AINO KALLAS

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Otava,

1920.

Jenny von Pelisskylle

k. Aachenissa

ja

Mary von Bockille o.s. von Pelissky

k. Varsovassa

eroittamattomille leikkisiskoilleen, kahdelle

kaukaiselle varjolle lapsuuden kesämaasta

omistaa tämän teoksensa

tekijä.

Eesti, Kallaste 1915

Suomi, Helsinki 1920.

1.

Katinka Rabe syntyi Hovissa, isovanhempainsa kartanossa, hyvin isossa

vuoteessa, jossa olivat syntyneet, rakastaneet ja kuolleet sekä Rabet

että Fataburit. Alkujaan sen oli teettänyt hänen isänäitinsä isä,

Friedrich Fatabur, itseään ja vaimoaan, inkeriläistä papintytärtä

varten, ja toden teolla, tämän vuoteen mittasuhteista puhuivat

Fataburin vaistot. Näin juuri hän oli sen halunnut: leveäksi kuin

laivan, valmiiksi varattuna sekä elämän alkua että loppua varten,

tummanpunaisesta, kiilloitetusta puusta ja lattiassa kiinni neljin

valtavin jaloin, kaksi sivupylvästä kummassakin päässä.

Ei ole yhdentekevää, kenenkä ja millaisessa vuoteessa syntyy. Ehkä

majailevat edesmenneitten henget sen sijan lähettyvillä, missä kerran

siirtyivät tuntemattomasta näkyväiseen ja taas takaisin. Ehkä he

odottavat tilaisuutta, päästäkseen vielä kerran vastasyntyneen silmin

näkemään ajallisen ihmeet ja maan neljästi vuodessa muotoaan muuttavan.

Friedrich Fataburin olisi voinut luulla vainajanakin pyrkivän kymmeneen

kätkyeen, siksi monta ihmiselämää olisi tarvittu kaikkia hänen

suunnitelmiaan toteuttamaan.

Hän oli vuosisadan alussa oston kautta saanut haltuunsa Hovin,

rappeutuneen aateliskartanon itäisen Suomenlahden rannalla; hän se

myös oli rakennuttanut Hovin nykyisen päärakennuksen, jonka nimi yhä

vieläkin juhlallisemmassa puheessa oli _corps de logis_, samoin kuin

Friedrich Fatabur Hovin vanhimman asujamiston puheissa yhä kuoltuaankin

oli Hovin vanha herra.

Friedrich Fataburin isännyyden alkuaikoina ulottui Mustakorpi vielä

viljelyksiin saakka. Ei ollut mitään varsinaista eroa puiston ja korven

välillä, heti puutarhasta alkoi sama sakea kuusikko, joka yhtenä

ainoana metsäalueena jatkui Vahvaniemeä ja Vehkasuota kohden. Ranta

oli autiota korpea, virstamääriä, -- viljellyistä maista, pelloista,

niityistä, ihmisen askarruksesta maan kamaralla ei merkkiäkään; ei

yhtäkään ihmisasumusta, ei sauhua, niin kauas kuin silmä kantoi,

ainoastaan metsäisiä, ulapan sulkevia saaria ja yhtä metsäisiä rantoja.

Friedrich Fatabur käsitteli luonnonihanaa ja metsittynyttä

maa-aluettaan niinkuin taiteilija löytämäänsä kiitollista aihetta:

hän ryhtyi heti sitä muovaamaan mielikuvansa mukaiseksi. Ja kun hänen

kaikkien uudistustensa yksinomaisena lähtökohtana oli kauneus eikä

suinkaan hyöty tai rahantulo, niin tuli Hovista muutamissa vuosissa

muuan Itä-Suomen kauneimpia maahoveja.

Ensi töikseen Friedrich Fatabur revitti entisen päärakennuksen.

Pietarista saapuneen ranskalaisen arkkitehdin kanssa yksissä

neuvoin hän sitten laati suunnitelman kaksikerroksista, Palladion

tyyliä jäljittelevää puupalatsia varten, joka kohosi kaislaisen

lahden rannalle kuin mikäkin italialainen pikku palzetto. Elettiin

uudestisyntyneen, voittoisan klassillisuuden merkeissä, yksin täällä

jäitten keskelläkin. Friedrich Fataburin uudella keltaisella _corps

de logis'lla_ oli päin maantietä mahtava julkisivunsa, josta leveät,

avonaiset, kahden leikkitykin vartioimat portaat ja kuusi onttoa,

valkoista doorilaispylvästä anastivat suurimman osan. Nämä pylväät sekä

yläkerran iso puolipyörö-ikkuna näkyivät kauas kaupungista tulevalle

maantielle. Rakennuksen molemmat kyljet olivat sensijaan matalat,

kaari-ikkunaiset; sireeni- ja jasmiinipensaikot peittivät ne miltei

tykkänään.

Huonekalut tuotiin samoin suoraan Pietarista; ne olivat kaikki samaa

tummanpunaista puuta kuin vuodekin: suoraselkäisiä sohvia, joitten

käsinojina oli siivekkäitä leijonia, tuoleja, jotka seisoivat riveissä

pitkin seiniä, päällystettyinä suurikukallisilla silkkikankailla;

katosta lattiaan ulottuvia metallikoristeisia kuvastimia,

kynttiläkruunuja, joissa käärmepyrstöiset joutsenet ojokauloin

kannattivat kynttilöitä. Uuninvarjostimissa punoivat silkistä ja

helmistä kirjaillut paimenet ja paimenettaret ruusuköynnöksiä. Itse

uunit sensijaan olivat roomalais-alttareita, Foibos Apollo ohjasi

niitten metalliovissa soihtu kädessä aurinkovaljakkoaan.

Friedrich Fatabur siirsi nyt kauneudenkaipuunsa riippuoksaiseen

hautajaiskuusiryteikköön; hän raivautti yhdellä kertaa kartanoa

ympäröivästä korvesta sata tynnyrinalaa puistoksi. Hovin pinta-alaan

nähden se oli sulaa tuhlausta, mutta se vastasi Fataburin vaistoja:

hän rakasti suuria mittasuhteita, tilaa ja laajuutta; vihasi arkea ja

janosi juhlaa. Hän vähätteli maanviljelyksestä ja karjanhoidosta: hän

tahtoi elämälleen sopivat kehykset, ei muuta!

Puutarha muovattiin niitten kaukaisten esikuvain mukaan, jotka tähän

aikaan kummittelivat jokaisen kunnianhimoisen puutarhurin näyissä, ja

joitten nimet kuuluivat _Malmaison_ ja _Trianon_. Akaasia-,

orapihlaja- ja sireenipensaat leikeltiin muureiksi ja palloiksi, ne

saivat Fataburin käskystä yhä haaveellisempia ja eriskummaisempia

muotoja, leijonien, lohikäärmeitten ja muitten tuntemattomien hirviöitten

hahmon. Puiset nymfit ja amoriinit kätkivät viikunalehdettömät sulonsa

lehvien peittoon. Vastapäätä _corps de logis'ta_ kohosi ihastuttava

leikkikalu, pienoiskokoinen kreikkalaistemppeli, ympyriäisen

ruohopyörylän päärakennuksesta eroittama, ikkuna- ja oviruudut

kirjavaa, moniväristä lasia. Oven rautaruusukkeet, samoin kuin

päätyotsikon puuleikkaukset olivat Fataburin omakätistä tekoa.

Fatabur teetti nyt teitä puistoonsa. Hän raivautti niitä raivolla ja

rakkaudella, ikäänkuin ei olisi koskaan saanut niitä kyllin teetetyksi,

itsepintaisen, pakkomiellettä muistuttavan kiihkon vallassa.

Teitä kierteli pitkin rantaa, joka niemeen, joka poukamaan, niitä

haarautui puiston etäisimpiin osiin, villien, jääkauden aikuisten

kivijärkäleitten keskitse, aina sinne asti, missä puistoalue kuin

huomaamatta yhtyi koskemattomaan korpeen. Oli kuin Fataburin levoton

kauneudenkaipuu olisi kiitänyt lehteviä teitä levähtämättä, vain

hetkeksi pysähtyen vähäisissä roomalaisissa pyörötemppeleissä, joita

hän sinne tänne puiston perukkoihin ja saariin rakenteli.

Fatabur oli pian kiinni uusissa suunnitelmissa. Kaikella, mihin

hän ryhtyi, oli saman lyhyen, kireän jännityksen leima. Hänen

mielenkiintoansa kutakin yritystä kohtaan kesti vain niin kauan, että

se hädin tuskin ehti valmistua; hänen aivonsa olivat ylihedelmälliset

ja tuhlaavaiset; hänellä oli kiire. Hänen yksilöllisyytensä oli

voimakas ja väkivaltainen: aineen oli taivuttava sitä palvelemaan;

meren, maan ja metsän oli muutettava muotoaan, jos Friedrich Fatabur

sitä vaati.

Hän alkoi nyt raivauttaa leveätä maantietä Mustaankorpeen Vehkasuon

ympärille, keskelle synkintä korpiryteikköä ja rämeitä. Rahaa ja aikaa

upotettiin uskomattomissa määrin uuteen tiehen, josta ei ollut mitään

näkyvää hyötyä. Luoja ties, mikä oli pälkähtänyt Hovin herran päähän!

Hän tarvitsi muka ajotien nelivaljakolleen, ja tie raivattiin. Eikä

siinä kyllin, sen piti olla joka paikasta niin leveä, että kahdet

kaleskat mukavasti voivat sivuuttaa toisensa.

Hovin _corps de logis_ oli valmis, puisto raivattu, maantie samoin:

Fatabur saattoi siis aloittaa maalaisseigneurin elämänsä. Hovissa

alkoi vieraanvarainen, huvitteleva aika. Se oli alati kukkuroillaan

vieraita, läheisistä naapurihoveista, kaupungista ja aina Pietarista

asti; kansainvälistä, kirjavaa seuruetta, jonka ainoana elämäntehtävänä

näytti olevan humu ja ilonpito. Metsästysretket, naamiohuvit,

venezialaiset illat, ajo- ja soutumatkat, puutarhajuhlat seurasivat

toisiaan vaihtelevassa järjestyksessä. Siirryttiin hovista hoviin:

Hovista Vonguriin, Vongurista Possuliin, Possulista Rasalahteen,

Tervahoviin, Niemenlauttaan, -- ja taas Hoviin.

Fatabur oli yhtä väsymätön huvien keksimisessä kuin oli ollut Hovia

luodessaan; hän tarvitsi huvituksia kuten kaikki kiihkoaivoiset

ihmiset. Hän rakasti soittoa ja tuotti soittoniekkoja Pietarista, hän

hankki Hoviin kokonaista orkesteria varten tarvittavat soittimet.

Hän pani toimeen Hovin alasalissa soittajaisia, joissa itse esiintyi

selloineen. Mutta hänen erikoisalansa olivat kuitenkin naamiohuvit. Hän

varusti läheisen kaupungin naamiaiset kokonaisilla juhlakulkueilla,

joita viikkomääriä edeltäkäsin valmistettiin Hovissa; vankkureita ja

pyörillä kulkevia veneitä täynnä karnevaalinukkeja, jotka Fatabur itse

paperiseoksesta muovasi ja maalasi. Fatabur rakasti kaikkea yllättävää,

juhlallisen tai karkean haaveellista; hänen nukkekulkueistaan ei

puuttunut mulkosilmäisiä neekerejä eikä irvisteleviä koirankuonolaisia.

Nuket ajoivat pitkin maantietä viisitoista virstaa kaupunkiin, suurten

metsästysvankkurien seuraamina, joissa istui iloisia ja kevytjalkaisia

paimenia ja paljaspovisia paimenettaria. Koko seurue palasi myöhemmin

moninkertaisena Hoviin jatkamaan ilonpitoa puistossa, missä värilliset

lyhdyt valaisivat lohikäärmeitten ja pallojen muotoisia pensaita, ja

mistä kaksi tykinlaukausta sen keräsi aterioille.

Fatabur tunsi tällaisina iltoina päänsä kevyeksi ja vapaaksi; siinä ei

tuntunut ainaista kipunoimista ja surinaa.

Talvisin toistuivat samat retket nelivaljakoin ja kilisevin kulkusin.

Mutta pahat kielet kertoivat, että Fataburin puolison, inkeriläisen

papintyttären kuoltua joku puuteriposkisista paimenimpysistä tai

metsän jumalattarista harva se kerta eksyi niin kauas Hovin puiston

sokkeloihin tai roomalaisiin ja kreikkalaisiin metsätemppeleihin, ettei

päässyt lähtemään, ennenkuin rusosorminen Eos sen salli.

Keskellä loisteliasta ja ilakoivaa elämää kasvoi Fataburin ainoa tytär

Dorothea. Kuusivuotiaana oli hänellä jo pietarilainen soitonopettaja;

hän sai vitsaa, kun ei kyennyt lyhyillä sormillaan ottamaan oktaaveja;

silloin hän eräänä iltana suurella mielentyyneydellä kynäveitsellä

yritti katkoa vasemmasta kädestään sormien väliset jänteet! Ranskaa

opetti hänelle mademoiselle Gaudillion, tanssia herra Bräutigam

lähikaupungista; kahdeksanvuotiaana hän puhui viittä kieltä. Samana

vuonna hän ensi kertaa esiintyi alasalin soittoilloissa, soittaen

Mozartin fantasiasonaatin; hänen mustia, korville kiharrettuja

hiuksiaan piteli ohut kultavanne. Läsnäolijoitten taputuksiin hän

vastasi syvällä, herra Bräutigamin opettamalla niiauksella; sen

jälkeen hän pääsi nukkumaan. Kuulijat olivat haltioissaan; ei kukaan

aavistanut, millä hinnalla oli saatu kehittymään tämä varhainen,

hämmästyttävä taituruus. Fatabur yltyi tyttärensä menestyksestä; hänen

rakkaudessaan Dorotheaan oli samaa täydellisyyden intohimoa, kuten

kaikissa hänen suunnitelmissaankin. Hän vaistosi lapsessa harvinaisen

elämäntarmon, velvollisuudentunnon ja kunnianhimon, ja hän käytti näitä

ominaisuuksia, pakoittaen hänet aamusta iltaan sormiharjoituksiin.

Dorothea kasvoi siis pienestä pitäin pilatuin hermoin; toisaalta ylen

hemmotteleva, toisaalta ylen ankara kasvatus teki hänestä oikullisen,

vallanhimoisen, mutta hyvin lujatahtoisen olennon; hänen kauneutensa

puhkesi ensimmäiseen kukoistukseensa jo kahden- kolmentoista vanhana.

Hän oli siro, pienirintainen, kaula yhtä leveä kuin kasvot, nenä

hienosti käyrä, silmät tummat ja ylpeät.

Fataburin maahovielämää kesti jonkun vuoden, joitten kuluessa Dorothea

ehti täysi-ikäisyyden rajalle; sitten tapahtui perinpohjainen muutos.

Ei kuitenkaan aivan äkkiä, vaan vähitellen. Friedrich Fataburissa alkoi

ilmaantua raskasmielisyyden oireita, jotka yhä tihenivät. Hän alkoi

muuttua tuiki välinpitämättömäksi entisiin mielihaluihinsa nähden,

mikään ulkonainen ei enää piankaan merkinnyt hänelle mitään, hän

alkoi laiminlyödä maatilaansa, puistoansa, rakkaita temppelejään ja

naamiaishuvejaan, yksin soitto-iltojaankin. Häntä alkoi kyllästyttää

ihmisten seura, hän vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen. Hän laiminlöi

kutsuja eikä vastannut niihin vieraspidoilla; vähitellen lakattiin

häntä kutsumastakin. Hänen aivojensa kiihkotila sensijaan jatkui yhä,

vaikka toisella tavoin: se etsi uusia muotoja.

Hänen halunsa luoda oli kiihkeämpi kuin koskaan ennen, mutta hän

tuhlasi sen kaikenlaisiin muille käsittämättömiin yrityksiin. Kahden

vuoden aikana hän kasvihuoneessaan koetti saada syntymään mustaa

ruusua; hän tuotti ulkomailta tummimmat ruusut, mitä käsiinsä sai,

mutta muunnokset olivat aina sittenkin mustanpuhuvia, eivät milloinkaan

sysimustia; lopulta hän kokeili keinotekoisilla väriruiskutuksilla.

Kyllästyttyään ruusuihin ja värivivahduksiin, hän sisustutti itselleen

kylkirakennukseen täydellisen työpajan, jossa oleili päiväkaudet.

Sähkökokeilut olivat paraikaa muodissa, samoin lasipuhallus; Friedrich

Fatabur kokeili kummallakin. Hänen onnistui vihdoin saada aikaan pieni

keksintökin: uusi laji lasisia kumupohjia soittokoneita varten!

Tämä menestys pöyhistytti häntä; hänen aivoissaan syntyi sama unelma,

mikä niin monesti on askarruttanut samanlaisia huonotasapainoisia

aivoja kuin hänenkin: hän tahtoi luoda ikiliikkujan. Ikiliikkuja --

omasta voimastaan, omasta pakostaan liikkuva, kuten aurinkokunnat ja

tähdet, ikuisesti itsensä uudistava, itse oman voimansa ja liikuntansa

lähde! Siihen mahtuisi Friedrich Fataburin koko rauhattomuus, joka

armotta ajoi häntä takaa yhdestä yrityksestä toiseen, se muuttaisi

hänen levottomuutensa liikkeellepanevaksi voimaksi. Ihmisen

sammumatonta halua toteuttaa, ilmaista itseään, elää kauemmin kuin

elää... Tässä se olisi kaikki, toteutuneena -- ikiliikkujassa.

Fatabur vietti tästälähin yönsäkin työpajassaan. Hän liitti yhteen ja

taas irroitti pyöriä, vipuja ja koneenosia, takoi metallia, puhalsi

lasia, keitti sulattimessa seoksia, joitten tarkoitusta ei kukaan

muu aavistanut kuin hän itse. Hänen niskansa punerti vahvasti niinä

aikoina, kuten aina, kun jokin tuuma sai hänet täysin valtoihinsa,

veri ruokki runsaasti aivoja. On hyvin mahdollista, että hänelle,

viisikymmenvuotiaalle, nyt ikäänkuin yhdellä kertaa peloittavana

selvisi kaikkien yritystensä katoava turhuus. Mitä oli kaikki, mitä hän

oli saanut aikaan? Maa kantoi hänen, Friedrich Fataburin, leimaa, vain

niin kauan, kunnes kasvaisivat umpeen tiet, jotka hän oli raivauttanut;

hänen rakentamansa palzettot ja temppelit kätkivät itseensä lahoamisen

idun; hänen maalaamainsa karnevaalinukkien kohtalo oli joutua virumaan

vinneille. Kokonaiset pilvet puutoukkia, koiperhosia, ruosteen ja

homeen itiöitä odotti vain aikaansa, tuhotakseen hänen elämäntyönsä.

Kerran oli hänestä oleva jäljellä vain metallikirjaimet sellon

varressa. Ikiliikkuja sensijaan, -- kaikkien aikojen _perpetuum

mobile_, -- se oli samaa kuin elää ikuisesti.

Fataburin kamppailu kesti viikkoja ja kuukausia. Se oli sitkeä ja

epätoivoinen, kuten elävän yksilön kapina kuolemaa, hävitystä ja

unhoitusta vastaan. Mutta eräänä päivänä kuului kylkirakennuksen

työpajasta hirveätä melskettä, särkyvän lasin ja metallin rusketta.

Fatabur oli suurella sepänmoukarillaan yhdellä kertaa ruhtonut rikki

kaikki tekeleensä sekä koko työpajan sisustuksen palkeista alkaen.

Kaikki oli turhaa. Yksilön oli kadottava.

Fataburin nähtiin astuvan yläparvekkeelle; hän jäi seisomaan sinne,

metsästyspyssy kädessä. Ukkospilvi oli juuri Hovin kohdalla, ei ollut

kahta sekuntia salaman ja jyrinän välillä.

Friedrich Fatabur alkoi tähdätä muodottomaan pilvivyöryyn, laukaista

pyssynsä aina heti salaman iskettyä. Se oli outo ja kaamea

kilpa-ammunta. Kysymys, vastaus, kysymys, vastaus. Ihminen, maan

asukas, kysyi luojaltaan tarkoitustaan, minuutensa kohtaloa, ja pilvien

takaa tuli vastaus. Rankkasateesta huolimatta kerääntyi koko Hovin väki

puutarhaan, naiset siunailivat, paha riivasi herraa! Mutta yläkerran

avonaisessa ovessa, Fataburin takana, seisoi hänen ainoa tyttärensä

Dorothea, kultavanne mustien hiuksiensa ympärillä. Fatabur tähtäsi ja

ampui; kun pyssyn panos loppui, latasi hän uudelleen. Vastaa, siellä

ylhäällä! Vastaa, jos olet olemassa! Miksi olet luonut minut näin

epätäydelliseksi, näin kykenemättömäksi, ja kuitenkin pannut poveeni

kipinän. Jos lienet luoja, täytyy sinun vihata puolinaisuutta ja janota

täydellisyyttä. Minä uhmaan sinua. Minä kysyn sinulta tulella.

Näytelmää kesti neljännestiiman verran, jolloin ukkosen mahti alkoi

heikentyä, ikäänkuin Fatabur olisi pakoittanut sen vaimentumaan. Hän

ampui viimeisen panoksensa, heitti pyssyn ja meni sisään. Dorothea

istui yläsalin etäisimmässä nurkassa. Fatabur kulki hänen ohitseen ja

katsahti häneen; hänen raukeissa silmissään välähti. "Musta ruusu!" hän

sanoi ja silitti Dorothean mustaa, kiiltävää päälakea. "Musta ruusu?"

hän sanoi vielä kerran hellästi, nöyrästi. Dorothea ei liikahtanut.

Hänen ohuitten huultensa puristus oli luja kuin aikaihmisen.

Tämän tapauksen jälkeen oli Fataburin sisäinen tarmo murtunut, ja hänen

olemuksensa hajanaisuus ja levottomuus yltyivät yhä. Hänen liikkuva

henkensä, joka aina ajoi jokaista aatetta takaa kyllääntymiseen

saakka, jonka aina täytyi kustakin ajatuksesta, nautinnosta, tuskasta

puristaa viimeinenkin pisara hekumaa tai kipua tai sisältöä, teki

kuin täysikäännöksen. Hän oli tullut vakuutetuksi ajallisen elämän

katoavaisuudesta, mahdottomuudesta luoda itselleen iäisyyttä maan

päällä. Hänen sielunsa kääntyi tähtiä kohden joka merkityksessä.

Hän antautui nyt astrologiaan. Hän hankki itselleen kokonaisen

kirjaston astrologisia ja salatieteellisiä teoksia, hän tutki

Swedenborgia, hän asetteli itselleen ja tyttärelleen Dorothealle

horoskooppeja ja kuulusteli tähdistä tulevaisuutta. Ihmiset alkoivat

epäillä hänen järkeään. Hän antoi Hovin viljelykset lampuodin haltuun,

hän astui enää tuskin jalallaan puistoon, hänen monet metsätemppelinsä

rappeutuivat, ja suurta Vehkasuota kiertävää tietä käyttivät vain

lampuodin halonhakkaajat, tuodessaan puita Mustastakorvesta, ollen sen

ainoat ajomiehet; se kasvoi umpeen, ja Mustanjoen kevät-tulva hävitti

siitä osan.

Loppuikänsä Fatabur vietti henkisessä tylsyydessä. Hänen tyttärensä,

kaunis Dorothea, sensijaan oli näinä surullisina vuosina mennyt

naimisiin pietarilaisen Leopold Raben kanssa, joka lunasti appensa

kartanon. Tullessaan noutamaan morsiantaan Leopold Rabe antoi

ripustaa Rakokiven rantapihlajan oksat täyteen oransseja; koko

pitäjä siitä puhui; niitä ei oltu ennen nähty. Itse hän saapui

lumivalkealla soutuvenheellä, äsken Englannista palanneena, poskiparta

englantilaismallisena, kookasvartaloisena, Dorothea Fataburin

istuessa rantapenkillä ruusunpunainen vannehame yllä, -- oranssien

alla, jotka riippuivat suomalaisen pihlajan oksilla, ikäänkuin

olisivat ikänsä siinä kasvaneet. Rakokivi ristittiin siitä lähtien

_Dorotheensitz'iksi_. Dorothea Fatabur seisoi vihillä syntymäpäivänään,

täyttäessään kuusitoista. Häitten jälkeen nuori aviopari teki häämatkan

Italiaan omilla vaunuillaan, eikä vuosi vielä ollut ehtinyt umpeen,

kun Dorothea Rabe jo oli synnyttänyt esikoisensa samassa suuressa

perhevuoteessa, missä nyt vuorostaan oli syntynyt hänen poikansa tytär.

2.

Friedrich Fataburin kreikkalaistemppelissä, jonka permannolle valo

lankesi outoina, kirjavina läikkinä värillisten ikkunaruutujen lävitse,

riippui seinillä hänen vävynsä, Hovin nykyisen omistajan, Leopold Raben

koko esi-isäin muotokuvakokoelma. Se ei suinkaan ollut suuren suuri:

Abraham Rabe, suvun kantaisä ja hänen puolisonsa, Elisabeth Maria

Balzer sekä heidän kuusi poikaansa, joista Leopold Rabe oli nuorimman

edellinen, kolme kummallakin puolella seinää.

Suku oli nousukassukua; nopeasti, satumaisen onnenkeikauksen kautta

varallisuuteen ja hienostukseen kohonnutta. Sen oli käynyt hyvin tässä

maailmansa; sillä oli ollut onnen tikapuut kehtonsa ääressä.

Kantaisä, Abraham Rabe, oli kreikkalaistemppelissä riippuvassa,

tuntemattoman pietarilaisen taiteilijan maalaamassa taulussa

kuvattu rikkautensa ja kunniansa päivinä. Hän läheni siinä iältään

viittäkymmentä, mahdollisesti oli sen jo sivuuttanutkin; hänellä

oli yllään siniverkainen hännystakki, kaulassa moitteeton röyhelö,

rinnassa koreili ritarimerkki nauhoineen. Näin varustettuna hän

oli muhkea katsella. Hänen nousukaspiirteensä olivat hyvinvoivat

ja rehevät, silmät viekkaat, hymyilevät ja sangen hyväntahtoiset,

kahvinruskeat, suu pieni ja hekumallinen, leuanpyöristys pettämättömän

aistillinen. Tukassa ei näkynyt ainoatakaan valkeaa haiventa. Näitten

englantilaismalliin sileäksi ajeltujen kasvojen verevässä pyylevyydessä

ja olutpunerruksessa oli sekä entistä leipurinsälliä että rikastunutta

oluenpanijaa, aavisti, että Abraham Rabe itsekin oli osannut tyhjentää

haarikkansa. Niissä oli erinomaisen hilpeämielistä, loistavaa ja

miellyttävää itsekkyyttä ja ilakoivaa, rynnistävää elämänhalua, mutta

ruskeista silmistä säteili sen lisäksi äly ja oikean onnenpojan

järkkymätön itseusko.

Abraham Rabessa oli jo itänyt rabelainen vaellus- ja seikkailuhalu,

josta myöhemmin tuli muuan suvun itsepintaisimmin periytyviä

ominaisuuksia. Raben suku oli aikoinaan siirtynyt Pohjois-Saksasta

Itämeren saarelle, josta se sitten alkoi lähetellä haarojaan joka

ilmansuuntaan. Siihen oli kaiken todennäköisyyden mukaan sekaantunut

pisara vendiläistä verta, joka poltti siinä kuin kipinä. Sillä oli

selvät paimentolaisvaistot, halu vaeltaa, kuulla herkeämättä korvissaan

kaukaisten ja tuntemattomien seutujen ja rotujen kutsun, vastustamaton

veto sekoittaa verensä kymmenkuntaan eri kansallisuuteen ja sittenkin

säilyä puhtaana. Kaikesta vieraasta verestä huolimatta ilmestyivät

kuitenkin rabelaiset rotutunnukset, matala, viileäviivainen otsa

ja pyöreä, aistillinen suu, uudelleen kehdoissa, jotka keinuivat

Länsi-Afrikan kuumepuitten alla tai kannettiin suomalaisen pihlajan

katveeseen.

Oli säilynyt vanha alasaksalainen perhekronikka, joka kertoi Abraham

Raben lähdöstä pohjoissaksalaiselta kotiseudultaan keisarinna

Katariinan aikuista Pietaria kohden. Sen alku kuuluu näin:

"Ja kun kunniallinen ja arvon koulumestari David Erdmann Rabe oli

opastanut esikoistaan Abrahamia kaikkinaisissa hyödyllisissä, niin myös

Herrallemme otollisissa taidoissa, kuin ovat Vähä ja Iso Katkismus,

Virsikirja ynnä Psalttari ja Herramme Pyhät Evankeliumit, ja kun

yllämainittu Abraham Davidinpoika vielä oli kotikirkossaan nauttinut

Pyhää Ehtoollista ja näin henkeään vahvistanut, niin sulki isä hänet

esirukoukseensa, näin sanoen:

"'Poikani ja esikoiseni Abraham, nyt olen tehnyt menestyksesi eteen,

mitä olen kyennyt, nyt mene ja katso, mitä maailma sinulle antaa, joka

tosin on juuri julma lohikäärme ja monet nielee lihoineen ja luineen,

ettei heistä pyrstöä eikä ruotoa jäljelle jää. Tässä on sinulle

hopeinen kruununtaaleri, ja nyt mene Herran nimeen ja pidä itses

Jumalan tykö äläkä katso ylön Hänen sanaansa eikä Hänen armopöytäänsä,

vaan käytä niitä ahkerasti, ettes kiusaukseen lankeisi ja häpeään

tulisi, ja nyt mene Herran nimeen.' Äiti pani Abrahamille salaa taskuun

vielä kaksi guldenia ja itki, ja kaikki kolme sisarta, Beata ja Lotta

ja Sophiechen itkivät, sillä heitä aavistutti, etteivät enää veljeänsä

Abrahamia tässä elämässä näkisi, mutta veli Hans ei vetistellyt, vaan

työnsi kätensä housuntaskuihin ja sanoi, niinkuin oli kuullut isänsä,

koulumestari David Erdmann Raben sanovan: mene Herran nimeen! ja antoi

hänen mennä."

Abraham Rabe oli yhdeksäntoistavuotias tullessaan keisarinna

Katariinan aikuiseen Pietariin. Hänen pituutensa oli kolme kyynärää

ja kolme tuumaa, hänen koko varallisuutensa isänsä kruununtaaleri ja

hopeinen taskukellonauris. Hänellä oli Pietarissa muuan setä, joka jo

aikaisemmin oli totellut rabelaista vaellusvaistoa ja saanut paikan

hoviorkesterissa; tämä setä hommasi veljenpoikansa leipurinoppiin

keisarilliseen hovileipomoon.

Abraham Raben elämä keisarillisen leipurin luona ei alussa missään

suhteessa eronnut muitten leipurinoppilaitten elämästä; hän teki samaa

työtä kuin kaikki muutkin, sotki joka jumalan ehtoo taikinan, hihat

ylöskäärittyinä, lämmitti leivinuunia, lakaisi lattioita, makasi

lautalavitsalla toisten kuorsailevien sällien parissa ja kuunteli

heidän turinaansa tulevaisuudesta, jonka ylin vertauskuva kullekin

kangasti paksun, kultaisen rinkelin muodossa. Abraham Rabe pysyi vaiti

eikä milloinkaan ilmaissut tulevaisuudentuumiaan; totta puhuen hänellä

ei niitä ollutkaan, mutta sensijaan jotain muuta, suuri, iloinen elämän

uteliaisuus, oikea ahmattius; hän oli kyllä puraiseva palansa elämästä!

Kello kolmelta he nousivat leipomaan, vierittivät leipiä ja työnsivät

ne uuniin. Keisarillinen taikina oli erikseen, sen sekoitti mestari

itse, ja siitä nousi kutkuttava maustimien haju.

Niin oli kulunut jonkun aikaa, eikä mitään sen merkillisempää ollut

tapahtunut. Mutta eräänä päivänä sairastui se sälleistä, jonka toimena

oli joka päivä viedä keisarilliset leivokset linnaan. Mestari tarkasti

joukkoaan; hänen katseensa pysähtyi rügeniläiseen lukkarikoulumestarin

poikaan. Muhkea poika, silmät rohkeat ja vallattomat, pituus kolme

kyynärää ja kolme tuumaa, pää poikamaisesti kallellaan, ja elämänhalua

pursumassa joka huokosesta!

Vaali sattui Abraham Rabeen. Sälli sairasteli aikansa ja kuoli, ja niin

jäikin hänen toimensa yhdeksäntoistavuotiaalle Abraham Davidinpoika

Rabelle.

Abrahamin elämä ei itse asiassa muuttunut tämän tapahtuman johdosta; se

oli samaa leipomista, uunin lämmittämistä, hikoilemista, makailemista

kuin ennenkin. Mutta siihen oli tullut lisäksi ihme, ikäänkuin

unennäkö, johon hän tiettynä hetkenä vaipui. Ja tämä unennäkö oli

täynnä kultaa, purppuraa ja norsunluuta.

Kello yhdeksän aamulla Abraham tästä lähin hankasi terveväriset

kasvonsa kiiltävän puhtaiksi, pukeutui valkoiseen leipuriesiliinaansa

ja lakkiin ja lähti linnaan, kori käsivarrella. Hänen täytyi sivuuttaa

lukemattomia vartijoita ja kamaripalvelijoita. Hän kulki useitten ja

pitkien salien läpi, jotka tuntuivat hänestä loppumattomilta. Niitten

upeus ja korkeus, lattian ja katon koristeet, huonekalujen kulta ja

silkki, kuvastimet, jotka olivat kuin viileitä vedenpintoja, suuret,

ikäänkuin liikuskelevat ja elehtivät maalaukset seinillä, -- kaikki

hämmensi häntä, hän epäili todella näkevänsä unta, hän kompasteli

liukkaalla lattialla, arkaili omia askeleitaan. Mutta samalla hän

tunsi outoa ja mieluista levottomuutta, kaikki hänen nuoret aistinsa

heristyivät tätä prameutta vastaanottamaan, hän viivytteli, alkoi

katsella ympärilleen, rohkein, nauttivin, omistushaluisin silmin.

Kummallisia hyvän olon väreitä kulki hänen nuoren olemuksensa lävitse.

Hän olisi suonut, että koko maailma olisi ollut yksi ainoa suuren-suuri

sokerikakku, vaahtokermaa päällä. Herkkusuu, herkkusuu, hän sanoi

itselleen.

Viimeinen ovi aukeni, hän joutui jonnekin puolihämärään, paksut,

silkkiset verhot estivät häntä näkemästä, ihmeellisiä tuoksuja

tunkeutui hänen nuoriin ja ahnaisiin sieraimiinsa. Valkoinen,

hyvin täyteläs käsi, joka säkenöi sormuksista, ojentui kohti hänen

leivoskoriaan ja valitsi umpimähkään leivoksen; sen jälkeen sama käsi

ojensi sen hänelle. Hän otti sen vastaan, rohkenematta koroittaa

katsettaan; suuriakaan kursastelematta hän alkoi sitä pureskella.

Tämä kuului hänen toimeensa, hänen oli Hänen Majestettinsa keisarinna

Katariinan nähden syötävä leivos, "koska keisarinna myrkkyä pelvolla

ajatteli". Ja vanha kronikka lisää lohduttavasti: "Se maistui hänestä

makoiselta, sillä eipä hovileipuri totta totisesti huonoimmasta

taikinasta keisarillisia kyrsiä leiponutkaan."

Ovet sulkeutuivat hänen jälkeensä, hän oli kadulla, suurkaupungin

niljakas sumu ympäröi häntä. Hän oli taas kuumassa leipomossa,

hikoilevien, isoäänisten toveriensa parissa. Hän heräsi kuin

unennäöstä. Ja hän alkoi odottaa tätä unennäköä. Se tuntui hänestä

todellisemmalta kuin kaikki muu. Hänen oli sietämätön ikävä

kullanloistavia saleja, kiiltäviä lattioita, salaperäistä tuoksua.

Mikään ei enää merkinnyt hänen elämässään mitään kuin tämä aamuhetki.

Joku vieras teki hänen työnsä, joku vieras sotki taikinan, vieritti

leivät.

Eräänä päivänä keisarinna kysyi häneltä, hänen paraikaa pureskellessaan

leivosta:

"Mikä sinun nimesi on?"

Abraham Rabe ei ollut milloinkaan kuullut tätä ääntä, keisarinna ei

tähän saakka koskaan ollut häntä puhutellut. Leivosten valinta ja

syönti oli tapahtunut aina täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

"Abraham Davidovitsh, teidän majesteettinne", hän änkytti.

Hänen edessään oli häikäisevä koko silkkiä, kultaa, jalokiviä ja

valkoista ihoa.

"Olenko nähnyt sinut ennen, Abraham Davidovitsh?"

"Teidän majesteettinne, minä olen kolmen kuukauden ajan tuonut teidän

majesteetillenne vehnästä."

"Hyvä. Kuinka vanha olet, Abraham?"

"Yhdeksäntoista, teidän majesteettinne."

"Hyvä, se miellyttää minua, Abraham. Kuinka pitkä olet?"

"Kolme kyynärää, kolme tuumaa, teidän majesteettinne."

"Hyvä, se miellyttää minua. Abraham, sinä voit pyytää, minkä armon

haluat."

Alasaksalainen kronikka, tämä hilpeämielinen selonteko "Unkel

Abrahamin" ihmeellisistä vaiheista keisarinna Katariinan hovissa,

jatkaa:

"Tuhat tulimmaista, nielaisipa Abraham silloin vikkelästi loput

leivoksesta ja sanoi kumartaen niin syvään, että leipurilakki hipaisi

keisarillista lattiaa: 'Teidän majesteettinne kaikkein korkein armo

on niin sydäntäni sykähdyttänyt, että aivoitukseni on typeryydellä

lyöty. Antakoon sentähden hänen keisarillinen armonsa minulle viikon

ajatusaikaa.'

"Tämä puhe kelpasi keisarinnalle, ja hän viittasi vasemmalla kädellään,

mikä merkitsi niin paljon kuin: nyt voit mennä!

"Mutta kadulle tultuaan tunsi Abraham Davidinpoika povessaan vimmatun

tappeluksen. Siellä istuskeli kuin kaksi eri Abrahamia, jotka kumpikin

pitivät oman päänsä. Ne huusivat ja reuhasivat niin, että pää oli

pyörälle mennä. 'Juuttaat, riitapukarit, peijuonit!' hän huusi heille

nyrkkiä puiden. Mutta Abrahamit tappelivat vain vimmatusti ja kävivät

molemmat hänen kimppuunsa.

"'Aasi, pökkelö, latuskainen kampela! Entä jos keisarinna unohtaakin

koko asian, kun et heti pyytää hoksannut. Etkä tohdi itse puhua,

ennenkuin hän sinua puhuttelee. Pässinpää olit, Abraham!'

"Mutta Abraham N:o 2 vastasi: 'Mitä tyhjiä vatkutat? Ei ollutkaan se

eilisen pojan temppu, vaan aikamiehen teko. Ei huolta mitään, Abraham!

Nyt ehdit tuumia tämän kohdan pitkin ja poikin.'

"Siihen sanoi Abraham N:o 1: 'Mitäs jos ottaisin ja sanoisin: armon

rouva, antakaappas minulle satatuhatta hopearuplaa?'

"'Äläpäs', sydämystyi Abraham N:o 2, -- 'kaunis juttu, poikaseni.

Entä jos keisarinna julmistuu ja käskee sinun hakea satatuhattasi

siperialaisista hopeakaivoksista. Noudappas ne sieltä, käenpoikaseni.'

"Nyt tuskastui Abraham N:o 1. 'Mitäs minun sitten pitää tekemän?'

"Abraham N:o 2: 'Ja sen minä vain sinulle sanon, älä pyydä häneltä

rahaa. Malta mieles, aasi, isäsi David Erdmann Raben siunaus rakentaa

sinulle vielä huoneita. Rahvas juo kuin reikä ja aina vain samaista

siunattua votkaa. Mitäs jos panisit heille lasillisen bieriä,

oikein kunnon stralsundilaista, tai vaikkapa itse William Jackin

englantilaista olutta. Ihmiset olisivat iloisia, mutta järki jäisi.

Niin, niin, Abraham poikaseni, tämä on neuvoni, rupea olutpanijaksi.'

"Niin kiistelivät Abraham N:o 1 ja Abraham N:o 2 sydänyöhön saakka.

Kovalla lautalavitsallaan maaten Abraham Rabe tunsi, kuinka ne

painiskelivat hänen sisuksissaan, niin että lavitsa rusahteli. Vihdoin

sai uni heistä voiton, mutta kello kolmelta he yhdessä astuivat

taikinatiinun ääreen ja olivat heti tukkanuottasilla. Hän kuuli heidän

soimaavan toisiaan aasiksi, nahjukseksi, jänishousuksi ja sitäkin

hullummaksi. Mutta kun he kyllin olivat toisiaan peitonneet, jäi kuin

jäikin Abraham N:o 2 voittajaksi. Niin oli temmellys tauonnut, ja

Abraham saattoi lähteä leivoksineen linnaan."

Vanha kunnon kronikka on erinomaisen siveä ja pidättyväinen; ehkäpä

se myöskin oli hieman ymmällä, oliko todella niin suuri kunnia kohota

leipurinsällistä keisarilliseksi rakastajaksi. Se kertoo vain, että

keisarinna suvaitsi antaa Abrahamin odottaa turhaan kahdeksan päivää,

jona aikana Abraham oli halkeamaisillaan kiukusta ja itsesyytöksistä,

mutta senjälkeen otti hänen pyyntönsä armoihinsa ja omasta

aloitteestaan tarjosi hänelle rakennuspalstan Nevskin varrella ja

kolmekymmentätuhatta hopearuplaa.

"Ja Abraham lankesi polvilleen ja rukoili itse taivaan Luojaa

lahjoittamaan runsaasti laupeutta Hänen Majesteetilleen, ja keisarinna

heltyi ylen helläksi ja iloitsi, että hänen hovileipurinsa oli toista

maata kuin faaraon hovileipuri, joka kepposistaan sai hirttonuoran

palkakseen."

Abraham Rabe ei enää tästä lähtien vienyt leivoksia keisarilliseen

linnaan, hän rikastui nyt nopeasti, kadotti vaellushalunsa ja kohosi

kronikan mukaan kauppiassäätyyn ja lopulta kaupunginneuvostoon ja

suureen arvoon.

Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Abraham Rabe nai Elisabeth Balzerin,

kauniin ja hyvämaineisen porvaristyttären, jonka kanssa hänellä oli

kuusi poikaa.

Fataburin temppelissä riippuvassa maalauksessa Elisabeth Rabe

esiintyy kunnianarvoisena, luonnon vaatimat tehtävänsä jo täyttäneenä

matroonana, rikkaana porvarisrouvana, joka syvään uurretun leningin

liiviä pingoittavilla rinnoillaan oli ruokkinut kokonaisen uuden,

rikkauteen ja tietoon rynnistävän suvun.

3.

Ensimäinen tuoksu, mikä kohtasi vastasyntynyttä rabelaista tyttölasta

Fataburien isossa vuoteessa Hovin kylkirakennuksessa, oli jasmiinin.

Kapea, pieniruutuinen kaari-ikkuna oli raollaan, ja valkeain

musliiniuutimien taakse tunkeutui alaverannan penkereeltä tuhanten

kermanvaaleitten kukkaterien tuoksu.

Se oli imelähkö, hienosti raukaiseva, sydänkesäinen.

Hänellä oli muuten ollut erinomainen ja sopimaton kiire kirjavaan

elämään, tällä rabelaisella tyttölapsella. Olisi voinut luulla hänen

aikovan hyvin kiihkeästi vaatia siitä osansa. Hänen syntymänsä

sydänkesällä oli yllätys. Kaikkien ennakkolaskujen mukaan sen olisi

pitänyt tapahtua vasta kuukautta myöhemmin kaupungissa, missä

hänelle oli valmiiksi varattu lääkärit, viisaat vaimot ja kokonainen

korillinen pienen-pieniä vaatteita. Mutta hänenpä päähänsä pälkähtikin

tulla maailmaan jasmiinien kukinta-aikana ja tuottaa tulonsa

äkkiarvaamattomuudella paljon häiriötä Hovin nykyään ylenmäärin

säntillisessä elämässä.

Seurauksena oli, että rabelainen tyttölapsi sai ensi matkallaan

tulla toimeen enemmän tai vähemmän omin neuvoin ja tyytyä verhokseen

setä Koljan, puolalaisen eversti Wrenskyn paitaan, ensimmäiseen

vaatekappaleeseen, minkä päättömäksi säikähtynyt palvelustyttö sai

siepatuksi. Tämä kahdeksantoistavuotias hämäläistyttö oli muuten ainoa

ihmisolento, joka oli läsnä Raben suvun nuorimman syntyessä, sillä

Mummulin osanotto oli päättynyt siihen, että hän oli luovuttanut

huoneensa ja vuoteensa, lähettänyt kaksivaljakon läheiseen kaupunkiin

ja joka neljännestunnin kuluttua ilmestynyt kynnykselle kysymään

miniänsä vointia.

Puolalaiseen paitaan käärittynä Katinka Rabe nyt äitinsä vieressä

maaten suoritti ensimmäisen vastaanottonsa.

Mummuli, vanha rouva Dorothea Rabe, tunnusteli vastasyntyneen

kissamaisen pyöreää, tiheän tumman tukan peittämää päätä, matalaa,

suoraa otsaa, miltei ympyriäistä suuta ja pitkiä jäseniä, ja sanoi

ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle:

"Une vraie Rabe, -- Dieu soit bénit!"

"Eine echte Rabe", hän toisti hyvänsuovasti kehoittaen miniälleen,

joka aroin, lauhkein silmin vuoroin katsoi anoppiinsa, vuoroin

vastasyntyneeseen, otsassa kaarevat, huolestuneet rypyt. "Gott sei Lob

und Dank!"

Maria Rabe loi silmänsä alas, hän ymmärsi: ainakaan ei lapsi ollut

mikään Blom!

Sen jälkeen Mummuli kääntyi matami Petterssoniin, joka kolmileukoineen,

juoruineen ja laukkuineen oli vyörynyt vaunuista ja nyt epätietoisena

availi laukkuaan, -- tällä kertaa armollisin elein:

"En äkta Rabe, madam Petterson, Gud ske lof!"

Jos kenenkä, piti toki Mummulin tietää, mikä oli oikea Rabe, mikä

ei, -- hänen, joka, vaikka itse vieraasta suvusta lähtöisin, oli

synnyttänyt maailmaan neljä oikeata Rabea, täsmälleen aina neljä vuotta

kunkin lapsen väliä!

Hän seisoi vuoteen jalkopäässä, lyhyenä, lihavahkona, pieni,

harvinaisen kaunismuotoinen pää mustan pitsitanun verhossa, jonka

alta kaksi harmaantuvaa, hyvin säännöllistä kierresuortuvaa ulottui

kaulalle. Sileistä kasvoista tuikahti kaksi älykästä, tummaa

valtiatarsilmää.

Eikä mikään olisi estänyt Mummulia kertaamasta samaa tärkeää vielä

virheettömimmillä englannin-, venäjän- ja italiankielillä, vieläpä

mehevimmällä viipurinmurteellakin!

Maria Rabe jäi yksin vastasyntyneen kanssa. Hänen kätensä lepäsivät

vihreällä silkkipeitteellä, isot kädet, täynnä teerenpilkkuja. Ohuet,

silkkikuituiset hiukset olivat kahdella pikkuruikkuisella palmikolla;

venyneissä korvalehdissä entisten renkaitten arvet.

Saunakukkateen ja jodin haju taisteli jasmiinintuoksun kanssa.

Puutarhasta kuului Mirka Wrenskyn venäläisen imettäjän ja Sofia

Ivanovna Billerin äänet. Sitten alkoi hienokseen sataa, kaikki hiljeni,

kuului ainoastaan sateen ääni jasmiinipensaikosta.

Maria Rabe tunsi suurta heikkoutta, hän vaipui horroksesta toiseen.

Mutta joka kerta hänen tuntoihinsa tullessaan ilmestyi sama ajatus,

mikä oli häntä seurannut koko tämän hänen ensimmäisen ja myöhäisen

raskautensa ajan.

Hän tunsi itsensä, ruumiinsa, sielunsa, koko olemuksensa vain ikäänkuin

läpikulkupaikaksi jollekin vieraalle, mikä hänessä oli kasvanut,

hänestä kuukausmääriä ravintonsa saanut ja nyt hänen ruumiinsa kautta

elämästä osalliseksi pyrkinyt.

Hän oli antanut lapselle elämän, ei muuta. Kaikki muu oli vierasta, ei

lihaa hänen lihastaan, eikä verta hänen verestään. Hän tunsi nyt jo

vastasyntynyttä kohtaan samaa arkuutta, mikä häntä aina kesäisin kalvoi

Hovissa Raben suvun parissa, Mummulin, Grosspapan, miehensä sisarten,

veljien, kälyjen, lankojen ja sukulaisten keskellä.

Hän oli tosin synnyttänyt sen, mutta Mummuli oli oikeassa, kuten aina,

-- se oli alun alkaen oleva Rabe, oikea Rabe. Hovi oli ottava sen

haltuunsa, omistava sen omakseen, riistävä sen häneltä, kuten se joka

kesä otti häneltä hänen miehensä, poikapuolensa, yksin palvelijansakin.

Kaikki oli täynnä vierasta ja hänelle sisimmässään iäti vieraana

pysyvääkin henkeä, huone, vuode, jasmiinit!

"O store, allsmäktige Herre Gud!" Maria Rabe rukoili, hänen kätensä

liittyivät ristiin silkkipeitteelle. Vastasyntynyt sensijaan nukkui,

tällä kertaa serkkunsa Mirka Wrenskyn kapaloissa, sinertävä nyrkki

pyöreällä suullaan.

"Herre Gud, -- Jesus, vår Frälsare, -- älä anna tälle lapselle

ajallista kauneutta, joka on kuin ruoho, mikä tänään kukoistaa ja

huomenna pätsiin heitetään ja vie synnin, kiusauksen ja kadotuksen

teille. Anna hänen olla samanlainen kuin kaikki muut, -- kuin kaikki

muut...!"

Wilhelm Raben pojat ensimmäisestä avioliitosta, äskensyntyneen

tyttölapsen velipuolet, olivat vihdoin saaneet vanhan Fataburin

aikuiset leikkitykit pylväsportailla kuntoon.

Kuului pamaus, joka herätti vaakkuvia vastalauseita rantakujan

koivuista.

Vastasyntynyt aukaisi silmänsä, jotka olivat kuin kaksi tyhjää,

tummaa kalvoa, -- ne eivät nähneet mitään, yhtä vähän kuin korvatkaan

kuulivat, -- sielu niissä nukkui yhä hiljaista, ulkomaailmasta

tietämätöntä untaan.

4.

Maria Raben ja matami Petterssonin yhteisistä ponnistuksista ja

edellisen kyynelistä huolimatta, ei Maria Rabe kuitenkaan kyennyt itse

imettämään vastasyntynyttä; siihen ei voinut kerrassaan mitään. Mummuli

määräsi siis otettavaksi imettäjän. Piispansaaresta tuotiin muuan

seitsemäntoistavuotias tyttö, joka oli palvellut vuoden venäläisen

upseerin perheessä, missä puolalainen tensikka oli laittanut hänelle

lapsen. Vartavasten kutsuttu lääkäri tutki hänet ja julisti täysin

terveeksi eikä toisin voinut ollakaan; hän oli tanakkaa tekoa päästä

jalkoihin. Hänen nimensä oli Anni Syrjänen, ja hän lauloi aina,

milloin ei syönyt tai puhunut. Hän ei tosin saanut niin koreita helyjä

ylleen kuin Mirka Wrenskyn venakko, joka kulki päässä tulipunainen

silkkitanu nauhoineen, -- mutta uusi karttuunileninki lohdutti

hänet täydellisesti. Hänen kolmiviikkoinen poikansa sitävastoin jäi

ruokolle Piispansaareen muutaman kalastajanlesken luo, sai kuukauden

kuluttua poltteita ja kuoli. Kukaan ei häntä surrut, ei edes hänen

oma äitinsä, eikä kenenkään mieleen juolahtanut pitää muuta kuin

tuiki luonnollisena, että Katinka Raben elämä heti alussa maksettiin

kokonaisella ihmishengellä.

Alkaa siis kasvaa uusi ihmisolento, omien salaisten lakiensa

mukaisesti. Kirkonkirjassa hänen nimensä on kokonaisuudessaan

Catharina Dorothea Adèle Maria Rabe, mutta siitä huolimatta kaikki

sanovat Katinka. Hänen vanhemmikseen on merkitty Wilhelm August Rabe

ja hänen vaimonsa toisesta avioliitosta Maria Gustava, omaa sukua

Blom, mutta todenteolla hän on myös Friedrich Fataburin, inkeriläisen

papintyttären, Abraham Raben, Elisabeth Balzerin, Ananias Blomin,

Dorothea Fataburin jälkeläinen. Olisi turha luulla, että luonto tätä

pientä ihmisalkua varten olisi vaivautunut luomaan jotain aivan

uudenuutukaista, kun sillä kerran oli käytettävänään näin suuri joukko

valmiita aineksia. Päinvastoin, kaikki kertaantuu, kaikki on jo ollut

ennen olemassa: ylähuulen yhteydessä pysymätön, aina avoin alahuuli,

sileät, kihariin taipumattomat hiukset, silmätkin, joista toinen

on lyhyt-, toinen taas pitkänäköinen. Uutta, todella uutta on vain

yhdistelmä, jonka nimi on Katinka Rabe. Milloinkaan eivät solut, nuo

pikkuiset, liikkuvat renkaat, liity kohtalokkaassa karkelossaan juuri

täksi kuvioksi. Se on vain tämän kerran olemassa, tällä avaruudessa

kieppuvalla tähdellä, vain tämän ainoan kerran, ei koskaan ennen eikä

jälkeen.

Elämä kajastaa vielä kuin läpi syvän kuullon. Niinkuin katsoisi sitä

läpi vesikerroksen tai paksun lasin, pyöreän pullonpohjan, näkee eikä

näe. On liikuntaa, hyörinää ja puuhaa, johon itse ei ota osaa; on vielä

kuin kaiken ulkopuolella; on valoja ja ääniä, joitten merkitystä ei

tiedä.

Valkoinen, punaraitainen matto juoksee kuin valkohiekkainen tie.

Huone näyttää siltä kohden jatkuvan loppumattomiin, samoin kuten

valkea mattokin, mutta kun yrittää kontata kauemmaksi, on edessä kova,

kiiltävä seinä. Edemmäksi ei pääse. Ja ihmeellisintä on, että tässä

seinässä asustaa _toinen_ Katinka.

Tällä toisella Katinkalla on samanlainen ahdas, punainen kudottu

leninki kuin oikealla Katinkallakin, kireästi suitut hiukset ja

punainen pyörökampa, ohimot täynnä tiheitä pikkuhiuksia, kaulassa

kaksinkertainen ketju alabasterihelmiä. Hän nauraa, kuten Katinka,

silmät yhtenä nokiviiruna, hän nyökkää, aukoo suutaan, tuijottaa pää

kallellaan, kuten Katinka.

Kuka hän on? Hän on elävä, kuten Katinka, sillä hän liikkuu. Hän ei

ole kuten taulut seinillä. Mutta kuitenkaan häntä ei ole olemassa. Hän

lähentää huulensa suuteloon, kuten oikea Katinka, ne ovat jo aivan

lähellä, puoliraollaan. Mutta yht'äkkiä Katinka tuntee kylmän, liukkaan

lasin, ja hänen hengityksensä huuru himmentää toisen Katinkan. Hän

ponnahtaa taaksepäin, -- toinen Katinka samoin. He tuijottavat toisiaan

tummin, murheellisin silmin, -- he eivät voi siis yhtyä?

Kiiltävän seinän takana häntä ei myöskään ole. Siellä ei ole muuta kuin

tomunöyhtää. Häntä ei ole missään.

Kuka tietää, mitä kerran tapahtuu? Ehkä jonakuna päivänä tuo toinen

rupeaakin aivan itsenäiseksi, ei enää huoli kuvastella Katinkaa, vaan

astuu ulos punaisista puitteista ja menee menojaan.

Ja oikea Katinka nyökäyttää merkitsevästi päätään toiselle Katinkalle.

Tuo toinen, hän menee, minne Katinka ikinä ei pääse, hänelle ei ole

olemassa seiniä, ovia, lukkoja eikä kattoja. Hän menee kuten savu,

kuten tuuli.

Päivä paistaa. Katinkan kädet ovat tiukasti ristissä selän takana, --

on varovaisinta niin. Sillä aivan hänen uteliaan tylppänenänsä edessä

riippuu iso, lihava lehti, avoin kuten heleänvihreä viuhka, jonka läpi

aurinko kuultaa. Lehti näyttää kuolleelta, elottomalta, se ei liiku

kuten eläimet, eikä se myöskään ole lämmin koskea. Mutta kuitenkin se

_elää_, se on aivan äsken putkahtanut kotelosta, joka vielä riippuu

kuihtuneena sen tyvessä. Siinä risteilee viheriöitä suonia, kuten

verisuonia Katinkan ranteessa.

Ja sitten... Katinka on saanut selville, että tämä paksu, hyvinvoipa

lehti osaa tuntea kipua, mikä on paras todiste sen elävyydestä. Se ei

tosin huuda, se on mykkä. Mutta se itkee. Se vuotaa verta, sillä on

kyyneleet. Kun Katinka upottaa siihen kyntensä, niin herahtaa heti

kirkas pisara, joka hyytyy tahmeaksi sokerinesteeksi.

"Kukkane itköö!" Anni sanoo.

Ja Katinka toistaa, paremmaksi vakuudeksi ääneen:

"Ei Katinka koske kukkaan, -- kukka itkee."

Yhtäkaikki hänen hyppysiään kutiaa, hän tahtoisi välttämättä nähdä

lehden itkevän.

Se riippuu hänen edessään houkuttelevana, täynnä hiljaista elämää.

Katinkan mahdissa on saada se itkemään, vuotamaan verta, tuntemaan

tuskaa ja kipua.

Lehti on liikkumaton ja kuollut, mutta Katinka tahtoo sen elävän.

Ja samassa tuokiossa hän salaman nopeudella vajottaa kyntensä rehevään,

äsken puhjenneeseen lehteen.

Hän istuu lattialla, sylissä helmiäishohtoinen näkinkenkä, niin iso,

että hänen täytyy kaksin käsin kohottaa se korvansa juureen. Hän saa

sen vain sunnuntaisin käsiinsä, lasikaapista, jossa on muitakin yhtä

ihmeellisiä esineitä.

Se on ollut ennen merenpohjassa, kalliossa kiinni, vihreätä, suolaista

vettä yllään ja ympärillään uiskentelevia merihirviöitä.

Se soi. Se on typösentyhjä, ja kuitenkin se soi.

Aallot laulavat koralliriuttoihin rauetessaan, laulavat palmut, laulaa

sadekin, joka on kuin vuotavaa päivänpaistetta.

Kaukaisilta rannoilta viittailee kuin erivärisiä käsiä,

eebenpuunmustia, kuparinpunaisia, teenkeltaisia. Kaikki kutsuvat.

Kaikki tahtovat näyttää omat ihanuutensa. On vain kuultava kutsua.

Varhaisia, aikaisia kuvia, kuten irtolehtiä suuresta kuvakirjasta.

Koko lapsuus on vielä kuin suuri, musta ja pyörivä kuvakaappi, jota

katsomaan isä kerran Katinkan vei: toinen kuva tulee, toinen menee,

yhteyttä ei niillä ole kuin siteeksi.

5.

Katinkan elämä on yhä samaa suloista hapuilemista, kompastelua ja

ihmettelyä. Kuitenkin alkaa kaikki vähitellen kuin hahmoittua, muuttua

muodoiltaan kiinteäksi, esineet ja ihmiset, Katinkan oman pikku ruumiin

ulkopuolella. Oppii eroittamaan edes muutamia ryhmityksiä, vetämään

joitakuita rajaviivoja, oppii sijoittamaan muutamat ihmiset lähelle,

toiset kauemmaksi.

Mutta arvaamattoman pitkälti kuluu sittenkin aikaa kotiutuessa maailman

ja ihmisten suhteitten sokkeloihin. Tuossa on nyt esimerkiksi Anni.

Ulkonaisesti hänessä tosin ei ole mitään salaperäistä. Päinvastoin,

koko hänen ulkonainen olentonsa on omiaan herättämään selvän ja

turvallisen tunnon. Hän on vanttera, vyötäisistä lyhyt, povi kiinteä ja

korkea, toinen valkea leuka hyväntuulisesti toisen alle pyöristymässä,

silmät pienet, iloisen harmaat, kulmakarvoja tuskin nimeksi ja suussa

kolmekymmentäkaksi valkeaa hammasta viisaudenhampaineen päivineen.

Hänellä on lyhyet, lujat kädet, jotka jakavat hyväilyjä ja lyöntejä

yhtä auliisti.

Katinkan suhde Anniin vain on jollain käsittämättömällä tavalla toinen

kuin muihin.

Siinä on jotain salaperäistä, selittämätöntä, mikä ei selviä kysyen

eikä puhuen. Anni on ikäänkuin Katinkan erikoisomaisuutta talossa,

aivan kuten ristikkosänky tai nelihyllyinen kaappi, jotka ovat

vakituisesti vain häntä, Katinkaa, varten hankitut, joita ei muuten

olisi olemassakaan. Aivan samoin on Annin laita, hänkin on olemassa

vain Katinkaa varten, hänen takiansa, -- Anni semmoisenaan, ilman

Katinkaa, olisi sula mahdottomuus.

Tästä Annin erikoisasemasta seuraa kaikenlaisia oikeuksia, joita ei

Katinka myöntäisi vapaaehtoisesti kellekään muulle maailmassa. Anni voi

tuittupäissään sättiä Katinkaa penskaksi, räiskiväksi katajapensaaksi,

mustalaisvekaraksi, tukistaa ja riuhtoa korvalehdistä, vieläpä

lyödäkin, jolloin Katinka taas vuorostaan puree ja potkii vastaan

minkä kerkiää. Mutta tästä kaikesta ei synny, kumma kyllä, mitään

kaunaa heidän välilleen; hetken päästä on heidän kummankin kiukkunsa

lauhtunut, he ovat yhtä helliä kuin tuonnoinkin, kavahtavat toistensa

kaulaan, halaten niin että henki on mennä. Ikinä ei Katinka sallisi

sentapaista kohtelua keittiö-Taavan tai ompelija-Iidan taholta.

Katinkalla on hämärä tunto siitä, että Anni jo varhaisista ajoista

on ollut häntä lähellä. Kuinka varhaisista, sitä ei voi tarkalleen

tietää. Mutta niitten täytyy varmasti olla hyvin aikaisia. Oli

olemassa ikäänkuin joukko hyvin, hyvin varhaisia tuntoja, sanoin

sanomattomia muistoja, pikemmin ruumiiseen kuin sieluun pysähtyneitä,

mitkä liittivät hänet Anniin, -- lämmön, mieluisan unen, kylläisyyden

tuntoja. Annista oli kerran lähtenyt lämpöä ja ravintoa: jonakin aivan

aikaisena ikäkautena, mihin Katinkan tietoinen muisti ei ulotu, on

hänessä ollut olemassa kaikki, mitä Katinka silloin elääkseen tarvitsi.

Nämä ajat olivat tosin ohitse. Mutta nuo varhaiset, mieluisat tunnot

olivat yhtyneet: niistä oli tihentynyt ehdottoman turvallisuuden tunto.

Se uhosi Annista yhä kaikkien muitten hämärien muistojen ohella.

Eräänä päivänä Katinka sai jostakin tietoonsa, ties mitä teitä, että

imettäjällä aina piti olla lapsi. Tämä tieto vaikutti suorastaan

mullistavasti hänen mielikuvitukseensa; hän teki siitä heti

tarpeelliset johtopäätökset. Asia oli päivänselvä: Anni oli ollut

hänen imettäjänsä, siis täytyi hänellä olla lapsikin. Mutta siinäpä

nousikin mutka, Katinka ei ollut milloinkaan kuullut Annin lapsesta

hiiskahdustakaan, vielä vähemmin sitä nähnyt. Kukaan ei ollut

edes maininnut sitä, ei Anni itse eikä muut; sen olemassaolo oli

arvoituksellinen, lievimmin sanoen epäilyksenalainen.

Illalla, kun Anni tapansa mukaan veti alas kaihtimet ja peitteli

Katinkan vuoteeseen, Katinka, peite leukaan saakka vedettynä, katseli

tiukasti Annia.

Hänen ajatuksensa sukelsi luoja ties mitä umpivesiä ja pulpahti

äkkiarvaamatta pinnalle kuin kupla.

"Anni, -- mikä se on, rintaveli?"

"Mikä rintaveli?" kysyi Anni, pahaa aavistamatta.

"Se on sellainen veli, joka ei ole oikea veli, mutta ei velipuolikaan,

-- joka on saanut samaa rintaa", toimitti Katinka.

Anni pisteli harvakseen hiusneulansa hampaitten väliin, kiertääkseen

uudestaan niskanutturansa ja ikäänkuin kootakseen aikaa vastaukseen.

Ja neulat yhä hampaissa hän sanoi, joka ässää sihistäen:

"Kuulkaas tuot' penskaa, mitä se haasteloo... Vai viel'..."

Katinka, pää pieluksella, katseli alhaalta ylöspäin Annin tukevaa,

pyöristyvää leukaa, joka sekin, ties miksi, oli täynnä samaa

turvallisuuden tuntoa, mitä tiiviit, kiiltävät hampaat ja pehmeä,

korkea povi.

"Se sinun lapsesi on minun rintaveljeni", hän selitti hellittämättömän

totisena ja yhä Annia alhaalta ylöspäin katsellen.

Annin vereville kasvoille nousi puna aina hiusmartoa myöten.

"Mikä laps' --? Jumala varjelkoon!..."

Hän aikoi nousta, mutta Katinka kieppui samalla hänen kaulassaan.

"Sinä olet ollut minun imettäjäni. Ei voi imettää, jollei ole ollut

lasta."

Anni kiemurteli ja hytki.

"Kasso mokomaaki, mitä o' oppint! Vai laps... Päästät sie siin paikass'

miu hiuksein irt', kärkäsrouva, muutama!"

Mutta Katinka oli kiinni kuin takiainen.

"Se onkin se rintaveli. Se on minun veljeni", hän selitti. "Missä se

nyt on, Annushka?"

Anni oli tummanpunainen, tukehtumaisillaan. Hän riuhtaisihe yhdellä

tempauksella irti, niin että Katinka paiskautui patjalle, ja sihahti

hampaittensa välistä:

"Se kuol'. Tul' kipiäks ja kuol'. Kuol' ja kuopattii."

Katinka ei saanut selville, oliko Anni hämillään vaiko todenteolla

vihapäissään, eikä myöskään, oliko hänen hytkimisensä itkua vai naurua.

Mutta Anni ei kääntynyt enää päin. Selkä Katinkaan hän askarteli

huoneessa ja puhalsi sammuksiin lampun.

Pimeässä maaten Katinka yhä ajatteli tuota tuntematonta rintaveljeä.

Oli merkillistä, että oli ollut olemassa joku, jolla oli yhtä suuri

oikeus Anniin kuin Katinkalla. Salaisuus oli kuin aivan lähellä,

laukeamaisillaan, mutta ei sentään lauennut. Päinvastoin, kaikki kävi

vielä entistäkin sekavammaksi. Hän ei käsittänyt enää mitään kaikesta.

Miksi oli rintaveljen täytynyt kuolla, kun sitävastoin hän, Katinka,

oli jäänyt eloon? Siitä oli tuiki mahdotonta päästä selville.

Hämäriä, syviä tuntoja nousee, aavistuksia, siinä missä aikuisilla

on ajatuksia. Syytön syyllisyyden tunto, joka toistuu halki elämän,

kaiken olevaisen kasvaessa toisten kadosta ja kuolemasta, kuten silloin

kun piispansaarelaisen pikkupojan oli pakko luovuttaa luonnonsuoma

osuutensa elämästä Katinka Rabelle, ventovieraalle.

6.

Katinka on kävelyllä äitinsä kanssa. Heidän tiensä vie hyvin usein

lyhyelle poikkikadulle, jossa kolmen, neljän korkean kivimuurin

puristuksessa on ruskea, yksikerroksinen puutalo. Se on ollut

Ananias Blomin oma ja äidin syntymäkoti. He poikkeavat joskus talon

pihallekin, joka on syvällä kuin kaivossa, noen ja tahman laskeutuessa

viereisten talojen savupiipuista armotta sen kolmelle sireenille

ja ainoalle vaahteralle. Siellä on punaisia puuvajoja ja aittoja,

joitten ovet kerran ovat olleet mustiksi maalatut, ja joitten katoilla

kasvaa vihreäsamettista sammalta ja korsia. Isot, säikkyneet rotat

livahtavat piiloon niitten alle. Kadunpuolisen rakennuksen katolle vie

mustat, lahonneet palotikapuut. Katinka kiikkui tikapuissa ja ajeli

kulkukissoja, äiti sensijaan viivytteli, ikäänkuin ei olisi malttanut

poistua pihamaalta, hän pälyili ikkunoihin, tirkisteli palosolaankin

ja istui vihdoin portaille. Hän oli liikutettu ja risti käsiään.

Poismennessä hän taas sadannen kerran kertoi ajasta, jolloin koko

poikkikatu oli ollut täynnä samanlaisia matalia taloja. Hän pelkäsi,

että viimeisenkin pikkutalon vuoro oli tuleva. Se kuului häviävään

kaupunkiin, sen purkaminen oli vain ajankysymys.

Katinkalla ei ollut enoja eikä tätejä äidin puolelta eikä liioin

mummoja ja vaareja. Ne olivat aikaa sitten kuolleet kaikki tyynni

ja muuttaneet ruskeasta puutalostaan poikkikadun varrelta vanhalle

hautuumaalle. Äiti kyllä joskus kertoili heistä yksinkertaisia

tarinoita, harmaita ja kiillottomia, kuten hautakivetkin, joitten

alla kaikki varhain edesmenneet pikku enot ja tädit lepäsivät. Ne

kuvailivat aivan arkista elämää, jommoista kaikkialla joka päivä

sai nähdä, eikä niissä koskaan ollut ihmeitä eikä satuja, kuten

Sokian-Marin kertomissa Raben tai Fataburin sukutarinoissa, jolloin

selkäpiitä suloisesti karmi. Ne olivat kertomuksia elättilinnuista,

kesystä rotasta ja taudintapauksista, varsinkin taudintapauksista.

Sillä merkillistä oli, ettei yksikään koko pikkutalon poikueesta

ollut päässyt täysi-ikäiseksi, paitsi äiti, vaikka heitä oli ollut

niin monta. He olivat muuten olleet perin tavallisia pikku tyttöjä ja

poikia, paitsi että heillä aina oli huono onni matkassa. Aina heidän

kävi hullusti. Milloin he kiipesivät kotipihallaan maalaisrattaille,

joitten istuinlauta sattui olemaan irti, ikäänkuin siltä varalta, että

pikkueno tekisi kuperkeikan ja taittaisi selkänsä. Tai joutuivat he

hikipäissään juomaan jääkylmää vettä ja taaskin niin perin huonolla

onnella, että saivat keuhkotulehduksen, kun muut korkeintaan olisivat

saaneet nuhaa. Heitä oli ollut kokonaista seitsemän, mutta mitä se nyt

hyödytti! Nyt he olivat vain seitsemän harmaata kiveä hautuumaalla.

Eräänä päivänä Katinka näki äidin itkeskelevän: pikku talo oli myyty

uudelle omistajalle, joka aikoi rakentaa sen sijalle uuden, ison

kivimuurin. Pikku talo oli määrätty revittäväksi, sitä ei kohta ollut

enää. Armotta oli niin käyvä. Ja äiti kulki Katinkan kanssa ohi

rakennuspaikan, joka oli eroitettu lankkuaidalla, ja toiselta puolen

katua he yhdessä katselivat pystyynjäänyttä savutorvea ja revityitä

seiniä, joitten välitse yhä vielä vilahteli vaahteran kitulias,

kuolemaantuomittu runko. Siinä nyt oli Ananias Blomin talo! Vielä

kerran he kulkivat ohitse, silloin oli jo päästy perustustöihin,

porattiin kalliota, heidän oli kiirehdittävä ja aivan heidän takanaan

kuului miesten sii -- opp, -- sii -- opp! Se oli muuten viimeinen

kerta, senjälkeen he jättivät ohikulkemisen. Päinvastoin, äiti alkoi

karttaa koko katua, hän kiersi mieluummin kokonaisen korttelin, ettei

tarvitsisi nähdä nelikerroksista kivimuuria, joka oli anastanut Ananias

Blomin puutalon sijan.

Talvisin äiti aina sairasteli. Hän makasi viikkomääriä varjostimen

takana eikä ylhäällä ollessaan syönyt muuta kuin kaurapuuroa.

Katinka katseli usein tätä äidin syöntiä, siinä oli hänen mielestään

jotain niin perin alistuvaa. Äiti näytti syövän yksinomaan pakosta ja

vastoin luontoaan; hitaasti, hyvin hitaasti hän reunasta aloittaen

vuoleskeli lusikalla puuroa yhä pienemmiksi pyöriöiksi, aina

ylt'ympäri kiertäen, kunnes vihdoin oli jäljellä vain pieni syvennys

voilampareineen.

Ja syödessä oli äidillä aina otsassa murheelliset, kaarevat ryppynsä,

jotka eivät ottaneet siliytyäkseen, eivät edes unessa.

Taikka sitten äidillä oli tapana kulkea edestakaisin salissa, peukalot

pistettyinä kainaloihin ja kädet rinnoilla. Hän saattoi kävellä täten

kokonaisen tunninkin ja hyräillä herkeämättä paria sanaa, kuten

"pieni, rakas Katinka", loppumattomiin. Mutta joskus hän hyräili

kaikenlaisia muita asioita, kuten "minun pitää mennä puotiin", tai "isä

tarvitsee uuden takin", ja niin poispäin. Useimmiten hän kuitenkin

hymisi ruotsalaisten hengellisten laulujen katkelmia, sillä äiti puhui

aina ruotsia Jumalansa, tilikirjansa ja itsensä kanssa. "Store Gud,

allsmäktige Gud, -- kära, lilla Katinka."

Mutta Katinka ei jostain syystä olisi tahtonut, että äiti näin olisi

edestakaisin kävellyt, kädet rinnoilla ja peukalot kainalossa. Setä

Kolja Wrensky, jota Katinka korean univormun takia nimitti keisariksi,

sai kylläkin pitää peukalot liivin kainaloissa ja kävellä. Mutta äiti,

-- äiti ei olisi saanut.

Vasta kevättalvesta äiti säännöllisesti alkoi virkistyä. Oli kuin olisi

hänellä ollut juuret, kuten kasveilla, jotka _tunsivat_ maan heräävän

lämmön. Hän rakasti valoa, vaistomaisesti kuten kukat ja hyönteiset;

hänellä oli talvihorroksensa kuten niilläkin.

Äidillä oli usein huolia, -- alati oli hänellä liian vähän rahaa.

Grosspapa tosin lähetti tuontuostakin "neljänneksen". Katinka ei

tarkoin tietänyt, mitä tämä neljännes oikeastaan oli, mutta joka

tapauksessa oli aina sen saavuttua taas rahaa talossa. Siitä huolimatta

Katinka kuuli äidin alituisesti viereisessä huoneessa ruotsiksi

laskevan rahoja ja huokailevan. Ja hän kuuli usein pientä kiivasta

sananvaihtoa isän ja äidin välillä, josta oli sen verran ymmärtävinään,

että isä antoi rahoja sinne tänne kaikenlaisille vieraille ihmisille,

ja äiti moitti häntä siitä.

Mutta eräänä päivänä Katinkan sydän oli ihan seisahtua: hän kuuli

selvästi, kuinka äiti ilmoitti isälle rahojen olevan lopussa!

Rahat lopussa! Se oli jotain käsittämätöntä, kauheata, vihoviimeistä,

maailman loppu. Se merkitsi, että ruoka oli lopussa, vaatteet lopussa,

lyhyesti, kaikki lopussa. Katinka saisi mennä kerjäämään kuten

Anttipohvin lapset, joille Taava antoi kylmiä perunoita ja luita kuten

Pontulle ja Dianalle.

Katinkan säikkyneisiin silmiin kohosi Anttipohvin talo, johon ei itse

poliisikaan rohjennut mennä. Ei itse poliisikaan! Se oli kuin suuri

harmaa vaapsahaispesä, josta lensi ulos voroja, ryöväreitä, piruja,

noitia, kerjäläisiä ja juopuneita.

Ja nyt tulisi Katinkastakin samanlainen kuin Anttipohvin lapset!

Äärimmäisessä hädässä Katinka juoksutti äidille kuusi kiiltävää markan

rahaansa. Hänen oli äitiä niin surku, että sydän läpätti. Hänen

suureksi hämmästyksekseen ei äiti kuitenkaan ottanut vastaan rahoja:

maailman loppu ei siis vielä ollutkaan käsissä!

Katinka itse tuotti äidille enimmät huolet. Varsinainen voimainmittely

heidän välillään tapahtui jo Katinkan varhaisessa lapsuudessa;

senjälkeen oli heidän voimasuhteensa selvä.

Äiti oli tehnyt heikkoja yrityksiä säilyttääkseen Katinkan suhteen

sen ylemmyyden, jota hänellä ei ollut ei isään, ei veljiin eikä edes

palvelijoihin nähden. Hän oli jo kauan tuumiskellut Katinkan äksyyttä

ja rajuutta, kaikkea räiskähtelevää Katinkan olemuksessa, mikä täytti

hänet pelolla. Ja hän oli itsekseen oman tuumiskelunsa tuloksena ja

kaikkien kasvatusopillisten kirjojen tukemana, joita hän ahkerasti

lueskeli, johtunut päätökseen, että se oli murrettava, tavalla tai

toisella.

Tämä lapsi, hänen ainoansa, syntynyt nuoruuden kukoistuksen jo mentyä,

myöhäisen ja odottamattoman rakkauden hedelmänä, peloitti häntä

toisinaan. Hän istui ja katseli lasta, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän ei

tietänyt, miten sitä kohdella. Kirjat käskivät toista, sydän, heikko,

altis sydän toista.

Lapsessa oli kuin monta eri luontoa. Katinka ei milloinkaan

valehdellut, hän oli tosi sormenpäihinsä asti, hänen oikeudentajuntansa

oli aivan erinomaisen herkkä. Oli hetkiä, jolloin hän oli edessä niin

läpikuultavan selkeänä, että olisi luullut näkevänsä hänet yhdellä

katseella pohjia myöten. Mutta samassa tuokiossa oli kaikki selkeys

sekaisin, kuohui esiin kuin mustia muria, ja lapsen luonnossa nousi

vastaan kuin seinä.

Äiti oli ymmällä. Kaikki viisaat kirjat, joista hän vuosikausia oli

etsinyt johdatusta, osoittautuivat tehottomiksi.

Sattui aivan vähäpätöinen tilaisuus, jokin turhanpäiväisyys, joutava

pikkuseikka, jota ei kumpainenkaan, ei äiti eikä Katinka jäljestäpäin

enää kyennyt muistamaan.

Mutta tällä kertaa paisui siitä koko näytelmä.

Äiti oli kaikesta lauhkeudestaan huolimatta äkkipikainen, kuten ovat

usein heikommuutensa tuntevat olennot: jostakin syystä hän alkoi lyödä

Katinkaa.

Ja lyötyään hän aina veti henkeä ja taas kysyi: "Totteletkos nyt --

totteletkos?"

Katinka ei kaikeksi onnettomuudeksi päästänyt ääntäkään. Siitä äiti

taas ärtyi ja löi edelleen; hän alkoi tuntea, että nyt oli tullut

hetki, jolloin oli nujerrettava se, mikä häntä peloitti Katinkassa.

Rangaistuksen ankaruus ei ollut enää missään suhteessa rikkomukseen:

kumpikin, sekä äiti että Katinka, näytti tyyten unohtaneen, mistä

alkujaan oli kysymys, vaikka äiti lyödessään sitä koneellisesti hoki.

Kysymys oli yksinomaan siitä, kuka lopullisesti oli pääsevä voitolle,

äiti vai Katinka.

Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Katinka, joka tähän saakka

oli kärsinyt äidin lyönnit tulipunaisena ja ääneti, sai yht'äkkiä

kuin raivokohtauksen. Hän löi äitiä! Hän löi häntä silmittömän raivon

vallassa!

Mitään sellaista ei äiti ikinä ollut nähnyt eikä pitänyt edes

mahdollisena. Koko hänen kiihkonsa hävisi, hän istuutui tuolille ja

katseli Katinkan metelöimistä, jossa kaikki pahat henget näyttivät

päässeen valloilleen. Hän ymmärsi, haavoittaneensa ylenmääräisellä

ankaruudellaan lapsen oikeustajuntaa, mutta kuitenkin... Oliko tuo

hänen lapsensa -- store Gud, -- store Gud -- hänen lapsensa, jonka hän

itse oli maailmaan synnyttänyt, ja josta hän kuitenkin todenteolla niin

vähän tiesi, -- tuoko raivoava pikku hirviö! Mitä hän oli tehnyt, että

Jumala näin häntä rankaisi... Hänen Katinkansa, -- o Herre Gud, --

hjälp oss -- dina svaga, fattiga barn!

Hän tiesi hyvin, että olisi ollut jatkettava kuritusta. Kuka muu

hyvänsä olisi sen tehnyt. Kaikki kirjat olisivat kuorossa sitä

vaatineet.

Mutta Maria Rabe ei sitä tehnyt. Päinvastoin, tuolilla perin voipuneena

istuessaan hän teki itselleen lupauksen, ettei enää milloinkaan löisi

tätä lasta.

Niin ylenmäärin hän rakasti Katinkaa. Ja sitä paitsi, -- hän pelkäsi

hänen tähtensä.

7.

Isää Katinka näki oikeastaan harvoin. Isä oli alituisesti poissa kotoa

tai istui työhuoneeseensa sulkeutuneena. Katinkalla oli jo varhain

vaistomainen tunto siitä, että isässä ja hänen suhteessaan muihin,

ulkopuolella oleviin ihmisiin, oli jotain erikoista. Oli olemassa

laji ihmisiä, jotka eivät olleet yksinomaan itsensä eivätkä perheensä

omia, vaan joihin suurella ja hyvin epämääräisellä kansa-nimisellä

ihmisyhtymällä oli eittämätön omistusoikeus. Niitä olivat olleet nuo

kolme, neljä parratonta ja parrakasta kipsiukkelia isän työhuoneen

kirjakaappien päällä. Ja samaan ihmisluokkaan kuului isäkin. Katinka

kuuli äidin alituisesti sanovan, että isä teki työtä kansan hyväksi.

Katinkalla oli hyvin hämärä käsitys siitä, mitä kansa oikeastaan oli:

hän ajatteli etupäässä vossikoita, rantajätkiä, Anttipohvin lapsia

tai sitten Hovin alustalaisia ja Ahokkaan kyläläisiä. Kävi ilmi, että

kansa yksitellen ajateltuna useimmiten merkitsi repaleisia, likaisia

ja raskasta työtä tekeviä olentoja, mutta kokonaisuudessaan oli jotain

erinomaisen korkeaa, ylevää ja juhlallista.

Kaikki isän oleskelut poissa kotoa, kokoukset, esitelmät, puheet ja

kirjoittelemiset, -- ne olivat työtä kansan hyväksi.

Joskus, ehkä kerran, pari vuodessa, isä pukeutui univormuun. Sitä

säilytettiin erikoisessa kaapissa, raidin sisällä, kauluksen ja hihojen

kultaompeleet hienoon silkkipaperiin käärittyinä. Katinka ei aluksi

voinut ymmärtää, että isälläkin oli univormu. Univormuhan sai olla vain

setä Kolja Wrenskyllä. Isän univormu oli hienointa sinistä verkaa, mikä

hiveli kättä; hän oli siinä, miekka vyöllä, vielä pitemmän näköinen

kuin tavallisesti, ja hänen rabelainen kurjenkaulansa, kultaompeleisen

kauluksen puristuksessa, kannatti päätä, joka aina oli hieman

kallellaan toiselle sivulle, kuten kaikkien Rabein.

Se oli juhla-isä, se, joka ei ollut Katinkan eikä äidin eikä veljien

oma, vaan kansan.

Katinkan oma oli sensijaan se isä, jonka hän, silmät ummistaessa,

parhaiten muisti aamuisessa asenteessa: kumartumassa pesumaljan ylitse,

kasvojaan hangaten. Tässä isässä ei ollut mitään juhlallista, hänellä

oli vain paita ja housut yllä, hän roiskutteli vettä ympärilleen,

saippuoi korvansa, parta ja kulmakarvat märkinä, ja kasvot punoittaen

kylmästä vedestä. Hän räpytteli lyhytnäköisiä silmiään, joihin oli

pirskahtanut saippuaa, ja ripset olivat täynnä vettä ja yhteen

liimaantuneet. Tämä isä oli veitikkamainen ja vallaton kuin poika,

hän lennätteli saippuavaahtoa Katinkan päälle, otti vettä suuhunsa ja

purskutteli sitä kuin suihkua: hän oli muka valaskala!

Tämä isä se myös osasi kukkua kuin käki, niin että kesäisin kukkui

käet metsästä puutarhan suureen kuuseen ja siinä niitä sitten

kukutteli, itse puun alla penkillä, käki puun latvassa, -- kuin mitäkin

kaksinlaulua! Ja hän oli ollut peloittaa kuolemansairaaksi vanha neitsy

Caireniuksen, kukkumalla kerran huhtikuun iltana hänen asuntonsa

pihalla, niin että neitsy seuraavana aamuna tuttavilleen huokaili jo

kuolinhetkensä lähestyvän, kun käet huhtikuussa kukkuvat!

Tämä isä se myös joka syksy kävi metsällä Pontun ja Dianan kanssa ja

palasi monipäiväisen retken jälkeen laukku täynnä verisiä jäniksiä tai

teeriä, jotka heitti keittiön pöydälle. Äiti silloin aina kalpeni,

ikäänkuin häntä äkkiä olisi kuvottanut. Hän seisoi ja tuijotti

pöytään, murtuneita silmiä, hyytynyttä, mustanpuhuvaa verta, lintujen

yhteensidottuja, nahkeita jalkoja, hän kärsi, olisi luullut hänen

siihen paikkaan pyörtyvän. Hän ei sietänyt nähdä verta.

Katinkan mielipaikkoja oli isän työhuone. Hän pääsi sinne tosin

vain, kun isä ei tehnyt työtä, vaan sohvalla istuen pani kahdella

korttipakalla pasianssia, tuntikausia. Isän oli tapana panna kahta

lajia, suurta laskupasianssia ja yhtätoista. Toinen onnistui aina,

mutta kesti kauan, toinen tuskin milloinkaan. Isä oli ottanut pois

silmälasinsa kirkkaan ruskeilta, lyhytnäköisiltä silmiltään; hän oli

hajamielinen, mietti omia ajatuksiaan eikä kuullut Katinkan kysymyksiä.

Mutta Katinka kykki sohvan nurkassa, hän katseli näitä kuninkaita ja

kuningattaria, joilla oli kullakin kaksi päätä ja neljä kättä, mutta

vain yksi vatsa eikä yhtään jalkaa!

Isän työhuoneen seinällä riippui äitivainajan kuva. Oli nimittäin

olemassa paitsi äitiä vielä äitivainajakin. Äitivainaja oli ollut

aikoinaan isän vaimo, aivankuin nyt vuorostaan äiti. Hän oli kuvassa

nuori, suu iso ja pehmeä, silmät rakastavat, hellät, pää raskaan tukan

painosta nuokuksissa. Katinka käsitti, että äitivainaja oli ollut hyvin

kaunis, äitiä monta vertaa kauniimpi. Hän oli ollut niin pieni, että

oli mahtunut kulkemaan isän ojennetun käsivarren alitse. Katinkan oli

ikäänkuin mahdotonta antaa äitivainajalle oikeata asemaa talossa. Hän

oli eroamattomasti siihen kuuluva, hän oli ennen ollut äidin sijalla,

oli Katinkan isojen veljien äiti. Mutta kuitenkaan ei hänellä ollut

mitään tekemistä tässä talossa. Ei ollut hänellä enää huonetta eikä

sänkyä. Hänen korunsa, hänen hiusketjunsa, sormuksensa ja korallinsa

oli lukittu isoon punaiseen rasiaan. Hän itse oli hautuumaalla

riippujalavan alla. Katinkalla ei ollut häneen mitään suhdetta.

Niin tuli talvi, jolloin isä oli yksinomaan kotona, ei mennyt

kokouksiin, ei puheita pitämään eikä tehnyt työtä kansan hyväksi. Se

oli merkillinen ja murheellinen talvi. Isä ei pitkiin aikoihin tehnyt

ylipäänsä mitään, sillä työksi ei toki käynyt sanominen sitä, että hän

silloin tällöin otti jonkun kirjan hyllyltään, selaili ja pani taas

tuskastuneen näköisenä pois. Pasianssia hän pani nyt iltakaudet, yhä

vain samaa kahta lajia. Kuitenkaan hän ei näköjään ollut sairas, vaikka

hän nousi myöhään ja iltaisin käveli salissa menemättä nukkumaan. Mutta

hän oli perin ärtyinen, kaikkia muita paitsi Katinkaa kohtaan, eikä

kestänyt kuulla vähintäkään melua; hän hyppäsi kohoksi ja raivostui,

jos Anni sattui pudottamaan puusylyksen lattialle, ja ovikello täytyi

hänen tähtensä kietoa puuvillaan.

Katinkaankin tarttui talossa vallitseva painostus. Hän istui isän

työhuoneen nurkassa, -- isä nukkui ja usein söikin nyt siellä, -- ja

katseli isää, tapansa mukaan tutkivasti: hän ei voinut käsittää, että

isä oli sairas. Isähän söi ja joi, oli ylhäällä, kävi kävelemässä ja

oli hyvä Katinkalle.

Isän ruskeat silmät, jotka olivat tottuneet silmälaseihin, näyttivät

ilman niitä unisilta ja punoittavilta. Kun isä ei luullut kenenkään

huomaavan, oli niissä äärimmäisen raukea ja kyllääntynyt ilme.

Pasianssiakin isä näytti panevan aivan koneellisesti. Hän lakaisi

kortit kokoon toisella kädellään ja sekoitti niitä tarpeettoman kauan.

Jokin raskas ja tuskallinen ajatus nähtävästi hautui hänen aivoissaan.

Kuitenkaan Katinka ei pelännyt isää. Isä oli päinvastoin tänä talvena

Katinkaa kohtaan aivan erikoisen hyvä ja lempeä. Niin, hän näytti

suorastaan hakevan Katinkan seuraa ja hylkivän aikuisia. Kun he yhdessä

Katinkan kanssa kulkivat kadulla, ja isä kaukaa näki jonkun tutun

sedän tulevan, niin hän kiireesti tarttui Katinkaa kädestä ja kääntyi

toisaalle.

He hakivat kävelyretkillään kaikkein hiljaisimmat ja yksinäisimmät

kadut. He tekivät retkiä hautuumaalle, he kiersivät satamaa ja

rantakatuja. He hakivat äitivainajan haudan ja pikku Blomien seitsemän

kiveä. Haudat olivat vielä täynnä luomatonta lunta, ja he kahlasivat

lumessa päästäkseen rautaristikkojen luo. Mutta uudelle hautuumaalle

mennessä he kerran pysähtyivät sammaltuneen kiven eteen, joka oli

ulkopuolella hautuumaan rajamuuria ja nähtävästi hoidoton, koska se oli

pahasti kallistunut. Siinä ei ollut nimeä eikä vuosilukua, ainoastaan

kulunut kirjoitus, jonka isä sanoi olevan latinaa. Isä käänsi sen

itselleen ja Katinkalle, ja se kuului näin:

_"Jumalat ovat salanneet ihmiseltä, kuinka suloista kuolema on, että he

elää jaksaisivat!"_

Ei muuta. Isän kasvoilla asusti tuska, ja hänen kätensä oli kostea

ja hikinen. He menivät pois, ja Katinka piteli isää lujasti kädestä,

hän oli taluttavinaan isää. He eivät koskaan enää palanneet tälle

yksinäiselle haudalle.

Toisen kerran he joutuivat rantakallioille; satama heidän sivullaan oli

täynnä jäätyneitä laivoja. Jää oli harmaata ja likaista. Isä pysähtyi

ja alkoi tuijottaa jäiselle ulapalle, hänen silmiinsä syttyi ikävöivä

siinto, hän ikäänkuin kokonaan unohti Katinkan. Katinka odotti, isä yhä

vain tuijotti. Katinkaa alkoi oudosti peloittaa, hän alkoi nykiä isää

käsipuolesta. "Isä, mitä sinä katsot, -- isä?" -- "Railoa, avovettä,

-- tuolla kaukana", vastasi isä. Ja todella, saarien ja karien takana

siinti tummansininen juova, -- se oli avovesi. Kun se kerran ulottuisi

rantaan asti, olisi kevät.

He eivät enää puhuneet sanaakaan, vaan katsoivat molemmat. Kevät,

avovesi, vapautus... He menivät yhtä äänettöminä kotiin, välttäen

vilkasliikkeisiä katuja, syrjäisten kaupunginosien halki, missä

vastaantulijat olivat vain työläisiä ja lapsia.

Mutta eräänä päivänä tuotiin isän huoneeseen kaikenlaisia perin

hupaisia vehkeitä, jommoisia Katinka ei vielä koskaan ollut nähnyt,

teräviä veitsiä, ruuveja ja puutelineitä, kirjavia papereita ja

nahkaa. Isän koko huone muuttui kuin työverstaaksi. Isä heitti nyt

päämäärättömät kävelynsä ja päättymättömät pasianssinsa ja alkoi

sitoa kirjoja. Hän nitoi nuoralla lehdet yhteen, leikkasi pahvia ja

liisteröi. Katinka asusti tästä lähtien tykkänään isän huoneessa,

jossa nyt oli miellyttävä nahan ja kuuman liisterin haju. Hänkin sitoi

kirjoja, kuten isä, parin tuuman mittaisia. Isä oli entistä iloisempi,

hän viheltelikin joskus ja puhalsi metsästystorveensa, jolloin koirat

keittiössä alkoivat hullunkurisesti huppelehtia ja pyrkiä ulos.

Ja niin tuli vähitellen uudelleen aika, jolloin isä taas taisi

kirjoittaa kirjoja eikä niitä vain sitoa.

Eräänä kevättalvena oli kaupunkiin saapunut muuan hyvin kuuluisa

mies, suuri ja iso kaikin puolin, sekä ruumiillisilta että muilta

mittasuhteiltaan. Katinka, äidin kanssa keskikaupungilla ollessaan,

näki hänen seisovan hotellin parvekkeella, jonne hän oli astunut

kiittääkseen tervehdykselle saapuvia ylioppilaita. Hän kuului siis

myös tuohon ihailtavaan ja suitsutettavaan ihmisluokkaan. Katinkan

lapsenkatse mittasi yhdessä tuokiossa tämän ilmestyksen mahtavuuden,

jossa kaikki, pystytukasta alkaen pyrki ylöspäin, kuten hänen

kotimaansa tunturit, ja joka seisoi parvekkeella, turkki avoinna

raa'assa kevätilmassa ja paljain päin. Kotona Katinka kuuli isän

ja äidin teettelevän menoa tämän ison ja kuulun miehen puhetta

kuuntelemaan. Katinka oli tottunut siihen, että isä oli iltasin poissa,

siinä ei ollut mitään tavatonta, hän pani sinä iltana aikaisin maata ja

oli juuri nukkumaisillaan, kun tapahtui jotain merkillistä.

Isä tuli yht'äkkiä yksin kotiin, ilman äitiä, aivan silminnähtävästi

kiihdyksissä. Hän kulki läpi kaikkien huoneitten riisumatta

päällysvaatteitaan. Vihdoin hän tuli keittiön viereiseen kapeaan

huoneeseen, missä Katinka makasi, sanoi pariin kertaan "-- A -- ah, --

a -- ah", huomasi sitten Katinkan ja suuteli häntä. Hänen silmissään

oli ihmeellinen säteily ja kiihko, ne loistivat, iskivät kipinöitä.

Katinka katseli häntä ihmetellen.

Isä riisui päällystakkinsa ja joi vettä, suuret määrät. "Loppuiko

puhe?" kysyi Katinka. "Ei vielä", vastasi isä, silmissä yhä sama loiste.

"Eikö äiti tullut?", kysyi Katinka.

Samalla kävi etehisen ovi, nähtävästi tuli äiti. Isän kasvoissa

tapahtui samassa tuokiossa muutos, ne kovettuivat, valmiina

vastarintaan. Äiti tuli sisään, huojuvaa käyntiänsä, hän ei sanonut

muuta kuin hyvin hiljaisesti: "Voi, Wilhelm, -- voi, Wilhelm!" Mutta

isä, ikäänkuin olisi vain sitä odottanut, ponnahti heti pystyyn ja

huusi, silmät säihkyen:

"Olisiko minun sitten pitänyt vaieta? Mitä? Ja antaa hänen häväistä

rauhassa. Ei koskaan. Go ahead, -- päistikkaa, -- se on minun luontoni,

Maria."

Äiti alkoi itkeä. He olivat poistuneet toiseen huoneeseen, mutta

Katinka kuuli joka sanan vuoteeseensa, sillä isä ei kiivauksissaan

koskaan malttanut hillitä ääntään; lapset, palvelijat, naapurit, kaikki

saivat aina olla hänen mielenpurkauksiensa todistajina. Katinka makasi

jännittyneenä, ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta pitäen sentään jo

ennalta isän puolta, hyväksyen hänen tekonsa, mikä se lie ollutkin. Hän

ihaili tällä hetkellä isää, rakasti häntä rajattomasti.

"Minä olisin tahtonut vajota maan alle, -- en tiedä, miten kestin

loppuun saakka. Kaikki katselivat minua, kun jäin siihen yksin

paikoilleni, ja sinä menit."

Nyt vastasi isä, jo paljon leppoisammin:

"Maria, enhän voinut ajatella sinua sinä hetkenä. En ajatellut

ylipäänsä mitään, toimin vain. Veri syöksyi päähäni, kun kuulin nuo

sanat, minun täytyi. Sinä tietysti et kelpaa tällaisiin."

"Ja mitä tästä tulee", itki äiti.

"Ei mitään. Mitäpä siitä tulisi. Pikku ottelu lehdissä, mahdollisesti.

Mutta minä olen merkinnyt kantani, puolustanut sitä, mitä pidän

oikeana."

Seuraavana aamuna Katinka sai kuulla koko tapauksen. Kuuluisa, iso mies

oli koko mahtavien keuhkojensa voimalla huutanut: alas papit! -- ja

silloin oli isä silmänräpäyksessä kimmahtanut pystyyn ja poistunut läpi

täpötäyden salin.

Eikä isä kuitenkaan ollut itse pappi.

Päistikkaa, sanoi isä. Niin oli isä. Sellainen, juuri sellainen oli

isä... Äiti sensijaan oli varova, kammoi pahennusta, tahtoi olla kuten

muut. Mutta Katinka, hän tunsi sisimmässään, -- hän, myöskin hän, voisi

mennä, niinkuin isä, suin päin, päistikkaa, läpi seinän tai kylmän,

vihamielisen ihmismuurin.

8.

Nämä muistot olivat kaikki talvituntuja. Isä ja äitikin kuuluivat

niihin. Niitä oli vielä korkeat kiviportaat, kivetty pihamaa, ahtaat

huoneet, jääjäkälät ikkunaruuduissa ja, tosi kyllä, joulun odotus,

joka sitten, loppiaisen mentyä, vaihtui kesän odotukseksi. Talvelle

ei voinut mitään, se tuli, tahtoipa tai ei, aivan kuten hilpeät

kesäkärpäset yht'äkkiä herkesivät hyrräämästä ja päätään kihnuttamasta,

jääden kellettämään sisäikkunoiden väliin. Mutta oikea elämä, se, minkä

vuoksi maksoi vaivan elää, se kukki vain kesäisin Hovissa, jasmiinien,

ukonhattujen ja tulikukkien kanssa.

Talvella sairastettiin. Oli kaikenlaisia tauteja, jotka pitivät

ajojahtia lasten parissa, kunnes saivat saaliinsa: vesirokko,

tuhkarokko, hinku, tulirokko. Niitä riitti, ihmeellistä kyllä, joka

talveksi.

Eikä milloinkaan ollut kesästä kauempana kuin herätessään yöllä

pimeässä, tuntemattomassa huoneessa, jossa ei muista ikinä olleensa. Ei

edes tunnusta omakseen kapeaa, narisevaa puuvuodettaan. Kaikki on outoa

ja vierasta, omat jäsenet, koko ruumis. Rinnalla on kuin kivipaasi,

jonka paino yhä vain kasvaa. Joku nostaa sinne kiven toisensa jälestä,

muurit kohoavat, -- kokonaiset kivimuurit, isoja, monikerroksisia

taloja, kirkkoja torneineen, linnoja, -- kaikki tälle poloiselle,

huohottavalle rinnalle. Ja nyt -- nyt ruvetaan rakentamaan kokonaisia

kaupunkeja...

Vihdoin viimein pääsee kauan yrittämäänsä ääneen, kipeään parahdukseen:

"Anni, Anni, -- miksi ne rakentavat kaupunkeja minun päälleni?"

Läpi houreen, kaiken epätodellisen ja kauhistavan, kuuluu samassa

jotain tuiki todellista, -- Annin turvallinen, soiva ääni:

"Kuules tuot' penskaa, -- vai kaupuntiloit'!"

On siis vielä jotain tuttua olemassa oudossa maailmassa! Tuntee

sanomatonta huojennusta tämän tutun ja korkean äänen soinnusta, joka

ikäänkuin uhmaa kaikkia painajaisia. Muurisepät herkeävät hetkeksi

työstään. Tahtoisi tarttua tähän ääneen, ikäänkuin se olisi käsin

koskettava, kavuta sitä myöten kuin pitkin lujaa köyttä.

Mutta yht'äkkiä kadottaakin sen käsistään ja kuuluviltaan, se hukkuu,

kaikki himmenee, kuumat veriaallot ryntäävät päähän, rinta vain

huohottaa tiedottomassa kamppailussa. Ja sydän lyö. Taistelu elämästä

ja kuolemasta on alkanut.

Muurisepät ja kivimiehet saapuvat takaisin kantamuksineen, ne

rakentavat taas herkeämättä.

Ympärillä on kaikki sumua, sankkaa, läpipääsemätöntä usvaa, josta

vain hetkittäin sukeltaa jokin kuva, Annin turpeat, punakat kasvot ja

pienet, harmaat silmät, yölampun sininen, pyöreä kupu ja tympeämakuinen

riisivesi lasissa.

Kesken janoa kangastaa silmiin kokonainen meri punaista karpalomehua,

raikasta, hapahkoa mehua... Jokin pitelee kiinni, ei pääse

heittäytymään siihen... On kai yö... katulyhty palaa ikkunan pielessä.

Anni istuu kiikkutuolissa, yönuttu ja alushame yllä, jalassa harmaat

villasukat, polven taipeessa kirjavat, kudotut sukkanauhat. Hänen

päänsä nuokkuu edestakaisin.

Sitten on kaikki taas vain usvaa...

Eräänä päivänä on tavallisen kyömynenäisen lääkärin lisäksi vielä kaksi

muuta, muuan yltä yleensä parroittunut, korvat ja sieraimetkin täynnä

harmahtavia karvatupsuja, ja kolmas aivan kalju, pyylevä, isomahainen.

Kaikki kolme koputtelevat vuorostaan Katinkaa, kierittävät häntä joka

kyljelle ja supattavat keskenään käsittämättömiä, outoja sanoja.

Katinka katselee heitä raukein silmin, jotka näyttävät ihmettelevän

jotain. Niitten ihmetys yhä kasvaa. Mutta kertaakaan eivät huulet taivu

hymyyn, niitten totisuus on vankkumaton.

Karvatupsuinen koettaa saada Katinkaa nauramaan. Hän niiaa Katinkalle

kuten tyttölapset, länkäsäärin.

Se on hyvin hullunkurista, mutta Katinkaa ei kuitenkaan naurata. Hyvin

hämärästi hän on tuntevinaan, etteivät nuo niiaukset ollenkaan sovi

tähän. Ne ovat typeriä, vaikka tarkoittaisivatkin hyvää. Hän on sairas,

ja tuo iso, aikaihminen, karvainen lääkäri niiaa!

Lääkärien mentyä ilmestyy isä ovelle. Ja nyt tapahtui se, minkä vuoksi

Katinka milloin hyvänsä olisi ollut valmis uudelleen kärsimään taudin

vaivat.

Isällä on yllä lyhyt kotitakkinsa, parta tummanruskea, silmät

punoittavat, ja hän hieroo nenäliinallaan silmälasejaan.

Isä ei puhuttele Katinkaa, ei edes tule vuoteenkaan ääreen, seisoo vain

kynnyksellä ja viivyttelee. He ovat kahden huoneessa.

Tämä on koti-isä, Katinkan isä, ei tuo toinen, joka pitää puheita ja

kirjoittaa kirjoja ja kuuluu kaikelle kansalle. Katinka rakastaa tällä

hetkellä äärettömästi isää. Rakastaa niin että sydäntä pakahduttaa.

Tahtoisi silittää isän nukkavierua kotitakkiakin.

Yht'äkkiä Katinka näkee, että isällä on kyyneleet silmissä.

Isä itkee... Ja hänen, Katinkan, takia.

Katinka on aivan selvä, hän tahtoisi puhua, mutta ei heikkoudeltaan saa

sanaakaan sanotuksi. Ja kuitenkin, kummankin vaitiolosta huolimatta,

tapahtuu jotain tavatonta paraikaa isän ja Katinkan välillä: Katinka

lukee isän jok'ainoan ajatuksen, hän tietää, että isä pelkää hänen

kuolevan, tulevan kannetuksi pois pienessä, valkeassa arkussa. Lääkärit

ovat sen sanoneet isälle, tuokin karvatupsuinen, joka muka koetti saada

Katinkaa nauramaan typerille niiauksilleen.

Katinkan mielestä on jotain perin uutta, että isä noin häntä rakastaa.

Hän ikäänkuin vaistoaa, ettei tämä tuokio ikinä kertaudu, milloinkaan

eivät isä ja hän yhdy näin lähelle toisiaan. Heidän välillään voi tulla

monta hellää hetkeä, mutta ei koskaan mitään tämänkaltaista enää.

Kiihkeä kapina herää vähäisessä, kuumeen vaarallisesti heikontamassa

sydämessä. Varmuus, selkeä kuin päivä, että elämä oli oleva hänen,

ihmeellinen, kirjava elämä, joka karkeloi kuin päiväperhoset. Kaikki,

mitä vielä oli voimaa jäljellä taudin näivettämässä ruumiissa, nousi

kapinaan kuoleman ajatusta vastaan. Ja Katinkan silmät kestivät

rävähtämättä isän katseen.

Hänen täytyi puhua. Hänen täytyi saada sanotuksi se isälle.

Heikolla äänellä, mutta sitä vakuuttavammalla varmuudella Katinka sanoi

yhä oven suussa viivyskelevälle isälleen:

"Ne sanoivat, että minä kuolen, isä, -- mutta kyllä näet, _minä jään

eloon_!"

Katinka oli oikeassa, hän jäi eloon. Hän saattoi häpeään kaikki kolme

lääkäriä, kyömynenän, karvatupsuisen ja kaljun, koko lääketieteen.

Elämän itu oli hänessä erinomaisen sitkeähenkistä laatua. Eräänä

päivänä oli kyömynenän todettava, että taudissa ei ollutkaan tapahtunut

kauan odotettu ja ennustettu _krisis_, vaan paljoa lauhkeammalta

kuulostava _lysis_, joka tosin oli harvinaisempi tapaus. Hän sanoi

sen kannoillaan pyörähdellen, oli ikäänkuin hieman arvoa alentavaa

tunnustaa erehtyneensä. Mutta Katinkan taudille antoi tämä viimeinen,

ennen kuulematon sana erikoisen juhlallisen ja tärkeän ilmeen.

Lääketieteen mukaan hänen olisi ollut kuoltava, mutta hänellepä

tapahtuikin lysis!

Katinka alkoi toipua, usva, joka viikkokausia oli eroittanut hänet

esineistä ja ihmisistä, hälveni, äänet, sanat ulottuivat uudelleen

hänen kuuluvilleen. Hän ikäänkuin syntyi vielä kerran, toistamiseen

näkyväiseen maailmaan.

Ompelija-Iida tuli häntä tervehtimään koneen äärestä, jossa hän

neuloi valkoisia leninkejä Katinkalle kesäksi. Katinka aikoi ojentaa

hänelle kätensä. Mutta suureksi ihmeekseen hän näki kätensä lepäävän

peitteellä kuten vieraan, hänelle kuulumattoman esineen; se ei ottanut

noustakseen! Hän oli antavinaan sille käskyn toisensa jäljestä, mutta

käsi ei totellut, vaan pysyi itsepäisesti peitteellä, -- niin heikoksi

hän oli käynyt!

Mutta nyt hän sensijaan parani. Marraskesi irtautui pitkin hänen

ruumistaan, ohuina, valkeina hilseinä, hän ajoi nahkaa, kuten keväällä

käärmeet! Hiuksetkin lähtivät. Hän uudistui perinpohjin. Uusi, hieno

iho peitti hänen ruumiinsa, hän opetteli uudelleen kävelemään, kuten

vuoden vanhat lapset. Hänen pieni, laiha ruumiinsa oli täpösen täynnä

uudistavia, parantavia voimia.

Eräänä päivänä oli huoneissa kaikkialla kurkkua kutkuttava, ellottava

tulikiven ja karbolin haju. Se ennusti jo täydellistä parantumista,

veljien kotiinpaluuta ja elämän ennalleen asettumista.

9.

Niin tuli vihdoin talven jälkeen kesä. Kesän odotus alkoi räystäitten

tippuessa ja taivaan avartuessa korkeaksi ja kuulaaksi. Se alkoi

oikeastaan, kuten sanottu, heti joulun mentyä, mutta pääsiäisenä se jo

säteili vastaan jokaisesta vesilampareesta ja ruskeasta pälvestä.

Hovi ja kesä sensijaan olivat Katinkalle eroittamattomasti yhtä.

Hovi oli jotain ikuisesti olevaa, muodoissaan muuttumatonta, jotain,

mikä aina oli ollut ja aina oli oleva. Kaupunkiasunnot vaihtelivat,

itse kaupunkikin muutti ulkoasuaan, sen kivisolut lisääntyivät,

se ahmi metsää, vainioita, kallioita. Se oli nyt jo Katinkankin

muistiin mahtuvana aikana niellyt monta Ananias Blomin talon tapaista

pikkutaloa. Se oli toinen huomenna kuin tänään ja ylihuomenna toinen

kuin huomenna.

Hovi sensijaan oli aina paikoillaan. Niitten kahdeksan, yhdeksän

maanvuoden kuluessa, mitkä yhteensä muodostivat Katinkan tähänastisen

elämän, ei Hovissa ollut tapahtunut mitään mainittavampaa muutosta.

Elämä oli siellä ikäänkuin saavuttanut eräänlaisen tasapainon ja

täydellisyyden asteen; se lepäsi itsessään kuten ympyrä. Olisi ollut

rikos toivoa siihen jotain muutosta; sen kauneus oli juuri tässä

liikkumattomuudessa.

Kesti kauan aikaa, ennenkuin Katinka edes pystyi käsittämään, että Hovi

kaikesta huolimatta kuitenkin oli samojen luonnonlakien alainen kuin

muutkin kohdat näillä raukoilla maapallon rajoilla, että sielläkin

tuli syksy ja talvi, puitten, kukkien varjokuolema. Hän pysyi

itsepintaisesti uskossaan, että Hovi kuului lämpimiin maihin, joissa

ei milloinkaan ollut talvea. Hovi oli ikuisen kesän maa, kuten olivat

länsiafrikkalaiset saaret, kuten oli Honolulu!

Ja kun Hovin salaisuus lopulta hänelle oli selvinnyt, oli lohdullista

ajatella, että kesässä kuitenkin oli sata ja yksi päivää. Niinkuin

saduissa oli tuhat ja yksi yötä, niin oli Hovin kesässä sata ja yksi

päivää.

Varhaisimmat muistot Hovista olivat vain samanlaisia välähdyksiä

kuin kaupunkiasunnonkin ensimmäiset tajunnat, Katinkan ja hänen

peilikuvajaisensa kohtaus tai kiusaus kukkaruukun edessä. Mutta

sittenkin olisi niitä ollut tuiki mahdotonta sekoittaa noihin toisiin,

talvituntoihin. Ne olivat kaikki tyyni _vihreitä ja lämpimiä_.

On ajettu lähimmästä kaupungista Fataburin vanhoilla umpivaunuilla,

joita vetää kolme hevosta, Kuski-Heikin huojuessa arvaamattomassa

korkeudessa hevosten häntäin ja selkien yläpuolella. Nämä vaunut ovat

käytännössä vain kun lapsia tuodaan. On kuin pikkuisessa, liikkuvassa

huoneessa, kun silmänsä ummistaa, on kuin vaunut yht'äkkiä kohoaisivat

ilmaan ja jatkaisivat matkaansa näkymättömiä raiteita pitkin. Mielessä

väikkyy jokin keveän-raukea tunto, -- viheriän ja lämpimän odotus.

Kuski-Heikin piiska paukahtelee kuin leikkipyssyä laukaisten

sattuessaan lihavan ja laiskan Vasjkan selkään. Hänen naamansa

punoittaa kuten ympyriäiset hollantilaisjuustot.

Katinka mahtuu pitkin pituuttaan patjoille. On niin umpinaista ja

turvallista, hajuaa nahalle ja heinille. Pyrkii mieluisasti unettamaan.

Mutta yht'äkkiä Anni sanoo: "Itkevä Kallio".

Katinka ryntää ikkunaan, kahden puolen tietä on kaistale paljasta,

märkää kalliota, joka hetkeksi tulee näkyviin harmaitten ja punertavain

sammalten alta.

Se on Itkevä Kallio, joka ei kuivu kesän paahteessakaan, koska sen

täytyy aina itkeä. Itkevällä Kalliolla on kerran tapahtunut jotain

kauheata, rikos, murha, mutta siitä on pitkät ajat, kukaan ei tiedä

sitä enää tarkalleen. Vain kallio muistaa sen, se itkee, ouruaa vettä,

ikäänkuin sen pitäisi pestä kyyneleillään ihmisten pillat.

Vaunut vierivät pitkin itäsuomalaista maantietä, Fataburin korkeat

umpivaunut. On keltaisten kukkien aika, niityillä kukkivat leiniköt ja

pientareilla voikukat, ojissa rentukat. Anni sanoo yksitoikkoisesti:

"Suur' Merjok' -- Pien' Merjok' -- ..." Silmät käyvät raukeiksi ohi

kulisevasta keltaisesta kullasta...

Yht'äkkiä Anni alkaa herätellä Katinkaa:

"Havassutko, senkin unkeko -- Jo tullaan..."

Revonkiven laakea kalliolaatta vilahtaa Katinkan unenpöpperöisten

silmien ohitse, senjälkeen tie tekee Vainikan haarassa käänteen, tulvii

vastaan jokin tuttu tuoksu, -- kievari, paja, riihi, vaahterakuja

nelistävät ohi, -- Kuninkaan pihamaa.

Hovi! Kaikki lapsuuden riemut ja autuudet mahtuvat rinnan tähän sanaan.

Siinä se on, kellahtavana, avosylisenä, leveäin, ystävällisten

portaitten yletessä kuutta valkoista pylvästä kohden. Se ilme on

juhlallisen rauhallinen, kuten aina; muodot puhtaat, pidätetyt,

selkeässä suuripiirteisyydessään. Leikkitykit ovat ojossa, mutta

portaat ja pylväät kutsuvat.

Katinka tuntee poskellaan Grosspapan kutittavan parran ja niskassaan

Mummulin suutelot. Hänen täytyy kiireesti vakuuttautua siitä, että

kaikki tuoksut ovat paikoillaan, että kellariholvi tulee homeelle ja

happamalle viinille, Grosspapa havannalle ja puisto ihanalle, kuumalle

sekoitukselle havu- ja lehtipuista, kukista, vedestä ja liejusta,

mudasta ja muurahaisista.

Sata ja yksi päivää! Se on iäisyys. Se on kaksituhatta neljäsataa

kaksikymmentäneljä tuntia, sataneljäkymmentäviisi tuhatta

kolmesataaneljäkymmentä minuuttia ja kahdeksan miljoonaa seitsemänsataa

kaksikymmentäkuusi tuhatta neljäsataa olemisen onnesta väräjävää

sekuntia -- uudenuutukaisella rihvelitaululla laskettuna! Se on

jotain päättymätöntä, iät kaiket kestävää. Voi huoleti panna maata

ensimmäisenä iltana Hovissa. Huomenna on vielä sata päivää jäljellä!

Kevyt kesäinen yö liukuu ohi kuin varjo. Valkenee päivä, yksi Hovin

kesän sadasta ja yhdestä. Katinka herää ristikkovuoteessaan ja potkii

yltään siniruskearaitaisen peitteen. Hän on myöhästynyt, aamukuoro

on jo alkanut. Paja, pyykkiranta, tarha, väentupa, puisto, kaikki

lähettävät tutut äänensä.

Katinka seisoo paitasillaan puutarhanpuoleisen ikkunan edessä. On kuin

nuo äänet laulaisivat hereille päivän. Kaikki laulaa, myöskin mykkyys.

Alaverannalla isä puhaltaa vaskitorveen metsästysmarssia. Ja Katinka

seisoo, pitkä, rabelainen kaula ojossa, kuunnellen, hän kuin kiirii

tuon äänen mukana, joka tunkeutuu vaskitorven kiemuroista, kiirii

vesille, yli kaislikon, ulos salmista, ulapalle saakka...

Tänään on taas oleva seitsemän iloa. Viikossa on seitsemän päivää,

maailmassa seitsemän ihmettä, ja Katinka Rabella pitää olla joka päivä

seitsemän iloa!

Ne olivat hänen osuutensa, hän vaatisi ne auringolta, maalta ja

ihmisiltä!

10.

On hyvin helteinen päivä. Yläkerran asfalttiparveke polttaa jalkaa kuin

tuli, Kataja- ja Koprasaaret kelluvat koitteesta alkaen korkealla kuin

hopealiuoksessa.

Lyönnilleen kello kymmenen lähtee Mummuli liikkeelle Hovin

kylkirakennuksesta, olisi voinut virittää kellonsa sen mukaan. Hän

on jo täysissä pukeissa, musta pitsiviitta harteilla, korvakiharat

järjestyksessä, askeleet lyhyet, sipsuttavat.

Katinka näkee hänen kääntyvän Rakokiven tielle. Tie on äsken,

vielä samana aamuna, kitketty ja haravoitu, Hamusen-Ieva kykkii

yhä vielä tien ohessa kauempana kuin harmaa pahka, iänikuisessa

sissisodassa rikkaruohoja vastaan, joitten teloittaja hän on, käyrine,

mullanruskeine sormineen.

Sekä Mummulin aamukävely että Hamusen-Ievan haravointi ovat

kertautuneet joka päivä jo kohta viitenäkymmenenä kesänä.

Mummuli viipyy Rakokivellä tasan neljännestunnin. Hänen palatessaan on

jo Grosspapakin ilmestynyt puutarhaan laputtavine tohveleineen, yllään

harmaa, punaveralla reunustettu aamunuttu.

Grosspapa suutelee Mummulia ensin kädelle, sitten molemmille poskille

ja sanoo "mein Kind!"

Sen jälkeen hän aloittaa jokapäiväisen vaelluksensa yhdeltä

puutarhasohvalta toiselle, aina auringon mukaan. Havannasikarin

haiku seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Hän istuskelee aluksi

rantakujan penkeillä ja viheltelee kuhankeittäjälle, sitten hän muuttaa

maantienpuolisille pylväsportaille, päässä musta patalakki ja kädessä

venäläinen tai saksalainen sanomalehti.

Mummuli on asettunut ruohopyörylän viereiselle sälesohvalle, hän kutoo

pitkillä, tylpillä puupuikoilla harmaata, hyvin pehmeää villahuivia.

Agnes-täti istuu likinäköisenä hänen vieressään ja pidellen lankakerää

kertoo jotain ranskaksi hiljaisella äänellä.

Mutta Fataburin vähäisen kreikkalaistemppelin portailla seisoivat Lenzy

ja Mirka sekä Katinka, kengät ja valkeat sukat riisuttuina, odottaen

Mummulin komennussanaa, helteestä punoittaen.

Mummuli laski työnsä syliinsä, taputti kolmasti käsiään ja komensi

saksaksi:

"Jetzt Kinder, -- eins, zwei, drei..."

Samalla kaikki kolme kirmasivat juoksuun ympäri pyöreän ruohokentän. He

juoksivat peräkanaa, yllä valkeat leningit, siniset nauharuusukkeet

vyöllä, tavallisessa järjestyksessä, edellä Lenzy, vehnäntähkänvärisine

hiuksineen, sitten haavesilmäinen, ruskea Mirka, ja viimeisenä Katinka,

kaksi sileää, mustaa palmikkoa selässä.

Se ei näyttänyt kilpajuoksulta, kukaan ei pitänyt kiirettä. -- Suhonen,

joka kuljetti leikkuukonettaan pitkin nurmikkoa, pysähtyi hetkeksi. Ja

puutarhan säleaidan taakse ilmestyi lampuodin kaksitoistavuotias poika,

Kuninkaan Aatu, pilkallisesti virnistellen ja tarkastellen vuoroin

ympyriäistä rataa kiertäviä tyttöjä, vuoroin tuntijan silmin omia

paljaita sääriään.

Ne kestivät kyllä tarkastuksen. Ne olivat ruskeat ja ahavoittuneet kuin

anturanahka, sierettyneet alituisesta vedessä kahlaamisesta ja täynnä

naarmuja ja arpia, kadehdittavan likaiset, miltei mustat. Niillä olisi

arastelematta voinut astua vaikka männynkävyille.

Mummuli sälesohvaltaan, missä hän istui kuin valtiatar, komensi koko

ajan:

"Helene, Marie, Catherine, -- juoskaa, -- nicht stehen bleiben, Kinder,

-- hypätkää yli varjojen!"

Ja ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle:

"Mon Dieu, elles peuvent prendre froid."

"Eins, zwei, drei, -- eins, zwei, drei..."

Tytöt kiersivät kehäänsä ympäri pyöreän, Suhosen sametinsileäksi

leikkaaman ruohokentän. Jasmiinit tuoksuivat, krassit liekehtivät.

Suhonen työnsi konettaan, joka sihisi kuin suuri heinäsirkka. Missä

sireeni- tai seljapensaan varjo lankesi yli tien, he ottivat vauhtia ja

hyppäsivät yli, etteivät vilustuisi.

Katinka juoksi, näkemättä muuta kuin Mirkan kastanjanruskeat, valtoimet

hiukset, jotka hulmusivat hänen edessään. Koko alkukesän he olivat

karttaneet ja rukoilleet tätä hetkeä, joka kangasti heille suurimpana

autuutena. Olla paljain jaloin, heittää sukat ja kengät, astua

kosteanukkaiselle nurmelle keskelle kukkia, tuntea ruohon tunkeutuvan

varpaitten väliin ja kuuman hiekan hyväilevän jalkopohjia, vajottaa

jalkansa meren lämpöiseen rantaliejuun. Kaikki kiellettyjä, ihania

nautintoja, joihin vain Kuninkaan Aatulla ja Ahokkaan lapsilla oli

oikeus. Hän, Katinka, vihasi sukkia ja kenkiä!

Ja nyt he juoksivat, -- nyt he juoksivat! Paljain jaloin.

Katinkan silmät sattuivat Kuninkaan Aatuun, joka yhä virnisteli

tyytyväisenä, täynnä itsekylläistä halveksuntaa, mutta uskaltamatta

ääneen nauraa.

Yht'äkkiä Katinka jättäytyi jäljelle, -- äkillinen, voimakas häpeän

ja pettymyksen tunne sydämessä. Kaikki tuntui äkkiä naurettavalta,

ympyriäinen ruohokenttä ja sitä kiertävä, kuumahiekkainen tie, jota

pitkin he kolme, valkoiset leningit yllä, hajalla hiuksin ja paljain

jaloin juoksivat, pensasten varjot, joitten yli he naurettavasti

hyppäsivät, etteivät saisi nuhaa ja yskää, -- Mummulin saksankieliset

komennussanat, hänen tapansa nimittää heitä juhlallisesti täydellä

ristimänimellä. Alkoi sietämättömästi hävettää, vaikka ei tiennyt,

ketä häpesi, Kuninkaan Aatuako vai itseäänkö ehkä... Sen vain tiesi,

että tämä kaikki oli perin typerää, naurettavaa, niin juuri, surkean

naurettavaa!

"Ich will nicht mehr", sanoi Katinka yht'äkkiä tympeästi ja heittäytyi

puutarhasohvalle, pälyillen Kuninkaan Aatuun, joka kuitenkin jo oli

kadonnut.

"Ich will nicht, -- ich will nicht!" hän kertasi, itku, uhma ja häpeä

kurkussa, ja tulipunaisena vetäen valkoisia sukkia jalkaansa.

Katinka pelastautui kreikkalaistemppeliin. Siellä oli viileätä ja

hämärää. Seiniltä katselivat Abraham Raben elämänahmattiudessaan

tyydytetyt ja Elisabeth Balzerin sunnuntaikasvot, jotka hän ikäänkuin

yht'aikaa hohtokiviensä ja turkkilaissaalinsa kanssa oli pukenut ylleen.

Mutta sivuseiniltä hymyilivät Raben kuuden veljeksen ikuiset

nuorukaiskasvot. Heidän pitkät, kuin sorvatut kaulansa olivat

kallellaan, pieni, hekumallinen suu avoinna, otsalla sensijaan asusti

lempeä viileys. Grosspapalla oli kädessä avoin kirja, mutta nuorin

veljeksistä, isosetä Constantin, piteli valkoista kyyhkyä, hän, joka

oli matkustanut maailman ympäri ja nainut espanjalaisen Josefa Luisa

Ramona de la Santa Trinida de Roa y Morales'in eli lyhyesti täti Pepan.

Katinkan yhdeksänvuotias pää oli täydessä kapinassa, uhkarohkeita

tuumia, toinen toistaan kapinallisempia risteili siinä. Hän ajatteli

ja ajatteli, kasvot lasiruutuun litteiksi painettuina. Hänen täytyi

tavalla tai toisella pestä pois tämä häpeä.

Ruutuja oli kolmenvärisiä: keltaisia, sinisiä ja punaisia. Ja puutarha

muutti muotoaan jokaisen ruudun mukaan.

Ensin tummankeltainen, tulikivenkarvainen puutarha, ikäänkuin ilma

olisi hehkunut keltaisessa palossa. Kaikki paloi, kului keltaisessa

liekissä. Hovi, saksankuusi, verannan sivulla hitaasti kypsyvät,

isomahaiset kurpitsat.

Sininen ruutu. Kaikki elävät värit ovat vaihtuneet siniseksi

kylmyydeksi, joka hohtaa kuin jää. Sinisistä, aavemaisista puista

näyttää paenneen kaikki mahla, puutarha on kuin kuollut kuumaisema.

Mutta sitten tuli punainen ruutu. Jasmiinit loistivat kuin tummaan

vereen kastettuina, tiet punasoraisina, tammien ja vaahterain lehvät

tiukkuivat purppuraa puutarhassa, jota valaisivat vuorotellen kuin

etäisten kiertotähtien eriväriset auringot.

Ja ihmeellisintä, kaikki nämä eri värit tunsi verissään, -- ikäänkuin

keltaisena, sinisenä ja punaisena väristyksenä!

Lenzy ja Mirka tulivat hetken kuluttua, sukat ja kengät kainalossa,

hikisinä, hengästyksissään.

Katinka silmäili heitä ylenkatseellisesti viheriän pöydän korkeudesta,

mille oli kiivennyt.

"Te olette typeriä, ihan typeriä! Sehän on naurettavaa... Sehän on

_naurettavaa_. Hypätä varjojen yli... Ja juosta ympäri ruohokentän,

aina vain ruohokentän. Minä en enää milloinkaan sitä tee. Sain siitä

kyllikseni. Ah, jos te vain uskaltaisitte..."

Toiset katsoivat häneen epäluuloisina, mutta uteliaina. Mitä heidän

pitäisi uskaltaa?

Mutta Katinka yhä myhäili salamyhkäisenä.

"Te ette kuitenkaan uskalla. Ette vainenkaan. Täytyy olla hyvin rohkea,

-- mennä päistikkaa..."