"Kas niin, nytkö se jo onkin lopussa", arvelin itsekseni laskiessani
pöydälle pienehkön, vaatimattoman novellivihon, jota keinutuolissa
mukavasti liekutellen olin suurella nautinnolla lukenut.
Se oli nähtävästi nuoren aloittelijan kyhäystä, sillä esitystapa oli
kankeaa ja epätasaista. Ja sitä paitse oli se kirjoitettu niin
naisellisen herkällä tunteellisuudella, että täytyi toisinaan melkein
tahtomattansakin hymyillä. Onpahan siinä vielä yksi, joka ei häpeä
tunteitansa eikä huoli niitä peitellä, kuten sovinnainen tapa vaatii.
Hänellä ensistäänkin on tunteita ja sen lisäksi sangen hienoja
tunteita. Ja nämä sydämmensä hienoimmat untuvaunelmat antaa hän noin
avomielisesti kaikkien naurettaviksi, jättää nuoren mielensä vihanimmat
oraat koko maailman tallattavaksi.
Hän uskaltaa sen tehdä, hän ... näetkös!
Tai ehkäpä hän ei ymmärrä, mitä tekee, poika parka! Kirjoittaa vain,
mitä tuntee ja ajattelee, sen enempää miettimättä. Ehkä hän ei edes
tiedä, että tässä mitään uskallusta kysytään. Hän on vielä luonnonlapsi
ja -- onnellinen.
Niin eksyivät arvostelijan ajatukset harhailemaan lapsuuden kaukana
häämöittäville kisailutanterllle, siirtyivät noihin viattomain
huvitusten suloisiin aikoihin.
Nojatuoli unohtui nyököllensä taaksepäin ja vähitellen sammui sikarin
pätkäkin kädessäni.
Olivat ne sentään onnellisia aikoja nuo, jolloin sydän vielä niin
avoimesti sykähteli kaikelle kauniille ja puhtaalle maailmassa!
Oikeinpa mieli kyyneleet niitä muistellessa silmiin kihoamaan. Näin
väikkyivät ajatukset vallattomina omia teitään.
Äkkiä putosi sikarin tuhka syliin.
"Hyih, tuota vietävää...!"
Niin, niin, mies parka, kyllä maailman ranta vielä sinutkin
koulitsee ... saatpahan nähdä. Kunhan saat kumppaneiltasi ja
tuttaviltasi niellä purevaa ivaa ja pilkantekoa itkemistäsi kyyneleistä
ja pettävistä unelmistasi, niin eivätköhän aukea sinunkin silmäsi. Jo
kovenet kuin kovenetkin, poloinen. Akkamaisuuttahan se on tunne-elämä,
pelkkää lapsellisuutta vain. Ikäänkuin naiset sitten olisivat
tunteellisia ... ja tuntea voisivat? Harvat, verrattainpa harvat heistä
edes rakkautta tuntea voivat ... saati sitten muita hienomman ja
kehittyneemmän sielunelämän tunteita. Kyllä se on surkeaa!
Ja unelmat -- mitä ne ovat? Huonoon maineeseen joutunutta korutavaraa,
joille uusaikainen nulikkakin jo nauraa hohottaa ... samoin kuin
nykyajan neitoset rakkauden tunnustuksille. Tekisipä mieleni käyttää
tässä erästä kansanomaista lausepartta, joka ei juuri ole hienoimpia,
mutta sitä purevampi se on ... mutta en viitsi tuhlata sanoja selvälle
asialle.
Kyllä aukeavat silmät vielä tuollakin poloiselta. Ja parasta saattaa
poika tajuunsa niin pian kuin mahdollista. Parempihan se on hänelle
itsellensäkin tietää, millainen aika, ihmiskunnan enemmistö ja maailma
oikeastaan on. Poika raukalta säästyy sillä lailla monta katkeraa
hetkeä, monta kirpeää kyyneltä!
Hm ... tuollainen hellä ja tunteellinen sydän on raskain syntymälahja,
minkä ikinä voi kehtonsa keijukaisilta saada. Sen pahempi huomaa sen
taakan vasta mies-ikään tultuansa ... ja siiloin on se useinkin --
liian myöhäistä. Silloin ei auta muu kuin joko kaikkien uhalla ja
pilkatessa säilyttää avomielinen sydämmensä, vetäytyä kuoreensa kuin
itseänsä vaistomaisesti suojeleva simpukka ... ja kärsiä ... kärsiä
itsensä vähitellen kuoliaaksi ... vitkalleen kuin hienolla tulella
poltettaessa! Taikka turvautua raakasisuisten vastustajiensa aseihin:
pilkkaan ja välinpitämättömyyteen ... jos viitsii pilkatakaan.
Odota, missä ne olivatkaan tulitikut?
Tikkulaatikkoa etsiessä sattuivat hänen silmänsä vanhan Voltairen
älykkääseen, mutta ilkamoivaan kuvaan, jonka hän kerran oli hankkinut
seinällensä merkiksi silloisesta kannastansa maailman menon suhteen.
Raapaisin tulta ja sytytin sikaarini uudelleen.
Niin, pureva ivailija, se taitaisi olla nykyajan mieleen. Tuommoinen
teräväkielinen ja arkailematon repostelija, joka mistään välittämättä
lyö nauruksi kaikki, unelmat, ihanteet, ihmiset, tunteet, jumalat,
epäjumalat, kaikki tyyni! Kaikki on turhuutta, kaikki naurettavaa,
lapsellista, tyhjää! Sellaista ne sietäisivät... Mutta sekin edellyttää
jo valistunutta, sielukkaampaa yleisöä ... kehittyneempiä ihmisiä...
Voisivatko edes vetää siitä sen johtopäätöksen, että tuo pirulainen
tahtoo muita siihen surkeuteen, missä ei mitään pyhää ja pysyvää ole?
Rahaa he vain pyytävät ja ajavat takaa ... rahalle he kumartavat ... ja
sen edestä vakaumuksensa -- myyvät! Tai onko heillä edes mitään
mielipiteitä ... onko heillä vakaumuksia, joita he kaupitella voisivat?
Maailman menoa ja paksunahkaisia lähimmäisiänsä tarkastaessa tekee jo
mieli epäillä sitäkin. Ovatko he vain paksunahkaisia, vaan ovatko he
myöskin paksupäisiä, joille on vallan sama, minne päin mennään, mitä
tehdään, kunhan purjetuuleen laskea höllötellään... Se on helpompaa ...
on aina ollut ja on tietysti edelleenkin helpompaa.
Niin, tuuliviiri se lienee nykyajan ihanne... Aika on menettänyt kovan
maaperän jalkainsa alta, siltä puuttuu ihanteellisia päämääriä, Aika?
Miksi sanon aika, kun tarkoitan ihmisiä, yhteiskunnan täys-ikäisiä
ja -valtaisia jäseniä, korkeampaankin sivistysluokkaan kuuluvia
kansalaisia. Ja kansalaisiahan he ovat ... veronsa maksavat ...
vaaliuurnallekin väkipakolla saadaan ... elävät ja toimivat ...
kasvavat, lihovat ja sikiävät ... mutta ovatko he yksilöitä? Onko
heidän joukossansa yhtään, joka omaa erikoiset, yksilölliset, henkiset
ominaisuutensa ... ja joka pysyy uskollisena näille ominaisuuksillensa,
luonteellensa? Onko heissä ainoatakaan luonnetta?
Tekisipä mieli epäillä muistavatko he enää tai ovatko he koskaan
tulleet ajatelleeksi ... vielä vähemmän tunteneet, mitä luonne
merkitsee...
Nuorisoltakin alkaa jo puuttua ihanteellisia päämääriä ...
luonteenomaisia vakaumuksia ... vapaan ja kehittyneemmän yksilön
elinehtoja, joita paitse kaikki henkinen elämä on ikuisesti kapaloonsa
tuomittu. Itseys on monelle jo nuoruudesta tuntematon käsite ... ja
pyrkiikö hän myöhemminkään kehittämään itseänsä ... ja luonnettansa,
Eiköhän vain ole valta, vaikutus ja raha hänen ainoa päämääränsä?
Siis eteenpäin vain, vaikka henkinen itseys ryönään ryvettyisi,
vakaumukset, mielen jalous ja tunne-elämä tahraantuisi ... ja vaikka
parhaatkin unelmat vapaan ilman puutteessa kituisi ja kuoleutuisi.
Niin, missä on henkinen ylimystö, henkinen ylimysmieli, jonka
Gessler-hatulle vielä kumartaa viitsisi?
Taas pysähtyi keinutuoli. Lamppu pöydällä hyrrytti hiljaista
hyrinätänsä ... ja tuon tuostakin helähtelivät ulkona ajurin tiu'ut.
Historiasta tulisi meidän oppia? Mitä pitäisi meidän sieltä oppia,
sillä sekin on kirjava kudos, jossa yksilöt ja luonteet hajanaista
kokonaisuutta kokevat ko'ossa pitää. Ja keinujan ajatus oli taas
irralleen riuhtautunut ja vauhkona kiiti se nyt muinaisten aikojen
valtateitä harppaillen hurjana Intiaan, Japanin vanhoihin
sivistysoloihin, Venäjän kirjallistaiteellisen maailman menneisiin
vaiheisiin ... hyppäsi siitä Balkanniemelle ... sen omituisia
oloja vatvoen ... ja pysähtyi vihdoin levähtämään Kreikan tyynen
ja sopusuhtaisen taidetemppelin holveikko-raunioille. Mutta
sekään ei tyydyttänyt ... siitä lensi se suhisevin siivin Rooman
mahtavuuden aikoihin ... tapaili luonnostellakseen sen kuuluisia
persoonallisuuksia ... kaikki vilisi kuin karusellissa sielunsilmän
edessä ... ja päätyi hän vihdoin miettimään nykyisen Ranskan kukkeaa
kukoistusta kirjallisuuden ja taiteen alalla.
Mon dieu, Ranska se nyt muka on etukynnessä ... sehän on edustavinansa
uusinta, nykyaikaisinta sivistystä ja taidetta. Mokomakin
Panamajuttujen ja muiden skandaalein häpäisemä maa! Siihen se
rahanhimo vie, siihen se vie...!
Ei ainoatakaan luonnetta ... ei mitään hengen aateluutta!
Ja meillä sitten? Kuinka on laita meillä ... nuoressa, vasta
keväisille kerkillensä puhjenneessa sivistyksessämme? Taaksepäin se
menee sekin ... yksilöitä ei enää ilmesty näköpiiriin, yksilöitä,
joilla olisi tunteita, mielipiteitä ja vakaumuksia, joita he luonteen
lujuudella puolustaa uskaltaisivat. Ja kirjallisuus? Jos sitä jonkin
verran jo onkin, niin vaikuttaako se kehenkään, lukevatko sitä muut
kuin kourallinen naurunalaisia vintiöitä? Kannattaako tässä maassa ...
jos edes sallittaisiinkaan -- niin kannattaako meillä enää kirjoittaa
luonteen vakaumuksiin perustuvia ajatuksia ja avoimia, rehellisiä
tunteita? Hulluhan se on, joka unelmissa -- sillä ne leimataan ehkä
unelmiksi nekin -- väikkyy, kun kerran voi afääriä tehdä, ansaita
rahaa, rahaa, rahaa!
Ja mitä hän sillä rahallansa sitten tekee, jos se yksin arvokas
päämäärä on ... ja muu kaikki narrin haihatettavaa? Näkyväinen kuori on
hänelle kaikki, näkymätön ydin, hengen viljelys ja kehitys korkeampaan
elämään ei kuulu häneen, sillä hän tuskin siihen kykenevä onkaan. Eihän
hän sellaisia pilventakaisuuksia rupea miettimään kuin ovat taiteet,
kirjallisuus ja oman synnyinmaansa menneet vaiheet, sillä hän pyrkii
valtaan ... ja rahaan. Hulluhan se on, joka turhia miettii, kun toimia
voi. Ja hullumpi vielä, joka menneiden aikojen hämäristä kätköistä
viisauksia etsii ja niiden perustuksella koettaa pysyväistä pohjaa
tulevaisuuden mahdollisuuksille luoda! Ja hulluin kaikista se, joka ei
viskaa kynäänsä hiiteen ja rupea vaikka, -- (samassa putosi
sikaarinpätkä maahan hermostuneista hyppysistä) niin, vaikka
sikaarikauppiaaksi taikka avaa uutta huonekalukauppaa?
* * * * *
Uhhuh, olipa se ankara purkaus! Oikeinhan tässä jälleen oli innostua
kuin mikäkin narri. Ei kannattaisi, eipä tosiaankaan kannattaisi enää
intoilla.
Mutta niin se on, kuu sattuu oikea hetki. Ja hetki niin, sehän se
on nykyaikaisten ihmisten määrääjä; eilinen päivä hänen toimiensa
tuomari ... ja huominen hänen epätietoinen tulevaisuutensa. Hetken
nautintoako he vain tavoittavatkin? Siihenkö he siis tyytyvät? Hetken
suosiota ja mainettako he siis etsivät ja siitäkö he jo riemuitsevat?
Mutta hetkikin edellyttää jo aikaa ... edellyttää ajan normaalista
käsitystä ... elämää ajan varmojen rajojen sisällä. Onko heillä
todellakin ajankäsitystä? Jos heillä se olisi, olisi heiliä ajallisen
ihmisen tunteet, mielipiteet, vakaumukset, luonne ja koko se henkinen
elämä, jonka olemassa-oloa tekisi mieli epäilemään -- niin autuaallisen
tyytyväisiltä he näyttävät myötätuulta laskiessaan paksupäisyytensä
ruorin turvissa.
Vai olenko minä väärässä? Ehkä elänkin -- tietämättäni -- keskellä
henkisiä, virkeitä kirjallis-taiteellisia ja kaikin puolin kehittyneitä
kanssa-ihmisiä, jotka avoimesti ja rehellisesti voivat puhua tunteista
ja vakaumuksista, joilla on henkisiä pyyteitä ja pyrkimyksiä, osanottoa
ja inhimillisyyttä ja jotka näennäisen paksunahkaisuutensa takana
piiloittavat värähtelevää, yksilöllistä elämäänsä?
Mutta tämä on heissä siiloin täysvalmista, ett'ei heidän suinkaan
tarvitse sitä enää täydennellä uusia kirjoja lukemalla, taide-ilmiöitä
seuraamalla eikä tietojansa kartuttamalla niinkuin jotkut harvat
vielä tyhmyydessänsä pitävät velvollisuutenansa. Ovathan he
suorittaneet tutkintonsa, onhan korkea esivalta uskonut viran heidän
hoidettavaksensa, tilaavathan he jonkun päivälehden ... ja mitä
lempoa heiltä vielä voidaan vaatia? Heillä on siis jo sisässänsä,
jossakin piiloitetussa säilyssä se henkisen elämän määrä, joka heidät
tyydyttää ... ja jolla he valtion tyydyttävät... Mitä heitä liikuttaa
millä kannalla maan kirjallisuus ja taide milloinkin on...? Se on siis
heistä kuin maan kulttuurielämästä irrallaan oleva loiskasvi, joka
juuri siedetään siinä, mutta josta ei tarvitse kenenkään välittää eikä
selvää ottaa.
Vihdoin otti arvostelija tuon pienen, vaatimattoman novellivihon
jälleen käteensä ja selaili sitä.
Hm ... tuo nuori kirjailija on varmaankin maalainen. Miten olisivat
hänen tunteensa muuten noin hellinä ja hentoina säilyneet? Miten
olisivat hänen unelmansa muuten pysyneet noin herttaisen puhtaina,
viattomina ja -- naivina? Ja kuinka uskaltaisi hän muuten antaa itsensä
tuolla tavoin alttiiksi kaikille irvihampaille ja ärsyttää
sanomalehdistöä kertomalla juttuja, jotka eivät juuri imartele heitä.
Vai tietääkö hän ... luottaako hän siihen, ett'ei hänen sepustuksiansa
kuitenkaan moni lue? Siinä voi hän ehkä ollakin oikeassa, poloinen.
Miksi ei hän ole lähettänyt joitakuita tuotteistansa julkaistavaksi,
sanomalehdissä joilla ainakin on varma tilaajakuntansa, ja tällä tavoin
edes koettanut valmistaa itsellensä tietä Parnasson kukkulalle? Hän
nähtävästi ylenkatsoo sanomalehtiä vai olisiko ehkä niitä harvoja,
jotka eivät välitä sanomalehti-arvostelijain mielipiteistä.
Mutta siitä taudista pitää hänet heti kohta parantaa. Hänelle pitää
näyttää, mikä voima tällä neljännellä valtiomahdilla on ... ja että
sanomalehtiin voivat kirjoittaa muutkin kuin pintapuoliset
päiväperhoset. Häntä on sittenkin yksinkertaisesti nolattava, ettei
hetikohta nenäänsä kovin korkealle kohota ... ja suorastaan allikkoon
loiskahda.
Niin, tässä on arvostelijan täytettävä suoranainen velvollisuutensa. Ja
velvollisuus ennen kaikkea, se on aina oikean miehen tunnussana.
Siis kynä käteen ... ei tässä auta arveleminen. Palvelustyttö tuli
samassa pesään tulta virittämään. Ulkona olikin nähtävästi sangen kylmä
ja valittavasti narisi lumi ikkunan ohitse kiirehtijäin kenkäin alla.
Tummansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet niin ihmeen elävinä ja
pirteinä ... ja iloisesti roihuili kohta lieskaava valkea kammarin
uunissa... Mutta ynisevää virttänsä lauloi komea messinkikupuinen
pöytälamppu keinutuolini vieressä.
Mistä alkaisin? Ei tietysti sovi heti paikalla ruveta puhumaan noista
sanomalehtimiehiä koskevista jutelmista... Silloin syyttäisi jo
syrjäinenkin pian, että "se koira älähtää, johon karttu koskee", Ee-i,
vaan viisaasti ensin noin kautta rantain ... esimerkiksi tähän tapaan:
"Meitä niinkuin kaikkia muita kotimaisen taiteen ystäviä ilahduttaa
aina sanomattomasti, kun näemme kirjallisuuden vainiolle uuden ilmiön,
uuden henkilön ilmestyvän. Kukapa tietää eikö juuri tuosta vielä kasva
ja vartu sellainen kirjailija, jota aikamme kaipaa ... ja joka aikansa
herättää. Sillä itse teossa puuttuu meiltä sellaisia kynäniekkoja,
jotka saattaisivat kanssaihmiset oivaltamaan ja ymmärtämään tunteita ja
näihin perustuvia vakaumuksia."
"Näin toivoen käymme aina uuden kirjailijan teokseen käsiksi. Voihan
olla mahdollista, että tässä saamme tehdä tuttavuutta uuden yksilön,
uuden persoonan, uuden luonteen kanssa, joka väkipakolla yleisön saa
hereille välinpitämättömyyden suloisesta tilasta. Mutta pettynein
mielin me tavallisesti saamme viskata pois läpi lukemamme teoksen.
Ihmiset eivät uskalla olla tosia itseänsä kohtaan, toisten vuoksi he
laulavat vanhaa virttänsä, teeskentelevät, teeskentelevät tunteitakin,
joita heillä ei oikeastaan ole tai kuvaavat he ainoastaan
arkipäiväisimmät niistä. Pois nuo vanhat ja valheelliset korulauseet!
Tunnustakaamme vain suoraan, ett'emme uskalla olla tosia itseämme
kohtaan ... maailman vuoksi .. ja että tunteemme itse teossa ovat
keinotekoisia."
Ovatko ne keinotekoisia? Toisessa ovat, toisessa eivät. Ovatko tämän
nuorukaisen tunteet keinotekoisia? Eivät. Ja hänestähän juuri näemme,
ett'eivät sellaiset tunteet kuin hellyys ja armeliaisuus ole
keinotekoisia ihmisessä. Onhan jo eläimissäkin samoja taipumuksia
huomattavissa ja äitikin on hellä lapsiansa kohtaan. Ja mistäpä se
tähänkin nuoreen ja viattomaan sydämmeen osuisi, jos -- --. Ei,
synnynnäiset täytyy hänessä nämä tunteet olla.
Taisinpa äsken tehdä ennenaikaisen päätöksen aikoessani olla ankara
häntä kohtaan. Oikeastaanhan käy hän samoja teitä, joita itse olen
käynyt ja joille tässä jälleen jouduin. Kulta ja valtako muka asetetaan
tangon nenään kumarrettavaksi kuin ennen muinoin Gessler-voudin hattu?
Eei, ihanteiksi ne eivät kelpaa, sivistyneen, kehittyneen ihmisen
pyrkimyksen päämääräksi ne eivät sovellu. Meidän täytyy noudattaa
Wilhelm Tellin esimerkkiä ja käydä ohi noille epäjumalille
kumartamatta.
Mutta onko meissä niin paljo lujuutta ja itsekieltäymystä? Onko meissä
sitä hengen ylimyksellistä miellä, joka siihen tarvitaan?
Tuosta nuoresta kirjailijasta saan minä ehkä uskollisen asetoverin
tässä taistelussa, jossa kyllä voimaa ja lujuutta kysytään. Ja ehkäpä
kasvaa pian ympärillemme nuorisojoukko ... kasvaa kuin vapaaehtoinen
liitto Rütlin nurmikentällä... Jalot asiat ovat aina ennen voineet
nuorisoa innostaa ... ja vaikka aikamme nuoriso onkin veltostunutta ja
itsekylläisyyteen taipuvaista, niin voi se siitä tilastansa nousta ja
virkistyä ja noustessansa muutkin herättää. Ihanteettomuuttansa kai se
noin laiskistuu ja käy itsekylläiseksi, ett'ei sitä enää näytä
innostavan muu kuin kulta ja valta.
Hiillos uunissa oli jo saanut riitteensä ja kotvan kesti odottaa ennen
kuin syttyi tuleen se arvostelu, jonka olin alkanut ja pitemmittä
mutkitta tuleen viskasin. Yhä vilkuttivat taivaalla virkeät tähdet ja
pohjoisessa loisti lieskaava revontulten kaari niin innostavalla,
väräjävällä loimolla.
Arvelematta tartuin uudelleen kynään ja kirjoitin:
"Nykyistä aikaa moititaan hengettömäksi, köyhäksi aatteista ja
ihanteista, innostuksesta ja jaloudesta. Aineellisuuden apostolit ovat
riistäneet meiltä henkiset vaatimukset, joista niin usein kuulemme
puhuttavan vain ivalla ja pilkkanaurulla. 'Ideale krav!' Kaikkia lasten
loruja niitä muka viitsitään mainitakin!"
"Taidekin alentuu usein palvelemaan tätä hengettömyyttä, alentuu
kopioimiskoneeksi, jonka käyttäjälle jää vain jonkunlainen
sievistelemisen oikeus. Itse taideluoman henki jää näin ollen
sivuseikaksi. Tekotavasta kaikki riippuu, kyllä niinkin, virheetön
tekotapa on sopusuhtaisen taideluoman elinehto ja sen paras kaunistus.
Mutta aaterikkaus ja syvä tunne on tuon taiteellisen kuoren sisällys,
josta käy esille yksilöllisen persoonan elävä, väräjävä kuva, joka voi
meidät mukaansa temmata."
"Ihanteista ei meidän aikaiselle nuorisolle enää sallittaisi puhuakaan;
ja tuskin voi kohta isänmaasta ja isänmaanrakkaudesta puhua joutumatta
toisten naurunalaiseksi. Mikä meitä enää kohta muu innostaa kuin
rahanhimo ja afääritoimet. Siinä meidän kauneimmat unelmamme! Ja jos
puhumme tunteista, teemme sen ilkamoiden ja ikäänkuin peljäten,
etteiväthän nuo mahtane pitää minua niin hulluna ja muista eroavana,
että sellaista korutavaraa kuljettaisin. Jos taas joskus sattuisi niin
käymään, että kyyneleet silmiimme tunkeutuisivat, niin emme tiedä mihin
päin harhailevat silmämme nauraen kääntäisimme..."
Tunsin jo veren vilkkaammin jälleen juoksevan suonissani. Silmässäkin
tunsin jotakin kosteaa ... arkaileva, ilmestymistänsä anteeksi pyytävä
vieras, joka ei pitkiin aikoihin ollut uskaltanut näillä mailla
ilmestyä.
Uusien tunteiden vallassa jatkoin edelleen:
"Oikein mieltä ilahduttaa, kun tällaisena proosallisuuden,
aineellisuuden ja itsekkäisyyden aikana saa käsiinsä kirjan, jonka
tekijä astuu julkisuuteen henkisemmillä vaatimuksilla ja tarjoo meille
nuoren ja tuoreen mielikuvituksensa utuisimmat unelmat ja sydämmensä
hellimmät tunteet pelkäämättä niiden joutuvan maailmaan tallattaviksi.
Sillä ivaa on hän epäilemättä monelta taholta osaksensa saapa, jos
aikamme entisellänsä on eikä tavallista luonnettansa kiellä."
Mutta onko siis tällä ajalla mitään yhtenäistä luonnetta tai yhtenäisiä
luonteen piirteitä? Onko millään aikakaudella ollut todellakin yleisiä
luonteenomaisia ominaisuuksia? Onko mitään yhtenäistä ajateltavissa,
jos kerran on voimakkaita yksilöitä ja persoonallisuuksia? Vai näidenkö
voimakkaiden yksilöiden yhteispiirteet juuri muodostavat aikakauden
julkisen, henkisen luonteen? Se ehkä on otaksuttavinta. Mutta tältä
ajalta puuttuu juuri persoonallisuuksia. Kaikki näyttävät vain haluavan
laskea myötätuuleen... Siis minkä tuulen mukaan? Kenen mukaan? Kuinka
voimme päätellä mitään ajan luonteesta, jolla ei ole luonneyksilöltä?
Siis ei tällä aikakaudella ole mitään todellisempaa, yhtenäistä
luonnetta, vaan on se hajanainen, haparoiva, henkisesti köyhä ja vailla
koossa pitävää, henkistä ydintä.
Mutta olkoon siis hengettömyys ja ihanteiden köyhyys tämän ajan
yhteisenä leimana. Tähän päätökseen tultuani, sytytin jälleen
tyytyväisenä paperossini palamaan ja jatkoin:
"Nähtävästi on tämä kirjailija vielä vallan nuori, kokematon ja naivi.
Mutta hienon luonteensa herkimmillä tuntoelimillä on hän käsittänyt,
mitä kulttuuri-ihminen nykyään kipeimmin kaipaa ja mihinpäin
tulevaisuuden taiteen pitäisi tähdätä. Suuremmissa sivistysmaissa se
onkin tämän pyrkimyksensä jo osoittanut. Käänne on tapahtumassa.
Hengettömän taiteen valtaistuin kukistuu, ihmiset -- kulttuuri-ihmiset
-- vaativat aatteita ja tunteita, väräjävää, todellista elämää.
Tekotapa kaipasi parannusta, aseet terästystä; siinä erehdyttiin
pitämään välikappaleita tarkoitusperänä. Mutta tästä erehdyksestä
aletaan jo vihdoinkin ehkä herätä. Tämä nuori kirjailija on tämän
uudistuksen enteitä. Sentähden olemme varustanut arvostelumme
tällaisella esipuheella."
"Nyt voimme käydä tarkastelemaan teoksen eri kertomuksia ja etsiä
yksityisseikolsta todisteita väitteellemme j.n.e."
Kas, nyt se oli siinä, mitä minä niin usein olin epäselvästi tuntenut
ja aikonut sanoa, vaikka se mielikuvituksessa aina ryöppysi esille
sellaisella vauhdilla, ettei sitä saanut selkeytymään oikein
järjestetyiksi lauseiksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tuntui
siltä kuin olisi siitä voinut kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Ja
tuskinpa olisi sittenkään saanut sanotuksi kaikkea, mitä tarkoitti ja
sielussansa tunsi ... niin juuri, tunsi ja pyrki sitä yhtenäiseksi,
järjelläkin ymmärrettäväksi järjestelmäksi selvittämään. Mutta aina oli
ollut muita kiireitä... Aika oli alati raahannut miestä mukanansa,
retuuttanut puoliväkisin kaikenlaisiin kuolettaviin toimiin, joista ei
ollut kylliksi päättäväisyyttä ja lujuutta irtautua. Se oli
jonkunlaista puolinaisuutta, alentavaa tunnetta siitä, ettei ollut
voinut vapautua entisistä sovinnaisista näkökannoista ja itsenäistyä
omalle kaunotieteelliselle pohjallensa.
Nyt luulin minä ainakin toistaiseksi vapautuneeni tuosta henkisestä
taluttajastani. Ja ikäänkuin painajaistani paeten -- tuntui näet usein
siltä kuin olisi joku väkipakolla tahtonut miestä painaa ja masentaa --
tempasin äkkiä lakkini, riipasin päällystakin päälleni ja läksin
käsikirjoituksen kanssa hyvillä mielin kirjapainoon.
Ulkona oli liike asettumaan päin, ilta olikin jo kulunut myöhäiseen.
Kuin vihamieheensä tormasi pakkanen käsiksi mieheen, puisteli kuin
ainakin väkevämpi huonompaansa ja puhalsi kuuraan turkin kauluksen,
parran ja yksin silmäripsetkin. Puotien ikkunoista olivat tulet jo
sammuneet ja katulyhtyjen kellertävän himmeät liekit paloivat vavisten
ja arastellen. Kolkkoina ja juhlallisina kaareilivat korkeiden
kivitalojen särmäkkäät ääriviivat tummansinistä taivasta vastaan ja
hiljaista, unista virttänsä veisasivat kuurottuneet sähkölangat tuolla
ylhäällä kattojen päällä.
Mutta ystävällisesti ja kehoittavasti vilkkuivat äärettömässä
avaruudessa iloiset ja pirteät tähdet sinerväisellä pohjallansa.
1894.