Olipa kerran harvahampainen, rokonrikko ja ikäkulu vanhapiika, joka
ilmoisen ikänsä oli koettanut saada itsellensä uskollista ystävää tässä
matoisessa maailmassa. Mutta turhaan. Tosin oli hänen useinkin
onnistunut aikakauden antamilla, ihmisten keksimillä kaunistuskeinoilla
itseänsä koristella siihen määrin, että joku kokematon keltanokka
mielistyi, jopa rakastuikin häneen ja vannoi heikkona hetkenä pysyvänsä
hänelle uskollisena elämän loppuun saakka.
Mutta tämä turmeltumattoman hetkenlapsen vala olikin -- väärä vala. Ja
kuitenkin oli vanhapiika aina uudelleen ja uudelleen ollut taipuvainen
ihan todella luottamaan tuollaisen innostuneen nuorukaisen ja
jalohenkisen keltanokan vakuutuksiin.
Tavallinen keskustelu lähemmän tuttavuuden syntyessä oli aina ollut
tähän tapaan:
-- Voi hyvä Jumala, kuinka te olette viehättävä, neitiseni, ja niin
intressantti ja jalo ja ylevä... Oi, jos te tietäisitte, kuinka minä
teitä kaikesta sydämmestäni rakastan ... lemmin ... jumaloin!
-- Elkää liioitelko, nuori ystäväni, te vain puhutte noin ... ette te
sitä todella tee ... tehän ette vielä tunne minua...
-- Minäkö en sitä tekisi? Minäkö en teitä tuntisi? Kuinka voitte olla
niin tyly sitä kohtaan, joka koko elämänsä pyhittää teille,
yksinomattani teille... Niin, elkää naurako elkääkä pudistelko päätänne
noin epäilevästi... Tunteeni eivät tiedä mistään epäilyksestä ...
tunnen luojan luoneen minut teidän nöyrimmäksi palvelijaksenne ...
Juuri te olette minun ihana hengettäreni, te yksin...
-- Kauniisti osaatte te puhua, rakas nuori ystäväni, osaatte vakuutella
ja .... samalla tapaa ovat puhuneet muutkin teidän ijällänne ...
mutta...
-- Mutta! Ei mitään muttaa -- eikä muita. Jako tällä ijällä ... minä
pysyn ikäni samana ... tässä suhteessa ... tämä tunne on elämäni ... ja
kestää hautaan saakka. Oi, luottakaa vain minuun ja vannonpa kautta
maan ja...
-- Elkää vannoko ... elkää vannoko!... Noin ovat jo useat muutkin
vannoneet ja kuitenkin -- pettäneet!
-- Pettäneet? Roistot pettävät, vaan ei kunnian mies. Minä en tunne
mitään petosta enkä vilppiä. Minäkö valani rikkoisin? Hyi teitä, tuota
en olisi uskonut...
Ja niin jatkuu yhä kurttiseeraus molemmin puolin. Toisinaan laimenee
hieman nuorukaisen kiihkeä into ja hän näyttää jo kylmenevän. Mutta
silloin syntyy vanhassa piiassa pelko, sillä hän luulee menettävänsä
tämänkin kosijan; ja sen vuoksi hän jälleen kiemailee ja veikeilee
harvapuheisella salaperäisyydellänsä ja vetää puoleensa kummallisen
viehkeillä ja intressanteilla silmillänsä, joista nuorukainen voi
aavistaa kaikkea, mutta jotka sittenkään eivät oikeastansa ilmaise
mitään.
Vaan juuri tuolla salaperäisellä silmäveikeilyllä hän nuorukaiset
puoleensa vetää. Ja hän osasikin verhoutua niin ihmeellisesti ... kävi
aina ... selkeällä päivälläkin tumma, paksu harso kasvoillansa, että
jokaisen katseet häneen erityisesti kiintyivät. Muutenkin olivat hänen
silmänsä kuin hunnutetut ikään.
Tämmöinen hän oli vanha neiti Totuus, jolla kyllä jo oli ollut
lukemattomia ihailijoita, mutta joka oli ne kaikki menettänyt sitä
myöten kuin tulleetkin olivat.
Miksi luopuivat hänestä kaikki nuoret herrat? Siinäpä juuri kysymys.
Vanha piika itse valitti ihmisiä pettureiksi, kavaloiksi, valapatoiksi
y.m. Mutta entiset keltanokat -- myöhemmin oli heistä useista tullut
punaneniä -- nauroivat vaan ivallisesti tuumien, että "ei se kannata".
Siinä vain ärtyi ja ärtyi kiihkosta saada selville ja omaksensa tuo
salaperäinen olento, joka kuitenkin aina piti ihailijansa loitompana ja
esiytyi kuin näkymättömän hunnun peittämänä. Miksi hän niin teki, kysyt
sinä, Tiesi varmaankin, että jos olisi harsonsa poistanut, olisivat
ihailijat säikähdyksestä avantoon juosseet. Sillä hän oli todellakin
ruma ja kaamoittava, vaikka aika ja kokemus olivat hänet opettaneet
salaperäisellä viehkeydellä itsensä verhomaan. Mutta sitä varten hän
tarvitsikin kaiken maailman kaunistuskeinot ja kaiken maailman
parhaimmat vaatturimestarit.
Ja näillä hemuillansa hän sitten kävi ja kiemaili ja ihmisten --
olletikin nuorten keltanokkain -- päät pyörälle saattoi.
Oikeastaan olisi pitänyt kieltää häneltä pääsy ihmisten ilmoille, mutta
eihän sentään voitu tehdä sitäkään, koska täällä kerran suvaittiin tuo
nuori neiti Vapaus -- oikea kouho naikkonen hänkin -- joka hurmasi
nuoret miehet innostavilla keskusteluilla ja häikäisevällä
esiytymisellänsä.
Oi, mikä kultasuu ja kaunokieli se oli, tuo samainen neiti Vapaus!
Muuten olivat nämä kaksi naikkosta luonteiltansa vallan vastakkaisia.
Toinen veti puoleensa salaperäisillä, toiveita herättävillä
katseillansa, joita hän silmiensä syvänteistä singahutteli, toinen taas
oli pelkkää avomielisyyttä ja suoruutta, puhui, puhui ja puhui ...
kuvaten kultamaita hallitsevansa... Ja puhuessa säihkyivät hänen
intomieliset silmänsä ja kipenöivät, poskipäät punoittivat heloittaen
ja pitkä tukka hulmusi tuulessa.
Ja nämä kaksi kummallista piikaista ne riivasivat nuorta väkeä saattaen
toisinaan koko yhteiskunnan häiriöön ja vavistukseen. Muut nuoremmat ja
hempeämmät neitoset eivät silloin merkinneet mitään eikä heistä kukaan
välittänyt. Koko nuoriso, tuo parraton, nokkela pirpajoukko,
juoksenteli silloin heidän jäljessänsä kuin parvi vesikauhun saaneita
hukkia. Ja siinäkös vasta temmellettiin, että vanhempain miesten alkoi
jo pistää vihaksi ja sormenpäitä kutkuttaa moinen mellakka.
Senkin maankulkijat, kaiken maailman nartut, jotka eivät anna rauhaa
nuorelle, päättömälle väelle! Kyllä tässä täytyy tehdä totinen tora ja
karkoittaa ne loitommalle siksi, että ehtii selittää pojille, mitä
naisia ne nuo oikeastaan ovat... Sillä kyllä ne veitikat tunnetaan,
vaikka aina uusissa puvuissa tulisivatkin ja oudoiksi tekeytyisivät.
Ja niin alkoi jahti ja nuo molemmat vaaralliset naikkoset saatiinkin
taas aidan ta'a häädetyksi. Mutta siihen ne pysähtyivätkin ... ja nuori
väki nosti jälleen metelin vanhoja holhojiansa vastaan huutaen, että he
repivät aidan alas ... tahtovat sulottariensa luo jälleen, jonne heitä
muka vetää vaisto ja vietti. Näiden samaisten kanssa heillä näet on
niin hauskaa ... ja kaunista ... ja ylevää keskustella...
Kaunista! ivasivat punanenät keltanokille, kyllä se kauneus tunnetaan!
Jos te kerrankaan saisitte hiukan kohottaa tuon toisen neitosen hunnun
lievettä, niin näkisitte silloin poloiset, millainen kauneus sen harson
takana piileksii. Uskokaa hyvällä kokeneempia miehiä ... te
maitoparrat!...
Mutta herrat keltanokat eivät punaneniä uskoneet silloin eivätkä ole
tainneet uskoa myöhemminkään, Varsinkin oli heidän joukossansa eräs
nuori räiväsuu, joka suurinta ääntä piti ja porusi. Hän muka on
itsenäinen ja tietää mitä tahtoo ... hän tahtoo kokea itse ... ja
valita mikä hänestä hyvä on... Ja hän tahtoo itse käydä kohottamassa
tuon salaperäisen neiti Totuuden hunnunlievettä. Eikä hän usko muita
kuin itseänsä ... ja omia silmiänsä.
Tämä uhmaileva suunpieksäjä oli nuori herra Nulikka. Hänellä oli muuten
ihmeellisen varma, oikein hermostuttavan varma tapa lausua
mielipiteensä ... ja arvostella kaikkea maan ja taivaan välillä ...
että se vanhempaa ihmistä oikein hävetti ja -- harmitti. Kuri noille!
Kuri noille! on meidän keksittävä, huusi vanha, mutta aina pirteänä ja
voimiltansa nuorena säilynyt hra _Elonhalu_. Väkisinkin vaati hän
ryhdyttäväksi tehokkaampiin keinoihin mokoman kulkuttajan
kurittamiseksi.
Mutta silloin tunkeusivat riidan ratkaisijoiksi ja kuritusten
ehkäisijöiksi nuo rauhaa rakastavaiset, kunnioitettavat vanhukset,
herrat Tietoviisas ja Kokemus, jotka säädyllisellä ja taitavalla
puheella saivat aikaan kompromissin. Antakaahan nuoren herra Nulikan
vain juoksennella aikansa hameväen jäljessä ... kyllä hän niistä
aikanaan erkanee. Ja sen hän taas tekee niin pian kuin saa nostaa
hitusenkaan tuota salaperäistä, viekoittelevaa huntua neiti Totuuden
kasvoilta.
Tämä ehdotus kompromissiksi hyväksyttiin.
Ja nytkös hra Nulikalle kiire tuli ja yks, kaks kieppasi hän aidan
yli salaperäisen lemmittynsä luo. Ja samaa vauhtia jouduttausi sinne
toinen ... ja kolmas ... ja koko liuta ... useimmat kuitenkin tuon
intoilevan kultasuisen, kaunopuheliaan houkuttelijattarensa jälkeen. Ja
sellaisella melulla ja kiireellä tapahtui tämä rynnistys, että
lahoneeksi ikäkuluksi käynyt raja-aita, jonka oli luultu siinä jotakin
toimittavan, kaatui kuuluvalla romahduksella maahan.
Mitään kummempia seurauksia ei tällä tapauksella sentään näyttänyt
olevan ... toistaiseksi. Tosin olivat koti-olot hiukan muuttuneet ja
toisinaan mieli tuo aidanmurros vanhempia hiukan peloittamaan, että jos
sieltä nyt mieron väki alkaa lappautua ja hämmingin aikaansaa, Mutta
eipä näyttänyt sekään pelko toteutuvan ... ei tullut tuota eikä tätä.
Eikä viipynytkään kauvan ennenkuin nuori herra Nulikka jo palasi
takaisin nolona, pettyneenä ja surumielisenä. Miksi noin alla päin,
nuori ystäväni? kysyivät toiset. Nuori hra Nulikka ei ensin vastannut
mitään ... huokasi vain. Mutta kun toiset yhä utelivat häneltä syytä
mielenmuutokseen, kertoi hän suorasukaisesti kuinka hänen oli käynyt.
Rukoilemalla oli hän rukoillut neiti Totuutta nostamaan huntua
kasvoiltansa ... edes hiukan ... pienen hitusen vain mutta neiti Totuus
ei siihen suostunut. Väkivaltaisella voimakkaalla tempauksella oli hän
sitten äkkiä riipaissut hunnun hänen kasvoiltansa...
Noo? ... ja mitä sitten, kyselivät toiset hymyillen.
Niin, mitä näin minä poloinen? Tavattoman vanhan, ruman akan, jonka
luisevat kasvot ilmoittivat kuolonjäykkää kylmyyttä ja jonka
silmäkuopat ammottivat tunnotonta, pohjatonta, haudankolkkoa tyhjyyttä.
Uh! oikein olin kivettyä paikalleni, minä poloinen poika, Olin nähnyt
kylläkseni ... en toista kertaa hänen huntuansa kohottaa tahdo.
Tuonoinen innostus ja luottamus oli hälvennyt kuin tuuleen. Nuori
hra Nulikka tahtoi pois tuon hirviön läheisyydestä ja pakeni minkä
kerkesi ... kauvas pois ... aina nuorekkaan hra Elonhalun
matalampisilmäisten, avomielisempäin ja iloisten impysten pariin.
"Sanoinhan minä" ilkkuivat vanhat herrat, "sanoinhan minä jo, että
herkiä pois ... ei se kannata."
-- Niin, mutta minäpä en herennyt, ennenkuin sen itse näin ja hyvä
kuitenkin, että näin... Toista kertaa se ei minua enää houkuttele ...
eikä viettele.
-- No, kunhan kuitenkin viisastut ... se on aina pääasia, lausui
itseensä tyytyväisenä hra Kokemus.
Mutta nuori herra Nulikka, joka oikeastaan ei enää nimeänsä ansainnut,
ei vieläkään tyytynyt vanhain herrain ja heidän iloisten tyttäriensä
seuraan. Heistä ei yhdelläkään ollut niin säihkyviä silmiä, niin
voimakasta intoa ja luottamusta ... eikä heistä kukaan osannut niin
kauniisti puhua uusista, oudoista maista, kansoista ja oloista kuin tuo
hurja, reipas, kiihkeä ja viehkeä neiti Vapaus, jonka seurustelun
muistot hänessä jälleen heräsivät. Turhaan häntä taas vanhat
varoittivat. Nulikalle ei ollut apua; hänen täytyi taas lähteä
seikkailuretkelle hakemaan kadonnutta kumppaliansa ja ottamaan selkoa
siitä, mihin tuo huima, kielevä ja uusia maailmoita lupaileva naikkonen
oikeastaan oli kadonnut.
Ja sillä tiellänsä se nuori Nulikka herra edelleenkin on. On häntä
nähty milloin missäkin purjehtimassa tuon levottoman, huiman ja
pitkätukkaisen naisen kanssa ... on nähty, vaan palannut takaisin hän
ei ole.
Neiti Vapaus on hänet ainakin toistaiseksi kerrassaan hurmannut ja
kahlinnut.
1891.