Eräänä iltana hän joutui teatterissa istumaan muutaman nuoren, perin
ystävälliseltä näyttävän neidin viereen, joka näytännön aikana useammin
kuin kerran suuntasi häneen viisaat, mustat silmänsä, ja sitten
väliajalla tarjosi hänelle makeisia. Katinka oli makeisille perso, ja
mustasilmäinen neiti piteli makeispussia koko ajan helmassaan, hän
suorastaan tyrkytti; paitsi sitä olivat makeiset suklaanappeja. Hän
näytti olevan erittäin huvitettu Katinkan puheista ja nauroi pariin
kertaan helakasti, mutta tekeytyi sitten perin vakavaksi. Olisi voinut
sanoa, että hän kohteli Katinkaa melkein aikuisena.
Katinka oli alussa epäluuloinen ja vaitelias, hän ei oikein luottanut
aikuisiin. Hän vilkuili vuoroin makeispussiin, vuoroin neidin mustiin
silmiin, mutta ei voinut huomata niissä mitään petollista; paitsi sitä
oli makeispussi houkutteleva.
Neiti alkoi nyt kysyä Katinkan teatterikäynneistä, hän sanoi
huomanneensa, millä mielenkiinnolla Katinka oli seurannut näytelmän
esitystä; hän kysyi, oliko Katinka ennenkin jo käynyt teatterissa?
Katinka, hetken vastustettuaan, muuttui vastoin tapaansa puheliaaksi;
kerran alkuun päästyään ei hänen avomielisyydellään ollut enää rajaa;
hän suorastaan lörpötteli. Tuota pikaa hän oli ehtinyt kertoa suuresta
rakkaudestaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt kuin seitsemän
lukon takana, -- Julian suudelmasta ja ruususta, jota hän säilytti
silkkipussissa rinnallaan. Se kävi kuin käden käänteessä, hän ei olisi
ikinä uskonut sitä näin helpoksi. Tosin tunsi hän heti katumusta,
tuntui yhtäkkiä tyhjältä, ikäänkuin joukko kauniita, vangittuja lintuja
olisi lentänyt tiehensä.
Hän vilkaisi taas ystävälliseen neitiin, -- mutta neiti nyökäytteli
kehoittavasti ja ymmärtävästi päätään, hänen silmänsä olivat
osaaottavat ja viisaat, ilman vähintäkään vilppiä; hän tarjosi
suklaanappeja. Hän oli vastustamaton; hän ikäänkuin kyseli, vaikka
olikin vaiti, keri kerimistään kuin näkymätöntä lankaa Katinkan
sielusta.
Ja Katinka söi makeisia ja kertoi. Hän tunnusti, mitä ei ollut vielä
yhdellekään elävälle sielulle puhunut, käynnistään kulissien takana,
Julian untuvavaipasta ja rakkaudentunnustuksestaan. Hän veti esiin
pienen silkkipussin poveltaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoastaan
kohtauksesta puodin ikkunan edessä ja haukottelevasta jumalasta hän ei
puhunut. Hän ei tahtonut alentaa jumalansa arvoa vieraan edessä.
Seuraavalla, viimeisellä väliajalla hän avautui avautumistaan, aivan
täydellisesti. Hän meni niin pitkälle, että suostui lausumaan
mietelmiään näkemistään näytelmistä.
Mutta kesken kaikkea hän yht'äkkiä sattui vilkaisemaan neitiin, kesken
tunnustuksiaan: neidin suupielissä kareili tuskin huomattava, miltei
näkymätön naurunväre. Se katosi samassa tuokiossa, mutta Katinka oli
kuitenkin ennättänyt sen nähdä.
Se riitti. Katinka keskeytti kertomuksensa siihen paikkaan, hän oli
heti vaiti ja lukossa, vetäytyi etäämmäksi vaarallisesta makeispussista
ja neidistä, siirsi tuolinsakin. Olisihan hänen pitänyt ennakolta
tietää, että aikuisten suhteen oli oltava varuillaan, he leikkivät
lapsilla, kuten lapset leluillaan, he penkoivat lasten sieluja,
nähdäkseen, mitä niissä oli, aivan niinkun Katinka saksilla raateli
vanhan Molla-Maijansa päätä.
Mutta tehty oli tehty. Ah, Katinka oli tänä iltana myynyt
suklaanapeista suloisimman salaisuutensa. Hänestä tuntui, ikäänkuin
hän ei olisi omistanut sitä enää. Se oli nyt tuon vieraan, vilpillisen
neidinkin omaisuutta ja hänen kauttaan kaikkien muittenkin... Se oli
lentänyt pois hänen sielustaan, kuten kultaisesta häkistä, jonka oven
hän oli jättänyt auki.
Onnettomuudet eivät kuitenkaan päättyneet vielä tähänkään.
Seuraavana sunnuntaina, päivällispöydässä, kun koko perhe oli koolla,
ja paitsi sitä useita vieraita, sanoi yht'äkkiä muuan vanhimman veljen
yliopistotovereista, jota Katinkan oli tapana nimittää "Ukoksi":
"No, Katinka, mikä on sinun mielestäsi Tietäjän perusajatus?"
Katinka sävähti tulipunaiseksi ja vääntelehti tuolillaan; jotain
selvisi hänelle yht'äkkiä nöyryyttävänä, hirveänä häpeänä.
"Tietäjä etsi totuutta, eikö niin?" jatkoi Ukko.
Katinka tunsi omat sanansa. Hän muisti mustasilmäisen neidin,
makeispussin hänen helmassaan ja pienen, petollisen naurunväreen neidin
suupielissä.
"Kuinka voi jäädä eloon, kun on kadottanut sen, jota rakastaa?" kuului
nyt toiselta puolen pöytää imelällä, haaveellisella nuotilla.
Samassa oli Katinka pöydän alla. Naurua, huutoja, lasien kilinää,
ja taas naurua. Yksin isäkin nauroi. Ja kaikki nuo saappaat ja
kengät pöydän alla... Millainen kuuma häpeä! Kuinka ylen typerätä
ja naurettavaa olikaan kaikki, mitä hän oli sanonut. Hän vihasi ja
halveksi heitä kaikkia, -- neitiä, joka oli hänet kavaltanut, ja
naurajia. Hän vetäytyi kokoon pöydän alla kuin siili, kädet, jalat, pää
yhtenä keränä.
"Entä silkkipussi? Julian ruusu?" jatkuivat huudot. "Katinka, näytä
Julian ruusu."
"Jo riittää. Antakaa lapsen olla", kuului isän ääni.
"Katinka, tule pois pöydän alta", sanoi äiti. Hänen äänessään ei ollut
hiventäkään pilkkaa.
Mutta Katinka ei enää tullut vapaaehtoisesti. Hänet vedettiin
väkisin pöydän alta. Hänen kasvonsa olivat kummallisessa naurun ja
itkun sekaisessa irvistyksessä. Ennenkuin kukaan muu ehti siepata
silkkipussia hänen poveltaan, oli hän jo itse vetänyt sen esiin ja
siroittanut kuivuneet, irralliset ruusunlehdet pitkin lattiaa.
Hänestä tuntui, ikäänkuin hän samalla olisi siroittanut kaiken ilman
tuuliin suuren rakkautensa.
20.
Ihmisistä useimmat tuskin päivälleen tiennevät ikäkausiensa syys- ja
kesäpäiväntasauksia, heidän elämänsä siirtyy päivien vilisevässä
virrassa, vähitellen. Mutta Katinka Raben elämä oli alun alkaen
säädetty jyrkkätaitteiseksi; hänen lapsuutensa loppui eräänä elokuisena
yönä.
Menee levolle lapsena ruumiiltaan ja sielultaan; -- herää, ja ruumis on
yhä sama lapsellinen, venyväjäseninen, mitään ei ole muka muuttunut, ei
ole varttunut vaaksan vertaakaan pituutta. Sielu vain tässä näköjään
samassa ruumiissa on toinen, iäkseen säikähtynyt.
Kultahääkesä oli käsissä. Kultahäistä oli puhuttu siitä asti
kuin kynnelle kykeni; ne olivat pysyväisenä kangastuksena Hovin
lapsuustaivaalla. Alati oli laskettava, kuinka monta vuotta niihin
vielä oli jäljellä; ne pitivät mielen herkeämättömässä jännityksessä:
jaksaisivatko Grosspapa ja Mummuli elää niin kauan? Hennoisivatko he
saattaa sen murheen lapsilleen ja lastenlapsilleen, että kuolisivat
ennen kultahäitä? Se olisi ilmeinen ja korvaamaton vääryys.
Oli heinäkuun alkupuoli, jasmiinien kukinta-aika; Hovissa olivat
kultahäät korkeimmillaan.
Tallin luona seisoskeli kirjava joukko erimallisia ja -suuruisia
ajopelejä, charabaneja ja kevyitä, keltaisia korikiessejä, mutta
myös pitkämatkaisempia kaleskoja ja korkeita, kolmivaljakon vetämiä
umpivaunuja. Olisi voinut luulla siirtyneensä Fataburin puutarhajuhlain
ja naamiaisten aikoihin. Kuskeista herätti suurimman huomion Pesun
hovin kuski, tanakka venäläinen, jonka hatussa pöyhkeili riikinkukon
sulkia. Pesun hevoset olivat koristetut kuin sirkusratsut,
messinkihelyin ja kulkusin.
Hamusen-Ieva apureineen kuljetti kuskeille virvokkeita.
Pylväsportaille ilmestyivät Katinka, Lenzy ja Mirka. He tekivät
kierroksen Kuninkaan, väentuvan ja tallin ohitse. Heidän valkoiset
harsohameensa ulottuivat tuskin polviin, hiukset hulmusivat valtoimina,
ja auringossa kimalsivat kultaiset kengät. Tänään ei heistä kukaan
kadehtinut Kuninkaan Aatun paljasjalkaisuutta. He olivat Hovin kolme
pikkuista prinsessaa. He kulkivat käsivarret toistensa sinisillä
silkkimiehustoilla, pysähtymättä. Heitä katseltiin, he nyökkäilivät
armollisesti. Heillä oli tänään kultaiset kengät!
Keittiössä oli elämää.
Kaupunkilainen kokki seisoi naama tulikuumana taiteensa mestariteoksen,
korkean hääkrokaanin edessä, joka tuiki käsittämättömistä ja nähtävästi
sisäisistä syistä oli nähnyt parhaaksi ruveta hiljakseen toiselle
kyljelleen kallistelemaan, kuten Pisan kuulu torni. Koko kokkimahti
näyttäytyi tehottomaksi. Kyökki-Ievan salaiseksi mielihyväksi
krokaanitorni kallistui kallistumistaan ja luhistui viimein raunioiksi.
Vihkimätoimitus alasalissa oli ohitse, samoin päivällinen, vieraat
olivat hajautuneet parvekkeille ja puistoon. Puutarhanpuoleisella
verannalla soitteli sotilassoittokunta.
Kieltensekoitus oli kirjava, saksa sentään ylinnä. Mutta paitsi
sitä kuului englantia, ranskaa, venättä, ruotsia ja suomea. Ja
saksankielikin oli erisointuista Raben suvun eri jäsenillä, siinä soi
kaikuja kielistä, joita he joka päivä puhuivat.
Possulin omistaja, sotaisa eversti Mendt keskusteli äänekkäästi
särkyneellä komentoäänellään Pesun Ripasin kanssa.
"Als ich jung war, haben wir in Säckjärvi, bei Gott, Branntwein
getrunken. Bei Gott!"
Ripasin täytyi yhtämittaa pistää molemmat kätensä liivintaskuihinsa,
pysyttääkseen itsepäiset liivit paikoillaan kunnioitettavasti pyöreän
vatsansa ympärillä.
Hän oli alkujaan italialaista juurta, upporikas ja omisti siperialaisia
kultakaivoksia. Pesuun hän tuli vain kesiksi. Hänellä oli
mansetinnappeina vähäisiä kultakimpaleita.
Vierashuoneessa istui Vongurin vanha salaneuvoksetar ja kertoi Agnes
Wrenskylle "rakkaasta vainajastaan, Herrassa nukkuneesta Abram
Abramowitshista", joka oli kuollut neljännesvuosisata takaperin.
Hän seurasi silmillään Mendulan parooni Mendtiä, everstin veljeä.
"Sanotaan, että Mendt on ostanut parooniarvonsa", hän sanoi muka
ääntään alentaen. "Kuulin, kuinka paljon hän maksoi siitä. Odotappas,
dufva lilla... Hän on karttuunitehtailija..."
Ja yht'äkkiä, neulan terävyydellä:
"Han ä' baron von Syringen Wachs und Draht."
Sen jälkeen hän alkoi kertoa Rasalahden Stavemannista, jota kansa sanoi
Taapermanniksi.
"Hän ostaa vanhoja hevoskoneja, tappaa ne ja pensez donc, kuoppaa ne
kauramaahansa, lannaksi muka. Ja syöttöhanhet hän naulaa räpylöistä
kiinni lattiaan, että paremmin lihoisivat."
Pitkä silkkilaahus kahisi, Dela Delvigk, omaa sukua Rabe, kulki ohi,
valkea atlaspuku yllä, kaulassa helmiketju, jasmiineja hiuksissa. Ja
heti hänen jäljissään pariisilainen Alphonse Rabe, -- Constantin Raben
ja Josefa Luisa Ramona de la Santa Trinidad de Roa y Morales'in poika.
He nousivat portaita yläkerran parvekkeelle, jonka pylväitä koristivat
liekoköynnökset.
"Vain yksin jasmiinien kukinta-ajaksi maksaisi vaivan tulla Hoviin",
sanoi Dela Delvigk. "Minun lapsuuteni tuoksui jasmiineille. Hovi
tuoksuu jasmiineille. Uskokaa, cher cousin, jos minulla on sielu, niin
sekin tuoksuu jasmiinille."
"Jasmiinit tuoksuvat kuin rakkaus", sanoi Alphonse Rabe
vierasvoittoisella saksankielellä.
"Jasmiinit tuoksuvat kuin kuolema", sanoi Dela Delvigk. "Niitten väri
on vahakynttilöiden."
Hovin lahti oli heidän edessään, täynnä ruskeareunaisia
kaislasaareikkoja, jotka yhä tihenivät. Jää irroitti ne keväisin
juurineen, päivineen ja kantoi ne toiseen paikkaan, missä ne juurtuivat.
"Niin hankala pääsy merelle täältä", sanoi Dela Delvigk, ja hänen
katseensa kulki yli kaislaisen lahden. "Ensin pitkin Mustaajokea,
sitten lahti ja kivikkosalmet. Kaislaa, kaislaa. Ja kuitenkin, --
ulappa on olemassa, saarien takana, valtamerilaivojen satama."
Hänen äänensä soi kuin huilu.
"Yhtä vaikea pääsy merelle, cher cousin, kuin meidän Raben naisten on
päästä irti elämän pikkusievästä siroudesta, näistä Fataburin siunatun
säntillisistä pensasmuureista, -- todelliseen elämään, siihen, jolla on
suolan kirpeä tuntu, haaksia hävittävät myrskyt, riemuja kuin punaisia
koralliriuttoja syvyyksissä ja merihirviöitä, -- niin, niitä tietenkin
myös!"
Kolme kultakenkäistä prinsessaa ilmestyi puutarhaan. Dela Delvigk ja
Alphonse Rabe katselivat heitä kumpikin, Alphonse Rabe monokkelillaan.
"Pikku Wrenskyissä on jo puolalainen hapatus tehnyt tehtävänsä", sanoi
Alphonse Rabe. "Mutta la petite Catinka, -- siinä on oikea Rabe."
"Hän on oikea Rabe", sanoi Dela Delvigk. "Pelkään vain, että hänet
täällä liiaksi ruokotaan ja typistetään, -- Fataburin pensasmalliin."
"On valmistauduttava, ettei kohtalo käy ylivoimaiseksi", sanoi Alphonse
Rabe.
"Kohtalo", hymähti Dela Delvigk, pää kallellaan. "Niinkuin voisi tilata
kohtalon omien mittasuhteittensa mukaisesti, niin ja niin monta tuumaa
ja kyynärää! Kohtalot ovat Raben naisille aina olleet liian pieniä,
ahdistavia kuin kireät kureliivit tai puristavat kengät. Me saamme
hengenahdistusta ja liikavarpaita huonosti sopivista kohtaloista!"
Mutta Alphonse Rabe seurasi yhä katseellaan Katinkaa.
"Hän on hämmästyttävässä määrin teidän näköisenne, chère cousine", hän
sanoi. "Vain hiusten väri on toinen; -- kasvot ovat myös lyhyemmät,
vähemmän soikeat."
"Minä huomasin sen heti", sanoi Dela Delvigk.
Alaverannalta kuului poloneesin säveliä. Salissa alkoi tanssi.
"Tehän tiedätte, että harrastan sukututkimusta", sanoi Alphonse Rabe,
-- "vain omaksi huvikseni tosin, en tieteenä. Minua askarruttaa alati
oma sukuni, jolla on niin harvinainen ruokahalu sulattamaan toisia
rotuja."
"Raben naiset!" nauroi Dela Delvigk. "He ovat syypäät suvun
paimentolaisuuteen. Uskokaa, cher cousin, heidän aivonsa ovat
täynnä sinisintä romantiikkaa, he istuvat odottamassa merentakaisia
sankareita. He odottavat olemattomia, ja vieras rotu on heidän suuri
tuntemattomansa."
"Meidän kohtalomme on maailmankansalaisuus", sanoi Alphonse
Rabe. "Ajatelkaa minua. Isäni oli saksalaisen isän ja jo osaksi
venäläistyneen äidin poika, äitini espanjatar, itse olen ikäni asunut
Parisissa, olen saanut ranskalaisen kasvatuksen. -- Sallitteko minun?"
Hän tarjosi käsivartensa Dela Delvigkille, he menivät yhdessä alasaliin.
Mutta portailla Alphonse Rabe vielä pysähdytti Dela Delvigkin.
"Jos valokuvaa useampia samaan sukuun kuuluvien henkilöitten
valokuvalevyjä päälletysten, sanokaamme, parikymmentä, niin ilmestyvät
kasvot, jotka eivät ole kenenkään ja kuitenkin kaikkien. Ne ovat
yhteenveto, perustyyppi. No niin, la petite Catinka on tällainen
yhteenveto..."
Alasalissa oli alkanut poloneesi. Pitkin lattiaa liikkui verkkaan
kultapari, varovassa tahdissa. Grosspapa, musta hännystakki yllä,
napinlävessä kultainen kukkavihko, kumarana, lempeäsilmäisenä,
poskipäillä heloittavat täplät, Mummuli kullanhohtoisessa silkissä,
ohimoilla kultaseppele.
Torvisoittokunnan soittoon sekaantuivat Suhosen, puutarhurin, talosta
samoin tanssinsäveleet. Hovin väki, alustalaiset, vieraat kuskit ja
lakeijat tanssivat siellä viulun ja hanurin säestyksellä.
Puutarhassa ja parvekkeilla paloi värillisiä lyhtyjä. Poloneesia
seurasi valssi, jonka aloitti Dela Delvigk lontoolaisen serkkunsa
Nicolai Raben kanssa.
Kultaparia huudettiin ulos. He ilmestyivät pylväsportaille, seisoen
käsikädessä. Grosspapa yritti turhaan saada sanotuksi muutamia
suomenkielisiä sanoja, hänen suomenkielentaitonsa petti hänet
perinpohjin tällä liikutuksen hetkellä. Hän tyytyi viittaamaan
vapisevalla, sinisuonisella kädellään.
Väkijoukko hurrasi ja huusi, Ahokkaan lapset vielä muitten vaiettua.
Alasalissa tarjottiin samppanjaa ja jäätelöä.
Katinka ei itsekään tiennyt, miksi hän näki niinkuin ei koskaan ennen.
Niinkuin hyvin kirkkaalla säällä: kaikki piirtyi unohtumattoman
selvästi mieleen. He istuivat kaikki kolme alasalin pianon kannella;
ikkunat olivat auki, ja täpötäyteen saliin tulvi soitto ja jasmiinin
tuoksu.
Yht'äkkiä hän oli kuulevinaan isän äänen viereisestä huoneesta. Hän
laskeutui alas pianon kannelta, kukaan ei huomannut sitä, hän hiipi
läpi tungoksen vierashuoneen ovelle.
Aivan oikein, isä puhui! Vierashuone oli täynnä tupakoivia herroja,
joista Katinka tunsi Ripasin ja Mendtit, paitsi sitä vilahti setä
Koljan univormu toisten takaa.
Katinka ei ymmärtänyt rahtuakaan, mistä oli kysymys, hän vain kuuli
muutaman vanhanpuoleisen, vieraan herran rauhallisella kylmyydellä
sanovan jotain isälle, mihin isä vastasi kuin silmänräpäyksessä
tuleen syttyen. Hänestä säkenöi, räiski, liekehti, Katinkasta tuntui,
ikäänkuin kaikkien olisi pitänyt syttyä paloon. Puheeseen sekaantui
muitakin ääniä, joista toiset pitivät isän, toiset vieraan herran
puolta, mutta edellisiä oli vähemmän, isä oli melkein yksinään.
Katinka vapisi jännityksestä, Ripasin mahtavan selän takana.
Tämännäköinen oli siis juhlaisä, jota Katinka ei koskaan nähnyt, joka
oli olemassa vain muita, noita toisia varten! Tämännäköinen hän mahtoi
olla singotessaan vastalauseensa kuuluisalle, isolle miehelle päin
silmiä. Hänen ruskeista, likinäköisistä silmistään tuli kuin silkkaa
tulta, pääkin oli pystyssä eikä kallellaan.
Mutta yht'äkkiä, juuri kun Katinka sydän kurkussa pelkäsi hänen käyvän
käsiksi vieraaseen herraan, isä kumarsikin, hymyili ja asettui taas
paikoilleen.
Alasalissa jatkui tanssi. Katinka oli tanssinut valssin lontoolaisen
Ronald Raben kanssa. Ronald oli viisitoistavuotias, pitkä ja
vaaleaverinen, englantilaisen äitinsä näköinen, oli täti Agnes Wrensky
sanonut, Rabea ei hänessä ollut muuta kuin suu. Hän oli setä Nicolain
poika, hänen, jolta kivisiru oli vienyt toisen silmän, ja joka lähetti
Grosspapalle viinitynnyreitä. Ronaldkin oli käynyt Afrikassa. Hän
puhui vain englantia, ei edes saksaa, eikä osannut suomea muuta kuin
sanan "kolme". Aina hän sanoi kolme, -- hän oli luvannut kerran
tyttärelleenkin antaa nimeksi Colme, -- Colme Rabe.
He olivat menneet puutarhaan vilvoittelemaan. Yht'äkkiä Katinka löi
Ronaldia käsivarteen, kuten hippasilla, ja pani juoksuun.
Ronald alkoi ajaa häntä takaa.
Katinka pakeni. He juoksivat ensin puutarhan teitä, kierrellen,
kaarrellen, mutta yht'äkkiä Katinka pujahti angervapensaikkoon kuin
hiiri loukkoonsa. Hän kuuli Ronaldin pysähtyvän kuten metsästyskoiran,
joka kadottaa riistan jäljet, kiertävän pensaikkoa ja kahistavan oksia.
Katinkaa nauratti, -- nauratti tikahtuakseen. Korvat ihan kuumenivat.
Samassa tuokiossa näkyi Ronaldin vaaleatukkainen pää pensaikossa, ja
hän sai kiinni Katinkan kultaisesta kengästä.
Katinka huusi ja kirkui, riuhtaisten irti jalkansa, mutta joutui kiinni
käsipuolestaan. Nyt alkoi kamppailu. Katinka kieriskeli hajahiuksin
sammalissa, painoi vihdoin kasvonsakin maahan, mutta Ronald käänsi
hänet selälleen, ja sellaisena, huulet ja posket mullassa, sai
Ronald hänet vihdoin suudelluksi. Katinka tunsi kosteat pojanhuulet
huulillaan. Ronald veti hänet syliinsä, he istuivat molemmat pahasti
myllerretyllä sammalpatjalla, Ronaldilla oli kädessä Katinkan
kultakenkä.
He eivät osanneet puhua sanaakaan keskenään, ei ollut yhtäkään yhteistä
kieltä.
"Kolme!" sanoi Ronald.
Katinka sanoi myöskin:
"Kolme!"
Heistä tuntui, ikäänkuin he olisivat sanoneet jotain sanomattoman
tärkeätä, ihaninta, mitä ihmiskielellä voi sanoa.
Ronald auttoi kultakengän Katinkan jalkaan, senjälkeen he menivät
sisään.
Alasalissa yhä tanssittiin, samoin Suhosella. Alkoi hämärtää, raketit
kasvoivat heinäkuiselle taivaalle, puhjeten kuin tuliset kukat pitkän
valovarren päähän, kuihtuivat samalla ja katosivat kaislaiseen lahteen.
21.
Viimeisten vieraitten lähdettyä Mummuli kääntyi kipeäksi, kultahäät
olivat olleet hänen viimeinen ponnistuksensa. Mummuli oli jo monta
vuotta tuntenut voimiensa vähenevän, mutta hän oli luvannut lapsilleen
ja lastenlapsilleen elävänsä yli kultahäitten. Hän piti lupauksensa;
kuolema sai odottaa: kaiken piti käydä järjestyksessä! Ja kuolema
odotti, ikäänkuin sekin olisi kavahtanut häiritsemästä Hovin
päiväjärjestystä, joka oli täsmällinen poljennoltaan kuten hyvä runo.
Senjälkeen Mummuli sai sappikohtauksen, ankarinta laatua, --
tuntikausia kuului hänen valituksensa kylkirakennuksesta. Katinka,
Lenzy ja Mirka pakenivat kauemmaksi puistoon, tämä käheä, vaikertava
ääni, joka ei ottanut vaietakseen, täytti heidän lapselliset sydämensä
hämmästyksellä ja kauhulla; he eivät kyenneet käsittämään, että se
lähti Mummulilta. Tätä Mummulia, joka tunsi kipua ja huusi tuskasta, he
eivät milloinkaan olleet tunteneet.
Niin kauan kuin kohtausta kesti, ei Mummuli sietänyt ketään luonaan,
paitsi lääkäriä. "Kipu on kuin rakkaus: sen kanssa on oltava kaksin",
hän sanoi tyttärelleen Agnes Wrenskylle. Senjälkeen tuli sisar Marie
läheisen kaupungin sisarkodista; hän istui liikkumattomana vuoteen
jalkopäässä, harmaana kuin seinä ja valkea tärkkitanu päässä. Sisar
Marie puhui harvoin; hän tarvitsi yhtä vähän unta kuin linnut,
luultavasti hän nukkui istuallaan, ehkäpä seisaallaankin, luomet auki.
Hän vain kutoi, valveillaan ja unissaan, harmaata, paksua villasukkaa,
joka yhä piteni.
Elokuun alussa Mummuli yhtä kaikki tointui, vaikka ei entiselleen.
Sisar Marie pääsi tästälähtein päivällisunelle; Mummuli siirtyi
vuoteesta tukituoliin, ja Sisä-Miina puki hänet joka aamu yhtä
huolellisesti, kuin jos hänen olisi ollut vastaanotettava kaikki
lähihovien asukkaat. Mutta hän oli yltä yleensä keltainen, keltainen
kuin sitruuna tai saframi, ja tästä kellasta tuikahtivat pistävän
ruskeat silmät, joitten valkuaiset jo alkoivat kellertää nekin.
Viimeiseen saakka hän säilytti rakkautensa kuvastimiin, hän istui
pitkät ajat tuijottaen hopeiseen käsipeiliin, mahdollisesti toivoen,
että peili ikäänkuin ihmeen kautta olisi säilyttänyt valhesyvyydessään
hänen nuoruutensa kauneuden.
Mummuli, hallitsemaan tottunut, ylenmäärin hemmoteltu, muodoista ja
säännöistä riippuva nainen tunsi kuoleman tulon.
Ja uskollisena itselleen viimeiseen saakka hän meni kuolemaakin vastaan
kaikkia juhlamenoja noudattaen.
"Kuolemaa on kohdeltava kuten muitakin suuria herroja, -- siis
juhlamenojen mukaisesti", hän sanoi.
Sisar Marie avasi jo suunsa vastatakseen, mutta tyytyi ottamaan Uuden
Testamentin, josta luki muutamia rivejä, ikäänkuin itselleen.
Kaiken oli siis oltava järjestyksessä.
Mummuli nostatti tukituolinsa mahonkihyllystönsä eteen, hän
availi laatikoita, jotka olivat täpötäynnä kirjeitä. Niitä oli
suuria pinkkoja, eri maitten postileimoilla varustettuja, lasten
hyppelehtivistä variksenvarpaista aikuisten käsialaan saakka. Kaikki
Mummulin lapset olivat kirjoittaneet hänelle säännöllisesti kerran
viikossa, samoin lapsenlapset, niin pian kuin kykenivät kynää
pitelemään, määrättynä päivänä. Ja lähempänä, pääkaupungissa asuvien,
oli ollut Mummulin erikoisen määräyksen mukaan lähetettävä kirjeensä
yö- eikä päiväjunassa, että Mummuli olisi saanut ne aamulla ollessaan
virkeämpi.
Kirjeissä ei ollut mitään järjestämistä, vuosikausia ne olivat
odottaneet tätä hetkeä. Mummulilla ei ollut muuta tekemistä kuin
yhdistää eri pinkat: kirjeet oli hänen kuolemansa jälkeen jätettävä
takaisin kirjoittajilleen.
Itse hyllystö oli sensijaan määrätty Katinkalle, "vanhimman poikani
Wilhelm Augustin tyttärelle Catharina Dorothea Adèle Marialle". Näin
oli kirjoitettuna luettelossa, jossa samoin oli määrätty irtaimiston
kohtalosta. Jokaisella vähänkin arvokkaammalla esineellä oli jo tuleva
omistajansa, yksin Mummulin silkkileningitkin oli jo ennakolta jaettu.
Luettelon tarkistamiseen meni monta päivää.
Roomalais-alttarissa paloi tuli, -- Foibos Apollo ohjasi yhä
aurinkovaljakkoaan kohti korkeuksia.
Kun kaikki oli järjestyksessä, sanoi Mummuli tahtovansa Rakokivelle.
Kuski-Heikki ja Suhonen kantoivat hänet sinne eräänä aamuna
tukituolissa. Rakokivelle päästyä Mummuli antoi siirtää itsensä
tuolista rantapenkille ja käski miesten poistua. He vetäytyivät puitten
suojaan ja panivat tupakaksi. Suhonen katsoi kelloaankin, häntä
hauskuutti tietää, pitäisikö vanha rouva nytkin neljännestuntinsa. Ja
aivan oikein: neljännestunnin kuluttua he kuulivat Mummulin kutsuvan;
he kantoivat hänet samaa tietä takaisin.
Jäätyään yksin huoneeseensa Mummulia alkoi omituisesti viluttaa. Hän
riisuuntui ilman apua, mutta soitti Sisä-Miinan tuomaan metallisen
lämpöpullon, joka asetettiin vuoteen jalkopäähän. Sisä-Miina
kasasi hänen ylleen toisen untuvaisen, isokukkaisen silkkipeitteen
toisensa jäljestä. Mummuli yhä hytisi. Hän värisi vilusta mahtavassa
vuoteessaan, missä hänen isänsä Friedrich Fatabur kerran oli kuollut
tylsänä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja missä hänen pojantyttärensä
Katinka kymmenen vuotta takaperin oli ilmestynyt aistimin tajuttavaan
ja sentään kangastuksen kaltaiseen elämään.
Ei ollut epäilystäkään: nyt oli tullut hänen vuoronsa kuolla tähän
kohtalokkaaseen vuoteeseen.
"Juhlamenot ovat päättyneet: astukaa sisään!" hän sanoi.
Hän ei enää noussut. Sappikohtaukset uudistuivat tavantakaa.
Terveempinä, tuskattomina päivinä hän pujotteli lasihelmiä,
kaikenkokoisia ja -värisiä, hiuksenhienoon rihmaan, kuten
nuoruudessaan. Katinka, Lenzy ja Mirka saivat tulla hakemaan
kitkemispalkkansa kuten ennenkin, suoraan Mummulilta itseltään; hänellä
oli kuparilantit entisessä preferanssipelilaatikossa, jonka kanteen oli
maalattu alankomaalaisia häitä esittävä kuva:
"_L'accord de mariage_."
He tunsivat joka kerta voittamatonta kammoa astuessaan huoneeseen.
Keltainen, kurttuinen nainen, joka pujotteli lasihelmiä, niin
tuiki erinlainen kuin heidän kaunis, ankara isoäitinsä, kauhisti
heitä; hän oli heille yhtä vieras kuin vaikerrus, joka oli kuulunut
kylkirakennuksesta. Miksi Mummulin piti kuolla? Mitä se merkitsi? He
eivät käsittäneet mitään.
Sisar Marie kutoi sukkaansa ja nukkui kuin lintu. Hänkin oli kuin kuva
eikä ihminen. Kaikki oli käynyt perin kummalliseksi.
Katinka, Lenzy ja Mirka toimittivat asiansa niin lyhyeen kuin
suinkin. Onneksi oli Mummuli unohtanut niskasuutelot. Hän avasi
taudista keltaisilla käsillään preferanssilaatikon ja haki kullekin
kymmenpennisen, sitä ennen tutkien: "Kitkittekö todella tunnin, --
täyden tunnin?"
He vetivät syvään henkeä päästessään taas kuin maan alta vihreyteen,
missä kurpitsat kasvoivat, ja riihet savusivat, ja Kuski-Heikki seisoi
tanakoilla jaloillaan tallin edessä, mihin hän äsken oli naulannut
huuhkajan, siivet levällään, ja sanoi ohi juoksevalle Sisä-Miinalle:
"Jos jottai eriommaist' näät, nii älä ihmettele, tyttö!"
Mutta Kuski-Heikki sai itse piankin ihmettelyn aihetta, sillä kaunis
Sisä-Miina oli vihdon viimein tehnyt päätöksensä: hän aikoi odottaa
nuorta piispansaarelaista perämiehen alkua. Kyökki-Ieva näki paljon
ja ihmeellisiä unia näinä aikoina; mustat, pörhökarvaiset koirat
syöksähtelivät häntä vastaan jääkellarin ovella, se tiesi hautajaisia!
Muuten olivat päivät sateisia, yöt kuutamoisia. Sienet kasvoivat.
Eräänä päivänä Mirka kuiskasi päivällispöydässä:
"Kohta mennään sieneen, -- minäpä näin karvalaukun."
Johon Katinka säikäyksissään, vaimentavasti:
"Hys, -- älä puhu, etkö tiedä, sienet kuulee eivätkä kasvakkaan,
menevät uudestaan maan sisään!"
Sienet mahtoivat kuitenkin olla huonokuuloisia; niitä oli viljemmältä
viidakoissa ja luhtaniityillä kuin miesmuistiin; Hovin metsät olivat
täynnä ruusuisia, maitoa heruvia karvalaukkuja, pyyleviä hepotatteja,
keltaroisia, jotka hienosti tuoksuivat hajusaippualle. Ukonsienet
avasivat suomuiset sateensuojansa, maamiinat pölysivät.
Elokuu oli käsissä.
22.
Katinka valvoi eräänä elokuisena iltana vuoteessaan. Siinä ei itsessään
ollut mitään tavatonta, hän ei useinkaan heti saanut unta. Tämä oli
hänen puinen, aikoinaan punaiseksi maalattu häkkivuoteensa, joka alkoi
jo käydä liian lyhyeksi. Tämä oli hänen siniruskearaitainen peitteensä.
Kaikki oli tuttua. Ovi oli auki pimeään käytävään, josta vuorostaan
vei ovi keittiöön. Käytävässä sensijaan, vastapäätä Katinkan huoneen
ovea, seisoi yhä sama vanha kaappi, missä palvelijat säilyttivät
kenkärajojaan. Huoneen hajukin oli tuiki tuttu ja kotoinen. Se oli
hieman tympeä, täynnä keittiön höyryjä ja takapihalta takiaisista,
kosteista haloista ja ruoantähteistä nousevia hajuja.
Katinka makasi silmät auki, polvet leuan alla. Keittiön raollaan
olevasta ovesta heittyi käytävään heikko, ystävällinen valonsäde.
Kuului yhä puhetta, milloin hiljaisempaa, milloin äänekkäämpää, samoin
askelia ja ovien pauketta.
Oli jo myöhäistä, ja Katinkaa unetti suuresti. He olivat päässeet
tavallista myöhemmin levolle, sillä isä oli jo iltapäivällä ottanut
Piilin mukaansa ja lähtenyt sorsajahdille, ja häntä oli turhaan
odotettu illalliselle. Vihdoin he kuitenkin olivat käyneet pöytään
ja aterioineet ilman isää, joka nähtävästi oli poikennut Vainikkaan,
kuten usein teki. Hopeisissa kynttiläjaloissa paloivat ensi kertaa
tänä kesänä ilta-aterian aikana kynttilät. Illallisen jälkeen Katinka
oli pelannut Lenzyn ja Mirkan kanssa kahdesti Akulienaa ja kerran
Mustaa-Pekkaa. Senjälkeen he olivat kaikki panneet maata.
Yht'äkkiä alkoi Katinkaa ihmetyttää, etteivät äänet ja askeleet
keittiössä ottaneet vaietakseen. Hän oli maannut valveilla jo ainakin
parituntia ja oli aivan pimeä; kellon täytyi lähetä kahtatoista.
Hän makasi ja kuunteli. Oli ihmeellistä, miten paljon ääniä oli tänä
iltana. Olisi voinut luulla koko Hovin olevan liikkeellä, Sokia-Marin
kellarista aina ylisille asti. Ovia aukaistiin ja suljettiin, kuului
raskaita, kovia askeleita, jotka eivät voineet olla muitten kuin
Kuski-Heikin, ja puhetta, josta ei kuitenkaan eroittanut muuta kuin
äänien kaiut.
Joku sulki käytävän ja keittiön välisen oven, ja valonsäde katosi
samalla. Ikkunoista virtasi vain pimeyttä. Mutta puhe ja supatus
keittiössä eivät lakanneet, päinvastoin alkoi kuulua liikettä ja
askeleita myös eteisestä päin, ja suuri etuovi kävi.
Mitä tässä oli outoa ja peljättävää? Eipä mitään. Ja kuitenkin
alkoi Katinkaa yht'äkkiä peloittaa. Pelko iski häneen äkkiä kuin
puistatus, joka hetkeksi tärisytti koko ruumista kiireestä kantapäähän
siniruskearaitaisen peitteen alla.
Hän kääräisi tapansa mukaan raidit kuin koteloksi ympärilleen. Hänen
kuulonsa teroittui erinomaisen herkäksi. Oli kuin hänen levottomuutensa
olisi jollain lailla ollut yhteydessä Hovissa paraikaa yhä jatkuvan,
käsittämättömän liikunnan kanssa.
Askeleita kuului nyt kaikkialta, ylhäältä ja alhaalta, kaikilta
portailta, kaikista huoneista, juoksevia, hitaasti laahustavia, kevyitä
ja raskaita. Kukaan muu koko Hovin asujamista ei näyttänyt olevan
vuoteessa paitsi Katinka.
Nyt ajettiin... Vaunut pysähtyivät pylväsportaille, etuovi kävi, ja
vaunut vierivät taas pois.
Sitten hyvin hitaita, mutta raskaita askelia, pitkin yläkerran
portaita, ikäänkuin olisi jotain kannettu...
Yht'äkkiä Katinka kuuli aivan selvästi nyyhkytyksen, joka samassa
tuokiossa tukahtui. Keittiössä alkoi vinkua koira.
Joku itki -- joku itki jossain aivan lähellä, käytävässä tai keittiössä.
"Anni -- Anni", parkaisi Katinka äkkiä.
Katinka oli istuallaan vuoteessa, peite leukaan saakka vedettynä, kun
käytävä samassa tulvahti täyteen lekuttavaa valoa ja pitkiä, juoksevia
varjoja. Anni ilmestyi ovelle, kynttilä kädessä, täysissä pukeissa.
Hänen turpeat, punakat kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä nähdessään
Katinka heti rauhoittui.
"No, mitä nyt! Kasso penskaa! Herkiätkö huutelemast'."
Ja suoriellessaan Katinkan käppyrään kerääntyneitä raiteja Anni yhä
puheli, samaan toruvaan ja lohdulliseen nuottiin:
"Huuteleppas viel'... Kuka yöll' elämöi? Vai sie -- senki
kärkäsrouva... Siunaa isses ja nuku..."
Katinka nautti sanomattomasti hänen toruvasta äänestään, terveistä,
tanakoista, syyläisistä käsistään ja hajusta, joka lähti hänen
vaatteistaan ja hiuksistaan. Se kaikki oli erinomaisen turvallista.
Siinä oli kuin tuntoja kaukaisilta ajoilta, jolloin hän oli maannut
tämän korkean ja kiinteän poven turvissa.
"Annushka, Kannikka, miksi keittiössä valvotaan? Mitä te teette? Mitä
te puhelette? Miksi ette nuku... Mitä kello on? Joko isä tuli kotiin?"
Mutta Anni vain toruskeli ja vastaamatta yhteenkään kysymykseen alkoi
tiputella kynttilänrasvaa kaapin reunalle.
"Nuku nyt vaa, äläkä miehaa... Älä kuuntele, sanon mie, heitä isses
herra halttuu'! No, nukutko, senki huutaja..."
Anni kiinnitti kynttilänpätkän kaapin reunalle rasvalätäkköön ja meni.
Katinka yhä huuteli hänen jälkeensä.
"Minä en saa unta. Miksi täällä niin käydään ja liikutaan... Onko joku
tullut? Onko tullut vieraita, Annushka?"
Mutta Annia ei kuulunut. Kynttilä sensijaan paloi tutun suuren kaapin
päällä, joka oli ollut Katinkan piilopaikka pahoina päivinä. Ah, kuinka
hyvä siellä oli murjotella ja tuntea itsensä tuiki onnettomaksi!
Ei ollut enää täysin pimeä, vaan kynttilänliekistä alkoi valopiiri,
joka tosin ei ulottunut huoneen pimeimpiin nurkkiin, mutta valaisi
sentään vuoteen jalkopään ja osan viheriänpunaista seinää.
Katinka alkoi katsella kynttilää. Sen liekki rauhoitti häntä. Hänestä
tuntui, ikäänkuin kynttiläkin olisi katsellut häntä, ainoalla
keltaisella silmällään. He valvoivat nyt kynttilän kanssa kahden
pimeydessä.
Katinka näki, kuinka liekki söi ja nieli valkoista rasvaa, mustan
karren kasvaessa pitkäksi kuin koukkuinen kynsi. Sen ylin kärki hohti
hehkuvan punaisena. Ja itse liekillä oli sininen sydän. Äkkiä ilmestyi
kynttilään varas, rasvaa alkoi pieninä puroina herua pitkin sen kylkiä,
koko kynttilä näytti tuota pikaa rosoiselta jääpuikolta. Se alkoi
kutistua kokoon, sulaen huimaavaa vauhtia.
Katinkaa rupesi kovasti unettamaan. Kynttilä alkoi lekuttaa
epätasaisesti kuin sammumaisillaan.
Katinka hypähtää hereille. Ei kynttilää, ei valoa, vain pimeys virtaa
sisään ovista ja akkunoista kuin pehmeä, villava savu... Annihan pani
kynttilän tuohon kaapin reunalle... Ei näy edes kaappia enää... Hän
mahtoi nukkua ja nähdä unta... Hänen sielunsa on aivan avoin, aivan
suojaton, senkin ovet ja ikkunat ovat selkoselällään, ja pimeys täyttää
sen reunoja myöten.
Ja Katinka valvoo taas. Hän kuulee aivan selvästi, kuinka vaunut
uudelleen ajavat portaitten eteen ja pysähtyvät. Tällä kertaa oli
mahdotonta erehtyä.
Käytävästä kuuluu rapinaa ja pehmeätä hipsutusta, joku tulee suoraan
hänen häkkivuodettaan kohden. Hänen kätensä sattuu kosteaan, kuumaan
turpaan. Se on Piili! Isän Piili!
Ja isä? Entä isä?
"Anni!" hän huutaa.
Ja kun Annia ei heti kuulu, Katinka alkaa huutaa täyttä kurkkua:
"Anni -- Anni...!"
Anni ilmestyy yht'äkkiä ovelle, taas kynttilä kädessä. Hänen kasvonsa
ovat oudosti turvoksissa, silmät itkettyneet, mutta hän yrittää yhä
torua, vaikka laimeammin.
"Senki kiusakappale. No, mitä se nyt taas huutaa, nii jott' koko Hov'
kaikuu. Laita isses makkaamaa'..."
Mutta Katinka ei hellitä tällä kertaa. Hän takertuu kiinni Annin lujiin
käsivarsiin, kaulaa, hyväilee, tukistelee ja puree korvaan, painaa
päänsä tälle täyteläiselle povelle.
"Anni -- kuka täällä käy? Täällä on joku... Mitä täällä tehdään...
Piilikin on tuossa... Annikka...!"
Anni yrittää sanoa nyyhkytystensä välistä:
"Ei mittää. Myö männää kaikk' koht' makkaamaa' -- -- Ei tääll' oo
mittää."
"Onko isä kuollut?"
Katinka ehtii itse töin tuskin kuulla omat sanansa, kun samalla
ikäänkuin jokin näkymätön koko voimallaan, olkansa takaa, iskee häntä
vasempaan kylkeen, siihen, missä sykkii ja lepattaa hänen kauhistunut
lapsensydämensä.
Hän ei enää kuule, mitä Anni vastaa, ei tiedä enää mitään, isku
typerryttää hänet siihen paikkaan, hän tuntee vain kaatuvansa
taaksepäin suoraan tuon pehmeän, ikkunasta virtaavan pimeyden syliin,
Annin käyvän häneen käsiksi ja sen jälkeen tulevansa nostetuksi,
kannetuksi jonnekin pois:
Ja yö jatkui Hovissa, pimeä, elokuinen yö, täynnä kohtaloa ja
täyttymystä, kuolemaa ja elonkorjuuta.
Katinka tuli tuntoihinsa oudossa, kapeassa vuoteessa, missä ei
milloinkaan ennen ollut nukkunut, outojen vuodevaatteitten haju ympäröi
häntä, ja hän oli tuntevinaan kovan lautapohjan ohuen patjan läpi.
Hänen kätensä ja jalkansa tuntuivat jääkylmiltä ja tärisivät.
"Kassokaa ko vapisoo, mutt' eipäs vaa itke", sanoi joku.
Katinka ei raoittanut silmiään nähdäkseen, kuka sanoja oli.
Niin, miksi hän ei voinutkin itkeä... Mitä oli tapahtunut? Hän tiesi
selvästi vain, mitä tapahtui tällä hetkellä hänessä itsessään.
Jotain uutta tunkeutui hänen elämäänsä, väkivaltaisesti, rajusti ja
hävittävästi, ikäänkuin nuoreen, verekseen puuhun olisi lyöty terävä
rautakiila. Hänen elimistönsä oli nuori, terve ja lujatekoinen ja pani
vastaan koko voimallaan, mutta tämä oli häntä voimakkaampaa.
"Isä -- isä!"
Katinka avasi silmänsä. Hän makasi palvelijain huoneessa keittiön
perällä, pieniruutuiset kaari-ikkunat olivat pimeät, pöydällä
paloi kuvuton lamppu ja savusi. Kukaan ei kiertänyt sitä. Tämä oli
Sisä-Miinan sänky... Ja tuossa oli Kyökki-Ievan... Ja peitteellä olivat
hänen omat kätensä, jotka hyppelehtivät oudosti... Kyökki-Ieva seisoi
vastapäätä sänkyä, kädet vatsalla, hiirenhäntäpalmikko kaulalla.
Sokia-Mari istui nurkassa, vihertävä koppatanu päässä. Oli nähtävästi
aamuyö.
Katinka nousi yht'äkkiä.
"Missä isä on? Minä tahdon isän luokse."
Oli jotain tämän kymmenvuotiaan lapsen eleissä, mikä erehtymättömästi
muistutti Mummulin valtiatartapoja; häntä oli toteltava. Palvelijat
tunsivat sen vaistomaisesti ja epäröivät.
"Minne hänet on pantu? Viekää minut sinne."
Mutta kun ei kukaan liikahtanut häntä auttaakseen eikä myöskään
estääkseen, meni hän itse. Meni pitkä, valkea yöpaita yllään läpi
keittiön, läpi etehisen, jonka kaappikellossa juuri pulloposkinen
aurinko nousi, pitkin yläkerran kaikuvia portaita, läpi yläkerran
salin, -- ja pysähtyi sinisen huoneen ovelle.
Oven edessä makasi Piili ja vinkui, raapi ovea ja vinkui.
Katinka avasi oven.
Seuraavassa tuokiossa tärinä hänen käsissään ja jaloissaan lakkasi.
Itku niitti hänet lattialle, kuten viikate viljan, hänen sisäinen,
liikkumaton jännityksensä ratkesi rajuksi itkuksi.
Hän itki monta tuntia tietämättä ajasta tai paikasta. Itki yhä, kun
kyyneleet jo aikaa sitten olivat ehtyneet, -- kuivaa, repivää itkua.
Sinä hetkenä kuolema kosketti häntä ensi kertaa, sen varjo lankesi
hänen ylitsensä, hänen elämänsä leikkaantui kahtia, kahteen eri osaan,
joista toisessa ei ollut kuolemaa ja toisessa oli.
"Ja he asuivat kuoleman varjon maassa."
Niinkuin kalkki polttaa lasin himmeäksi, niin poltti tämä hetki hänen
sielunsa lapsellisen seesteisyyden sameaksi.
23.
Oli lähdettävä Hovista, -- varhain seuraavana aamuna. Ja sitä ennen oli
heitettävä Mummulille jäähyväiset, vielä samana iltana, nyt heti. Mutta
siinäpä olikin mutka, -- Mummuli ei saisi tietää mitään kaikesta, mitä
oli tapahtunut, se oli salattava häneltä niin kauan kuin mahdollista.
Vasta jäljestäpäin, muutaman päivän kuluttua, hän saisi sen tietää,
vähitellen. Hän oli liian heikko kuullakseen yhdellä kertaa koko
totuutta; hän saattaisi kuolla siitä kuten äkillisestä ilmanvedosta.
Täti Agnes Wrensky selitti tätä kaikkea paraikaa Katinkalle. Kysymys
oli, osaisiko Katinka Mummulia hyvästellessään olla niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut.
He istuivat kahden kesken pylväsportailla. Täti Agnes Wrensky oli
kääriytynyt harmaaseen saaliin. Katinkalla oli kädessään kaksi kiveä,
-- kaksi pientä, pyöreätä kiveä, jollaisia on maantiellä kuin tähtiä
taivaalla. Koko ajan Agnes-tädin puhuessa Katinka pyöritteli näitä
kiviä pivossaan, soljutti kädestä toiseen ja kahnutti vastakkain.
Jossain alitajunnassaan hän ajatteli: "näitä kahta kiveä minä muistan
aina, ne olivat minulla kädessä, kun isä hukkui."
Ja samalla alkoi hänestä tuntua, ikäänkuin kaikki muu olisi ollut
yhtä turhaa ja merkityksetöntä kuin kivien kahnuttaminen vastakkain.
Tärkeätä ja varmaa oli vain se, mikä täytti sinisen kamarin, kuolema.
Täti Agnes Wrensky antoi yhä neuvoja.
"Olet niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Älä puhu tarpeettomia. Ja
jos Mummuli kysyy isää, niin sano, että isä jäi purjehdusretkellään
Niemenlauttaan yöksi ja tulee vasta parin päivän kuluttua. Isä on
lähettänyt sanan, ymmärrätkö."
Katinka pysyi vaiti. Milloinkaan vielä hän ei ollut valehdellut.
"Ole luja, Katinka", sanoi täti Agnes Wrensky nousten. "Mummuli raukan
takia. Paitsi sitä, ehkä hän ei kysykään. Minä tulen kanssasi."
Katinka Raben oli oltava luja. Hän oli isänsä tytär, ja hän oli
myös isoäitinsä pojantytär, hänen oli oltava luja. Hänen oli
valehdeltavakin, jos siksi tulisi, koska valhe joskus on laupiaampaa
kuin totuus. Totuus voi tappaa, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Hänen
oli oltava, ikäänkuin viime yötä ja sinistä kamaria ei olisi ollut
olemassakaan.
Hän palasi huoneeseensa huuhtomaan turvottuneita silmiään kylmällä
lähdevedellä. Avonaisesta ovesta hän näki vilahdukselta äidin, joka
istui yhä alusvaatteissaan vuoteensa reunalla, kuten oli istunut koko
yön sinisessä kamarissa. Sisar Marie istui hänen vieressään. Äidin
kädet ja jalat tärisivät herkeämättä, mutta hänen silmänsä olivat
kuivat, kyynelettömät.
Katinka meni vierashuoneeseen. Grosspapa istui siellä
Voltaire-tuolissaan ja itki kuin lapsi, kyynelten valuessa hänen
valkoiseen partaansa. Sisä-Miina toi hänelle aina puhtaita nenäliinoja,
ja hän itki ne taas märiksi. Hänen vapisevat, sinisuoniset kätensä
sulkeutuivat Katinkan ympärille, ja Katinka tunsi harmaan aamunutun
havannahajun.
"Mein Sohn --", sanoi Grosspapa änkyttäen, "-- poikani -- mein Sohn
Wilhelm!"
Hänen musta patalakkinsa oli viistossa, hän oli yht'äkkiä ikäänkuin
muuttunut uudelleen lapseksi.
Täti Agnes Wrensky odotti Katinkaa, he menivät käsi kädessä Mummulin
luo.
Mummuli makasi alhaalla kylkirakennuksessa, isossa, valkouutimisessa
vuoteessaan, joka oli leveä kuin laiva, vihreäkukallisen peitteen alla.
Katinkan ja täti Agnes Wrenskyn astuessa sisään hän hiukan kohottautui;
hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja keltaiset kuin sitruunankuori,
yksin silmänvalkuaisetkin.
"Katinka tuli sanomaan hyvästi, maman", sanoi Agnes Wrensky.
Mummuli suuntasi ruskeat silmänsä suoraan Katinkaan, läpitunkevasti
ja tutkivasti. Hänen harmaat kiharansa olivat tautivuoteellakin yhtä
säännölliset, ja hän kohensi kädellään horjahtunutta pitsitanuaan.
Vielä äsken hän nähtävästi oli pujotellut helmiään, helmilaatikko oli
avoinna yöpöydällä.
"Onko sinulla ollut kipuja", kysyi Agnes Wrensky.
"Ei", vastasi sairas ja katsoi vuorostaan tyttäreensä. "Ei nyt, --
yöllä kyllä. Missä sisar Marie on?"
"Hän tulee kohta", sanoi Agnes Wrensky.
Mummuli huojutti päätään.
"On ollut niin paljon melua koko päivän", hän sanoi. "Ja viime yönä
myös. Eivätkä palvelijat tule, vaikka soitan. Ei ole järjestystä,
säntillisyyttä."
Hän vaipui raukeana takaisin pielukselle, mutta pienet, keltaiset
kädet jäivät vihreälle silkkipeitteelie. Hänen katseensa suuntautui
hellittämättä taas Katinkaan.
Katinka seisoi jäykkänä Mummulin edessä, kätensäkin hän piti vastoin
tavallisuutta hiljaa, suorina sivulla. Hänen kasvojaan kuumotti kovasta
hankauksesta.
"Niin paljon melua", valitti taas Mummuli. "Mitä käymistä heillä alati
on portaissa. Ei järjestystä. Eikä keltään saa oikeata vastausta."
"Küss Grossmama!" kiirehti Agnes Wrensky.
Mutta Katinka ei kumartunut, vaan katseli yhä Mummulia. Hänestä tuntui,
ikäänkuin Mummuli olisi epäillyt ja aavistanut jotain. Ties mitä hän
mahtoi epäillä. Ehkä hän oli maannut koko yön valveilla ja kuunnellut
askeleita, kuten Katinka.
Katinka katseli isoa, pylväillä ja puuleikkauksilla koristettua
sänkyä, missä Mummuli makasi. Se oli neljin valtavin jaloin lattiassa
kiinni, kaksi hoikkaa sivupylvästä kummassakin päässä, tummanpunaista,
kiiltäväksi hangattua puuta. Se oli ollut aikoinaan Fataburin, Mummuli
oli siinä syntynyt, isä, täti Agnes, täti Dela, setä Friedrich. Ja
hänkin, Katinka, oli syntynyt tässä samassa pylväsvuoteessa. Hän oli
tullut maailmaan hieman odottamatta ja saanut setä Kolja Wrenskyn
paidan ympärilleen.
Hän katseli Mummulia, tätä vanhaa, kuolemalle vihittyä naista, jolta
oli perinyt silmänsä ja hiuksensa. Oliko hän koskaan rakastanut
Mummulia, vai vain kunnioittanut ja peljännyt?
Ja hän muisti yht'äkkiä kauhistavan, tuntikausia kestäneen
vaikerruksen, joka oli peloittanut hänet, Lenzyn ja Mirkan kauas
puiston perukkoihin. Kuka oli huutanut? Mummuliko? Mutta Mummulihan oli
aina rauhallinen, tyyni ja viileä.
"Sinä menet siis tänä syksynä kouluun, Catherine", hän kuuli Mummulin
sanovan.
"Niin", hän kuiskasi, ylen onnellisena, että keskustelu sai tällaisen
käänteen.
"Sei ein artiges Kind", sanoi Mummuli. "Und lerne deutsch."
Mummuli ojensi Katinkalle molemmat kätensä. Katinka kumartui, vaikka
epäröiden. Hän pelkäsi Mummulin kellertäviä kasvoja, hänen keltaisia,
pieniä käsiään, joitten kynnet vielä nytkin kuoleman lähestyessä olivat
huolellisesti kiilloitetut ja pyöristetyt. Hän pelkäsi kysymystä, jonka
aavisti tulevan, ja johonka hänen täytyisi vastata. Hän pelkäsi omaa
vastaustaan. Ole luja, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Ah, jospa tämä
kaikki olisi ohitse!
"Sano hyvästi", kiirehti täti Agnes Wrensky vielä kerran. "Mummuli
väsyy. Küss Grossmama!"
Katinka kumartui vihdoinkin päättävästi, yhä pelko ja vastenmielisyys
mielessä. Hänen raikkaat lapsenhuulensa koskettivat kevyesti
puolikuollutta, kuivaa ihoa. Lääkeameitten haju ympäröi hänet, häntä
pyörrytti. Luojan kiitos, Mummuli ei kysykään, hän ajatteli. "Meine
Haube, meine Haube!" hän kuuli Mummulin sanovan.
Hän pääsi ovelle, kun yht'äkkiä ääni, joka oli Mummulin ja kuitenkin
merkillisen vieras, pysähdytti hänet.
Molemmat, Agnes-täti ja Katinka, kääntyivät silmänräpäyksessä.
Mummuli oli suurella tahdonponnistuksella kohonnut istualleen
vuoteessa, hirvittävän keltaisena, melkein tuntemattomana; mustan
pitsitanun alta valahtivat kaulalle tutut harmaat kiharat. Silmäterät
näyttivät keltaisessa ympäristössään melkein mustilta, niitten katse
oli täynnä tuskallista epäluuloa.
"Onko -- Wilhelm -- kuollut?" hän sanoi äkkiä.
Katinka tunsi polviensa nivelistä oudosti notkahtavan ja samalla
Agnes-tädin tarttuvan häntä olkapäähän lujasti ja merkitsevästi.
Hetki oli käsissä. Koko huone pyöri hänen silmissään, kaari-ikkunat,
vuode, Mummuli; tässä kysymyksessä oli jotain kauhistavaa. Missä ja
milloin hän olikaan kuullut samantapaisen kysymyksen? -- Niin, sehän
oli totta, hän itse oli kysynyt samaa viime yönä... Viime yönä...
Sininen kamari oli yht'äkkiä hänen silmiensä edessä, isä...
Ja samalla hän kuin ensi kertaa näki Mummulin. Ei ollut mitään jäljellä
viileästä tyyneydestä, ikuisesta itsehillinnästä. Sielu täynnä tuskaa
ja intohimoa rukoili häntä mustista, liekehtivistä silmistä.
Agnes-täti puristi yhä lujempaa, Katinka kuuli hänen hätäisen
kuiskauksensa: "So antworte doch!" Mummulin silmät yhä kysyivät.
Katinka luuli, ettei jaksaisi, tuntui kammottavan raskaalta. Täytyy
kestää, -- täytyy olla luja, -- Mummulin takia, -- Mummuliraukan takia.
Olla luja, urhoollinen.
"Isä jäi -- Niemenlauttaan -- yöksi", hän sanoi, hitaasti ja selvästi,
kuin ulkoläksyä kerraten.
Kaikki oli ohitse. Hän ei kuullut Agnes-tädin kiittelyjä, vaan pakeni
suin päin vanhaan kaappiin, kenkärajojen päälle, Annin pyhähameen
turviin. Hän itki, niin että rintaa pisti. Hänestä tuntui, ikäänkuin
olisi jaksanut kärsiä rajattomasti. Hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat
molemmat yhtä nuoret ja kuluttamattomat.
24.
Kuoleman läsnäolo on kauhistava, ja kuitenkin jatkuu elämän toiminta,
jano, nälkä, unentarve... Hetkeksi on kuin tarttuisi eläviinkin
vainajain aineettomuus, mutta jo seuraavassa tuokiossa elävä ruumis
muistuttaa olemassaolostaan. Katinkan murhe oli syvä ja vilpitön, ja
kuitenkin yllätti hänet, itkusta väsyneenä, hiukaiseva nälkä. Hän
muisti nyt vasta yht'äkkiä, ettei edellisestä illasta saakka ollut
rahtuakaan syönyt. Ja halveksien itseään tämän inhimillisen heikkouden
takia hän hiipi ruokakammioon.
Sen ovi oli raollaan, Mirka ja Lenzy istuivat jo siellä, toinen
suolalihapytyllä, toinen jauholaarilla. Lakeen ripustetut kinkut,
suolakala ja juustopyörä tuoksuivat, ilma oli täynnä härskiintyneitä,
happamia hajuja.
Lenzy ja Mirka tekivät Katinkalle tilaa, mitään sanomatta; hän joutui
istumaan jauholaarille, Lenzyn viereen. Kaikki kolme pureskelivat isoja
juustovoileipiä. Suru oli runnellut pahasti heidän nuoret elimistönsä;
he olivat kaikki tuiki väsyneitä.
He tiesivät, että heidän oli seuraavana aamuna erottava. Mutta
he olivat siten eronneet joka syksy. Siinä ei ollut mitään sen
merkillisempää. Toiset lähtisivät itään, kolmas länteen.
Mikään ei ilmaissut heille tänä hetkenä, että jokin koskaan takaisin
palaamaton jakso heidän elämässään oli päättynyt. He olivat kasvaneet
kesäisin yhdessä kuin siskot, leikeissä ja riidoissa.
Ei ollut mitään juhlallista heidän yhdessäolossaan, ja kuitenkin nämä
kolme lasta näkivät toisensa elämässä viimeistä kertaa.
Oli heitettävä hyvästit puutarhalle. Katinka juoksenteli paikasta
toiseen. Hän ryömi sisään koirankopin lävestä, missä Diana oli asunut.
Angervapensaikossa oli ruostuneita lehtiä.
Hän meni kreikkalaistemppeliin katsellakseen puutarhaa läpi eriväristen
ruutujen, sinisten, punaisten ja keltaisten. Röyhelökaulaiset,
lempeäsilmäiset Rabet hymyilivät hänelle seiniltä ikuista
nuorukaishymyään. Oli satanut ulkona, ja saksankuusen naavatukot
kimalsivat pisaroista. Puutarhan valkoiset sälesohvat olivat kaikki
märkiä. Pienissä, pyöreissä kukkalavoissa, jotka Mummuli heille
kullekin oli määrännyt, olivat hajuherneet ja asterit laossa sateesta.
Soldat-niityllä uiskenteli valkoista usvaa. He olivat riisuneet
sukkansa ja kenkänsä kerran heinäkuisena yönä ja vannoneet yhtyvänsä
varjoina niityllä.
Kesä oli lopussa. Mutta yht'äkkiä Katinka tunsi jotain muutakin,
pistävän, tuskallisen selvästi. Kesä oli lopussa. Ja _lapsuus, --
lapsuus oli lopussa_.
Kellarin kynnyksellä istui Sokia-Mari ja tuli homeelle.
"Nii, -- nii'" hän sanoi ja tunnusteli Katinkan hiuksia, "miult' män'
kerra vyyht' sekasi, ku mammai pan' miu lankaa kerimää, sain mie
sitä sitte päivää kolm' selvitellä. Mammai sano, jott' selvittele,
selvittele, tyttösein, saat sie viel' elämääski selvitellä."
Sokean silmät katsoivat valoa kohti, valkeina kuin linnun luomet. Hän
kuunteli yhä Mustankorven humua.
Katinkaa puistatti, hän hiipi pois. Ei lohdutusta missään.
Jokilaiturilla oli veneistä poistettu airot ja hankaimet. Veneet olivat
puolillaan vettä.
Vaunuvajassa pesi Kuski-Heikki kaleskoja, sinikirjavat paidanhihat
käärittyinä. Hän hyräili, mutta lakkasi heti, nähdessään Katinkan;
hänen naamansa, joka oli kuin kiilloitettua kuparia, muuttui yht'äkkiä
perin totiseksi.
Nurmikolla, pylväsportaitten edessä oli voikukkien sijalla valkoisia
nappeja.
Ja taas Katinka tunsi saman tuskallisen piston.
Kesä oli lopussa. Huomenna oli lähdettävä. Lapsuus oli lopussa.
Katinka nukahti viimeisenä iltana Hovissa heti vuoteeseen päästyään.
Nukkui aavistamatta, että niistä rakkaista ihmisistä, jotka tähän
saakka olivat liikkuneet hänen lapsuutensa ahtaalla alalla,
muutaman vuoden päästä ei olisi kuin joku ainoa jäljellä, -- että
Mummulin, Grosspapan, Lenzyn, Mirkan, Sokian-Marin, Hamusen-Ievan,
Pahan-Kuninkaan ja hänen murskanenäisen kuningattarensa päivät olivat
luetut, -- niin, eikä vain ihmisten, vaan puittenkin, ja etteivät
Mustankorven aarniokuusien vuosirenkaat enää kasvaisi kuin parilla
viheliäisellä kierroksella.
Katinka näki unia. Hän oli ikäänkuin lepäävinään puun alla, joka
yhä kasvamistaan kasvoi. Se kasvoi yhä korkeammaksi ja tuuheammaksi
samalla, sen lehvät riippuivat hänen ylitsensä, täynnä kultaisia
hedelmiä. Se viheriöi, kukki ja kantoi hedelmää yht'aikaa. Ihmeellinen
puu, puoliksi todellinen, puoliksi tarumainen. Sen hedelmät kuulsivat
auringossa, punaisina kuin tulessa karkaistu kulta. Hän oli hiljaa
-- hiljaa, -- ja hänen ylitseen satoivat tuoksuvat kukat, kultaiset
hedelmät.
Niin nukkui Katinka Rabe Hovissa lapsuutensa viimeisen yön. Mutta
jossakin, kaikkeuden salaisessa sylissä kypsyivät hänen kohtalonsa, ja
kaikki, joihin hän vuorostaan kerran oli aihetta antava, autuuttavat,
riemulliset, hukuttavat ja hävittävät. Ja hänen unensa olivat kuten
oiken Raben lapsen, -- kultaa, purppuraa ja norsunluuta.