhatjalkaistensa ja siirojensa keralla.
Sokia-Mari yhä kuuntelee... Hänen korvansa ovat säilyttäneet korven
humun, kuten raakku valtameren kohinan. Katinka hänen vieressään
yrittää samoin kuunnella... Mutta on niin paljon häiritseviä ääniä...
Tuossa tulee kimalainen suristen, karvaiset jalat keltaisina
kukkapölystä, -- tuolla kitisee Kuninkaan kaivon vintti...
Mustassakorvessa on Elämänlähde. Sen vesi on hopeaista ja jäisen
kylmää. Kuski-Heikki tuo sieltä kahdesti viikossa tynnyrillisen
juomavettä.
Voiko elämää juoda, -- niinkuin vettä?
Ja Katinka tekee itselleen lupauksen: hän on kerran juova suoraan
Elämänlähteestä eikä aina tynnyrivettä.
Katinka istuu vesitynnyrirattailla, Kuski-Heikin kävellessä vieressä.
Tämä epätasainen, ruohottunut polku on vanhan herran vaunutie, jossa
kerran kahdet kaleskat toisensa vaivatta sivuuttivat. He ovat keskellä
Mustaakorpea.
Suuret, huokaavat urut soivat aivan lähellä, niitten ääntä ei vaimenna
mikään arkihäly; johtosävel on niitten.
On kuin vihreässä vankilassa; mitään uutta ei tule, tummanvihreä muuri
vain jatkuu polun molemmin puolin. Joskus kulkee tie yli porraspuitten.
Täältä olivat siis kotoisin sudet, jotka raatelivat Dianan...
Tihutyönsä tehtyään ne palasivat tänne kuin kotiinsa, ja korpi kätki
heidät...
Ja kauan, hyvin kauan aikaa sitten, jolloin ei vielä ollut Hovia, ei
pallopensaita eikä metsätemppeleitä, ulottui Mustakorpi rantaan saakka.
Yht'äkkiä Kuski-Heikki pysähdytti Vasjkan.
"Perill' ollaa!" hän sanoi.
Katinka katseli hämmästyneenä ympärilleen, hän ei voinut havaita
mitään. Oli vain yhä samoja naavaisia hautajaiskuusia, maassa paksu
sammalpeite ja marjanvarsia. Mitään Elämänlähdettä ei näkynyt.
"Missä on Elämänlähde?" hän kysyi.
"Tuo tuoss", sanoi Heikki.
Ja hän näytti piiskallaan vihreää hetettä, jonka keskellä poreili musta
silmä. Sammalet sen ympärillä olivat punertavia ja hyllyviä.
Katinka tunsi äkillistä ja suurta pettymystä, hän oli kuvitellut
Elämänlähteen tuiki toisenlaiseksi!
"Tuoko tuossa, -- eihän se ole mikään", hän sanoi.
"Se o' se Elämälähe", vastasi Heikki, alkaen ammentaa vettä tynnyriin.
Työnsä tehtyään hän heittäytyi pitkäkseen suuren, naavaisen kuusen
suojaan. Hänen naamassa kiilui punaisena kuin Kyökki-Iievan
kuparikattilat. Hänen saappaissaan oli rautakengät niinkuin hevosilla.
Hän nukkui suu auki ja kuorsasi.
Vasjka seisoi, pää riipuksissa; se taisteli paarmojen kanssa.
Katinkasta tuntui oudolta, ikäänkuin olisi jäänyt ypöyksin tuon
huokaavan kanssa.
Hänkin paneutui pitkäkseen, vähän matkan päähän Heikistä ja Vasjkasta,
selälleen keskelle sammalia.
Tuo sininen tuolla on taivas, ja tämä viheriä, harmahtava, kostea,
tuoksuva, missä hän paraikaa makaa, se on maa. Siihen saakka on kaikki
selvää. Mutta mitä on maan ja taivaan välillä?
Hänen kätensä puristuvat nyrkeiksi, yrittävät puhkoa, halkaista
sitä, päästä siitä perille, mutta se antaa myöten, hajautuu, muuttuu
olemattomaksi. Eikö sitä siis koskaan saa kiinni, eikö siihen ikinä voi
koskea, kuten kukkasiin, kuten multaan?
Ja kuitenkin on jotain olemassa tuossa ihanassa, kuultavassa
tyhjyydessä taivaan ja maan välillä, jotain, mikä koskettaa hänen
kaulaansa ja otsaansa kuin hyväily.
Sokia-Mari koetteli tänään kepillään ilmaa kellarinsa aukosta ja sanoi:
"Kyll' sitä maailmaa piisaa!"
Katinka sulkee silmänsä, maailma on pimeä, ainoastaan hiukan ruusuista
kuultoa tunkeutuu luomien läpi. Näin mahtaa Sokia-Marista tuntua, juuri
näin. Ja Katinka on hapuilevinaan kädellään ilmaa, kuten kepillään
Sokia-Mari.
Kylläpä sitä maailmaa piisaa... Kuinka äärettömän, äärettömän laajalta
sitä on... Tätäkin Mustaakorpea jatkuu penikulmittain.
Kuski-Heikki yhä kuorsaili.
Katinka nousi ja lähestyi lähdettä, polvistuen sen partaalle; hänen
molemmat pitkät palmikkonsa putosivat yli olan lähteeseen.
Elämänlähde katseli häntä mustana ja ilmeettömänä, luovuttamatta
yhtäkään salaansa. Sen pohjalla poreili ja kiehui.
Pieni tuohilippi oli maassa lähteen reunalla. Katinka tarttui siihen ja
upotti sen lähteeseen.
Hän nosti lipin huulilleen ja joi; tuntui kuin olisi juonut hopeaa.
Tällaista oli siis juoda elämää... Tällaistako vain...
Se oli viimeinen muita merkillisempi tapaus kesän kuluessa. Tämäkin
kesä meni menojaan, jättäen mentyään mieleen kuin pitkän aurinko
juovan, solahtaen edellisten kesien ketjuun sekin kuin ihana, pyöreä
kuultohelmi.
18.
Seuraava talvi oli monessa suhteessa merkittävä. Katinka rakastui; hän
oli silloin yhdeksänvuotias. Hän oli ensi kertaa päässyt teatteriin ja
näytettiin Orleansin neitsyttä. Katinka istui sinisellä samettituolilla
ja piteli urheasti kaukoputkea silmäinsä edessä, jotka väkisin tulvivat
täyteen kyyneliä; hänen sydämensä oli täynnä hämmästystä ja häpeää
omasta liikutuksestaan, mutta hetken päästä hän jo nyyhki ja nikotteli
aivan ääneen, vähääkään välittämättä ympäristöstään. Kun Ranskan liput
laskeutuivat kuolevan Neitsyen ylitse, hän vetisteli kuin huhtikuun
lumi; hän ei itsekään tiennyt, mitä hänessä oikein tapahtui, mutta se
oli joka tapauksessa jotain tuiki ihmeellistä. Hän hämmästyi kovin,
kun esirippu ei enää ottanut noustakseen; hän ei kyennyt käsittämään,
että kaikki oli lopussa, ja hänet saatiin väkisin viedä aitiosta. Hän
ihmetteli, että täysikasvuiset, nuo ihmeelliset olennot, joita hän
ei koskaan täysin ymmärtänyt, saattoivat puhua, meluta ja tyrkkiä
toisiaan tungoksessa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän säästi
kyyneleensä tyynylleen, johon ne itki autuaassa mielentilassa.
Mutta tästä illasta saakka Katinka oli ilmipalossa. Hänen elämäänsä
ilmestyi yht'äkkiä korkeampi olento, joka muutteli alituisesti
hahmoaan. Tämä olento oli kuin jumala; hän taisi vapaasti valita
muotonsa. Hän tuli haarniskassa, lippu kädessä, niinkuin nuori sodan
enkeli, mutta hän tuli myös Julian ruusuisessa untuvavaipassa, silmät
raukeina rakkaudesta. Ja yht'äkkiä hän oli taas joustava ja luja kuin
teräsponnin, hän kiersi pitkistä hiuksistaan jousen jänteitä, ja hänen
sanansa putoilivat kuin metallikuulat. Hän oli hellä ja julma, kova ja
vieno, kaikkea yht'aikaa.
Koskaan ei saanut nähdä häntä läheltä, kuten tavallisia kuolevaisia,
aina hän oli etäällä, toisella puolen ylipääsemätöntä lamppuriviä,
joka valojuovana leikkasi rajan kahden eri maailman välille. Hän oli
ihmeellisessä, satumaisessa valaistuksessa, joka ei ollut kuuta eikä
päivää. Hänessä oli jotain tuiki epätodellista ja yliluonnollista.
Inhimilliset lait eivät olleet häntä varten. Itse kuolemallakaan ei
ollut mitään valtaa häneen, hän kuoli myrkystä tai tikarin iskusta,
mutta nousi yht'äkkiä taas kuolleista, hymyilläkseen yleisölle, jonka
joukossa Katinkakin istui, ja kadotakseen sitten liikkuvien seinien
taakse. Sillä hän katosi aina. Hän jäi tuonne punaisen, häilyvän,
kultatupsuisen vaatteen taakse, jota sanottiin esiripuksi, ja joka
verhosi hänen näkymätöntä ja tuntematonta maailmaansa. Häntä ei voinut
seurata sinne.
Katinkaa kuitenkin kiusasi tämä jumalansa tuntemattomuus. Hän
olisi halunnut pidättää jumalan, kun tämä valmistautui vetäytymään
näkymättömään maailmaansa, kättentaputusten ja kukkasateen saattamana,
hypätä yht'äkkiä yli kohtalokkaan, eroittavan lamppurivin ja juosta
hänen jäljissään, seurata häntä maalattujen, ylös, alas liikkuvien
seinien taakse, nähdäkseen vielä vilahduksen hänen valkoisesta
vaipastaan. Joka kerta jumalan kadotessa sammui ja pimeni maailma
Katinkalta, se oli yht'äkkiä autio kuten teatterin tyhjyyttä
ammottavat, pyöreät tuolirivit, kuin valoja ruvettiin katsomossa
sammuttamaan näytännön päätyttyä.
Jumala katosi, eikä kukaan tiennyt minne. Ja kuitenkin oli mahdollista,
vieläpä sangen todennäköistäkin, että jumala oli olemassa myöskin
niitten iltojen väliaikoina, jolloin hän näyttäytyi täydessä
loistossaan ja valossaan. Ei ollut ollenkaan mahdotonta, että jumala
sillä välin käveli katuja, söi, joi, nukkui, oli kuten muutkin
kuolevaiset. Hänellä oli luultavasti vielä jokin hahmo kaikkien niitten
hahmojen lisäksi, missä hän ilmestyi lamppurivien tuolle puolen, aivan
kuin hänen nimensäkään ei suinkaan aina ollut Julia tai Hjördis tai
Johanna, vaan aivan tavallinen ja ylen arkipäiväiseltä kuulostava.
Kaikki muut näyttelijät ja näyttelijättäret olivat Katinkalle
yhdentekeviä. He olivat vain ikäänkuin jonkinlaisia palvelevia henkiä
ja käskyläisiä tälle yhdelle ainoalle. He seisoivat valmiina ottamaan
vastaan hänen sanansa, he olivat kaikuja ja kuvastimia, joista hänen
täydellisyytensä sitä ihanammin heijastui. He olivat olemassa vain
häntä varten, itsessään he eivät merkinneet mitään.
Katinkassa alkoi kypsyä päätös, maksoi mitä maksoi, päästä tuohon
toiseen, esiripuntakaiseen maailmaan, jumalansa läheisyyteen. Hän
teki tämän päätöksensä sykkivin ja pakahtuvin sydämin. Hänellä
oli muuan luistinratatuttu, paria vuotta vanhempi tyttö, joka oli
teatterin vahtimestarin vaimon veljentytär ja toisinaan sai vapaalipun
teatteriin, kun oli vähänpuoleisesti väkeä. Tätä tyttöä alkoi Katinka
nyt lähestyä. Hän pyrki puheisiin ja haki alati tytön seuraa. Hän ei
muuten sietänyt silmissään tyttöä, joka oli suulas, letukkamainen
ja kimakkaääninen ja alituisesti imeskeli nekkuja; sitä paitsi oli
tytöllä tapa heittäytyä heti tunkeilevan tuttavalliseksi. Mutta
hänellä oli harvinainen ominaisuus: hän tunsi maailman, joka tähän
saakka oli Katinkalle pysynyt suljettuna; hän liikkui siellä kuin
kotonaan, hän tunsi nimeltä näyttelijät ja oli itsekin esiintynyt
mykissä lapsenosissa, josta hän erityisesti mahtaili Katinkalle.
Hän tiesi tarkoilleen, minkänäköisiä näyttelijät olivat ramppivalon
sammuttua ja ihovärin ja puuterin tultua poishuuhdotuksi, hän riisui
heiltä heidän silkki- ja samettipukunsa, heidän teatterikultansa
ja valetukkansa, hän oli erinomaisen armoton tässä paljastelussa.
Katinka kuunteli ahmien, kuitenkin varoen tunnustamasta kaiken ydintä,
suurta, salaista rakkauttaan. Tytön puheet tympäisivät kuitenkin
häntä yhtä paljon kuin kiihoittivat; hänestä oli sietämätöntä kuulla
puhuttavan näyttelijöistä, myös tuosta ainoasta, aivankuin muista
ihmisistä. Tyttö, huomatessaan Katinkan uteliaisuuden, käytti sitä heti
hyväksensä tyydyttääkseen nekkuintohimoaan, ja Katinkan viikkorahat
menivät nekkuihin. Samalla alkoi tyttö muutenkin kitsastella
tiedoillaan ja verhosi ne salaperäisyyteen; nähdessään Katinkan syvän
pettymyksen hän alkoi kuin tahallaan kertoa kahta naurettavampia,
usein ruokottomia juttuja ja juoruja, hohottaen itse niille täyttä
kurkkua. Hän pilasi pahasti Katinkan käsityksen kulissientakaisesta
maailmasta. Katinka loukkaantui sisimmässään, niinkuin olisi ollut
kysymys pyhän häpäisystä, mutta varoi näyttämästä sitä tytölle. Hän
ei sietänyt tyttöä. Mutta tyttö oli ainoa tie siihen maailmaan, johon
hänen alituinen ikävänsä pyrki, ja niin hän nieli vastenmielisyytensä
ja sen keralla kaikki tytön puheet ja virnistelyt. Hän alkoi kautta
rantain puhua halustaan kerran päästä kulissien taakse. Tyttö kuvasi
alussa pääsyn sinne voittamattoman vaikeaksi, jopa suorastaan
mahdottomuudeksi, etupäässä kai korottaakseen Katinkan silmissä
merkitystään teatterin vahtimestarin vaimon veljentyttärenä. Katinka
kuljetti hänet nekkupuotiin, ja heidän imeskellessään nekkuja tyttö
vihdoin suostui puhumaan asiasta tätinsä miehelle.
Katinkalle koitti muutamia jännittyneen odotuksen päiviä, jolloin hänen
mielikuvituksensa oli ahkerassa liikkeessä. Mutta eräänä päivänä tuli
kimakkaääninen tyttö hänen luokseen. Katinkan oli saavuttava Romeon
ja Julian näytökseen; parvekekohtauksen jälkeen hän pääsisi kulissien
taakse.
Hän pääsisi kulissien taakse, maailmaan, jossa hänen jumalansa asusti,
jonka hän täytti sulollaan, äänellään, askeleillaan ja hengityksellään!
Sattuma tuli hänelle avuksi; isä itse oli menossa sinä iltana
teatteriin; hän otti Katinkan mukaansa. Katinka istui siis taas noilla
tutuilla, sinisillä tuoleilla, siniseen samettikaiteeseen nojaten,
hänen rakkautensa oli korkeimmillaan. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt
jumalaansa näin ihanana. Suloiset rakkauden sanat surisivat jumalan
pään ympärillä, kuin hunajaatäydet mehiläiset, nousivat yöstä ja
puutarhasta kuin tuoksut. Romeo puhui, Julia vastasi parvekkeeltaan,
jossa hän istui kuun paisteessa. He sinkosivat toisilleen sanoja, jotka
olivat kuin ruusut. Kaikki muu puhe oli kuin änkytystä, tämä kuin
kahden kellon kilpakaikua, toisen kumean, toisen kultaisen.
Esirippu laski ja taas nousi. Julia oli astunut alas parvekkeelta,
hän kumarsi painaltaen rintaansa vastaan ruusuvihkoa. Oli väliaika,
käytävässä vallitsi tungos, ihmiset ryntäsivät kahvin ja teen ääreen,
he kuljeskelivat ja puhuivat muista asioista, aivan kuin Romeota ja
Juliaa ja öistä rakkauden puutarhaa ei olisi ollut olemassakaan. Oliko
mahdollista, että he vain muutama silmänräpäys sitten olivat kuulleet
saman kuin Katinkakin, olleet tuon ihmeellisen äänen lumoissa?
Mutta nämä tungeskelevat ja käyskentelevät ihmiset olivat Katinkalle
aivan yhdentekeviä. Hän pujahti varkain käytävän perimmäisestä ovesta,
jossa oli luettavana selvä varoitus: pääsy kielletty. Monena edellisenä
iltana se oli hänet pysähdyttänyt, mutta tänään ei näillä sanoilla
ollut häneen nähden mitään merkitystä.
Hän astui siis sisään salaperäisestä ovesta. Jokin huumasi, raukaisi ja
jäähdytti häntä yht'aikaa, heti kun hän pystyi näkemään, mitä tapahtui.
Täydellinen sekasorto vallitsi, seinät heiluivat nuorien varassa
ilmassa, nousivat kattoon, laskeutuivat taas maahan, hänen päänsä
päällä riippui uhkaava joukko samanlaisia liikkuvia seiniä, kokonainen
kulissimetsä. Kaikilla tuntui olevan suunnaton kiire, ja he juoksivat
näköjään päättöminä edestakaisin, Katinkaa tyrkittiin ja työnnettiin,
mutta onneksi ei kukaan erityisesti näyttänyt häntä huomaavan. Hän
etsi turhaan kimakkaäänistä vahtimestarin rouvan veljentytärtä, mutta
hänestä ei näkynyt jälkeäkään.
Kaikki oli muuten perin toisenlaista näin läheltä katsoen. Ei
mikään ollut sitä, miltä se näytti. Kaikki etäisyydet olivat vain
maalattuja, olemassa vain noilla värillisillä kankailla. Kaikki,
mikä näytti loppumattomalta ja laajalta, olikin ahdasta ja pientä.
Katinka tunsi itsensä kuin eksyneeksi, häntä alkoi peloittaa, hän oli
varma, että kulissit putoisivat hänen niskaansa. Kuinka rumaa oli
kaikki, -- vain maalattua paperia ja lasihelyjä! Mutta ihmeellisintä
oli nähdä näyttelijöitä läheltä, heidän hehkuvanpunaisia huuliaan,
tekoneniään ja maalattuja silmäkulmiaan; he muistuttivat vanhan
Fataburin karnevaalinukkeja. Väistäessään kulissia Katinka joutui yhä
peremmälle, ja samalla hän hämmästykseksensä näki: aivan hänen edessään
nojatuolissa lepuutteli äskeinen Romeo ruusunpunaiseen trikooseen
verhottuja sääriään.
Katinka muisti yht'äkkiä, miksi oli täällä, kaikki oli käynyt parissa
tuokiossa, mutta sittenkin hän oli tuhlannut anteeksiantamattomasti
aikaa. Hän oli keksinyt portaat ja kiipesi niitä pitkin, kaasun, hien,
vaatteiden ja ihomaalin haju täytti ilman. Hän tuli kapeaan käytävään,
josta aukesi useita ovia, eikä enää tiennyt, minne kääntyä, kun samalla
luuli tuntevansa jumalaisen Julian äänen. Ääni kuului muutamasta
pienestä huoneesta, jonka ovi oli raollaan. Mutta ah! jumaloidun
äänen sointi vihlaisi oudosti Katinkan sydäntä, se oli vihainen,
toruva, ja sentään yhtä hopeainen! Tämä ihana hopeaääni, joka vielä
äsken oli ollut raukea ja hunajainen rakkaudesta, sanoi jotain, mitä
Katinka tosin ei kuullut, mutta joka kaikesta päättäen oli kaukana
rakkaudentunnustuksista.
Katinka pysähtyi ovelle, räikeässä kaasuliekin valossa istui Julia ison
kuvastimen edessä ja paransi ihomaalia kasvoillaan, hänellä oli vielä
ruusu-untuvavaippansa. Hän toruskeli yhä, ja hänen vieressään seisoi
peljästyneen näköinen kampaajatar.
Katinkan sydän kutistui kummasti kokoon, yht'aikaa sekä rakkaudesta
että pettymyksestä. Hänen katseensa harhailivat läpi matalan
huoneen, jossa kaikki oli sikin sokin. Pöydällä olivat Julian ruusut
jauherasioitten ja ihomaalin rinnalla.
Tämä oli hänen jumalansa. Hän aikoi hiipiä pois. Hän ei tahtonut nähdä
enempää.
Samalla Julia kääntyi ovea kohti, yhä tuittupäisenä. Oli myöhäistä
paeta. Katinka jäi seisomaan ovelle, hän tuskin tiesi mitä teki.
Jumalainen ja yhdeksänvuotias katsoivat toinen toistaan silmiin.
Katinka unohti silmänräpäyksessä äskeisen toruskelevan Julian. Mahtoi
olla jotain hellyttävää tämän lapsen katseen äänettömässä ja syvässä
ihailussa, sillä Julian ilme muuttui yht'äkkiä, hänen kasvoilleen
ilmestyi sama säteilevä hymy, millä hän tervehti ja hyvästeli
yleisöään, ja samassa tuokiossa hän oli noussut ja sulkenut Katinkan
vaalean ruusunpunervaan, untuvapäärmeiseen vaippaansa.
Katinka tunsi kuuman ihohuokosten lemun, joka tuoksui väkevästi kuin
kukka. Julia suuteli häntä, Katinkan huuliin tarttui ihomaalia ja
jauhetta.
Hän ei tiennyt, oliko hänen hyvä vaiko paha, eikä myöskään, vastasiko
tämä hänen odotustaan.
"Minä rakastan teitä", sai hän sanotuksi.
Ja hän kuuli Julian nauravan, niin ihanasti ja armottomasti, niinkuin
hän ei vielä ikinä ollut kuullut kenenkään ihmisen nauravan. Ikäänkuin
hopeatiukuja olisi helistelty pitkissä riveissä. Ikäänkuin leivosparvi
olisi pyrähtänyt lentoon. Millainen nauru... Se saattoi hänet hämilleen
ja kylmäsi, mutta samalla Julia suuteli häntä uudelleen, tällä kertaa
otsalle, ja irroitti samalla vihkostaan ruusun, pannen sen Katinkan
käteen. Sitten hän alkoi työntää Katinkaa ovelle.
"Toiste, -- toiste..." hän sanoi.
Ja Katinka näki hänen taas kääntyvän ihomaaliensa ja puuteriviuhkojensa
puoleen.
Kaikki oli ohitse. Ohitse kuin näky. Eikä Katinka ollut muistanut
edes sanoa nimeään eikä ilmoittaa mitään muuta itsestään kuin suuren
rakkautensa.
Hän runteli Julian ruusun pahanpäiväiseksi, asettamalla sen tyynynsä
alle.
Jumala oli ollut lämmin tuntea, tuoksui tuntemattomalle kukalle ja oli
suudellut Katinkaa.
19.
Jumala oli tullut Katinkaa lähemmäksi, hän oli hetkeksi astunut
lamppuvalojen ja kirjavien seinien maailmasta ja ilmoittautunut
inhimillisessä olemuksessaan Katinkalle.
Katinka rakasti. Hänen sydämensä oli luotu rakkaudelle, ensimmäisestä
lyönnistään saakka. Hänen luontoonsa kuului ihailla, ja hän ihaili.
Mutta hänen rakkautensa ikäänkuin muutti muotoa siitä illasta asti,
jolloin Julia oli sulkenut hänet untuvavaippaansa ja suudellut häntä.
Se ei ollut enää yhtä rajatonta ja epämääräistä, eikä se enää uponnut
kulissientakaiseen maailmaan ikäänkuin salaperäiseen avaruuteen.
Ylipäänsä hän oli tullut hieman epäileväksi koko kulissimaailman
suhteen. Maalattuja puita, maalattuja kiviä ja maalattuja pilviä...
Ukkosen jylykin lähti vain vaskirummusta. Hän miltei ikävöi takaisin
sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut käynyt noitten salaperäisten seinien
takana.
Eräänä päivänä oli Katinka sivukadulla muutaman peili-ikkunan edessä
näkevinään naisen, jonka pään ja vartalon asento tuntui tutulta. Satoi,
ja naisella oli kohotettu sateenvarjo kädessä. Katinka hiipi lähemmäksi
ja näki silloin naisen äkkiä nostavan hansikoidun kätensä suulleen ja
haukottelevan pitkään.
Ei ollut epäilystäkään: se oli jumalainen!
Katinka oli jännityksessä, hänen katseensa riippui kiihkeästi naisen
kasvoissa, jotka ikkunakaasun raa'assa valossa näyttivät harmailta
ja raukeilta. Hän oli valmis pienimmästäkin jälleentuntemuksen
vivahduksesta ilmaisemaan itsensä.
Nainen haukotteli toistamiseen. Hänellä oli suuri, kapeahuulinen
suu. Hän katsoi Katinkaan, sinisenharmain, suurin silmin, yhtä
ajatuksettomasti, kuin olisi katsonut sadeseinään tai märkään
katukivitykseen jaloissaan. Mikään tässä avoimessa, tyhjässä, muualla
viipyvässä katseessa ei todennut jälleentuntemusta.
Katinka kesti katseen, hievahtamatta, sisäisen ylpeytensä varassa.
Jumalainen ei tuntenut häntä! Sade tippui hänen vaatteistaan ja märistä
palmikoistaan.
Sitten jumalainen yht'äkkiä kääntyi ja meni menojaan. Katinka seurasi
häntä silmillään aina seuraavan lyhdyn valopiiriin saakka. Hän näytti
aivan tavalliselta inhimilliseltä olennolta kulkiessaan sateessa,
sateenvarjo kädessä ja mustanharmaa, väljä kumitakki yllä. Sumu ja sade
ottivat hänet pian haltuunsa.
Kun jumalaista ei enää näkynyt, kääntyi Katinka kotiinpäin. Hänen
mielensä oli apea, hän astui tahallaan joka vesilätäkköön.
Sinä iltana Katinka itki. Jumalainen ei ollut muistanut Julian
suudelmaa eikä ruusua eikä Katinkan rakkaudentunnustusta.
Ja sitäpaitsi hän oli haukotellut... Haukotellut aivan niinkuin
kuka muu tahansa kuolevainen. Niinkuin äiti ei olisi saanut kävellä
edestakaisin peukalot kainaloissa ja kädet rinnoilla, niin ei
jumalainenkaan olisi saanut haukotella...
Ihmiset voivat haukotella, mutta eivät jumalat.
Hänen ei olisi milloinkaan pitänyt pyrkiä toiselle puolen eroittavaa
lamppuriviä... Hän oli kuullut jumalansa puhuvan toruvalla,
inhimillisellä äänellä ja nähnyt hänen haukottelevan. Jumalat oli
nähtävä vain etäältä, hohtavassa valaistuksessa, heille oli heitettävä
kukkia, taputuksia ja ihmissydämiä!