Katinka nautti aikansa. Hän otti vastaan heidän uteliaisuutensa kuin
suitsutuksen. Sitten hän kuiskasi:
"Keksin sen nyt juuri. Istuin pöydälle ja heti juolahti mieleeni: näin
on tehtävä! Mennään _yöllä_ Soldat-niitylle ja siellä riisutaan sukat
ja kengät. Oh, siellä on kukkia, sitä ei ole vielä niitetty."
"Siellä on käärmeitä", epäsi Mirka.
"Joutavia, käärmeitä on vain kivikoissa."
"Mutta minä olen nähnyt aidan raossa käärmeen", sanoi Mirka. "Ja käärme
odottaa aina sitä, jonka se kerran on nähnyt, se ei mene ennen pois."
"Joutavia, luetaan sille käärmeen sanat."
"Mitä se on: käärmeen sanat?" kysyi Lenzy.
"Se on käärmeen luku. Käärme pelkää, kun sitä manataan."
Kaikki kolme katsoivat toisiinsa, huulet ja silmät palaen. Yöllä
Soldat-niitylle, kaikkien nukkuessa, -- paljain jaloin yökasteessa!
"Mutta Grosspapa sulkee ovet iltaisin", sanoi Mirka.
"Mitä siitä! Me hypätään ikkunasta."
Tämä oli muuta kuin lentokokeet kolmikulmaiset huivit hartioilla. Kolme
pientä, kiihkeätä sydäntä tykki kilpaa.
"Mutta joka tästä sanankaan hiiskahtaa, sen täytyy mennä viinikellariin
ilman lyhtyä!"
Se oli rangaistuksista hirvittävin. Kaikki olivat täysin totisia.
Nyt se oli päätetty. Eikä kukaan saisi siitä koskaan tietää, ei edes
Kuninkaan Aatu.
11.
Päivä oli tänään päättymättömän pitkä. Grosspapa siirtyi toiselta
sälesohvalta toiselle, aina auringon mukaan, istui, torkahteli, veti
savuja havannastaan.
Katinka mittasi raivoissaan ruohopyöriön tien, -- sitä oli tasan sata
askelta.
Ennen päivällistä he kitkivät hernelavansa. Tämä oli Mummulin uusin
kasvatusopillinen keksintö, talven kuluessa hän oli tullut vakuutetuksi
ruumiillisen työn tärkeydestä. Hänen lastenlastensa oli kitkettävä
tunti päivässä.
Mitään pelastusta ei ollut. Aurinko paahtoi suoraan selkään. Etäämpänä
painautui Sofia Ivanovna mansikkamaahan. Sofia Ivanovna Biller oli
jokin hyvin etäinen sukulainen ja marjoille perso.
"Sofia Ivanovna", kuului Mummulin ääni yläparvekkeelta, "joko taas
olette mansikoissa?"
Sofia Ivanovna yritti kyyristäytyä yhä syvemmä pensaitten suojaan.
Katinka, Lenzy ja Mirka kertoivat toisilleen päätäpyörryttäviä
ryövärikertomuksia, vuoronperään, lieventääkseen kohtaloaan.
Vihdoin alkoi Kuninkaan ruokakello läpätä: "käy vellille, -- käy
vellille!"
Päivällinen syödään alasalissa, -- kaikki ovat pukeutuneet uudelleen.
Grosspapa on vaihtanut aamunuttunsa pitkään, mustaan takkiin. Hänen
edessään pöydässä on pari viinipulloa; hänen lautasliinansa on
kiinnitetty kaulaan ruusunpunaisella helmiketjulla, jossa on hopeiset
hakaset.
Pöydän yläpäässä käy keskustelu saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi.
Mummuli vaihtaa yhtä suurella keveydellä kieltä kuin lautasia.
Alapäässä sensijaan vallitsee täydellinen hiljaisuus.
Ruokaa on niukalta. Mummuli on kerta kaikkiaan selittänyt, että
paljosta syönnistä käy typeräksi. Varsinkin lasten on oltava
vähäruokaisia.
Katinka katselee varkain Sofia Ivanovnaa. Hänen nenänpäänsä on täynnä
pienenpieniä reikiä kuin neulatyyny.
Pesun Ripaksen pojat, jotka eivät myöskään saa pöydässä kyllikseen
syödä, pistävät kurkkuja ja makkaroita puserojensa vyötäisiin. Ja
suolaa heillä on aina taskussa.
Kun jo tulisi ilta!
Päivällinen on päättynyt. Vaelletaan hanhenmarssissa pöydän yläpäähän
kiittämään Mummulia, suudellaan kädelle, jolloin Mummuli kiusoittavalla
tavalla vuorostaan suudella kurluttaa niskaan.
Iltapäivällä Mummuli lähti ajamaan pikku kaleskoilla Possulin hoviin
täti Agnes Wrenskyn kanssa.
Lenzy, Mirka ja Katinka yhä maleksivat. He päätyivät etehisen ikkunalle
suurta saksalaista kuvakirjaa katselemaan. Heidän hajalliset hiuksensa
sekaantuivat toisiinsa kuin kolme eri viljalyhdettä. He kykkivät
yläkerran portailla, jalat alleen vedettyinä.
Kolme silmäparia, harmaat, mustansiniset ja ruskeat, tuijottavat
herkeämättä muuatta kuvaa.
Se on merkillinen, käsittämätön olento, jolla on yökön siivet, vuohen
sarvet, pukin jalat ja ihmisen kasvot, suu ilkeässä irveessä. Viittansa
varjosta se kylvää kultarahoja yli suuren vieraan kaupungin, jonka
suipot tornit kurkoittuvat ilmaan. Se ikäänkuin munii kultamunia, kuten
jättiläislintu.
Sillä on sarvet, se on varmasti Piru itse. Se on Piru! Varmasti Piru!
Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, se olisi hirmuinen rikos. Se on
ankarasti kiellettyä Hovin lakikirjassa. Ei saa lausua turhaan
Jumalan nimeä, jos tahtoo saada Hänen siunauksensa, mutta ei myöskään
saa nimittää tuttavallisesti Hänen suurta vastustajaansa, pimeyden
ruhtinasta. Siitä voi tulla kirot. Paitsi sitä voi se yht'äkkiä
totella kutsua ja ilmestyä. Tosin tämä kuvakirjan Piru, joka muni
kultarahoja, todennäköisesti oli hyvänahkaisimpia ja vaarattomimpia
pikku paholaisia. Mahdollisesti ei se edes ollut itse pääpöpö, jokin
renki vain!
Mutta kuitenkin oli epäilemättä viisainta olla varovainen.
Katinka keksi keinon:
"Se on Tutu... Sanotaan me Tutu... Kukaan ei tiedä, mitä se merkitsee,
ei edes se itsekään. Vain me tiedetään, että se onkin samaa kuin Piru."
Kaikki kolme tunsivat merkillistä mielihyvää. Ah, kuinka sentään oli
sukkelaa puijata hieman noita aikuisia, joitten mielestä kaikki oli
kiellettyä! Paitsi sitä puijata itse... niin, itse sitä häijyläistä.
Kun vain ei oikeaa nimeä nimittäisi, ei se uskaltaisi tulla eikä käydä
käsiksi.
He sanoisivat "Tutu", milloin vain mieli tekisi. He sanoisivat itse
Mummulin ja Grosspapan läsnäollessa: "Entäs Tutu, -- näitkös Tutua...?"
ja tekisivät toisilleen salakähmäisiä merkkejä. Eikä kukaan aavistaisi
heidän salaisuuttaan. Heidän olisi mahdollista puhua itse Pirusta
kaikkien kuullen.
Vihdoin viimeinkin oli ilta käsissä. Katinka makasi puisessa
häkkivuoteessaan ja katseli seinäpaperin kuvia. Grosspapan tohvelien
laputus kuului käytävästä, hänen käydessään sulkemassa ovia.
Katinka makasi hiljaa, sykkyrässä, peite korvilla, mutta sydän
tykkien. Grosspapan askeleet kaikkosivat toiselle puolen taloa,
käytävän isossa kaapissa rapisi, luultavasti hiiri, muuten oli kaikki
hiljaa. Yht'äkkiä lingottiin kimppu takiaisia ikkunaan. Katinka oli
silmänräpäyksessä jalkeilla, kiivetessään ikkunasta hän putosi suoraan
takiaispensaikkoon, ja suuria takiaisia tarttui hiuksiin.
"Missä olette?" hän kuiskasi.
Mutta samalla hän jo näkikin Lenzyn ja Mirkan, jotka odottivat ikkunan
alla. Ei ollut aikaa kyselyihin eikä pitkiin puheisiin.
"Hiljaa -- hiljaa!" he varoittivat toisiaan.
Tällainen oli siis yö, niin tuiki toisenlainen kuin päivä. Pehmeitä,
suuria yöperhosia lenteli edestakaisin, ja isoja, näkymättömiä
paarmoja, jotka ikäänkuin sokaistuina umpimähkään ampaisivat ohi. Ei
ollut pimeä, vaan hämärä ja lämmin. Toiset kukat nukkuivat, toiset
sensijaan tuoksuivat oudolla tuoksulla, jota ei kukaan heistä tuntenut.
Ah, kuinka Katinka rakasti sekä pelkäsi yötä! Ei koskaan saanut nähdä
yötä kasvoista kasvoihin, aina täytyi mennä nukkumaan ennen. Ja yöllä
oli kuitenkin omat kukkansa, omat tuoksunsa, omat luontokappaleensa ja
lapsensa, joista päivä ei mitään tiennyt. Sillä oli kiiltomatoja, jotka
syttyivät lehdille kuin vähäinen, viheriä tähti, sillä oli hitaasti
ja äänettömästi astelevat etanansa ja hyppelevät rupisammakkonsa,
yölepakkonsa, jotka suhahtivat ohi kuin henkäys... Sillä oli kukkansa,
jotka vain öisin aukenivat, kutsuen yöhyönteisiä...
Mutta yö oli myös hirveä, kauhistava, -- täynnä pääkallojen
kuolemantanssia ja virvatulia kätkettyjen aarteitten päällä... Yö oli
pimeys. Yö oli kuolema.
"Mennään", kuiskasi Mirka. Hän oli kaikista kolmesta vähimmän rohkea ja
näytti värisevän vilusta tai pelosta.
Voi olla, että toisetkin kaksi pelkäsivät, mutta ei kumpainenkaan
sitä näyttänyt. Toinen toisensa jäljestä he hiipivät puutarhan
aitausta pitkin, kunnes saapuivat veräjälle. Soldat-niitty oli
edessä, sumuisena, mereltä kohoavine usvineen, kuten aina, vielä
niittämättömänä, horsmanpunaisena. Tuoksuivat tervakukat, koiranputket,
leiniköt, valko-apila ja angervat.
"Täällä on hyvä", sanoi Lenzy.
Toiset nyökäyttivät myöntäen päätään.
Ja Lenzy istui maahan, ojan reunalle, riisuen sukat ja kengät
jalastaan. Mirka ja Katinka tekivät samoin, aivan vaiti. He tekivät
sen melkein hartaudella, ikäänkuin jonkun vertauskuvallisen ja
tärkeän toimituksen, ja jos rohkeutta olisi riittänyt, olisivat he
kai mieluimmin koonneet vihatut sukkansa ja kenkänsä rovioksi ja
valmistaneet otollisen polttouhrin vapaudelle ja suviyölle.
Olon outous teki heidät kaikki ylen harvapuheisiksi. He nauttivat kukin
erikseen, katsomatta edes toisiinsa.
"Maassa on kastetta", sanoi Lenzy vihdoin.
Ja hän ojensi jalkansa pehmeään ja tuoksuvaan heinikkoon. Ne
näyttivät melkein sinertävän valkoisilta. Lenzy ja Mirka eivät
milloinkaan päivettyneet, eivät edes paahtavimmassa paisteessa. Heidän
ohimoissaankin risteili kalpeita, sinisiä suonia.
Lenzy käyristi varpaansa ja taittoi suuren sinikellon, joka jäi
varpaitten väliin.
Hän oli hyvä, viisas ja rauhallinen eikä koskaan unohtanut, että oli
sisartaan ja Katinkaa vuotta vanhempi.
Mutta Mirka ajatteli yhä käärmeitä.
"Kun käärme poikii", selitti hän äkkiä, "niin se kiipee puuhun, ja
pudottaa sieltä poikansa".
"Lorua", sanoi Lenzy, "käärmeet munivat munia. Aurinko hautoo ne."
Katinka ei kuullut kumpaakaan.
"Me tullaan tänne", hän puheli. "Me ollaan jo isoja, koulunkäyneitä, --
kukaan ei voi enää kieltää. Me maataan täällä koko yö."
Tuntui selvään hunajainen lemu, keltamataran tuoksu. Puitten välitse
näkyi vilahdus kreikkalaistemppelistä. Se oli valkea kuin rukous.
"Tytöt!" sanoi Katinka yht'äkkiä. "Luvatkaa minulle, mutta pyhästi,
että tulemme kaikki kolme Soldat-niitylle vainajina. Sanokaa näin:
missä ikinä lepäänkin viimeistä untani, valtameren pohjassa tai
Siperian tundrilla tai -- tai Saharan hiekassa tai missä muualla
_valjenneet luuni_ lienevät, -- niin tahdon tulla Soldat-niitylle
vainajana."
"_Valjenneet luuni_", hän lausui erityisellä juhlallisella
kaameudella; hän oli sen sanan edellisenä päivänä lukenut jostain
intianikertomuksesta.
He tarttuivat toisiaan käsistä, kuumin sormin. Ja kaikki kolme
lausuivat yht'aikaa valansa:
"Missä ikinä lepäänkin viimeistä untani... niin tahdon tulla
Soldat-niitylle vainajana."
Kaikki kolme jäivät tuijottamaan valkoisiin, irrallisiin usviin, jotka
pitkinä liepeinä liikkuivat yli yöllisen niityn, ikäänkuin autuaitten
varjot.
Kuu nousi kaisloista ja vedestä, vaskenpunaisena kuin tuntematon
jumaluus. Ihmeellinen, pelokas tunne valtasi heidät, salaperäinen
vavistus tuon tuntemattoman tulipallon edessä. He olivat kuin yksin
maailmassa, hitaasti nouseva kuu, ja he kolme paljasjalkaista,
vuoteistaan karannutta tyttölasta. He olisivat halunneet polvistua,
itkeä nyyhkyttää ja rukoilla kuuta...
Sitten Katinka sanoi:
"Nyt mennään Mustaanjokeen uimaan."
Ei kukaan pannut vastaan. Tänä yönä oli kaikki sallittua ja
mahdollista. Tuntui vain päätähuimaavalta, pyörryttävältä. Mennä
Mustaanjokeen uimaan ja keskellä yötä! Seuraavaa aamua ja päivää ei
ollut olemassakaan.
He olivat jo tuiki syntisiä, ilmankin!
He kiersivät Kuninkaan ohi joelle. Koirankopissa haukahtivat
jäniskoirat, Ilo ja Piili. Tarhassa märehtivät torkkuvat lehmät. He
kantoivat kukin sukkiaan ja kenkiään.
Joen rannalla tuoksui kuten Soldat-niitylläkin, mutta senlisäksi
tuoksui vesi ja raskaat, kultaiset ulpukat. Joki tuli Mustastakorvesta;
sen lähteet olivat siellä, missä Elämänlähdekin.
Kuu yhä nousi ja hopeoitui, pienentyen samalla luonnolliseen kokoonsa.
Se oli jo korkeimman lepän latvassa.
Lenzy koetteli jalallaan vettä.
"Tytöt", hän kuiskasi. "Luuletteko, että hän hukkui tähän?"
"Kuka hukkui?" kysyi Mirka, koettaen asettautua kuun säteeseen.
"Hän, -- vanhan herran pikku piikatyttö, -- joka rikkoi maljakon."
Mutta Katinka kietoi palmikoitaan päälaelle eikä sanonut mitään. Hän
vain ajatteli, mlnkätähden Lenzy mahtoi sanoa "vanha herra", vaikka se
oli hänen äitinsä-äidin isä.
Hetken päästä he jo tanssivat piirissä keskellä jokea, toisiaan kädestä
pidellen, keskellä kuutamoa.
12.
Ylinnä Hovissa oli Mummuli, siitä ei ollut epäilystä. Katinkalle se oli
päivänselvää. Niinkuin Mummuli päivällispöydässä istui ylinnä, niin hän
Katinkan tajunnassakin istui jollain näkymättömällä valtaistuimella.
Hän oli sen arvojärjestyksen huippu, joka yhä aleten jatkui Katinkaan,
Lenzyyn ja Mirkaan saakka, ja johon kuului Grosspapa, äiti, isä,
sedät, tädit, serkut ja pikkuserkut ja satunnaisina vieraina kaikki
Rabet Lontoosta, Parisista, Pietarista ja aina Madeirasta asti. Tämä
oli maailma sinänsä, ja siihen kuului vielä naapurihovien asukkaat,
kaikki Mendtit, Riemenschneiderit, Ripasit ja Adaridit. Paitsi sitä oli
Hovissa tosin toinenkin maailma, mutta sekin oli maailma sinänsä eikä
kuulunut tähän. Se avautui keittiön puolella, väentuvassa, pajassa ja
Ahokkaan kylässä.
Katinka tiesi hyvin kuuluvansa Hovin ylämaailmaan. Mutta se ei
estänyt häntä tuntemasta alituista, herkeämätöntä vetoa tuota toista,
alamaailmaa kohtaan. Lenzy ja Mirka eivät sinne koskaan pyrkineet,
heille riitti ylämaailma. Mutta Katinka ei saanut rauhaa, hänen oli
oltava joka paikassa!
Alamaailmaan kuului koko keittiön asujamisto, Sokia-Mari, Kyökki-Ieva,
Sisä-Miina, Pyykki-Miina, pikku-Tilta, Hamusen-Ieva, Anni ja Masha,
venakko, sitten vielä Kuski-Heikki, Suhonen, puutarhuri, jolla oli
oma tupansa puutarhan kupeella, ja Suhoska, hänen vaimonsa, jolla oli
kylmänvihat jaloissa. Nämä olivat läheisimmät, mutta lisäksi oli vielä
epälukuinen määrä lampuodin piikoja ja renkejä; karjakkoja, Tupa-Anni
lapsineen, seppä ja Ahokkaan väki.
Kuninkaan, lampuodin, laita oli mutkallisempi. Ei ollut hyvä sanoa,
mihinkä hän näistä kahdesta maailmasta oikein kuului. Katinka ei
milloinkaan nähnyt hänen käyvän pääovesta, ja se oli sentään Katinkan
silmissä muuan varmimpia tuntomerkkejä ylämaailmaan kuulumisesta. Mutta
Kuningas ei myöskään tullut keittiön tietä, kuten muu alamaailman väki,
hän meni kylkirakennuksen sivuovesta suoraan Grosspapan huoneeseen. Hän
oli kuin taivaanvuohi näitten kahden maailman välillä, käski toista ja
totteli toista.
Toinen maailma alkoi jo keittiön portaista, takapihasta, jolla oli kuin
oma kasvitarhansa, takapihan villi yrttitarha, hyöstynyt ruoanjätteistä
ja likavesistä. Hirvittävän korkeita, vihaisia nokkosia, jotka
polttivat kädet palorakoille, takiaisia, jotka keräsivät pölyn leveille
lehdilleen, löyhkääviä koiruohoja, joita Anni keräsi ja kuivatti
kimpuiksi, ja kukkivia hullukaaleja, joilla oli myrkyllinen, likaisen
kirjava kukanterä.
Hiukan kauempana aidan takana oli kanojen ja kukkojen teloituspaikka,
-- siellä ne lensivät ilman päätä, kaula surkeasti verissä.
Jääkellarissa pidettiin talvea vangittuna kolmen oven ja kolmen lukon
takana.
Viiniholvissa sensijaan oli Sokia-Marin komero. Hän asui siellä
jo toista vuosikymmentä, keskellä tynnyreitä ja viinipulloja,
joita Leopold Raben lontoolaiset veljenpojat joka vuosi lähettivät
viiniviljelyksiltään päiväntasaajan seuduilta. Hän elosteli siellä
kuten hiiret tai tuhatjalkaiset, jotka juoksentelivat pitkin kiviseiniä.
Kukaan ei tarkalleen tiennyt hänen ikäänsä, ei edes hän itsekään,
mutta hän oli varmasti vanhempi Grosspapata ja Hamusen-Ievaa ja
itse lampuodin isää, vanhaa Kuningastakin. Hän oli vanhin olento
koko Hovissa, vanhempi itse Hoviakin, jonka päärakennus oli ollut
vasta salvoksella, kun Mari tuli taloon Mummulin imettäjäksi. Hän
oli vielä vanhan herran peruja, kuten Fataburin lasinpuhaltimien
jätteet ja salatieteelliset kirjat ullakolla tai hänen selloviulunsa
metallikirjaimineen vierashuoneessa.
Hänen oli tapana istua viinikellarin kynnyksellä, silmät rävähtämättä
päin aurinkoa, päässä iänikuinen, vanhuuttaan vihertävä tanu, kova ja
kiiltävä kuin kuoriaisen koppa. Silmiä kattoi valkea, linnun luomen
kaltainen kaihi; vaatteista uhosi merkillinen, tunkkainen ja kostea
haju.
Hän näytti aina ikäänkuin jotain kuuntelevan. Ajanvietteekseen hän
leikkeli räsymattoja varten tilkkuja ja keri ne suuriksi, kirjaviksi
kiekoiksi. Mutta sitä tehdessään hän alati kuunteli. Hän väitti
kuulevansa Mustankorven kohun. Toiset nauroivat ja sanoivat hänen
puhuvan päättömiä, mutta Sokia-Mari pysyi itsepintaisesti väitteessään.
Hän kuuli sen varmasti, yöllä tosin selvemmin kuin päivällä. Se oli
ikäänkuin tasaisesti virtaava, huokaava ääni, joka oli kaikkien muitten
moninaisten äänien alla.
Hän muisti vielä ajat, jolloin korpi alkoi heti aidan takaa, ja susi
uskalsi talvisin pihamaalle. Pellot, vainiot, puutarhat, kaikki on
vähäistä korven rinnalla. Vanhan herran vaunutiestäkin on jäljellä vain
viheliäinen polku. Kaikki, mitä ihmiskäsi ja järki ovat aikaansaaneet,
on kuin nuo kirjavat räsymaton kaistaleet.
Katinka pujahti keittiöön, milloin vain taisi. Itse ilmakin siellä oli
erikoisen mieluinen ja hivelevä, täynnä höyryjä ja käryjä, juuston,
vastasiivilöidyn, vielä vaahtoavan maidon ja nousevan taikinan tuoksua.
Aina oli siellä touhua, räiskettä, kilinää-kalinaa!
Katinka rakasti katsella Kyökki-Ievan lihavilla, tanakoilla
käsivarsillaan, joissa oli tiheää, untuvaista ihokarvaa, sotkevan
taikinaa, vierittävän siitä koukistettujen hyppysiensä alla
uskomattoman nopeasti sämpylöitä, jotka sitten uunissa paistuivat
kauniin vaaleanruskeiksi, tai sitten käsittelevän patoja ja
liesirenkaita paljain sormin, jotka näköjään olivat tuiki tunteettomat
kuumuudelle.
Katinka rakasti väen hapanta katajakaljaa, jota jokainen joi suoraan
puukiposta, ja suolaisia särkiä, joita ei koskaan näkynyt muualla kuin
väen pöydässä. Niillä oli ihmeellisen suloinen, kielletty maku. Niitä
täytyi vain nauttia varkain. Ja oli kuitenkin miekkoisia, jotka saivat
niitä joka ateriaksi!
Keittiön takana oli piikojen makuukomerot, kaksi matalaa,
kaari-ikkunaista huonetta vasemmassa kylkirakennuksessa. Niissä oli
aina tuulettamaton, umpinainen haju. Mutta muuten ne olivat peräti
viehättävät nekin, kuten keittiökin. Huiskin, haiskin kampojen ja
eriväristen hiustukkojen seurassa siellä oli rasvaisia ja savuttuneita
kirjoja, joilla oli uteliaisuutta kiihoittavat nimet, kuten Uusi
Kenoveeva eli Roosa Tannenpurista ja muuan aivan nokinen ja yltäyleensä
ruskea Holperin Äijä, joka oli kuin paistinpannussa käynyt; sitäpaitsi
Satakieli eli Sata laulua Suomen kansalle ja Suuri Egyptiläinen
Unikirja, jota Kyökki-Ieva erityisesti tutkisteli.
He näkivät alati unia öisin. Ja he puhuivat unistaan, ikäänkuin jostain
täysin todellisesta, ne herättivät heissä aivan samanlaista pelkoa tai
iloa. Katinka kuunteli korvat pystyssä, kun Kyökki-Ieva pani kädet
ristiin vatsalleen ja sanoi: "Pankaas nyt merkill', kyll' se nyt
kuoloo." Kyökki-Ievan unet merkitsivät aina kuolemaa ja tapaturmia. Hän
näki leipovansa rinkelejä, täpötäynnä suuria, mustia rusinoita, taikka
oli keittävinään soppaa, mustaa kuin piki, kaikki perin pahoja enteitä.
Kaikki oli täynnä merkkejä; sakset putoilivat kärki edellä; lukki oli
yöllä kutonut seittinsä uunin suuhun. Yksinpä hänen liikavarpaansakin
ennustelivat; niitten avulla hän tiesi sateen ja rajuilman tulon.
Oli ihmeellistä; kaikki nämä Ievat, Annit, Sisä- ja Pyykki-Miinat,
Heikit, olivat omassa maailmassaan tuiki toisenlaisia kuin joutuessaan
Grosspapan ja Mummulin maailmaan. Ylämaailmassa he olivat vähäpuheisia,
hiljaa astelevia, vastasivat vain kysyttäessä. Mutta niin pian kuin
keittiön ovi oli sulkeutunut heidän takanaan, he olivatkin tuota
pikaa isoäänisiä, lörppöjä, kujeilijoita, aika äkämyksiä, mutta aina
kadehdittavan hullunkurisia. Saattoi melkein unohtaa heidän olevan
aikaihmisiä. Heille sai nauraa katketakseen. Illallisastiat pestyään
he saattoivat iloitella tuntikausia, niinkuin ei seuraavaa aamua olisi
ollut olemassakaan, pistää keskellä keittiön lattiaa tanssiksikin, jos
vain Sepän-Anton tai joku muu Ahokkaan pojista ilmestyi keittiöön, --
laulella päättömiä lauluja, kinastella, loruta ja nauraa loppumattomiin.
Anni lauloi muuatta muka puolalaista laulua, jossa aina toistui:
luppa-tsuu, luppa-tsuu. Mutta kun häneltä ruvettiin kyselemään, mistä
hän sen oli oppinut, herkesi hän siihen paikkaan. Olipa ollut muuan
tensikka, venäläisen upseerin tensikka, joka oli opettanut. Hän sanoi
sen melkein vihaisesti eikä enää laulanut. Kaunis Sisä-Miina sadatteli
aina Mummulia lyhyistä vaatteista, joita jokaisen Hovin palvelustytön
täytyi sitoutua käyttämään pestin ottaessaan. Mutta toden teolla ei
mikään puku olisi paremmin sopinut hänen kamarineitsytkauneudellaan
kuin juuri valkeat kohohihat, punainen hame, ruohonpäiset liivit ja
kirjava huivi, jonka hän solmi harteilleen peilin edessä, mikä ei ollut
kananmunaa suurestikaan isompi.
Hän ryöpsähti keittiöön, heitti tarjottimen pöydälle ja tarttuen
vantteraan ja raskaskääntöiseen Kuski-Heikkiin, alkoi huudella:
"Kaheksa komiaa tyttöö Hoviss' ja Heikk' yheksäs!"
Kaikki tiesivät, että Heikki vaihtelevalla onnella kosiskeli
Sisä-Miinaa, ja että Miina kiemaili hänelle, mutta yht'aikaa myös
nuorelle piispansaarelaiselle perämiehen alulle.
Katinka ei tainnut kyllin ihastella näitten alamaailman ihmisten
elämää. Se näytti olevan pelkkää ilonpitoa. He saivat suolaisia särkiä
ja hapankaljaa niinpaljon kuin halusivat. Heitä ei pidetty laihalla
ruoalla, että tulisivat keskeltä katkeaviksi kuin vaapsiaiset!
Katinkalle jäi muistiin muuan ilta. Hän, Katinka, makasi jo
ristikkovuoteessaan ja rallatti ratokseen; ikkunat puutarhaan olivat
auki, oli tuollainen lämmin kesäilta, vain kuin kuuman päivän jatko.
Yht'äkkiä tulee siihen ties mistä, Anni, ja hetken päästä Sisä-Miina;
Katinka yhä rallattaa, nyt jo kovemmin. Anni ja Sisä-Miina alkavat
pyörähdellä, Katinkan rallatuksen mukaan, ja samassa on siinä
pikku-Tiltakin, hänkin pyörähtelee, mutta yksinään. Katinkalla on
sanomattoman hauskaa, hän ihan rakastaa noita, jotka tuossa lattialla
pyörähtelevät, ja hänestä tuntuu, että hekin rakastavat häntä. Tätä
menoa voisi jatkua vaikka koko yö, aivan kuin surviaisten tanssia
tuolla ulkona kesäisessä ilmassa!
Seuraavana päivänä tuli vieraita Vongurista, Vongurin vanha
salaneuvoksetar, joka aina puhui miesvainajastaan, Herrassa nukkuneesta
Abram Abramovitshista, kuollut neljännesvuosisata takaperin, ja paitsi
sitä Pesusta koko Ripasin joukkue, rouva ruiskukanvärinen silkkihame
yllä, ja herra, mansetinnappeina kultakimpaleet omista siperialaisista
kultakaivoksista.
Illempana Mummuli istutti vieraansa takaparvekkeelle: piikatyttöjen
oli näytettävä vieraille tanhujaan ja piirihyppyjään ruohikolla.
Tällaiset näytelmät miellyttivät Mummulia, ne hyväilivät hänen
valtiatarvaistojaan, aivankuin hän elonkorjuutalkoitten jälkeen tapasi
pylväsportailla istuen ottaa vastaan ohikulkevan talkooväen kumarrukset
ja niiaukset.
Katinka, suittuna, tärkkihameet yllä, valkoisissa kenkiin saakka,
katseli tätä menoa toisten takaa. Hän ei ollut uskoa silmiään. Olivatko
nämä todella samoja, jotka eilen hänen rallattaessaan olivat tanhunneet
kuin hyttyset? Nämäkö kankealiikkeiset, saamattomat ja hiestyvät
olennot, jotka tuossa pakoitetusti pyörähtelivät?
Mutta vieraat taputtivat kohteliaasti käsiään, Pesun Ripas ääneensä
nauraa höristen ja huutaen "da capo", johon hänen poikansa täydestä
kurkusta yhtyivät. Vongurin salaneuvoksetar tyytyi katsomaan näytelmää
lornjetillään. Mummuli antoi armollisesti merkin, ja väki sai
keittiössä vehnäskahvit.
Katinkalle vain jäi kummallinen, kaiveleva tunne, melkein kuin häpeää.
13.
Katinka eroitteli mielessään kaiken elottoman ja elollisen Hovissa
hyviin ja pahoihin. Edelliset olivat hyvänsuopia ja rakastettavia,
niitä olisi halunnut hyväillä ja halata, likistäytyä lähekkäin,
nimittää rakkailla, suloisilla nimillä, ottaa vuoteeseensa ja nukkua
niitten keralla. Nämä hyvänsuovat esineet ja olennot olivat useimmiten
hiljaisia ja vaiteliaita, ne olivat kukkia, tai Tilkoaniemen notkon
valkeita, punasilmäisiä hiiriä, tai sitten huonekaluja, kuten etehisen
iso kaappikello. Perin harvoin ne olivat ihmisiä.
Hyviä oli vain harvassa; pahansuopia ja peljättäviä verrattoman paljon
enemmän. Ja niitä oli kohdeltava aivan eri tavalla. Niitä täytyi
kiertää kaukaa tai sitten uhikseen ärsytellä ja härnätä ja senjälkeen
suinpäin paeta, kun ne kävivät vaarallisiksi.
Niitä oli todella suuri joukko: Mustankorven sudet, Hovin yläkerta ja
isot kuvastimet alasalissa, ukkosilma, mustalaiset ja Vanha-Kuningas.
Hyvänsuovista esineistä ja olennoista ei usein tiennyt enempää kuin
hyvänolon tunteen, mikä niistä kuin salaa uhosi. Ne eivät koskaan
hyökänneet eivätkä ajaneet takaa. Ne vain odottivat, että menisi ohi
ja huomaisi heidät. Herahti joskus vastustamaton hyvänolon tunne koko
ruumiiseen ja sieluun, niin että varmasti tunsi jonkun tuntemattoman
kukan tuoksuvan tiepuolessa tai turpean, viheriä juovaisen kurpitsan
verannan seinämällä ystävällisesti ajatelleen. Niillä ei useinkaan
ollut muuta puhetta kuin tuoksu; se oli niitten ainoa kieli.
Katinka toi kukkia vuoteeseensa, hän nukkui niitten keralla.
Etehisen kaappikello taas oli tosin liian iso mahtuakseen Katinkan
ristikkovuoteeseen, mutta sensijaan oli Katinka kerran -- jo kauan
sitten -- viettänyt yönsä siinä.
Se oli tapahtunut näin. Katinka ja kaappikello olivat ystävykset jo
ammoisista ajoista. Se oli perin merkillinen kello. Sen taulussa, joka
oli iso ja pyöreä, vaihtelivat aina vuorokauden ajan mukaan eri kuvat,
jotka Katinkalle käsittämättömällä tavalla ilmestyivät sen sisimmästä.
Muutos tapahtui hyvin hitaasti, milloinkaan ei voinut minuutilleen
sanoa, milloin toinen tuli ja toinen meni. Mutta koko kello muutti
muotoa kuvien keralla, ikäänkuin suuret kasvot, jotka vaihtoivat
ilmettä; se oli iloinen ja hilpeä, kauhistava ja salaperäinen, naurava
ja itkevä, aina sen mukaan kuin kuvatkin. Aamulla oli näkyvissä
verevä ja pulloposkinen aurinko, jonka hyvätuulinen hymy tarttui koko
kellotauluun, numerot, viisarit, kaikki nauroivat, ja aurinko oli kuin
syksyinen omena. Mutta keskipäivällä olivat kellon kasvot tyynet ja
miettivät; näkyvissä oli hiljainen maisema, pieni talo, jonka takana
kasvoi puita, ja keltainen vainio, täynnä keskipäivän uneliasta
lepoa. Illalla purjehti näkyviin laiva, täydessä lastissa, purjeet
täynnä tuulta, matkalla tuntemattomille merille. Se jätti jälkeensä
riuduttavan ikävän, kuin vaahtovanan, alkaessaan taas liukua kellon
syvyyksiin.
Mutta mitä oli yöllä? Minkälaiset olivat kellon kasvot, silloin koko
Hovi nukkui, Grosspapasta ja Mummulista alkaen Lenzyyn ja Mirkaan ja
aina Sokiaan-Mariin asti alhaalla kellariholvissaan. Ah, Katinka parka
ei saisi sitä koskaan tietää, hän nukkui aina silloin jo sikeässä
unessa, kun kello ilmaisi viimeiset salansa yölle ja pimeydelle.
Mutta eräänä yönä Katinka hiipi paitasillaan etehiseen, puristettuaan
ruoholaukkaa silmiinsä hereillä pysyäkseen. Hän kohotti kynttilänsä,
ja kello tuijotti häneen synkkänä ja uhkaavana; sen taulussa oli
luinen käsivarsi, joka käänsi kumoon tuntilasia, ja viisarit näyttivät
kahtatoista. Katinka ymmärsi: se oli kuolema.
Samalla narahti keittiön ovi, ja puolikuolleena säikähdyksestä Katinka
pujahti kellokaappiin. Joku kulki ohitse, luultavasti Sisä-Miina,
Katinkan kyyhöttäessä ahtaassa kaapissa. Sen jälkeen hiljeni kaikki,
hän oli kuulevinaan vain suuren ja ystävällisen sydämen sykinnän.
Hän oli keskellä salaperäistä koneistoa, joka mittasi aikaa. Kaikki
salaisuudet olivat lähellä, käden ulottuvilla; täältä jostain, hänen
päänsä yläpuolelta, lähtivät liikkeelle kaikki nuo salaperäiset kuvat.
Yhä raukeammaksi, yhä uneliaammaksi hän kävi, yhä turvallisemmaksi
hänen olonsa, kunnes hän vihdoin nukkui kellon suojaan, niinkuin olisi
nukkunut maailman sydämelle.
Tällaisia olivat hyvänsuovat. Mutta yhtä ankara oli ahdistus, mikä
lähti pahansuovista olioista.
He ovat vielä hyvin pieniä, aivan selässä kannettavia, ainakin Katinka
ja Mirka. He tekevät pitemmät retkensä aina hoitajiensa selässä,
Katinka Annin, Mirka Mashan, Agnes-tädin venakon, Lenzy saa juosta
kipittää omin jaloin, minkä pääsee.
He ovat lähteneet marjaan, kiivenneet yli aidan ja uponneet ihanaan,
vihreään ruohoon. "Kasso pomppoi", sanoo Anni ja poimii mansikoita.
"Miljoonapomppoja!" kirkaisee Katinka. Mutta samassa tuokiossa kasvaa
heidän eteensä äkkiä kuin maasta nokinen, tuima, ärjyvä hirviö,
nahkavyöliina edessä ja kädessä moukari.
"Pois siint' heinää tallaamast'! Vai työ täss' miu marjojai.
Pääsettekös, taikk'."
Mirka pudottaa ropeensa ja alkaa kirkua, Mashan yrittäessä yli aidan.
Anni aikoo juuri aukaista suunsa syytääkseen aikamoisen sanaryöpyn
murjaanille päin naamaa. Mutta sitä ennen tapahtuu jotain.
Katinka seisahtuu äkämystyneen hirviön eteen, jonka polviin hän vaivoin
ylettyy, ja sanoo:
"Ei ne ole seppäsedän mansikoita, ne on Jumalan mansikoita!"
Ja nyt saavat kaikki nähdä: hirviön käsi hervahtaa, noen ja tahman
keskeltä avautuu leveä suu, täynnä mahtavia, valkoisia hampaita, ja
samassa pärähtää tärisyttävä nauru:
"Kuulkaa noit' tyttölöi... Vai Jumalan marjoi... No poimikaa sitt'
Herran nimmee..."
Susia pelkäsi Katinka siitä saakka, kun ne talvella raatelivat jäällä
Dianan.
Diana oli silloin tosin hylkykoira, lahjoitettu pari vuotta sitten
vanhuuttaan muutamalle Hovin torpparille. Mutta Katinka rakasti
sitä kuitenkin, nykyisessä alennustilassakin, kun se nälkäisenä ja
takkuisena, häntä koipien välissä, kaukaa kiersi Hovia. Se oli yhtenä
ainoana talvena uskomattomasti raaistunut; siitä oli tullut oikea
kulkuri, luihuileva, salavihainen ja arka; sen luonne oli muuttunut
ulkoasun keralla. Sen kyljet olivat täynnä vereksiä puremia, sillä
se oli aina sotajalalla muitten koirien kanssa; se ontui toista
etujalkaansa. Se ei kuulunut enää mihinkään koirayhteiskuntaan,
ei entiseen yläluokkaansa eikä nykyisen alemmuutensa tovereihin,
kyläkoiriin; molemmat kohtelivat sitä yhtä suurella epäluulolla ja
vainolla.
Hoviin se kuitenkin tunsi epäämätöntä vetoa, se kaarsi sitä, milloin
suinkin toisten koirien, entisten metsästystoveriensa ärhentelyltä
taisi, surullisesti ja ikävöivästi vinkuen. Se nuuski heti kesän alussa
selville, että sen entiset omistajat olivat palanneet, metsästystorven
tuttu raiku saattoi sen iloiseen raivoon, se aikoi suoraa päätä syöksyä
entisen onnensa sijoille. Mutta paratiisi oli suljettu, ja Kyökki-Ieva
ajoi sen luudaniskuilla loitommalle. Tämän jälkeen se ei uskaltanut
tulla jääkellaria kauemmaksi. Lampuodin, Kuninkaan, lapset heittelivät
sitä kivillä, sille oli kielletty antamasta ruokaa.
Katinka ei alistunut kieltoon, hän päinvastoin keräsi luita ja
leivänkannikoita ja syötti niitä Dianalle aidan takana, milloin
Kyökki-Ievan silmä vältti. Oi, Diana, Diana! He itkivät molemmat,
Katinka ja Diana, -- koira uskaltamatta nuolla kiitokseksi lapsen
ruskeaa kättä, pää kallellaan, veden valuessa kellanvihreistä silmistä;
herra ties, miten veristä vääryyttä se tunsikaan kärsineensä!
Mutta eräänä kesänä ei Dianaa enää näkynyt missään. Nuori Kuningas
kertoi Katinkalle tavanneensa kerran talvella vereksiä suden jälkiä
jäältä Kataja- ja Koprasaaren väliltä sekä karvatukkoja, jotka
kaikesta päättäen olivat Dianan. Diana oli siis päässyt autuaammille
metsästysmaille.
Sinä yönä Katinka ei saanut unta ristikkovuoteessaan, vaikka olisi
lukenut Herran siunauksen kaikilla eri kielillä, mitä Hovissa puhuttiin.
Hän oli kuulevinaan susien ulvonnan, kun ne painuivat Mustastakorvesta
saarien välitse jäälle ja odottivat Dianaa, veripunainen kita ammollaan
kohti kylmää ja terävää kuuta. Hovissakaan eivät aina kukkineet
jasmiinit, täälläkin oli hankia ja pakkasia!
Katinka vaipui vähitellen eräänlaiseen horrokseen. Hän oli olevinaan
Diana. Mutta ei äskeinen kapinen, raihnainen Diana, vaan nuori,
sileäpintainen ja voimakas. Hän on iltayöstä maannut jossain lämpimässä
ja ahtaassa kopissa, heiniin hautaantuneena, jotka mieluisasti
syyhyttivät sieraimia. Mutta vastustamaton veto vie hänet talviyöhön
ja jäälle. Hän haukahtaa kuulle kuin vanhalle tutulle, hän päästää
ulvonnan lampuodin ikkunan alla, josta vastaa vain halpaantuneen
Vanhan-Kuninkaan ähkinä. Sensijaan ei kuulu nuorta Kuningasta eikä
hänen tuliluikkuaan. Ja Diana kiertää kerran koko Hovin ja syöksähtää
sitten pitkin koivukujaa alas jäälle läpi jäätyneen pajupensaikon.
Kuinka lumi kimaltaa, kuinka käpälät miltei jälkiä tekemättä hipovat
hankea! Jäällä on heikkoa, himmeää valoa, Koprasaaren kuusiryteikkö on
musta ja liikkumaton. Ihanaa on näin juosta ja tuntea oman voimansa
hively!
Yht'äkkiä täyttää outo ja ärsyttävä haju ilman... Katajasaaren takaa
häilähtelee kuin harmaita pisteitä, ikäänkuin rantakivet olisivat
alkaneet elää. Kuuluu haukku, -- melkein kuin koiran, vain hieman
venytetympi -- uu -- uu...
Pako on myöhäistä. Harmaat kivet muuttuvat susiksi, ne hyökkäävät hänen
päälleen. Niitä on monta, kolme, neljä... hän näkee, kuinka niitten
kuuma huounta muuttuu huuruksi pakkasessa. Ne irvistävät aivankuin
koirat, niin että käyrät, terävät kulmahampaat näkyvät. Ja Dianan
torjuessa kolmea, puree neljäs häntä niskaan...
"Sudet, -- sudet!..."
Katinka heräsi omaan huutoonsa, katseli hetken aikaa tyhjin,
kauhistunein silmin ympärilleen ja vetäisi sitten peitteen
yltäylitseen. Sen alla on pimeä ja lämmin, on kuin etana kuoressaan.
Mutta parasta lie sentään rukoilla.. Kun vain tietäisi, mitä kieltä
Jumala parhaiten ymmärtää... "Müde bin ich, geh' zur Ruh'... Gud som
hafver Barnen kär... Sun haltuus, rakas Isäni, ma aina annan itseni,
mun sielun' ruumiin', tavaran', ne ota Herra vastahan."
"Sen uskon ja sult' pyydän viel'."
* * * * *
Kesäisin Katinka yhdessä Lenzyn ja Mirkan kanssa huvittelihe
pelkäämällä milloin mitäkin.
Pelko oli epäilemättä jotain erinomaisen hupaista. Se alkoi suloisena,
vihlaisevana hivelynä sydänalassa ja levisi sitten kuin kipinöinä
sormenpäihin saakka. Se oli yhtä jännittävää, kuin mikä muu leikki
tahansa. Pääasia oli vain, että osasi pelastua viime tingassa, silloin
ei ollut mitään hätää.
Tiesiväthän he tietysti, etteivät suuret, hiljaiset kuvastimet
alasalissa, enemmän kuin yläkerran kaikukaan, joka heitä niin kammotti,
olleet millään lailla vaarallisia, niin kauan kuin antoi niitten olla
rauhassa. Omasta aloitteestaan ne eivät mihinkään ryhtyneet. Ne olivat
kuin nukkuvia, rauhallisia petoja, jotka kävivät uhkaavaksi, vasta kun
niitä uhitteli ja härnäsi.
Mutta sitä he juuri halusivatkin. He tahtoivat väkisinkin herättää
kaikki vihamieliset voimat, mitkä uinuivat peilien valhesyvyyksissä ja
yläkerran kaikuvissa lokeroissa, nauttiakseen omasta pelostaan.
Ja niin uudistui lukemattomia kertoja sama näytelmä: he marssivat
yläkerran portaita peräkanaa, juhlallisina ja varovaisina, edellä
kultatukkainen, totinen Lenzy, sitten pieni ja hento, raskasluominen
Mirka ja lopuksi Katinka. He pääsevät onnellisesti portaitten
kierrokseen saakka, puolipimeästä häämöittävät vastaan yläkerran monet
komerot.
Ne olivat täynnä lukinseittejä, paksuja nahkakantisia kirjoja,
käsittämättömiä metallitankoja, putkia ja pyöriä, joitten
tarkoituksesta heillä ei ollut aavistustakaan. Vanhan herran romua!
oli Sokia-Mari sanonut. Kerran he olivat eräästä nurkasta löytäneet
suunnattoman suuren pahvisen nukenpäänkin, jolla oli mustat, oikeat
kiharat, ja poven verhona purppuranpunainen silkinrepale.
Mutta he eivät peljänneet niinkään näitä komeroita. Oli jotain
muuta, mikä oli monta vertaa salaperäisempää. Vielä muutama askel,
ja koko yläkerta alkaa elää, joka nurkasta, lattiapalkkien alta,
seinänraoista valittaa kumea kaiku. Tätä hetkeä he ovat odottaneet.
Se on aivan lähellä heitä, he kuulevat sen vaikerruksen. He syöksyvät
suin päin alas, kompastuvat, kierivät pitkin portaita. _Se_ on heidän
kintereillään, se ajaa heitä takaa alas asti.
Taikka he sytyttävät kaksi kynttilää alasalin seinänkorkuisten
kuvastimien eteen. Kynttilät palavat peilipöydällä, he istuvat kukin
kuvastimensa edessä. Silmiä ei saa räpyttää. Silmät väkinäisesti
avoinna he tuijottavat kuvastimen valhesyvyyteen. Silmät alkavat vuotaa
vettä, peilin pinta himmenee, alkaa kiertää kuin sekavaa tähtisumua. Ja
tähtisumusta alkaa haahmoittua outoja ja eriskummaisia olioita, jotka
panevat heidän sydämensä värisemään.
Mutta kun kauhu oli korkeimmillaan, he pidättivät hengitystään eivätkä
kirkaisseet, -- he nauttivat omasta kauhustaan.
Mustalaisia he sensijaan pelkäsivät todenteolla, kuten vauhkoja
oriita tai raivokkaita härkiä. Niitä kulki pitkin kesää Hovin ohitse,
kaupungista päin tullen tai mennen, jalkaisin tai vankkureilla,
suurina parinkymmenen hengen saattueina. Hoviin saakka kuului
maantieltä heidän lastensa ja porsaittensa parku. Kaikki seitsemän
kuolemansyntiä mahtui heidän säkkeihinsä. He piileksivät Revonkiven
raossa ja Itkevällä Kalliolla, väijyen ohiajajia. He olivat kiristäneet
Herttualan maitokuskilta rahat. He varastivat lapsia, värjäsivät
niitten hiukset, pesivät naaman kahvinporolla, pistivät pussiin ja
inttivät porsaan kirkuvan. Ei koskaan voinut tietää, oliko säkissä
lapsi vaiko porsas. Ja Katinka tarkasteli murheissaan mustia hiuksiaan
ja ruskeaksi paahtunutta kaulaansa: hän olisi kelvannut sellaisenakin,
värjäämättä, mustalaisen säkkiin. "Mustalaisvekara!" kivahti Annikin
aina, kiukkuiselle päälle sattuessaan. Niin oli siis juostava pakoon,
jos kaukaa maantiellä näki vilahduksenkaan mustalaisista. Mutta Hovin
keittiössä saattoi heitä Annin hameitten turvista katsella, kun he
puoliväkisin työntyivät sisään, ensin aina akat, sitten vasta miehet,
ja mankuivat mangu, mangu maaraansa tai sitten mielin kielin latelivat
Kyökki-Ievalle: "hei herttasei, anna leipää, anna kallaa... hei
herttasei, anna voita..."
Kokonaan toista laatua oli ukkosilman ahdistus. Tuli joskus yht'äkkiä
hiostava helle, Hovi alavassa alhossaan hukkui kuin pätsiin, kaikki
hiljeni, ilma sameni raskaitten, hohtopalteisten pilvien alla
salaperäiseksi ja hiljaiseksi. Lakkasivat lepattamasta tammet ja
vaahterat ja haarakoivut. Kreikkalaistemppeli vain säteili yhä
valkoisempana kuin omaa valoaan.
Sitten kumeaa, pilvensisäistä jyminää. Kokonaiset pilvivuoret
halkeilevat Hovin päällitse ja paljastavat salamanvälkähdyksessä
hehkuvan sisustansa, joka on valkoista tulta. Satoi, suuret vesisuihkut
huuhtelivat yläparvekkeen asfalttia.
Mirka seisoi ikkunan edessä ja huusi: "Kuule, -- kuinka Jumala pauhaa!"
Mutta Katinka sulki oven säppiin ja vielä lukitsikin sen, -- silloin
ei ainakaan Jumala pääsisi sisälle. Hupussa, peiton alla hän kuunteli
pilvien räjähdyksiä ja näki salamat, vaikka ummistikin silmänsä. Hän
ajatteli vanhaa herraa, joka haulikko kädessä uhmasi ukkosta ja jylyä.
"Minä olen hänen tyttärensäpojantytär..." hän sanoi, -- "hänen
tyttärensäpojantytär, -- vanhan Fataburin, Hovin vanhan herran..."
Enimmän kuitenkin Katinka kesäisin leikkisiskoineen pelkäsi
Vanhaa-Kuningasta, lampuodin, nuoren Kuninkaan, isää, joka istui
akaasia-aidan toisella puolen, ainaisessa tukituolissaan, kivenheiton
matkan päässä Hovin päärakennuksesta ja pylväsportaikosta.
Vanha-Kuningas pysytteli parhaasta päästä huoneessaan, mutta
kauniilla säällä hänen vaimonsa ja poikansa kantoivat hänet ulos
auringonpaisteeseen. Hän oli vastenmielinen katsella. Hänen silmänsä,
suuret ja lasittuneet, olivat avoinna, mutta muuten hän oli pikemmin
kuollut kuin elävä. Hänen suuri ja pöhöttynyt ruumiinsa, jonka halvaus
oli kytkenyt liikkumattomuuteen, täytti koko tuolin, kuten kömpelö,
mudankarvainen virtahirviö. Hänen monenkertainen, velttolaskoksinen
leukansa riippui syvälle rintaa vasten painuneena.
Hovin lapset kurkistelivat häntä akaasioitten takaa kuin kummitusta,
uteliaina, mutta ilman vähintäkään sääliä. "Hän on paha", päätteli
Katinka järkkymättömällä varmuudella, ja sillä oli Vanhan-Kuninkaan
tuomio lausuttu. Kuinka hän olisi voinut olla muuta kuin paha! Hänen
hyllyvät, vihertävät kasvonsa ja liikkumaton ruumiinsa eivät näyttäneet
olevan missään tekemisissä hyönteisten surinan, pääskysten lennon
ja sireenin tuoksun kanssa, joka häntä ympäröi. Hänen jaloissaan
käyskentelivät muurahaiset, mutta hän ei tiennyt siitä. Hän oli vain
kuin sadut Pahasta-Kuninkaasta, kummallinen ja rujokas kuva jostain
ammoin revitystä kuvakirjasta.
Ja sittenkin oli hänellä käsissään vielä liikuntakykyä ja voimaa.
Vanhalla-Kuninkaalla oli nahkahihna, jolla hän tarpeen tullen kuritti
lapsiaan ja lapsenlapsiaan, pitääkseen heidät Herran pelvossa ja
nuhteessa. Yöjuoksua hän ei sallinut, se oli sanottu, -- ei! Hän
oli ilkeäsisuinen ja häijy. Hän sivalsi nahkahihnalla nuorta,
kaunista tytärtään, jonka mieli paloi syntiin ja tansseihin. Hän oli
kuninkaantytär, mutta sai maistaa nahkahihnaa.
Paitsi sitä oli Vanhalla-Kuninkaalla aina vieressään tuolin nojalla
ryhmysauva, jolla hän koputti, jotain tarvitessaan. Ja Katinkan
valtasi outo ja syntinen halu: kunpa Vanha-Kuningas yht'äkkiä
tarttuisi ryhmysauvaansa ja hyökkäisi heitä takaa-ajamaan. Oh, kuinka
he juoksisivat, kuinka he juoksisivat! Aina Tilkoanniemelle asti ja
sitten yhä ympäri, yhä ympäri pyörötemppelin, ja orjantappuran piikit
pistelisivät Pahaa-Kuningasta sääriin. Ja Paha-Kuninas huohottaisi:
kyllä saan teidät kiinni, -- kyllä saan teidät kiinni, tyttöletukat!
Mutta samalla he hypähtäisivät yli sillan kaidepuun ja katoaisivat
valkoisina hiirinä kivien koloon.
He tekivät pillejä akaasian paloista ja viheltelivät härnätäkseen
Vanhaa-Kuningasta. Mutta Vanha-Kuningas ei suvainnut hievahtaakaan
eikä kunnioittaa heitä vihallaan eikä suuttumuksellaan. Hän säästi sen
nähtävästi omille jälkeläisilleen. Kärpäset kävelivät kaikessa rauhassa
pitkin hänen kasvojaan, kunnes tuvasta tuli hänen vanha vaimonsa, jolta
pillastunut orhi aikoinaan oli potkaissut nenän murskaksi, ja ajeli
lehvällä kärpäset pois.
Mutta iltaisin, -- ja sen taisi kuulla Hovin portaille saakka, --
jymisytti Vanha-Kuningas kaikuvasti ja äkäisesti ryhmysauvaansa
lattiaan, kun nuori Kuninkaan-Kati oli hiipinyt Hovin-Annin ja kauniin
Sisä-Miinan kanssa Porkansaaren poikien tansseihin Tilkoanniemen
pyörötemppeliin, kengät ja sukat kainalossa ja päähuivi kätkettynä
povelle.
14.
Juuri Tilkoanniemen roomalaisessa pyörötemppelissä, missä Fatabur
aikoinaan oli istutellut paimeniaan ja paimenettariaan, tapahtui sitten
tänä kesänä Katinkan ja Mykkä-Salamonin kohtaus.
Heti Hovista maantielle päästyä oli kaupunkiin mennessä Ahokkaan kylä.
Se kuului naapurihoviin, ja oli, kuten hovien kylät ainakin, huonosti
rakennettuja, harmaita tai punamullalla sivuttuja mökkejä, joissa
asui kaikenkarvaisia pien'eläjiä, -- sepästä alkaen, jonka paja oli
heti tienristeyksessä. Suurin osa mökeistä oli siunaantunut runsailla
lapsilaumoilla, ja näitä Ahokkaan paljaskinttuisia, repaleisia lapsia
liikeni kaikkialle. Heidän vakinainen leiripaikkansa oli Vainikan
tien risteys, josta maantie kääntyi kaupunkiin; siellä olivat heidän
pyöreistä mukulakivistä kyhätyt lehmitarhansa käpylehmineen; paitsi
sitä tähystyskivi, josta saattoi pitää silmällä sekä kaupungin että
Tervajoen puolen ja samalla kaiken, mitä Hovissa tapahtui.
He muodostivat ikäänkuin kaikkien Hovissa tapahtuvain näytelmäin
katsojajoukon, yhdessä Hovin omien alustalaisten kanssa. Sisimmässään
he varmaan olivat vakuutetut siitä, että kaikki nämä näytelmät oli
pantu toimeen heidän erikoiseksi hauskutuksekseen, talkoot, kesäiset
vieraspidot. Heidän isillään ja äideillään oli epäilemättä ollut
enemmän tuijotettavaa vanhan Fataburin aikoina, nykyisten Ahokkaan
lasten riemuksi sai riittää maantiellä ajavat kaleskat tai umpivaunut.
He ilmestyivät tienristeykseen kuin varpusparvi, niin pian kuin
kuulivat vaunujen töminän. Alkoi kilpajuoksu: he kirmasivat vaunujen
jäljessä aina vaahterakujalle asti, koko ajan sakeassa tomupilvessä.
Sattui, että heille heitettiin kourallinen vaskilantteja, silloin
syntyi maantien pölyssä hullunkurinen rykelmä pyöriviä käsiä ja
jalkoja. Mutta vaahterakujaa kauemmaksi he eivät yrittäneet; sinne
ehdittyään he pyrähtivät aidoille ja kiville. He saivat joskus maistaa
herraskuskien piiskaa, mutta se ei heihin pahasti sattunut; sensijaan
sai Nuoren-Kuninkaan varjokin jo heidät pakosalle; he vetäytyivät
silloin kiireesti takaisin päälinnoitukseensa.
Heidän joukossaan oli usein muuan isätön poika, kuuromykkä, joka ikänsä
ja kasvunsa puolesta ei oikeastaan enää kuulunut lasten pariin, mutta
siitä huolimatta oleili enemmän lasten kuin aikuisten parissa. Tämän
pojan nimi oli Salamon, Mykkä-Salamon, ja hänellä kävi kaiken lisäksi
langettavainen. Hän oli vankkatekoinen ja ajoittain työhön pystyvä,
vaikka ei suinkaan aina; hän auttoi äitiään elatuksen hankinnassa
käymällä taloissa ja hoveissa maatöissä, mutta hänen täytyi aina
välillä jäädä päiväkausiksi työstä pois. Hän oli ehkä kuudentoista
ikäinen, pikemmin päälle kuin alle, ja ulkonaiselta näöltään kammottava
ja vastenmielinen; sekä Vainikan ja Hovin että lähisaarien nuori väki
vieroi häntä. Ei ollut ainoatakaan tyttöä Piispan- eikä Porkan-saarilla
tai lähihovien alueella, joka olisi suostunut tanssimaan hänen kanssaan
edes kierrostakaan. Tämän hän hyvin tiesi, jo monesta edellisestä
kokemuksesta ja turhasta yrityksestä, mutta se ei kuitenkaan estänyt
häntä saapumasta joka sunnuntai-iltana Tilkoanniemen tansseihin. Siellä
hän murjotteli syrjässä piiristä, kenenkään tahtomatta häntä suorastaan
poiskaan karkoittaa, katsellen tanssivia synkin, raskain silmin, joissa
oli kaatuvatautisille ominainen kiilto, suu rumassa irveessä, niin että
isot ja epätasaiset hampaat näkyivät. Hänen annettiin olla, mutta siitä
huolimatta vaivasi hänen mykkä läsnäolonsa kaikkia.
Niinä päivinä, jolloin hän syystä tai toisesta ei kyennyt työhön, hän
oleili Ahokkaan lasten parissa. Lasten härnäämistä hän nähtävästi
kesti paremmin kuin aikuisten, joka sai hänet aina jonkinlaiseen
raivoon. Lapsia sensijaan huvitti hänen katkonainen ääntelynsä ja outo
mölinänsä, joka tuskin muistutti ihmisääntä, ja josta ainoastaan hänen
äitinsä taisi saada selkoa. Hänen alituinen irvistelynsäkin huvitti
näitä paljaskinttuisia pikku villejä, jolloin hän yltyi vääntelemään
naamaansa yhä ihmeellisimpiin irveisiin; he tekivät hänelle kyllä
kiusaa, mutta eivät ajaneet häntä pois joukostaan kuten aikuiset.
Mykkä-Salamonin rakkain ajanviete oli kuitenkin käydä ongella.
Katinka saattoi nähdä hänen melkein joka päivä kaivelevan onkilieroja
tunkiokasasta läävän takaa; sen jälkeen hän kiersi joelle, pitkin
Hovin vastapäistä rantaa, ja irroitti vanhan, vuotavan veneen,
joka oli kätketty rantalepikkoon. Hän souti joen suuhun saakka tai
kaislikon toiselle puolen, jossa laski kiviriipan. Joskus hän tyytyi
vain seisomaan lattealla kivipaadella vedenrajassa tuntikausia, vapa
kädessä, onkimassa kiiskiä tai kolmituumaisia ahvenenpoikia. Nähtävästi
kalat olivat hänelle jonkinlaisia heimolaisolentoja, kuuroja ja mykkiä,
kuten hän itsekin, tuomittuja samaan äänettömyyteen, mihin hänkin. Hän
viihtyi niitten parissa paremmin kuin ihmisten.
Katinkalle oli tämä kuuromykkä poika, joka sitäpaitsi vielä oli
salaperäisen, kammottavan taudin riivaama, eräänlainen puoleksi
tarumainen olento, niinkuin Vanha-Kuningaskin; ikäänkuin lihaksi ja
vereksi muuttunut hirviö hänen lapsuutensa satumaailmasta. Hänen
rumuutensa oli aivan yliluonnollista. Mykkä-Salamon oli ruma, kuten
ollaan ruma vain saduissa. Rumuus merkitsi Katinkalle samaa kuin
pahuus, hän tunsi rumuutta kohtaan miltei ruumiillista pelkoa,
samoinkuin kauneus herätti hänessä ruumiillisen hyvänolon tunteen.
Mutta sittenkin oli suuri ero Pahan-Kuninkaan ja Mykkä-Salamonin
välillä. Edellistä katseli Katinka aivan kuin ihmiskunnan ulkopuolelle
kuuluvaa, ilman säälin hiventä. Mykkä-Salamonia kohtaan hänellä
sensijaan oli alituinen säälin, hellyyden ja pelon sekainen tunne.
Juuri samalla lailla hän oli ajatellut kapista, kaikkien hyljeksimää
Dianaa, jota eivät mitkään koirat seuraansa huolineet. Mykkä-Salamon
oli monessa suhteessa Dianan asemassa, yhtä hyljätty, yhtä yksin.
Millaista olisi olla Salamonin lailla kuuro sekä mykkä? Katinka
tapasi itsensä usein sitä kuvittelemasta, kuten hän yleensäkin aina
rakasti kuvitella itsensä vieraisiin olioihin, elollisiin sekä
elottomiin. Ajatella maailmaa, mistä kaikki ääntely olisi tauonnut,
aivan hiljaista, aivan äänetöntä maailmaa, josta yht'äkkiä olisivat
vaienneet kaikki äänet, nekin joita tavallisesti ei edes kuuntele...
Entäs jos yht'äkkiä mykistyisi ihmisten sanat, koirien, lehmien tuttu
ääntely, kaikki hyristys, siksutus, surina kesäisessä ilmassa ja
ruohossa, puitten puhelut tuulen kanssa, -- lampuodin vellikellon ääni,
laineiden liplatus mutaisilla rannoilla, vesilintujen vihellykset
saarten takaisilta kareilta. Kaikki kävisi ja liikkuisi yhtä suuressa
äänettömyydessä, kuin se, mikä täyttää tähti-öisen taivaan.
Mitään tästä arkielämän joutavasta ja hilpeästä laverruksesta ei
Mykkä-Salamon kuullut. Hän näki koiran aukovan leukojaan, mutta ei
kuullut ääntä, näki sahan purevan hampaillaan puuta, mutta ei kuullut
puun kirskuvaa valitusta.
Ja Katinka yritti tukkia korvansa ollakseen Salamonin lailla kuuro. Hän
painoi peukaloillaan korvakannet kiinni, tukki etusormensa korviinsa,
kuten umpisukkeloon sukeltaessa, mutta siitä huolimatta kuului kaikki,
kuten ennenkin, vain kuin vaimennettuna. Hän laittoi puuvillasta tulpat
ja pani ne korviinsa, mutta sittenkin soi itse hiljaisuus, inisevällä
nuotilla, kuten itsepintaisen, verenhimoisen sääsken sumina...
Hänen oli aivan mahdotonta edes kuvitella niin täydellistä
äänettömyyttä kuin se, mikä vallitsi Mykkä-Salamonin maailmassa. Niin
hiljaista oli vain syvällä vedessä, meren pohjassa, jossa asustaa
kielettömiä, mykkiä olentoja, ja johon ei yksikään vedenpäällisistä,
moninaisista äänistä tunkeudu.
Katinka souti joskus joen suuhun katselemaan Mykkä-Salamonin onkimista.
Salamonin sattuessa istumaan kasvot päin merta pääsi Katinka usein
aivan lähelle, kuuromykän mitään huomaamatta. Katinkan pieni,
lumivalkea venhe, johon kuului punalappeiset airot, oli melkein kiinni
harmaassa, paikatussa ruuhessa.
Hän näki Salamonin istuvan liikkumattomana kuin kuva, tuijottamassa
hyppelehtivään kohoon, jona oli sulan lävistämä korkkipahanen.
Tuo oli siis poika, joka eli eroitettuna kaikesta äänellisestä
maailmasta, ja jota kauhea tauti riivasi, niin että hän aika-ajoin
kaatui maahan suu vaahdossa ja jäsenet kouristuksissa. Mitä hän mahtoi
nähdä niinä hetkinä, jolloin hän makasi jäsenet jäykkinä? Milloinkaan
hän ei herättyään kyennyt ilmaisemaan. Katinka souti eteenpäin.
Mykkä-Salamon irvisti hänelle. Katinkan venhe liukui kevyesti läpi
kaislikon kuin vesikorento.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä oli Tilkoanniemessä tanssit. Anni ja
Sisä-Miina olivat ottaneet kaikki lapset, Katinkan, Lenzyn ja Mirkan
mukaansa.
Heinäkuisessa puistossa tuoksui puitten pihka, läheinen rantalieju ja
suuret muurahaispesät. Niitty oli valkea suovilloista. Tilkoanniemellä
sensijaan oli oma tuoksunsa; villiruusut, kuivat havuneulaset ja
heinänkorret hengittivät ilmaan kuivaa, kuumaa huokua.
Roomalainen pyörötemppeli oli täynnä väkeä. Sen pitkin seiniä kiertävät
penkit, samoin kuin pylväätkin olivat kirjavanaan nimikirjaimia, yksin
lakikin. Katajasaari oli vain kivenheiton päässä. Saarien välistä tuli
par'aikaa vene.
Tanssittiin piiritanhua. Kaikki eivät mahtuneet yht'aikaa temppeliin,
osa vilvoitteli rannalla. Notkon tuolle puolen kuului jo raskaitten
saaristolais-anturoitten töminä, jota laulu säesti:
"Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks,
Nii punane ol' takk',
Takk' takk' takk'.
Fralla lalla laa,
Punane ol' takk'."
Keskellä piiriä oli Hovin kaunis Sisä-Miina. Hän ei pitänyt
valinnassaan kiirettä, vaan pyörähteli hitaasti kannoillaan sitämyöten
kuin piirikin. Hän oli koko loistossaan: paidanhihat hohtavan valkeat
ja kohollaan, lyhyt, viheriä hame, jonka alta näkyi valkea sukka ja
uudet, narskuvat kengät, punaraitainen huivi näennäisesti huolettomasti
hartioille heitettynä. Kädet lanteilla, kaula kenossa, huulilla
tavallinen ylimielinen, pilkallinen hymynsä hän sinkosi keimailevia,
lupaavia silmäyksiä milloin Kuski-Heikkiin, milloin piispansaarelaiseen
perämiehenalkuun.
Laulu yhä jatkui:
"Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks,
Nii sametist' ol' liiv',
Liiv' liiv' liiv'.
Fralla lalla laa,
Sametist' ol' liiv'."
Nähtävästi Sisä-Miina ei vielä ollut tehnyt lopullista
valintaansa. Kuski-Heikillä oli varma ja vakava toimeentulonsa, ja
piispansaarelainen oli Sisä-Miinaa viittä vuotta nuorempi. Sitä paitsi
hän ei ollut vielä perämiestutkintoaan suorittanut. Siihen voisi
mennä vielä vuosia. Mutta hänestä tulisi herra. Hän oli jo nyt herran
näköinen, kalpea ja hoikka. Kuski-Heikin naama sensijaan punoitti kuin
paras hollantilaisjuusto.
"Pitäiskö miun
vaivasen tytön
kaiken miun ikäin'
naimatta olla?"
Kaunis Sisä-Miina piti kumpaakin hetken aikaa katseillaan kuumana,
muikaisi veikeästi -- ja otti Sepän-Antonin.
Villiruusujen tuoksu tunkeutui läpi pylväistön. Useat tytöistä olivat
taittaneet ruusut rintaansa. Pojat tömistivät ja polkivat kuin riihtä
puiden. Vene oli saapunut rantaan, -- se oli Porkansaaresta.
Mentiin kaakkuria.
"Kaakkuri, kiikkuri, kirjava lintu..."
Nuori Kuninkaan-Kati lauloi. Hän oli ollut koko lauantaiyön Ahokkaan
tansseissa, mutta kaikki oli käynyt ylen onnellisesti, ikkuna ei ollut
säpissä, ja hän oli päässyt pujahtamaan vuoteeseensa Vanhan-Kuninkaan
huomaamatta. Hän vähätteli nahkahihnaa!
Katinka, Lenzy ja Mirka olivat herkeämättä piirissä. He tanssivat
Kuski-Heikin, Sepän-Antonin, Pylkkäsen Eljaksen, piispan- ja
porkansaarelaisten kanssa. Heille kumarrettiin kuin aikuisille, isot ja
karheat kädet tarttuivat heidän sinisilkkisiin vyötäröihinsä, heidät
nostettiin kohoksi ja laskettiin taas lattialle.
Yht'äkkiä Katinka huomasi roomalaisen pyörötemppelin kaidepuun nojassa
ruskeat, synkät kasvot, täynnä kipeää ja julmaa irvistystä.
Kuuromykkä seisoi siellä tapansa mukaan, kuokkimassa toisten ilonpitoa.
"Salamon, -- miks sie et tanssi", huusi Katinka kuuromykälle.
Kuuromykkä pudisti päätään. Hän ei liikahtanut paikoiltaan, hänen
pitkät käsivartensa lepäsivät kaidepuulla, hän olisi voinut koskettaa
tanssijoita, jos olisi tahtonut.
Jotain kävi Katinkalle äkkiä selväksi. Hän ymmärsi selvemmin kuin
koskaan ennen, että Salamon todella oli kaiken ulkopuolella, ei vain
ääntelevän, visertelevän maailman, vaan ulkopuolella ihmisten, kuten
nyt seisoi ulkopuolella Tilkoaniemen roomalaisen pyörytemppelin. Kukaan
ei hänestä huolinut. Ikinä hänellä ei olisi ihmisten iloja. Hän oli
hyljätty. Hän oli yksin, yksin kuin kivi.
Katinka erosi äkkiä piiristä ja istuutui kaiteelle lähelle Salamonia.
Kukaan ei heitä huomannut, tanhu oli parhaimmillaan.
Mitä hän nyt sanoisi Salamonille? Mutta Salamonihan ei kuullut hänen
sanojaan. Hänen oli vain niin surku, niin surku Salamonia. Aivan
kuin silloin, kun hän jääkellarin takana oli varkain syöttänyt luita
Dianalle ja itkenyt yhdessä koiran keralla.
Yht'äkkiä Katinka laski ruskean kätensä Salamonin isolle kouralle,
joka piteli kaiteesta. Hän silitti sitä hyvin arasti, hyvin varovasti,
niinkuin hänen oli tapana silittää Ponttua tai Dianaa.
"Voi sinnuu, Salamon rukka", hän sanoi.
"Voi sinnuu, Salamon rukka."
Se oli kaikki. Katinka ei ajatellut seuraavana päivänä enää Salamonia,
hän unohti aluksi hänet ajatuksistaan kuten kiven, jonka oli heittänyt
keskelle kaislikkoa Tilkoaniemen rannassa. Hänen täytyi säteillä
kaikille, -- niin oli kerta kaikkiaan hänen luontonsa.
Mutta joku aika tämän sunnuntai-illan jälkeen hän taas kerran näki
Salamonin kaivelevan matoja Hovin läävän luota. Salamonilla oli
aivan puhdas, rohtiminen paita yllään, vaikka oli kaikkein arkisin
torstaipäivä. Katinka seisoi puutarhan säleportilla ja katseli;
kuuromykkä irvisti hänelle mennessään ohi jokirantaan päin ja päästi
kurkustaan käsittämättömän äänen. Katinka näki hänen soutavan joen
suuhun kaislikkoon, kuten tavallisesti.
Illalla tuli kuuromykän äiti hakemaan poikaansa, jota ei ollut kuulunut
kotiin. Hänelle selitettiin Hovissa Salamonin menneen puolipäivän
tienoissa ongelle. Äiti sai veneen lainaksi ja lähti pahaa aavistaen
soutamaan joen suuta kohti. Hän löysikin paljoa etsimättä poikansa
vanhan, harmaan ruuhen, joka oli tarttunut kaislikkoon; ruuhessa makasi
Mykkä-Salamon kumollaan, yläruumis vedessä, johon hän langettavaisen
saatuaan oli suulleen kaatunut.
"Ja Salamon ko tahto tännää iha väkisi puhtaa paia päällee, vaikk' ol'
vast' torstai, ei muka tahtont' männä likasess' Hovi ohisse", äiti hoki
itkunsa seasta.
15.
Katinka rakasti piilopaikkoja, kuten yleensäkin rakasti toisinaan
olla yksin. Hänessä oli paljon tuollaista auringossa huolettomasti
lekottelevaa liikkumattomuutta, ikäänkuin salaisesti ja suloisesti
työskentelevää näennäistä työttömyyttä, joka ei sietänyt häiritsemistä;
hän kärsi, jos piti olla kaiken päivää liikkeessä ja puuhassa. Hän
halusi kätkeytyä, suri, ettei mahtunut onton puun onkaloon, kuten
tikanpojat; hän oli varmasti sukua maamyyrille ja luola-asukkaille.
Hänen rakkaimpia piilopaikkojaan oli angervapensaikon aukeama, niin
hyvin kätketty, ettei sitä ulkoapäin kukaan olisi aavistanut. Sinne hän
pakeni, kun oli liian paljon ihanaa ja tulvivaa mielessä, sydän täynnä
selittämätöntä autuutta kuin iltapilvi purppuraa.
Siellä oli ihanaa maata, yllä lehtikatos, katsella viheriää valoa ja
kuulla nimeään suotta huudeltavan.
Mutta vielä useammin Katinka piiloutui keittiön käytävän vanhaan
kaappiin, jossa säilytettiin palvelijoitten vaatteita ja vanhoja
kenkärajoja. Siellä hän kykki surullisina ja alakuloisina hetkinä,
tuntiessaan itsensä maailman murjomaksi ja väärinymmärretyksi,
hautoessaan kostonhimoisia ja itsekiduttavia ajatuksia, jotka
samalla tuottivat nautintoa. Sinne hän kätkeytyi vitsaa saatuaan tai
peljätessään rangaistusta, mutta myöskin usein vain ehdoin tahdoin
antautuakseen murheellisiin mielikuviin, ajatellakseen maailman loppua
tai suuria nälkävuosia.
Ilma oli kaapissa ummehtunut, ja kenkärajat haisivat kuivuneelle
loalle, mutta siitä huolimatta oli sen ilmastossa jotain perin
lohdullista. Annin paras pyhähame riippui aivan käden ulottuvissa,
siihen saattoi painaa päänsä ja itkeä ihmisten pahuutta.
Oli tosiaan usein syytä tuntea itsensä väärinymmärretyksi ja istua
vanhassa kaapissa kenkärajojen päällä!
He olivat eräänä kesäisenä päivänä kaikin menneet Tilkoaniemen
rantaan pyydystämään haavilla rautapiikkejä, Katinka, Lenzy, Mirka,
setä Friedrich Raben kaksi poikaa ja Kuninkaan Aatu. Se oli Katinkan
keksintöä, hänen ehdoituksensa mukaisesti oli kaloja pidettävä
elätteinä suuressa lasipurnukassa, kuten kultakaloja. Ehdoitus oli
hyväksytty yksimielisesti, ja heillä oli rautapiikkejä jo muutama
kymmenkunta läkkituopissa, kun setä Kolja Wrensky yht'äkkiä saapui
rantaan.
Hänellä oli yllään valkea kesäunivormunsa kiiltävine nappeineen, ja
viikset tummanruskeiksi värjätyt. Hän puhui huonoa, venäjänsekaista
saksaa.
Setä Kolja kopautti kävelykepillään läkkituoppia.
"Mitä te teette", hän sanoi. "Kidutatte kaloja. Päästäkää ne heti
veteen."
"Emme me kiduta, me pannaan ne lasipurnukkaan", vastasi Katinka.
"Se on kidutusta. Päästäkää ne veteen", kovisteli setä Kolja. Mutta
hän oli luonnostaan liian välinpitämätön ja haluton, eikä asia häntä
sen enempää huvittanut; odottamatta sentähden käskynsä vaikutusta hän
kääntyi menemään.
Lapset seisoivat yksin laiturilla haaveineen ja läkkituoppeineen, jossa
rautapiikit uiskentelivat.
"Kaloja ei heitetä mereen", sanoi Katinka uhkamielisesti.
Muut katselivat toisiinsa, ikäänkuin hieman häpeissään. He alkoivat
nähtävästi horjua.
"Setä Kolja on oikeassa, heitetään kalat menemään. Mitäs me niillä",
sanoi vanhin Raben pojista.
Mutta Katinka tarttui nopeasti läkkituoppiin ja puristi lujasti
käsivartensa sen ympärille.
"Ei -- ne viedään kotiin. Jollette te huoli, niin minä otan ne."
Muut yhä epäröivät. He katselivat toisiaan ja ymmärsivät olevansa yhtä
mieltä. Vain yksi oli heidän ulkopuolellaan. Heissä kaikissa heräsi
vaistomainen liittoutumisen tarve tuota yhtä vastaan, joka uskalsi
pitää oman päänsä.
"Anna tänne tuoppi. Se on kidutusta", sanoi nuorempi Rabe.
Mutta Katinka kääntyi jo menemään läkkituoppeineen, toisista sen
enempää huolimatta.
Muut tulivat hänen jäljissään, vähäisen välimatkan päässä. Ei kukaan
iljennyt käyttää suoranaista väkivaltaa. Mutta sensijaan he rupesivat
kuorossa ja nuotilla laulamaan:
"Anna tänne kalat, -- anna tänne kalat!"
Katinka kulki mykkänä edellä, veret korvissa. Hän tunsi, että he
mieluummin olisivat saaneet väkisin riistää tuopin hänen käsistään
kaloineen päivineen. Tämä oli pahempaa kuin väkivalta.
Toiset vain lauloivat:
"Anna tänne ka-a-a-lat!"
Kuorolaulua kesti puolitiehen asti.
Mutta yht'äkkiä he alkoivat kirkua hänen takanaan muuatta uutta sanaa,
jonka Raben pojat olivat tuoneet mukanaan tänä kesänä, ja jonka
merkitystä ei yksikään tiennyt, eivät he itsekään.